VITA HISTORICA
Elämää hollituvassa
Laitoksen
uudenuutukaiset tilat ovat kuulemma olleet ammoin köyhäintalona
ja sittemmin kasarmin käytössä. Uutta taloa on jo nimitelty
muun muassa hollituvaksi, mikä olisikin sopiva nimeke koko yliopistolle.
Tällä sivulla siis fiiliksiä yliopistosta työympäristönä.
Muiden akateemisia fiiliksiä löytyy vaikkapa Yliopisto
yliopistolaisille -blogista, Anu Suorannan työelämäblogista
sekä TATUSOTU -blogista
> 28.4.2009 Klara vappen
> 16.12.2008 Lähtötunnelmia
> 21.11.2008 Yliopistouudistus tulee - JUOSKAA!!!!
> 14.11.2007 "Tää taitaa olla
niitä hasardihommia vaan..."
> 29.9.2007 Kauhua ja kunnioitusta
> 17.9.2007 Lähetä leipäsi
vetten yli
> 28.4.2007 UPJ - Uskomattoman
Pahvi Juttu
> 2.4.2007 Paholainen pukeutuu
tohtorinhattuun
> 18.2.2007 Vitkaan yöstä
kärsimyksen...
> 4.11.2006 Kuinka tutkijaa ilahdutetaan
> 11.4.2006 Spam
Goes Scientific
>
9.2.2006 Onko
järkevää?
>
7.2.2006 Faktaa vai fiktiota
28.4.2009 Klara vappen
Kahden päivän varoitusajalla tulee ilmoitus, että Hollituvan
sähköt on poikki koko päivän 30.4. kello 8 alkaen.
Koneet ei toimi, verkko ei toimi, ulko-ovien sähköinen lukitus
ei myöskään toimi. Miten lie poloisten jääkaappein
laita.
Jännitysmomentti: meneekö sähköt poikki ennen kuin
sähköinen lukitus menee pois päältä (molemmat
on ajastettu kello 8.00 paikkeille), eli onko talossa avoimet ovet vapunaattona,
vai onko päinvastoin koko rakennus umpioitu sisäänpääsykelvottomaksi
kokonaiseksi työpäiväksi, meillä kun on sähköiset
kulkuavaimet ulko-oviin?
Talvella on pariin otteeseen nautittu yllätyksistä, kun kaivuri
on ottanut ja katkaissut kaapelit, joiden varassa ovat olleet niin verkkoyhteys,
puhelin, langaton yhteys, tulostimet kuin muukin viestintä. Tuolloin
on kuitenkin sentään päässyt sisälle taloon.
Toisaalta, jos jotain myönteistä hakee: ihmiset hakevat toisistaan
tukea poikkeusoloissa ja ryhmäytyvät kahvihuoneella (tai 30.4.
varmaan pihalle Kritiikin vappuboolille), ehkä syntyy protestisynergiaa
siinä.
*Edit* pari tuntia myöhemmin:
Ei se ollutkaan SÄHKÖverkko vaan VERKKOkaapeli. Viesti oli tullut
niin monen virkailijan ja blacoutin kautta, että siinä vaiheessa
kun viesti poksahti laitoksemme sähköiselle tiedotuslistalle,
verkkopäivitys oli muuttunut totaaliseksi sähkökatkokseksi.
>
Takaisin sivun alkuun
16.12.2008
Lähtötunnelmia
Luin Timo Harrikarin kirjaa Riskillä merkityt. Nuorisotutkimuksen
alaan kuuluvassa tutkimuksessaan Harrikari toteaa, että nuorisoon
suhtautumista leimaa epäluottamus ja puhe kontrollin tarpeesta. Samanlainen
epäluottamus ja kontrolloimisen halu tuntuu kohdistuvan myös
yliopistoväkeen. Pois kolmikanta, pois opiskelijaedustus, ettei vaan
vahingossa nuoret pääsisi sanomaan jotain asiaan. Hehän
voisivat olla vaikka eri mieltä.
Tuntuu vaikealta uskoa, että suomalainen yliopisto pystyy tämän
uudistuksen jälkeen enää tarjoamaan ihmisarvoisia työpaikkoja
historian tutkijalle. Jotkut yliopistoihmiset tosin elävät toivossa,
että nyt tulevan uudistuksen myötä saadaan valta takaisin
ja voidaan supistaa sitä osaa hallintoa, jonka koetaan vain tuottavan
lisää paperityötä tutkimus- ja opetushenkilökunnalle.
Mutta rahoitus, joka määräytyy hallituskausien mukaan,
ja yliopiston hallituksessa istuva ulkopuolisten tahojen enemmistö
ei kuulosta kovin voimaannuttavalta. Eikä ylhäältäohjattu
päätösmenettely. Jari
Merilä kirjoittaa blogissaan, että luovat tutkimusyhteisöt
ovat suhteellisen pieniä ja suhteellisen epämuodollisia, ja
hierarkiat ovat pieniä. Oma kokemus sanoo samaa. Mutta tällä
hetkellä näyttää siltä, että uudistus vie
meitä juuri päinvastaiseen suuntaan - byrokraattiseen, ehkä
raportoinnissaan ennalta-arvattavaan mutta juuri siksi epäluovaan
suuntaan.
Kaikki tuntuvat voimattomilta. Eduskunnassa istuva puoluetoveri, jolle
kirjoitan asiasta, toteaa olevansa kanssani samaa mieltä mutta tuntevansa
itsensä voimattomaksi. Miksi en siis itsekin sitä olisi, olenhan
käyttänyt jäljellä olevan energian raportoidakseni
kolmea matkalaskua tuntitkausia Travel-ohjelmalla. Syksyyn asti käytettiin
yksinkertaista excel-lomaketta, jonka täytti puolessa tunnissa. Jostain
olin ymmärtävinäni, että sen Travel-ohjelman tekoon
olisi osallistunut sama taho kuin taannoin huonoksi osoittautuneen sähköisen
äänestysjärjestelmän.
Enpä olisi hämmästynyt.
Olenpa todella hämmästynyt, jos minulle on täällä
joku ihmisarvoinen paikka vielä vuoden 2011 jälkeen. Uudet suunnitelmat
kehiin. Työ, jossa on mahdollisuus tehdä sitä, mitä
oikeasti haluaa, ja kunnon resursseilla.
"Kaikki mitä haluat on elämää vastaan, siis pyydä
mahdotonta."
> Takaisin sivun alkuun
21.11.2008
"Yliopistouudistus tulee - JUOSKAA!"
Minusta tämä näyttää nyt yksiselitteisesti todella
pahalta. Istun parhaillaan kuuntelemassa yliopistouudistusta koskevaa
esitystä. Alun
perin piti innovatiivisesti yhdistää tiedekuntia. Nyt pikemminkin
säilytetään vanhat ja lakkautetaan laitokset. Kuitenkaan
lakkauttamatta laitostason tehtäviä...? Laitosneuvostot pois
ja tilalle johtajia. Mutta kas, keskushallintoa ei voida keventää.
