VITA HISTORICA
Muistot
Tarvinneeko
otsikkoa enempää selittää.
> 8.2.2006 C-kasetin perimmäinen
olemus
> 11.2.2006 Eilispäivän tiet
> 18.9.2006 Yön
sinessä
>
2.11.2006 Studio
8.2.2006 C-kasetin perimmäinen olemus
Vakavaan työhön ja työpaineeseen auttaa löyhäpäinen
musiikki. London (tai Bratislava) orchestran mauttomia versioita kuuluisista
elokuvasoundtrackeista, kauneimmat rautalankaklassikot Pan-huilutulkintoina.
Kaikki kelpaa kun pitää motivoitua nakuttamaan puuduttavaa viiteapparaattia
tai toipua siitä, että luento ei mennyt ihan kaikkien aristoteelisten
sääntöjen mukaan.
Kaikki nämä ja monet muut laatukasetit ovat keränneet pölyä
vuosikymmenen verran. Muistoja ajalta jolloin suurin ongelma oli se, miten
uskaltaa pyytää alkuperäinen cd lainaan Häneltä.
Tai mikä vanha C-kasettinauhoitus uhrata uuden tieltä.
Ymm... sehän oli aika hirveää aikaa. Siksi ne kasetit kai
saivat kerätä pölyä vuosikymmenen verran. Ja siksi
ne nyt soivat kevyen elektronista selviytymisen eetosta.
Ja ne äänet. C-kasetin kotelomuovin kalahdus, kasettipesän
raksahdukset, pyörivän nauhan kitinä ennen musiikin alkua
- ja pelkkä kasetin tuntu sormissa; se palauttaa kaikki aistit jonnekin
menneeseen materiaaliseen ulottuvuuteen, joka tuntuu yksinkertaiselta,
kotoiselta, lohdulliselta.
Isoäidin luona kaikki lastenlaulut olivat yhdellä C-kasetilla
- Lounatuuli, Eemeli, Pikkuoravien kuuraketti. Ala-asteen ruotsinopettajan
c-kasettisoítin raksui uudestaan ja uudestaan: "Lotta springer.
Hon har bråttom". Lomamatkalla kylmän auton soitin venytti
tuttuja kasettitarinoita oudosti venyväksi murinaksi.
Se oli jautaa.
> Takaisin sivun alkuun
11.2.2006 Eilispäivän tiet
Pasila-Hyvinkää
1980 ja jotain. Isoisän luota kotiin lähtiessämme ajamme
ratapihojen yli, niiden valo hehkuu keltaisena. Paluutie on vielä
lamppuja vailla, mäkiä ei ole vielä louhittu pois, niiden
takaa kuumottavat pitkät valot jotka vastaantullessa himmenevät
lyhyiksi. Kun pitää silmiä kiinni, vastaantulijan lyhdyt
heittävät punaisen kajon verkkokalvolle.
Kirjavantolpan paikkeilla tulee betoninen kaarreaita, sen jälkeen
ympyrää ajavien nuorten autojonot. Sahanmäessä voi
silmät ummessakin arvata, missä kohtaa käännytään.
Hyvinkää-Tuohikotti 1983. Lähellä Tuohikottia edelläajaja
menettää auton hallinnan. Se pyörii kaistalla ympäri
ja Volvomme osuu sen kylkeen. Pudotan Nelimarkan Seitsemän veljestä
lattialle: "Tässäkö oli elämä? Mitä
se maksoi? Kysymys." Mutta räsähdyksen jälkeenkin
se jatkuu.
Hyvinkää-HelsinkiVantaa 1985 ja jotain. Isä tulee lentokentälle,
lähdemme hakemaan häntä. Tuusulantie ei ole nykyinen valtaväylä
vaan kapea mutkainen tie lumisten metsien ja peltoaukeiden välissä.
Äiti on huolissaan siitä, että bensiini saattaa loppua
tankista kesken matkan.
Turku-Lohjanharju 1995. Ajan saman tien lukemattomat kerrat pikkusiskon
punaisella volkkarilla, koetan pitää itseäni hereillä
laulamalla (kesäyötkin ovat pimeitä). Olen yksin, jätetty
ja yksinäinen, ja olen loputtomasti tällä tiellä.
