Vita historica
Vita professionalis

Austenesque

Jane Austen, 1800-luvun kirjallisuus ja kaikki


  > 18.9.2007 Kepeä, jäly ja sataprosenttinen
  > 31.1.2008 Lopeta se nieleskely ja kerro omin sanoin!

18.9.2007 Kepeä, jäly ja sataprosenttinen

Joitakin havaintoja viime päivien video- ja dvd-maratonilta:

* Vuonna 1940 valmistunut kepeä mustavalkoelokuva Ylpeys ja ennakkoluulo. Pääosissa Greer Carson ja Laurence Olivier, dramatisoinnissa mukana Aldous Huxley. Kahteen tuntiin on rutistettu mahdollisimman paljon olennaista. Logistiikkaa on kevennetty, ja esimerkiksi Pemberleyn keikka on jätetty väliin, jotta ydintapahtumat voitaisiin mahduttaa mukaan. Ajankohdaksi on vaihdettu Biedermeier, joten naiset lehahtelevat valtavissa hameissaan kuin suuret linnut.

En tiedä, olisiko Jane Austen arvostanut Lucasin ja Bennetin naisten kilpa-ajoa. Herra Darcy on vähän liiankin mukava, Bingley vähän liiankin skarppi - useimpia kontrasteja on tasoiteltu. Bennetin perheenjäsenet eivät olekaan tuomitut emotionaaliseen ja älylliseen välimatkaan, joka välittyy kirjasta. Ja aina näitä helisevästi naurahtelevia kirmaamisia ja pensaaseen piiloutumisia jossain puistojuhlissa - ensisijainen viittauskohde ei niissä olekaan Austen, vaan muut aikakauden elokuvat.

Elokuva on kuitenkin herttainen. Onhan Greer Carson eloisan läsnäoleva ja Laurence Olivier vähäeleisyydessään sangen paljonpuhuva. Jos kirjaa onkin muokattu aika ankarasti, pääkohtauksilla on tietyt henkiset vastineensa alkuperäisessä kirjassa. Lady Catherine de Bourghin loppurooli tosin yllättää. (Greer Carson muuten teki myöhemmin Lady Catherine -tyyppisen roolin vuoden 1978 Pikku naisia -sovituksessa, kun hän Marchin tätinä otti Megin puhutteluun. Olisi ylimalkaan hauska tietää, tarkoittiko Alcott täti March -kohtauksen suoraksi kommentiksi Austenille. Elizabeth Bennett puolustaa oikeuttaan hyvään avioliittoon, Meg taas puolustaa köyhää kosijaansa.)

Kiinnostava kohtaus: Lizzy yllättää jousiammuntataidoillaan.

* Fay Weldonin dramatisoima Ylpeys ja ennakkoluulo. BBC:n pukudraamatuotantoa vuodelta 1980. Olin ensin saada slaagin, kun videokotelossa luki vuosi 1996 (videon julkaisuajankohta). "Mmitäh? Tällaista puisevaa patsastelua samaan aikaan kun Ehle ja Firth tihkuvat padottuja tunteita?" Järkytys ei ole ihan niin suuri, kunhan ymmärtää, että tämä tulkinta on paljon iäkkäämpi. Olisihan se pitänyt hahmottaa heti, kun ensimmäinen kasaripermanentti astui näyttämölle.

Ja sitten. Kulissit kajahtelevat, studiolamput heittävät jyrkkiä varjoja seinille. Miksi, oi miksi sankarittaren päänsisäisiä ajatuksia luetaan ääneen paperista? Samaan aikaan kun näytetään loputtomasti hänen kasvojaan, joilla on lievästi kaulukseensa kuristuvan ihmisen tuskainen kireys? Tämä taisi olla yksi 1980-luvun alun suosikkiposeerauksista: näyttelijättären täytyy tapittaa silmät suurina kuin pieni kissanpoikanen. Suurin osa kasvolihasten energiasta meneekin sitten siihen silmien auki pitämiseen.

Muutkin seipään nielleet hahmot paukuttavat vuorosanojaan sen näköisinä kuin heidän suurin toiveensa olisi päästä kohtauksesta pois ja äkkiä. Kaikki energia näyttää menevän austeniaanisten lauseiden tekniseen tuottamiseen. Ovatko ohjaaja ja tuottaja halveksineet työtehtäväänsä ja koettaneet päästä mahdollisimman vähällä? "Tää on näitä epookkijuttuja, niiden yleisö tyytyy vähään niin laadussa kuin kuvakulmissa?" Onko Fay Weldonille maksettu joku pilkkasumma, josta kiukkuuntuneena hän on päättänyt selviytyä mahdollisimman vähällä? Darcyn näyttelijä vaikuttaa yhtä motivoituneelta kuin Leslie Howard aikoinaan Ashleyn roolissaan = EVVK. No, viime minuutteina hän ottaa kuitenkin hatun päästään.