Käytännöllisesti katsoen näyttää suurin
piirtein yhtä hyvältä kuin tutkimus, jonka tulokset on
päätetty etukäteen: "Täten aion finanssiteoreettisen
materialistisen teorian pohjalta osoittaa, että yliopisto voi parhaiten,
kun mennään kuin pässit narussa ja kun niillä, jotka
vastaavat yliopiston tuloksesta, on vähiten sanottavaa asioihinsa,
ja kun aikataulut vedetään hatusta eikä todellakaan lähdetä
yliopiston tai ainakaan yliopistohenkilöstön omista aikatauluista
tai tarpeista." "Nää nyt vaan täytyy muuttaa
kun on sovittu." Ja mehän muutetaan kiltisti ja kyselemättä?
Yliopistokollegion valinta ja uuden hallituksen valinta tulevat tuota
pikaa, kaikille työntekijöille on määrä kirjoittaa
uudet työsopimukset... Yliopistokiinteistöjen tuottotavoitteeksi
on arvioitu viitisen prosenttia... (no Senaattikiinteistöllä
kuulemma odotus 7% ja velvollisuus kartuttaa valtion budjettia...) Hallituksen
puheenjohtajaksi ulkopuolinen... Turun tuntien hirveää ajatellakaan,
mitä paikallisia peikkoja raahataan johtotehtäviin. Ja laitosjohtajien
pitää reaaliaikaisesti raportoida taloudellisesta toiminnastaan.
Samanaikaisesti pitää kehittää kansainvälistä
monimuotoista yhteistyötä.
Niin ja unohtakaa kolmikanta, tai ainakin turha kuvitella, etteikö
sitä suunnitelmissa yritettäisi näivettää mahdollisimman
tehokkaasti.
Kaikki mikä minua kiinnostaisi olisi se, miten voida tehdä tutkimusta
ja antaa jonkin verran opetusta ilman, että joku muu koko ajan muuttaa
sääntöjä. Mutta en usko, että tutkimkselle ja
opetukselle tulee olemaan paljoakaan aikaa... Tai hetkinen, minullahan
on Suomen Akatemian rahoitus kolmeksi vuodeksi. Taidankin sulkeutua seuraavaksi
kolmeksi vuodeksi omiin oloihini tekemään tutkimusta, kun vielä
voin. Olen positiivisesti erittäin yllättynyt, jos jostain maamme
yliopistosta, tai edes Suomen Akatemiasta, on mitään jäljellä
siinä vaiheessa, kun rahoituskauteni on ohi.
Sillä kauniiksi lopuksi vapaaseen muistiini perustuva lauselma: "Parin
seuraavan vuoden sisällä suuri osa henkilöstöstä
jää eläkkeelle. Eli se on se suuri mahdollisuus jonka avulla
voidaan selvitä." Näitä vapautuvia varoja on siis
tarkoitus "uudelleenjärjestellä" > ei siis taida
pal' duunei olla tarjolla lähivuosina. Ylimalkaan koko uudistus lähtee
täysin talouden näkökulmasta ja taloushallinnon raportointivastuusta.
Näyttää melkein pahemmalta kuin valtion virastona toimiminen,
joka sekin on ollut kyllin karseaa! Mutta olenkin sitä mieltä,
että substanssi pakenee usein instituutioita - se elää
parhaiten siellä, missä järjestelmä ei ole vielä
muuttunut itse tarkoitukseksi. Tämän huomaa joskus kulttuuri-
ja kirjallisuusalan yrityksissäkin.
Mitenkähän
paljon rahaa pitäisi olla, jotta voisi perustaa itsenäisen tutkimusinstituutin?
Joskus nuorempana haaveilin Osuuskunta-yliopistosta. Ja sitähän
me käytännössä toteutamme täällä historian
laitoksella: rahoitus tulee suurelta osin itse hankituista projekteista,
jotka on itse ideoitu ja neuvoteltu ja visioitu. Sekin pisti vihaksi,
että mitään näistä asioista ei tunnistettu eikä
tunnustettu tämänpäiväisessä esityksessä.
Lähinnä tuntui tulevan kurmotusta siitä, että enää
emme voi elää kuin pellossa, niinkuin muka tähän asti
olisi tehty.
----------
Akateemisena henkilönä pitää vähän antaa
myönnytyksiä eri näkökulmille, joten:
* Keskustelun kuluessa dekaani sentään nostaa esiin jotain käyttökelpoisia
ideoita, esimerkiksi sen, että tiedekunnalle voisi hankkia oman talousjohtajan,
joka huolehtisi hallinnoinnista laitoshenkilöstön puolesta.
* Suurennuslasilla katsottuna, jos asiat jotenkin sattuisivat toimimaan,
voi löytää joitain mahdollisia toimintataskuja.
* Ceterum censeo silti että aiemmin haaveilemani Osuuskunta Yliopisto
voisi sittenkin olla mahdollinen...
* Esitelmöitsijä lupaa hallinto- ja tukipalveluiden tuottamista
ja resurssien paranemista, en tosin todellakaan tajua, millä aikataululla
näitä todella aiotaan toteuttaa...
* Paljon riippuu yliopiston akateemisesta johdosta, todetaan tilaisuudessa.
Mistä revitään tähän mahdottomaan tehtävään
kelvolliset tai edes halukkaat henkilöt, kysyn minä ja monet
kaltaiseni?
Henkilökohtainen näkemykseni on edelleen, että finis
vitae academicae finlandiae on sangen mahdollinen.
> Takaisin sivun alkuun
14.11.2007 "Tää taitaa olla niitä
hasardihommia vaan..."
Piti tässä vetää muutama luento yhdellä yhteiskurssilla,
ja kaikki meni niinkuin Ollin pakinassa, jossa kaikki menee "päinvastoin".
Itselleni ihannetilanne olisi se, että saisin etukäteen tietää
vähän opiskelijoista ja heidän taustatiedoistaan; että
voisin jakaa heille omia luentojani koskevat ohjeistukset ja materiaalit
etukäteen, ja että opettaessani tietäisin, mitä muut
opettajat aikovat aihepiiristä kertoa ja millaista materiaalia he
aikovat jakaa. Sitten mielelläni viittaisin muiden jakamaan materiaaliin
ja luentoihin, tämä höystettynä PPT:llä tmvst.
Varauduin siihen, että kurssi olisi keväällä, ja suunnittelin
uudistavani osuuttani perin pohjin. Puolivälissä syyslukukautta
kuulin, että kurssi onkin päinvastoin jo nyt syksyllä.