Koetan urheus piristää itseäni poikkeamalla matkan varren
museoissa. Jotenkin se epätoivoinen urheus kuitenkin kirpoo kaiken
takaa. On kuuma kesäpäivä, on huurteinen iltamyöhä.
Lohjanharju-Helsinki
1997. Lakkaamatta kiire. Vanhempien auto on jostain syystä lainassa
Turussa, ja sen voimin kiidätämme käsikirjoitusta Helsinkiin.
(Nykyään sinkaisisimme moisen prujun liitetiedostona alta aikayksikön.)
Aina kiire. Koko ajan jo lähtökohtaisesti myöhässä.
Ja käsikirjoitushankkeen lomassa ja taustalla kiukku, kasvava kauhu,
harmi.
Turku 1998. En enää muista kadun nimeä, mutta tuona kesänä
pyöräilen sitä lukemattomat kerrat ja näen valoa ikkunassa.
Mietoisten kylätie 1999. Vaellan bussipysäkille luentojen päätyttyä.
Olen yksin mutten yksinäinen, opettelen opettamista ja olen huojentunut
joka tapaamisen päätyttyä. Tie on mutkainen, ilmassa on
kevättalven tuoksu ja taivaalla tähtiä, joskus revontuliakin.
Turku-Ruissalo 1999. Pyöräilemme toukokuisen kauniina päivänä
Kuuvannokkaan ja takaisin. Elämä on helppoa, on helppoa hengittää,
pelkkä oleminen riittää. Sanat tuntuvat tarpeettomilta.
Joensuu-Jyväskylä 2004. Aamubussilla Jyväskylään
ja siitä junalla Turkuun. Ja taas on kiire. Lakkaamattomat eroamiset
ja jälleennäkemiset raastavat ja rakentavat. Kermankoski on
pakkasaamuisin uskomaton huurteinen näky.
Turku-HelsinkiVantaa 11.2.2006. Lohjanharjulle asti vuosi on aina vaan
1995 ja sen jälkeen 1997 ja lopuksi 1985 ja jotain. Missä mahtaa
olla tämän vuoden tie?
16.2.2006 Matkustan taas reittiä Turku-HelsinkiVantaa. Mutta
nyt tie on muuttunut, siitä on tullut tie, jota pitkin ajoin 11.2.2005
todistamaan Conan O'Brienin Suomen-vierailua. Olisi hienoa, jos tämä
olisi vuoden tie, viittana iloon, vapautumiseen ja itsensä toteuttamiseen.
> Takaisin sivun alkuun
18.9.2006 Yön sinessä
Taksi
ryömii pitkin Turun katuja kello kolme yöllä - viimeinen
etappi neljäntoista tunnin matkusteluissa. Takana konferenssikäynti
Romaniassa.
Syyskesäinen aamuyön kaupunki tuo mieleen toiset yöt, joina
olen vaeltanut kaupungilta kotio, silloin tosin jalan. Joskus oli sininen
kesä, joskus oli sininen talviyö. Tammi-helmikuussa 1999 neljän-viiden
hengen porukka paarusti Gillesgårdeniltä kohti Yo-kylää
ja Halista kovassa lumipyryssä. Tuomiokirkolle asti tie oli aurattu;
Yo-kylään asti riitti autonuria, joita pitkin kävellä;
Halissillalle asti vaelsin leveäharteisen opiskelijanuorukaisen tuulensuojassa
ja hänen askeltensa jäljissä; viimeinen yksinäinen
puolikilometrinen oli umpihankea polveen asti.
Tuo reissu on yksi niistä, jotka ovat jääneet mieleeni
lämpimänä hauskana yhteisyyden ja lähiluonnon kokemuksena.
En enää muista miten hyvin me kaikki tunsimme toisemme, mutta
ehkä juuri siksi kaikki olikin niin viihtyisää ja hyväntuulista
- ei välitöntä pakkoa tehdä vaikutusta matkaseurueen
jäseniin jne. jne. Meillä oli yhteinen lähtöpiste
ja yhteinen tavoite, takana hauska ilta ja tyytyväinen uninen mieli.
Ei tyytymättömyyttä, ei välittömiä huolia
sinä iltana, vaan hyvä mieli tässä ja nyt, tai siinä
ja silloin.