Oikeasti Lizzy (Elizabeth Garvie) ja rouva Bennet tekevät parhaansa, vaikka heidän eloisuutensa tukahtuu usein kulissien kolhouteen. Bingleyn sisarille on suotu hiukan tavallista enemmän inhimillisyyttä. Mutta tämän nähtyään voi ymmärtää, miksi Colin Firth yhdisti BBC:n historialliset pukudraamat puisevaan esiintymiseen pahvisissa kulisseissa. Uskaltaisiko tämän jälkeen enää luoda silmäystä sarjaan Kahden kerroksen väkeä, jonka avausjakson Weldon käsikirjoitti? Mielikuvani on, että kyseinen kymmenen vuotta vanhempi sarja oli paljon eloisampi kuin tämä jäly paketti.

Kiinnostava ratkaisu: Kun Elizabeth lukee käänteentekevää kirjettä, katsoja saa (loputtomasti) ihailla herra Darcyn vähittäistä vaellusta kohti horisonttia.

* Sokerina pohjalla: Ylpeys ja ennakkoluulo 1995. Nämä näyttelijät ovat uineet hahmojensa nahkoihin. Useimmat ovat sataprosenttisesti mukana - kirkassilmäisestä Maria Lucasista punanenäiseen herra Hurstiin. Prosessissa on myös noudatettu vanhaa kunnon ohjetta "näytä, älä selitä". Ja sitten on näytetty intensiivisen hillitysti.

Firthin Darcysta on melskattu paljon, ja siihen on syynsä. Antamiensa haastattelujen mukaan hän on tehnyt hartiavoimin töitä sisäistääkseen Darcyn arvomaailman. Hermostunut tyrmistys rahvaanomaisissa tanssiaisissa välittyy loistavan hillittynä, rukkasten aiheuttama pöyristys todellisena epäuskona. (Ainakin Firth selitti vakuuttaneensa itsensä siitä, että kosinta oli mitä hienoin tarjous.)

Jennifer Ehlen näyttelemä Elizabeth jää ehkä hiukan jäykemmäksi, mutta hurmaa haastavalla älyllisyydellään. Ja ehkä se jäykkyys on tulkintaa nuoren, eläväisen naisen sinnittelystä oman aikansa kulttuurissa. Lady Catherine rautarouvana on aivan lyömätön, ja vaivattoman hyväntahtoinen rouva Gardiner antaa esimerkin sydämen sivistyksestä. Riittävät resurssit ovat varmasti auttaneet onnistumaan. Hankkeeseen on selvästi upotettu rahaa eri tavalla kuin vuoden 1980 versioon. Ulkokohtauksia ei ole tarvinnut kuvata lähimmällä vapaalla niityllä, vaan sopivat puistomaisemat ja rakennukset on valikoitu huolellisesti. Suuri osa tapahtumista kuvattiin todellisissa rakennuksissa, ei kolisevissa kulisseissa.

Käsikirjoitus on sekin kohdallaan. Tekijät kertovat nähneensä paljon vaivaa vakuuttaakseen, että kirjasta voi dramatisoida tuoreen, intensiivisen version. Tiivistys on sopivaa, ja useimmat lisäykset sopivat kokonaisuuteen. Ja musiikista vastaa Carl Davis, sama henkilö joka sävelsi ainoan oikean taustamusiikin Buster Keatonin Kenraaliin.

Hauska kohta: Vihittävä Wickham nousee kirkon penkistä, ja Darcy hyppää haukkana ylös, sulkien mahdollisen pakotien.

Sitten olisi vielä uusin Keira Knightley -versio, jossa on hiukan energisemmin näyteltyä tunnetta; sitä on tosin syytetty myös tarinan "brontëistamisesta", esimerkiksi siitä, että tunnekuohu yhdistetään dramaattisiin luonnonilmiöihin. Vuoden 1995 BBC-versio tuottaa kuitenkin niin paljon iloa, ettei elokuva-dvd:n hankkiminen toistaiseksi houkuttele.

Ensi jaksossa: Kommenttiraita erilaisten Jane Austen -julkaisujen liepeiltä, mm. "Älä nosta sitä lasia huulillesi!" ja "Miten niin ei ole voinut aina asua Longbournissa?"