Toivoin opettajien yhteistä ajatustenvaihtoa kurssin kehittämiseksi
ja lähetin tiedot luentoajankohdista, jotka eivät itselleni
sopisi. Päinvastoin kävi: kurssi alkoi, mutta en saanut edes
tilaisuutta päivittää otsikoitani, puhumattakaan mistään
laajemmasta suunnittelutapaamisesta. Päivämäärätoiveitanikaan
ei ollut muistettu.
Valikoin opiskelijoille sopivaa materiaalia luettavaksi. Osa kirjoista
oli tilattava ulkomailta (omakustanteena, mutta saahan siitä verotuksessa
jotain), ja kirjat tulivat myöhässä, koska en ollut varautunut
hankkimaan niitä syksyksi. Valikoin ja kopioin niistä osia opiskelijoiden
luettavaksi. Itse tietysti piti enimmät kopioida ja kököttää
kopiokoneen ääressä kaksipuolisuuksia tapellen, jottei
aika turhaan menisi tutkimiseen tai opetuksen suunnitteluun. Täysin
selvää ei ollut, kuka kopiot kustantaisi.
Luovutin kopiot ja päivitetyt otsikkoni jaettavaksi etukäteen.
Luennolle tultuani ensin omatoimisesti vääntelin paikoilleen
piirtoheittimet ja muut vimpaimet, jotka jonkun käsittämättömän
syyn takia tavataan tunkea opetustilojen nurkkiin mahdollisimman hankalaan
myttyyn. Luentoa aloittaessani ilmeni, että opiskelijat eivät
olleetkaan saaneet materiaalia etukäteen. (Syynä on tietysti
voinut olla joku force majeur - jostain syystä edellinen luentokerta
olikin peruttu. En ollut kuitenkaan saanut tästä tietoa.)
Ongelmana ei ole niinkään se, että asiasta vastaavat slarvaisivat,
vaan se, että kukaan ei oikeastaan vastaa paljon mistään.
Monta opettajaa jollakin kurssilla, mutta harvoin saa tietoa siitä,
mitä muut opettajat tekevät, puhumattakaan siitä, että
olisi jotain toivoa opetuksen koherenssin tarkistamisesta; eikä mahdollisesta
yleiskoordinoinnista sitten kai maksetakaan kummoisesti, vaan joku hoitaa
sitä vasemman jalan pikkuvarpaalla.
Varsinainen ylpeydenaihe
tämä itseohjautuva elämä yliopisto-opettajana!
> Takaisin sivun alkuun
29.9.2007 Kauhua ja kunnioitusta
I Kauhua
herättävät uudet, yliopistoon kohdistetut suunnitelmat.
Olemme juuri käyneet läpi usean vuoden UPJ-pyörityksen
ja meneillään on prosessi, jolla valtio aikoo runtata kaikki
palkanlaskijamme ym. tukipalvelut valtiolliseen palvelukseskukseen Vaasaan.
Nyt iskee päälle paikallinen konsortiohanke, jossa on mahdollisuutensa
mutta jonka aikataulu on himmeä. Olikohan laitoksilla edes viikkoa
aikaa valmistella tulevia konsortiohankkeeseen liittyviä rahoitushakemuksiaan.
Mutta jatkoa seuraa: jos ja kun yliopistot säätiöitetään,
niistä tulee yksityisiä työnantajia. Emme siis ole enää
valtion työntekijöitä. Se muuttaa palkkaneuvotteluja, palkkausta,
eläkejärjestelyjä, työehtoja ynnä muuta ynnä
muuta. Valtiovalta koettaa silti tälläkin hetkellä ohjailla
yliopistojen tulevaisuutta esimerkiksi palvelukeskushankkeella, vaikka
yliopistoilla "vapauduttuaan" on mahdollisuus heittää
ko. hankkeet yli laidan. Ehkä myös päästä vapaaksi
Senaattikiinteistöjen vuokramonopolista?
Moni varmaan pohtii tykönään, kuten minäkin, että
uusi tilanne vapauttaisi yliopistot tekemään tiedettä eikä
vain jatkuvasti raportoimaan tuloksiaan. Yliopisto saattaa voida itse
päättää tutkimuksestaan ja toimistaan. Hyvä yliopisto
voisi halutessaan erottua myös työnantajana edukseen muista.
Mutta miten taata, ettei asioita sössitä jo suunnitteluvaiheessa?
Päädytäänkö karmeisiin YT-neuvotteluihin, saneerausjohtajien
palkkaamiseen, yksikköjen myymisiin ja alasajoihin? (Tämä
ei ole mahdotonta ns. suuressa maailmassa, vaikka ei nyt ehkä ihan
heti odotettavissa.)
Entä milloin seuraavan viiden vuoden aikana ihmisellä on aikaa
tehdä tutkimusta, jos pitää olla joka hetki hereillä
näiden muutoskuvioiden kanssa. Olen tähän syksyyn asti
aina ajatellut, että minua kiinnostaisi olla yliopistolla professorina
tai vastaavassa virassa, jossa voisin olla avainasemassa kehittämässä
jotakin yksikköä. Kiinnostaa edelleenkin, mutta nyt vauhti alkaa
näyttää ihan mahdottomalta.
Tällä kertaa sentään hurjimmaksi koekappaleeksi on
valittu nimenomaan pääkaupunkiseudun korkeakoulut, kun joissakin
aikaisemmissa hankkeissa vaaralliset ihmiskokeet on ensin tehty maakuntayliopistojen
väestöllä. Vai lieneekö niin, että tuohon koekappaleeseen
aiotaan upottaa koko valtion korkeakoulubudjetti.
II Kunnioitusta
herättävät ne varttuneemmat kollegani, jotka kaiken tämän
epäinhimillisen ja kohtuuttoman sekoilun keskellä kykenevät
edelleen tarttumaan tilaisuuteen, mobilisoimaan muutamassa päivässä
verkostonsa ja asiantuntemuksensa ja kehittämään niistä
hakemuksia ja tulevaisuudenvisioita. Ja jopa rientävät ideoinnissaan
niin pitkälle, että ehtivät järjestelmän vaatimusten
edelle ja tuomaan esiin omat visionsa ja suunnitelmansa. Ja välillä
vielä tekemään tutkimusta ja julkaisemaan sitä hauskoina
kirjoina, joita osaavat esitellä ja käsitellä hauskasti,
eloisasti ja kantaa ottaen.
Mieleni onkin viime päivinä vallannut odottamaton tunne - varaukseton
ihailu ja kunnioitus. Kollegojeni osoittama reaktio- ja toimintakyky on
kerta kaikkiaan vaikuttavaa.Tällaisten ihmisten ansiosta tiedemaailma
selviytyy, mitä yliopistoille tulevaisuudessa sitten tapahtuukin.