Noissa tunnelmissa on usein ollut läsnä myös luonto - vaakasuorana
lumituiskuna tai tähtitaivaana osakunnan etupihalla. Osis-kemuihinhan
tietysti kuuluivat piipahdukset ulos raittiiseen ilmaan, sinisen taivaan
tähystely ja sen alla vaihdetut kuulumiset, keskinäisen kannustuksen
ja sympatian sanat. Yön sini jotenkin kuului niihin kaikkiin, ja
jonain sinisenä iltana ajattelinkin, että oli kuin kaikki elämäni
aiemmat siniset illat olisivat läsnä yhtaikaa noina hetkinä.
Niille oli ominaista jonkinlainen tyyni ja iloinen, kirkas ja odottava
mieliala.
En tiedä ovatko ne kokemuksena mennyttä - huomaan kaipaavani
niitä viime vuosilta. Opiskeluajan keskinäinen yhteisyys ja
tulevaisuuden odotus / pelko / mahdollisuuksien aukikeriytyminen ovat
jotain sellaista, mikä ei ehkä suorastaan toteudu työpaikka-
perhe- tai ystäväporukoissa. Niihin kuuluu tietty unelmointi
ja mahdollisuuksien rajattomuus, joka iän myötä kiertyy
pienemmäksi keräksi. Yön sinessä kaikki on ollut yhtaikaa
läsnä, mahdollista ja joskus toteutuvaa.
> Takaisin sivun alkuun
2.11.2006 Studio
Olen aika varma, että studio on joka kerran ollut sama. Ainakin
rakennus on sama - vanhahko siipi YLEn isoksi paisuneessa rakennusverkostossa.
Kävin studiossa puolen tusinan kertaa teini-ikäisenä, kun
Isoa Pajaa ei vielä ollut, ja kurkistin jopa maanalaisten käytävien
uumeniin. YLE olisi jo silloin sokkeloineen oiva jännärin paikka,
ja vielä jännärimäisempiä vaaran, väijytysten
ja juonien paikkoja sen käytävät tarjoavat nykyisin.
Ensi käynnistä on melkein kaksikymmentä vuotta, ja olin
unohtanut koko paikan. Tänä vuonna olen kuitenkin taas pariin
otteeseen käynyt studiolla, tallustellut tuttuun taloon jonka sisäänkäynti
tuo mieleen Hyvinkään lastenneuvolan, istunut tutussa kahvilassa
junamatkan jälkeen. Ehostuksen jälkeen olen tallustellut lavasteiden
keskellä olevaan tuoliin ja rupatellut historian kuulumisista. Ammoisna
aikoina ehostusta ei harrastettu (vaikka teininaamani oli varmasti rupuliaisempi
kuin nykyinen), mutta ehkä nykyiset plasmatelevisiot vaativat huolellisempaa
sievennystyötä.
Laitteet näyttävät hienostuneemmilta (vaikka kannettavien
mikrofonien paristot näyttävät ehtyvän alta aikayksikön),
teknisen henkilöstön määrä tuntuu vähäisemmältä
kuin ennen (kaikkialla on varmaan ehostettu ja tehostettu ja ulkoistettu),
mutta studio on joka tapauksessa tuttu parvineen lähetysvaloineen
kaikkineen. Ja studiovalojen taikapiiri on puoleensavetävä,
mutta samalla jännittävä.
Siinä istuessani ihmettelen oikeastaan sitä, että näin
vanhemmiten studiossa olo jännittää paljon enemmän.
En voi muistaa että puheeni olisi lainkaan katkeillut teini-iässä;
olin nuorekkaan varma mielipiteistäni (joiden kuunteleminen vanhalta
videokasetilta tekee nyttemmin hyvin kipeää). Milloin kuvaan
tuli epävarmuus? Ehkä hiukan studiokäyntien jälkeen,
kun tietoisuus maailman arvostelevista katseista ja korvista iski teini-ikäiseen
koko voimalla. Mutta jos olen joskus osannut puhua ajatuksen katkeamatta,
niin osaan sitä vastakin, päätän täten ja toivon,
että minä ja studio taas tapaamme - kahden kuukauden, vuoden
tai vuosikymmenen päästä, mutta joskus taas kuitenkin.
> Takaisin sivun alkuun