    > Takaisin sivun alkuun




31.1.2008 Lopeta se nieleskely ja kerro omin sanoin!

On ehkä säälittävää äityä lukemaan suurteosten pastisseja ja jatko-osia, mutta välillä on hauska sittenkin spekuloida sillä, mitä Fitzwilliam Darcy ajatteli ja tunsi. Tällä hetkellä minulla on käsillä kahden eri kirjoittajan kuvaukset Darcyn näkökulmasta. Miten paljon hän ylenkatsoi Merytonin asukkaita, kuinka vinksallaan hänen itseymmärryksensä oli, ja mitä hän puuhaili sillä välin kun häntä ei näy kirjassa? Aihe on inspiroinut monia, tuntuu siltä että kirjoittajista on hauska kuvata riutuvaa ihailijaa eri näkökulmista.

Ensimmäinen Darcyn tarina, 1970-luvun versio, kiitetty yhdeksi parhaista pastisseista, oli sangen hauska, vaikka kirjoittaja onkin käyttänyt loputtomasti täytelauseita "Hän nosti lasin huulilleen" ja "Hän nielaisi" ja "Hän kostutti kuivuneita huuliaan". Tuntuu siltä, että näitä ilmaisuja käytetään, kun ei ole oikein muutakaan sanottavaa, ja halutaan jotenkin antaa vihjettä henkilöiden mielenliikkeistä tai sijaistoiminnoista. Loputon nieleskely palvovan ihailun ilmentäjänä alkaa kuitenkin vaikuttaa jonkinlaiselta pakkoliikkeeltä.

Austenin varhaisissa teoksissa ollaan sitä paitsi sangen ruumiittomia - vaikka Marianne nyrjäyttää nilkkaansa tai Elizabeth Bennet hiukan punehtuu kävelyretkellä, viittaukset ovat äärimmäisen niukkoja. Jos ei nykykirjoittajan ehkä tarvitse pyrkiä ihan samaan niukkuuteen, tuntoja voisi ehkä kuitenkin kuvata monipuolisemmin. Aivan karmea oli eräs toinen Y&P -toisinto, jossa Darcy kävi yhtenään kiinni Elizabethin käteen.

Toinen riepova seikka on se, että moderni kirjoittaja ei (tietenkään) pysty täysin käyttämään Austenin kieltä, mutta kuitenkin välillä ujuttaa mukaan Austenilta lainattuja ja uudelleen järjesteltyjä lauserakenteita. Virkkeiden välille syntyy kokonaisen kulttuuripiirin laajuisia eroavuuksia, kun simppeli peruslausekieli yhtäkkiä törmää Austenin pitkään virkkeeseen, joka on irroitettu ja uudelleenistutettu täysin toiseen yhteyteen.

Tässä mielessä toinen, 3-osainen Darcy-tarina onnistuu paremmin - tosin päähenkilö on toistaiseksi kuvattu hiukan epäuskottavan herttaisena. Idaholainen kirjoittaja on onnistunut tuomaan kielensä siedettävän lähelle Austenia (näin ovat todenneet myös brittilukijat), eivätkä saumat Austenin repliikkien ja kirjoittajan repliikkien välillä näytä yhtä pahoilta kuin muissa kirjoissa. Austenin ja uuden kirjan välistä 200 vuoden aikaeroa kuvastaa se, että Austenin ei ollut tarpeen turhaan kuvata miljöötä, kaikkihan sen tunsivat. Pastissin kirjoittaja sen sijaan on halunnut tehdä näkyväksi erilaisia aikakauden ilmiöitä, ja hän on selvästikin selvitellyt, millaisen uutuuskirjan Darcy olisi voinut ostaa tapahtumavuonna tai miten sinettileimoja kuljetettiin mukana. Parinsadan sivun hauska lukukokemus lienee vielä edessä.

Joku voisi tietenkin kysyä, miksi pitää riepoa mieltään tällaisilla pastisseilla. Mutta onhan siinä ainakin se hyvä puoli, että alkaa hahmottaa, mikä alkuperäisteksteissä on niin täydellistä ja ainutlaatuista. Mutta mistäköhän juontaa pastissien kirjoittajien mielenkiinto kuvata teoksissaan Darcyn auliita mies- ja hovimestaripalvelijoita, jotka välillä äityvät Jeevesin mestarimaisiin suorituksiin?

Sitten on tietysti muitakin teoksia - elämäkertoja ja tietovisakirjoja ja "Austen for Dummies". Eräästä kirjasta löytyi lopultakin selitys myös sille seikalle, jota en ollut tajunnut, vaikka Harri sen väitti jo kerran selittäneensä - miksi Darcy sanoo, ettei Elizabeth muka ole voinut asua koko ikäänsä Longbournissa. On vaikea hahmottaa niin hienovaraista kohteliaisuutta siitä, että puhuteltu osoittaa hienoja maailmanluokan tapoja, jotka viittaavat matkusteluun ja muualta hankittuun sivistykseen.

    > Takaisin sivun alkuun