Ja kyllä kaikenlaista tulee tapahtumaan. Vaikka valtio ei säätiöittäisikään
yliopistoja, yliopiston elämä alirahoitettuna valtion tilivirastona
on tällä hetkellä tosi hankalaa. Mutta jos kaikki osoittaisivat
samaa aloitteellisuutta ja kaukonäköisyyttä kuin mainitut
ihailtavat kollegani, meillä olisi enemmän toivoa - myös
siitä, etteivät parhaat voimamme päätä äänestää
jaloillaan.
Viime aikoina laitosten yhteyteen onkin alettu perustaa entistä enemmän
erillisiä tutkimuskeskuksia ja instituutteja. Niillä on tiettyyn
rajaan asti mahdollisuus elää omaa elämäänsä
ulkoisella rahoituksella. Tällaiset keitaat ovat ehkä niitä
tulevaisuuden paikkoja, joissa todella on mahdollista tutkia, opiskella
ja opettaa tieteen ehdoilla.
Akatemia on eräs niistä keitaista, joiden turvissa jokunen tutkija
voi välillä tehdä työtäänkin. Itsekin sain
hiukan jatkoaikaa etuoikeutettuna tutkijana, kun Akatemia-hankkeemme hakemus
meni läpi. Kiitokset hyvälle hankeporukallemme, on mukavaa tietää
että ensi vuodesta alkaen on luvassa tiimityötä hyvässä
ryhmässä - hetken aikaa suojassa joiltakin hullutuksilta, jotka
jatkuvasti kohdistuvat yliopiston omiin työntekijöihin. Tämän
ilon olisi kuitenkin ansainnut moni muukin rahoitusta hakenut, ansioitunut
ryhmä.
>
Takaisin sivun alkuun
17.9.2007 Lähetä leipäsi vetten yli
Eräs
helsinkiläiskollegani tekee tutkimusta joskus sata vuotta sitten
eläneistä historioitsijoista. Arkistossa tavatessamme hän
kertoi tutkimusryhmien raivoisista kamppailuista toisiaan vastaan. Olivat
kiusallaan arkistossa varanneet itselleen lähteet ja kirjat, jotka
olisivat olleet vihamiehille tärkeitä. Ja riemuitsivat vielä
kostoiskujensa menestyksestä. Ihme, että ehtivät keskinäisen
kiusanteon lomassa vielä julkaistakin jotain!
Nykyaikoina tutkimuselämä näyttää vähän
rauhallisemmalta. Harva nyt ainakaan työkseen keskittyy estämään
toisten arkistotyötä. Ja historian tutkijat ovat oppineet, että
samaa aihepiiriä voidaan tutkia niin eri näkökulmista,
että kaksi teemaltaan lähekkäistä tutkimusta voi hyvin
tukea toisiaan, ei syödä toisiaan.
Jotain tällaista teki mieleni sanoa, kun taannoin törmäsin
epäilyihin, että historioitsijoille ei uskalla kertoa aihettaan,
koska se olisi heti vaarassa joutua anastetuiksi. Tietysti näinkin
voi käydä (koska minulle ei kerrottu aihetta, en voi aavistaa,
miten uhkaavia tahoja minä tai kollegani olisimme olleet). Yleisesti
ottaen ajattelisin tosin, että on turvallisempaa tiedottaa siitä,
mitä tutkii. Väitän, että muut todennäköisemmin
ottavat tutkimushankkeen diskreetisti huomioon kuin käyvät sitä
retostelemaan. (Jopa siinä määrin, että joitakin hiukan
viivähtäneitä väitöskirjoja haaveillaan valmistuviksi,
jotta varattuna ollut tutkimusaihe vapautuisi kommentoitavaksi.)
Itselläni on ollut ilo tehdä yhteistyötä kollegojen
kanssa, joiden kanssa olemme voineet kartuttaa yhteisiä tietojamme,
postitella puhtaaksi kirjoitettuja lähteitä ja kirjavinkkejä
ja niin edelleen. Jaettu tieto on tuhatkertainen tieto, ja bonuksena voi
nauttia yhteisöllisyydestä ja jakaa anekdootteja: "minun
piispani kirjoitti tätä" - "minun voutini sanoi ihan
päinvastaista" jne. Toki yllämainitun helsinkiläiskollegani
tutkimusaineisto todistaa, että tiedeyhteisö on ainakin ennen
elänyt myös toisenlaisessa todellisuudessa. Tuli silti jotenkin
totaalisen kurja olo, kun epäluottamuksen sanat sinkaistiin omille
ja kollegojen kasvoille. Teki mieli siteerata eräänkin kirjan
otsikkoa: "Sain roolin, johon en mahdu [ja jossa en viihdy]."
Kyllähän yliopistolla voi tapahtua ihan mitä tahansa, kuten
ylläolevissa huomioissa totean. Mutta saman alan kollegat ovat kuitenkin
useimmiten hyviksiä. Itse olisinkin taipuvainen ajattelemaan kuten
Saarnaaja 11:1 - "Lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan pitkään sinä
saat sen jälleen." Omassa mielikuvassani se tarkoittaa, että
jaettu hyvä palaa hyvin usein takaisin jotain reittiä - ei ehkä
sieltä suunnasta, minne sen lähetti, mutta toista kautta. (Aika
hyvä kehitysapumotto muuten.) Vähän samaa toteaa Stefan
Einhorn kirjassaan Konsten att vara snäll.
Kun nyt olen PostDoc ja voin kiikkustuolistani lausua nuorisolle harmaahapsisia
viisauksia, niin korostaisin tätä: kaikkein
parhaiten oma työ edistyy, jos ei liikaa keskity rakentelemaan suojamuureja
tai epäilemään ja kampittamaan muita pelaajia. ;-) Jatkuva
epäily tai jäynääminen vie omaa energiaa ja hajauttaa
huomiota. Sama pätee mielestäni erittäin hyvin myös
esimerkiksi Carcassonne-pelissä.
Ja pienten ikävyyksien kannattaa antaa valua kuin vesi hanhen selästä,
niin riittää energiaa todellisten mätäpaiseiden puhkomiseen.
:-) Niinpä taidan heittää mielestäni äskeisenkin
epäilijän puheet, kunnes toisin todistetaan.
Saarnaajan sanat
maoriksi: "Maka tau taro ki te mata o nga wai; kia maha hoki
nga ra ka kitea ano e koa."
28.4.2007 UPJ- Uskomattoman Pahvi Juttu
[Huom. päivitys alareunassa]
UPJ on Uusi Palkkausjärjestelmä, mutta se on saanut monia aika
rumiakin lisänimiä viime vuosina, kun sitä on runnottu
yliopistolle. Vanhat palkkaluokat romukoppaan ja tilalle uudet, joustavammat
ja paremmin suoritusta vastaavat palkat. Henkilökohtaisin keskusteluin
arvioidaan työntekijän omin suoriutuminen. Kenenkään
palkka ei laske, vaan nousua on luvassa. Lehmät lentää,
kuu on juustoa ja Irakin sota on pikaisesti ohi. [Historioitsijan näkökulma
sota-asiaan: hyvin harvassa ovat ne sodat, jotka ovat olleet luvatussa
ajassa ohi.]
Palkannousua ei sittemmin ole kuulunut kovinkaan monelle kollegalle -
tai sitten on tullut esimerkiksi 10 euron lisä viranhaltijalle, joka
vanhassa järjestelmässä olisi jo päässyt huomattavasti
isommalle ikälisäkorotukselle. Tai ehkä korotuksille päässeet
eivät ole tohtineet summistaan julkisesti iloita? Systeemiin kuuluu,
että osa prosessista on niin salainen, että hyvä jos uskaltaa
omaa henkilökohtaisen suoriutumisen lomakettaan lukea, saati näyttää
muille.
Itsekin kävin ensimmäisen UPJ-keskustelun tänä vuonna;
siihen asti olin ollut hankkeen johtajan määräämällä, vanhan palkkaluokan
mukaisella palkalla. Arviointia täytettäessä oltiin sitä
mieltä, että palkka saisi nousta jonkin verran. Äsken saapui hallinnosta
päätös tulevasta palkasta - taulukon mukaan nykyiseen palkkaan
tulisi miinusta 131,11 euroa toukokuusta alkaen! (Ensin laskin että
15, sitten 150, kunnes löytyi oikea taulukko...)
Olin varautunut
siihen, että palkkasumma pysyisi samana, ja sinänsä arvostan
kyseistä nykyistä summaa; mutta että summa laskisi, ja vielä
Akatemian rahoittamassa hankkeessa, joka ei syö yliopiston budjettia vaan
tuo yleiskustannuslisän hallinnolle...!! Anteeksi nyt vaan, mutta
tällainen tarjous ei todellakaan ole suhteessa henkilökohtaiseen
työstä suoriutumiseeni, eikä varsinkaan innosta omistautumaan
hankkeelle entistä riemukkaammin. (Hanke-parka, joka on täysin
viaton tähän ratkaisuun.)
Yhteydenotoista päätellen useat kollegat ovat samassa jamassa
tässä toukokuussa. Vuoteen 2009 mennessä heidän palkkansa
saattaisivat nousta takaisin tämänhetkisen palkan tuntumaan
- mutta silloin hankkeet ovat jo päättyneet. Kuten 1500-luvun
kirjeissä sanottaisiin, jokainen rehellinen ihminen voi omalta osaltaan
päätellä, mitä tällaiset palkanalennukset merkitsevät
nuorille ihmisille, joilla on asuntolainaa ja pieniä lapsia.
Luonnontieteiden
Akateemisten verkkolehti loihe viime vuonna lausumaan UPJ:stä
näin: "[--] on hieman vaikea löytää tukea ennusteille yleisen
palkkatason laskemisesta. Yliopistot ovat tunnetusti valtiosektorilla
huonoimman palkkakilpailukyvyn alue. Ei luulisi työnantajallakaan olevan
varaa palkanalennuksiin." Ei luulisi olevan varaa, ei. Ehkä
muutoksenhaussa tämä seikka vielä havaitaan (ja toivottavasti
sama havaitaan myös kollegojeni kohdalla), joten kieltäydyn
toistaiseksi ottamaan saapunutta esitystä lopullisena. Muussa tapauksessa
tämä saattaa kyllä olla
se kuuluisa viimeinen pisara, joka motivoi työpaikan vaihtoon. Vai
mahtaisiko joku toinen yliopisto tulkita UPJ-taulukoita edullisemmin tavoin?
Jatkoa 4.5.2007: Nyt täytyy reivata sen verran, että
samassa tilanteessa ollut kollega keksi soittaa palkanlaskentaan, missä
kerrottiin että hänet oli kuitenkin merkitty takuupalkkalaiseksi,
vaikka takuupalkkaoikeus virallisesti ulottuu vain 31.12.2005 työsuhteessa
olleisiin, mikä oli ammattiyhdistyksen tieto. Myös palkanlaskija
vakuutti, että olen kuitenkin takuupalkalle merkitty. UPJ-päätöksessä
ei ollut tätä tietoa, ei myöskään mitään
ohjetta siitä, keneltä tiedustella toteutuvaa palkkaa; siinä
ilmoitettiin vain vuoden 2009 tavoitepalkkani, joka siis oli n. 15 euroa
pienempi kuin tämän hetken reaalipalkkani. Olen joka tapauksessa
hakenut korjausta ns. HENKI-osaan ja odotan kiinnostuksella, mitä
vastaukseksi koituu nyt ja kohtsiltään väiteltyäni.
Todettakoon vielä, että haettu palkankorotus piti kustannettaman
ulkopuolisen hankkeen rahoista, ei yliopiston perusrahoista.
Jatkoa vielä myöhemmin: Valitus hylättiin toteamuksella,
että ei ollut syytä muuttaa kantaa. Myöhemmän uuden
työmääräyksen yhteydessä arvot kuitenkin nostettiin
paikallisella päätöksellä, eikä asiasta ole keskushallintokaan
natissut.
> Takaisin sivun alkuun
2.4.2007 Paholainen pukeutuu tohtorinhattuun
Luin kirjan Paholainen pukeutuu Pradaan. Se on sopiva kirja esimerkiksi
kun jumittaa lentokentällä, missä kaikki muodin ihmeet
ja kuluttamisen onni, "the Cool", vyöryy vastaan. Kirjan
nimi viittaa ensisijaisesti siihen, että muotialalle ryhtyvän
sankarittaren työnantaja on paholaismainen. Mutta voi myös ajatella,
että paholainen pukeutuu Pradaan viedäkseen katsojien ajatukset
kulutuksen, omistamisen ja ulkoisen edustavuuden kadotukseen. Mieleeni
tulee elävästi Riitta Nelimarkan tulkinta Seitsemän veljeksen
peikosta, joka lumoaa Kalvean immen.
Kirjassa paiskitaan yötä päivää töitä
mitättömällä palkalla, jossain kaukana häämöttää
mahdollisuus saavuttaa KAIKKI, vaikka käytännössä
moni ryytyy ponnisteluissaan tai pääsee tavoitteisiinsa mutta
ei osaa enää iloita siitä. Kun muotitalon hullunmyllyyn
astuu sisälle, se muuttuu maailman tärkeimmäksi: mikään
työn ulkopuolella ei ole yhtä arvokasta, yhtä loistavaa;
työn eteen on syytä tehdä kaikki mitä vuorokauden
24 tunnissa suinkin voi. Näin siitä huolimatta, että kiitos,
kannustus tai palkkio eivät oikeastaan koskaan realisoidu, ne vain
häämöttelevät vastustamattoman houkuttelevina jossain
etäisessä tulevaisuushorisontissa. Sinne kurkotellessa nykyhetki
hämärtyy, ihmissuhteet menevät tärviölle, samoin
vapaa-aika ja oma elämä.
Lukiessani mieleeni tuli Per Brahe vanhemman luonnehdinta hovielämästä:
"Loisteliasta kurjuutta: joutuu kärsimään epäoikeudenmukaisuuksia
ja vielä osoittamaan kiitollisuutta sen johdosta." Samaa lausahdusta
olen toistellut myös yliopistomaailman yhteydessä. Täällä
ei pukukoodi kylläkään häikäise, mutta muuten
moni asia tuo mieleen 1500-luvun hovin tai vastustamattoman muotitalohullunmyllyn.
Yhtälailla tiede-elämä näyttää sisältäpäin
maailman tärkeimmältä asialta, jolle voi ja pitää
uhrata yöunensa ja voimavaransa, jotta kaukana häämöttävä
ylenpalttinen palkinto tieteen eturintamassa joskus olisi ulottuvilla.
Ja tietenkin tiede on tärkeää, onhan Prada-kirjan
muotimaailmassakin puolensa. Mutta molempien ulkopuolella on elämää,
joka helposti uhkaa jäädä työn jalkoihin. Molemmissa
maailmoissa on imunsa, illuusio siitä että kyse on maailman
tärkeimmästä asiasta, jolle ei voi kylliksi omistaa aikaansa.
Yksittäinen artikkeli tai tutkimus tai pieleen mennyt tutkimuksen
väittämä ei ole koko maailma. Ja millainen sitten on se
ylenpalttinen palkinto? Sellainenko tulevaisuudenkuva, jota Prada-kirjan
sankaritar lopulta kavahtaa - että löytäisi itsensä
entisen pomonsa paikalta, kasvot tyytymättömyyden juonteissa,
ankeana ilonaan muiden sysiminen? Yliopistomaailman menestyjä ei
kaupanpäällisiksi saa edes lohduttautua upeilla puvuilla tai
julkkisten antamilla lahjoilla.
> Takaisin sivun alkuun
18.2.2007
Vitkaan yöstä kärsimyksen...
(Hellaakoskea: "Vitkaan yöstä kärsimyksen aukeaa jo
aamunsuu")
Kiskaisin perjantaina käsikirjoituksen SKS:lle taittovalmiiksi (ainakin
toivon, että siellä ollaan samaa mieltä taittovalmiudesta,
vaikka pari kuvaa onkin ehkä vähän heikkotasoisia ja voidaan
joutua karsimaan pois). Mukaan saatiin toki sopivaa loppuangstia: tietokone
alkoi ylikuumeta ja systeemin jumitus estyi vain siten, että oli
työskenneltävä avoimen ikkunan ääressä;
joku vihoviimeinen lentsukin ilmaantui kuviin ja niin edelleen.
Tekstin jätettyäni en voi kuin yhtyä niihin, joiden mielestä
väitöskirja olisi hyvä saada käsistä pois siinä
viidessä vuodessa. Itse en tarkastele asiaa tuottavuuden kannalta
- siinä ei ole mitään mieltä. Mutta seitsemän
vuotta elämästä on ihan liikaa uhrattu, oli kyseessä
mikä tahansa yksittäishanke, ja jälkikäteen katsottuna
tuntuu että olisi se nyt voinut vähemmälläkin piinaamisella
kehkeytyä.
Taisi olla Martin Scheinin joka totesi, että väitöskirjaprojekti
on projekti, ei jumala, ja että kannattaa pitää muita jumalia.
Itselläni on nyt välittömästi tekstin jättämisen
jälkeen sellainen olo, että väikkäri pääsi
muodostumaan turhan suureksi epäjumalaksi. Missä oikein olen
hortoillut viimeiset seitsemän vuotta? Jossain 1500-luvun oudoissa
arkistoviidakoissa, jonne eksyneen tutkijan huutoja kukaan ei kuule?
Tämä "vuodet ovat menneet hukkaan" -meininki on osittain
käsiksenjättöbluesia; oikeasti olen viettänyt aikaa
monessakin muussa paikassa ja tutustunut hyviin ihmisiin, tosin välillä
nähnyt myös yliopiston heikkoudet työpaikkana. Ja käsiskin
on ollut yli puoli vuotta suht valmiina, hallintoprosessi vaan on aiheuttanut
viivytyksiä.
Mutta tuntuu siltä että olisi aika tähyillä jonnekin
ihan muualle - jonnekin, missä olisi hiukan enemmän resursseja
ja hiukan enemmän tilaa luovalle ilolle. Waan saammehan nähdä.
Joka tapauksessa yksi pesti hulluuteen alkaa olla loppusuoralla.
> Takaisin sivun alkuun
4.11.2006
Kuinka tutkijaa ilahdutetaan
Monen tutkijan elämä on köyhäilyä ja kitkutusta,
usein ihan konkreettisesti (kollegan ostamien näkkileipien katoaminen
kahvihuoneesta oli hänelle todellinen taloudellinen takaisku) ja
vähintäänkin suhteellisesti. (Suomen Akatemian edustaja
mykistyi vuonna 2004, kun mainitsin senhetkisen palkkani: "Olin unohtanut,
että tutkijakoulutettavien palkat ovat noin alhaisia.")
Materiaalisen niukkuuden maailmassa toisenlaiset asiat nousevat merkittäviksi.
Tutkimuksen saama huomio ja tunnustus ovat tärkeitä kannustimia.
Viite kollegan kirjassa, maininta sanomalehtiartikkelissa tai yleisesityksessä
ilahduttaa: Joku on lukenut tutkimukseni! Joku haluaa viitata julkaisuuni!
Ehkä joku toinenkin huomaa maininnan ja etsii tutkimukseni käsiinsä.
Minuun viitataan, olen siis olemassa. (Vrt. oheinen puheenvuoro
ja kommentti)
Siksi välillä kirpaisee lukea esimerkiksi sanomalehtiartikkelia,
joka näyttää pohjaavan tutun tutkijan julkaisuihin, mutta
jossa ei tutkijaa vahingossakaan mainita. Maininnatta jättäminen
ei varmaan yleensä ole tarkoituksellista, eikä yleistajuisia
artikkeleita voi nootittaa kuin tieteellistä tutkimusta. Mutta jos
nuo kirjoittajat tietäisivät, miten paljon tutkijaa ilahduttaa
pieni huomionosoitus, he ehkä viljelisivät useammin artikkeleissaan
pikkuisia sivulauseita tyyliin "kuten tutkija N.N. on osoittanut",
"tutkija N.N:n sanoin voimme todeta" jne. Tällöin
artikkelista ei myöskään esitettäisi tutkijoiden aamukahvilla
nurisevaa huomautusta tyyliin "taas oli sen-ja-sen tutkimustuloksia
käytetty ilman kiitosta" vaan ilahtuneita havaintoja "hei,
se-ja-se mainittiin aamun lehdessä / uusimmassa tanhuhistorian yleisesityksessä!"
Eilen kollegani esitteli minulle uutta yleistajuista historiateosta. En
ole itse tutustunut kirjaan, siksi jätän sen nimettömäksi.
Alan tutkijoille oli kuitenkin tullut sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja
teoksessaan anna arvoa aihepiirin asiantuntijoille. Lieneekö kyse
siitä, ettei kirjoittaja tunne tuota tutkimusta, vai oliko hän
halunnut tavoitella jakamatonta asiantuntijan asemaa? Tuskin teoksen erinomaisuus
olisi siitä kärsinyt, jos kirjoittaja olisi antanut tilaa muidenkin
tutkijoiden äänille; hän olisi voinut nostaa heitä
rinnalleen, ja samalla myös huomattavasti lievittää heidän
mieliharmiaan.
Hyvä tutkijayhteisö on sisäistänyt sen, ettei tieto
tai tulkinta synny tyhjiössä, vaan on monien ansiota. Kaikille
on hyödyksi tukea ja nostaa esiin myös kollegojen työtä.
Se on helppo ja halpa tapa, jolla muutkin kuin kollegat voivat ilahduttaa
tutkijan mieltä. Tutkijan puolestaan kannattanee useimmiten ajatella,
ettei maininta ole unohtunut tarkoituksella, vaan että tekevälle
sattuu, vaikka parasta tarkoittaisikin.
> Takaisin sivun alkuun
11.4.2006
Spam Goes Scientific
Jotenkin luulisi, ettei tiedepiireissä olisi tarpeeksi rahaa jotta
se olisi spämmäyksen arvoista. Mutta näyttääpä
joku siitäkin hyötyvän. Hyvin alkeellisia ovat vielä
ne spämmiviestit, joissa luvataan akateemista loppututkintodiplomia
rahaa vastaan (hah! mitä sillä tekee!) tai mainostetaan opaskirjaa
tai apurahahakemuksentekotoimistoa, jonka avulla voi hakea valtion tieteellisiä
apurahoja (siis mitä apurahoja).
Konferensseja järjestäessäni olen välillä vastaanottanut
hyvin omituisia esitelmätarjokkaita - näyttää siltä,
että jotkut ovat havainneet konferenssivierailun hyväksi tavaksi
saada viisumi EU:hun. Konferenssien järjestämisessä avustavat
toimistot ovatkin käyneet hyvin epäluuloisiksi kaikkia ei-länsimaalaisia
osanottajia kohtaan, mistä taas kärsivät viattomat.
Kiristyneiden kriteerien vuoksi jotkut varmasti joutuvat ansiotta ulkopuolelle.
Usein tosin toivorikkaat huijarikandidaatit tunnistaa siitä, että
esitelmän sisältö on täysin käsittämätön
[esimerkiksi "päiväntasaajan eteläpuoliset kastelujärjestelmät"
pohjoismaiden keskiaikaa käsittelevään konferenssiin].
Ilmeisesti ne on lähetetty randomilla kaikille mahdollisille konferenssien
järjestäjille, joiden yhteystietoja netistä löytyy.
Ansioituneetkin tieteilijät saattavat kuitenkin huomata, että
heidän on entistä paremmin todistettava henkilöllisyytensä
ja ansioituneensa, jos eivät järjestäjät heitä
jo entuudestaan tunne.
Lisäksi sählöpostiin on alkanut ilmestyä ilmoituksia
feikkikonferensseista. "Hyvä VIP-tieteentekijä - tervetuloa
konferenssiimme - avoin kaikille tieteenaloille - kaikki osanottajat rakastavat
konferenssejamme ja haluavat palata niihin aina uudestaan - saanemme huomauttaa,
että osanottajien joukossa on suuri määrä nobelisteja..."
Ottaisivat nyt edes jotain EU-jargonia tieteellisen monimuotoisuuden keskinäisen
vuorovaikutuksen käsittelystä konferenssissa, niin ei ehkä
heräisi epäilystä siitä, että tässä
halutaan vain ottaa rahat pois.
Jotkut ovat sitten taas ryhtyneet lähettämään feikkipapereita
näihin feikkikonferensseihin ja kehuvat minkä tahansa sonnan
menevän läpi. Välillä tosin käykin niin, että
feikiksi epäilty konferenssi onkin oikea. Voi käydä niinkin,
että feikkikonferenssien paljastuslista joutuu syytetyksi aiheettomasta
mustamaalauksesta, tai että feikkikonferenssin perustajat perustavat
oman paljastuslistansa hämmentääkseen soppaa hiukan lisää...
Muistan lukeneeni (ja lopulta hyllyttäneeni) jonkun esitelmätarjokkaan
(pohjoismaista tuotantoa - kyllä täällä EU:n sisälläkin
osataan), josta ei voinut varmuudella päätellä, yrittikö
lähettäjä testata konferenssin tieteellisiä kriteerejä
vai oliko hänellä muuten vain hyvin erilainen käsitys tieteellisyydestä
(tai maailman rakentumisesta).
Tässä onkin eräs ongelma: tieteen rajat ovat sopimuksenvaraisia,
ja rajoja koettelevat sekä nerot, hullut, taiteilijat että rikolliset.
Joskus on vaikea sanoa, onko esitelmätarjokas tieteellistaiteellinen
performanssi vai jonkinlainen Yes-men -provokaatio. Mutta aina kannattaa
olla suhteellisen epäluuloinen, jos kontaktin ottaja - konferenssin
järjestäjä tai osanottajaehdokas - esittää toiveita
kovin suurista rahasummista. (Tällä kriteerillä tosin tulee
dumpattua myös suuri osa suurista etabloituneista kansainvälisistä
"International Sitä Sun Tätä" -konferensseista.)
Lisää aiheesta ja totuuden etsimisen vaikeudesta
MUslar's
Log
Fake Conferences
Uusi yritys: Fake
Conferences Reconsidered
Jotenkin tuntuu pateettiselta ajatella että yliopistoköyhälä
olisi huiputtamisen ja rahastamisen väärti. Mutta joku ilmeisesti
tienaa feikkikonfa-mainoksilla ja viisumihakemuksilla, koska niitä
kerran lähetellään.
> Takaisin sivun alkuun
Kun
kuuntelen jonkun vastavalmistuneen mainintoja siitä, että häntä
on kehotettu tekemään väikkäriä tai kyselty mukaan
tutkimushankkeeseen, en tiedä, miten reagoida.
Ensi reaktioni on huutaa: "ÄLÄ TEE SITÄ!!!" Mutta
miten sen selittäisi? Ja mitä kuulija selityksestä ymmärtäisi?
"Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin
minä opetan?" Teinhän itsekin valintani, vaikka muistan
että monet tutkijat kehottivat muistamaan, että yliopiston ulkopuolella
on harkitsemisen arvoisia uravaihtoehtoja.
En silloin vain tajunnut mitä kaikkea olisi luvassa, en kerta kaikkiaan.
En, vaikka olin seurannut äidin väittelyprosessin kivikoita
- hänen aikoinaan yliopistossa oli jotain rahaa ja jotain tilaa,
eikä se silti ollut mitään ilon riemua. Puhumattakaan nykyisestä.
Täällähän olen silti edelleen. Ja jos kerran itse
olen tässä liemessä, niin olisi kyllä hauskaa saada
seuraa lahjakkaista ihmisistä - mutta miksi houkutella ihmisiä
suonsilmäkkeisiin.
Se mikä yliopistossa on hyvää, on olemassa instituutiosta
huolimatta, ei sen ansiosta. Yliopistomaailmassa on verkostoja, joissa
luovat hienot ihmiset pitävät yhtä, jakavat tietoa, etsivät
eväitä parempaan huomiseen.
Mutta kylkiäisinä tulee toisenlainen maailma: pimeä, paranoidinen,
pikkusieluinen ja tunkkainen, kafkamaisen mielivallan ja kertakaikkisen
typeryyden maailma. Tässäkin tapauksessa totuus on siinä
määrin tarua ihmeellisempää, että sen uskoo vasta
kun itse kokee, ja kannattaa toivoa ettei kokemus ole liian kova.
Ehkä yliopistolle kannattaa tulla, jos tutkimus todella kiinnostaa
ja jos näköpiirissä on säädyllinen rahoitus.
Mutta aina kannattaa varoa, ettei tingi omasta ihmisarvostaan tai eksy
toteuttamaan toisten projekteja.
vakavasti kehotan
harkitsemaan
onko järkevää
ja mikä on
sitä --
teitten risteyksissä
ei ole jumalaa
(En
valinnut asiaa)
[lisäys 11.4.2006 ... ja se, mitä MOT taannoin raportoi
palkattomista
työharjoittelijoista, sopii usein myös yliopistomaailmaan.
Tai kuten Harri usein kommentoi kuultuaan, mitä kulloinkin tietokoneen
ääressä teen: "Tuostakin pitäisi maksaa erillistä
palkkaa".]
> Takaisin sivun alkuun
7.2.2006 Faktaa vai fiktiota
Kollega lähetti jo kuukausia sitten sähköpostiviestin huumoripläjäyksestä,
joka löytyi yliopiston sivuilta kohdasta "Yliopisto
työnantajana". Sivulla kuvataan läheisiä ja toimivia
johtaja-alaissuhteita, riittäviä toimintaresursseja, opetuksen
ja tutkimuksen hedelmällistä linkittymistä. Kollega pohti
sähköpostiviestissään, miksei tunnistanut työpaikkaa
omakseen.
Tavoitelistana teksti on tietysti kannatettava. Mutta mitä se
tekee kansiossa "faktat"? Ikään kuin se olisi jotain
jo todellistunutta. Päinvastoin tuntuu siltä, että mikään
viime aikojen kehitys ei ole tuonut meitä lähemmäs tuota
lihaksitulemista.
Mietin niitä
muotoja, joissa yliopisto on viime aikoina lähestynyt minua työnantajana
ja organisaationa.
Mieleeni tulevat seuraavat:
- UPJ
(uusimman tiedon mukaan neuvottelulomakkeessa ei edelleenkään
ole paikkaa, johon merkitä tieto, jos työntekijän ja esi[miehen]
välille ei ole syntynyt yhteisymmärrystä)
- Uusi postinkulunseurantajärjestelmä ("kiinnitä
erillinen lähetyslapuke kumilenkillä kuoreen
tai posti ei lähde mihinkään"). Toivottavasti ne lähetyslapukkeet
edes kierrätetään.
- Kannettavan tietokoneen kirjautumisrajoitukset yliopiston verkossa.
Kannettavan tietokoneen ideahan voisi olla se, että henkilökunnan
edustaja voi sukkuloida työpisteeltä toiselle ja ottaa helposti
yhteyden verkon työympäristöihin. Mutta ei sitten.
Tulossa on
- Tulevaisuuden ajanseurannanhallintaohjelma (pelottaa lähinnä
se, että kun OPM hahmottaa työtuntimäärän, se
alkaa vaatia 10% vuotuista kasvua lukuun... Mutta ilmeisesti käykin
niin, ettei saa ilmoittaa enempää kuin 1600 työtuntia,
joten se siitä seurannasta ja sen uskottavuudesta.)
Näkyvän toiminnan perusteella kuvittelisin fakta-sivulla lukevan
esimerkiksi: "Yliopisto pyrkii vahtimaan alaistensa jokaista liikettä
ja tointa, vaikka se aiheuttaa enemmän työtä ja kustannuksia
kuin aiempi toiminta ja johtaa lähinnä uusiin jäykkiin
vahtaamishankkeisiin." Eikä tämä nyt ole vain oman
yliopistoni piikittelyä, tarpeeksi tässä on katseltu muitakin.
On reiluuden nimissä mainittava, että henkilötasolla olen
vuoden alussa järjestänyt monta asiaa oivallisten sihteerien
ja ystävällisten hallinnon työntekijäin kanssa, mutta
yliopisto instituutiona ei ollutkaan silloin mukana. Fakta-sivulla voisi
siis lukea myös: "Yliopisto sallii kuitenkin yksittäisten
työntekijöiden verkostoitua keskenään tavalla, joka
parantaa opiskelijoiden neuvontaa, yksikköjen yhteydenpitoa ja hallinnon
tiedonkulkua."
Havahdun näistä mietteistä kylmyyteen. Senaattikiinteistöt
rakentaa väliaikaisten tilojemme vieressä, seinän takana
tehtyjen yllätysräjäytysten jälkeen on ollut vähän
hiljaista. Onko lämmitys mennyt räjäytystohinoissa pois
päältä? Mutta patterit ovat kuumia, ilmeisesti vain tuulen
suunta on sellainen, että kylmyys huokuu tavallista helpommin ikkunoiden
saumoista.
Lämmikkeeksi vaellan teenkeittomatkalle virkistystiloihin, missä
totean, että kylmä vesi on yhä poikki (ollut jo toista
viikkoa), keittovesi siis haettava vessasta (ei sentään pöntöstä).
Ei sentään vielä tarvitse lähteä Kupittaan lähteelle.
Onneksi viemärihajua ei ole tuntunut enää alkusyksyn jälkeen,
jolloin puoli taloa löyhkäsi tuntemattomasta syystä.
Silmäilen pihan yli kohti tulevaa Hollitupaamme ja toivon, että
Senaattikiinteistö panostaa siellä putkistoremonttiin.
> Takaisin sivun alkuun