Vita historica
Vita professionalis

O tempora, o mores

Gottlund jo melkein kaksisataa vuotta sitten märehti sitä, kuinka "ennen eli jokainen kuin asiain oil laita / nyt on kukin itsekäs, ja itara, ja saita." Itse asiassa jo muinaiset sumerit murehtivat lastensa rappiota, kiittämättömyyttä ja kurittomuutta. Toiset taas näkevät menneisyyden yhtenä pimeänä ja synkeänä pysähtyneisyyden tilana, joka vain odotti modernin ja kehityksen ja sivistyksen valoa.

Nykyisyys ja menneisyys ovat yhtaikaa kiusallisen erilaisia ja yhtäläisiä, alati muuttuvaisia ja toisaalta loputtomasti itseään toistavia: "Mitä suurempi muutos, sitä pienempi muutos." Tässä joitakin havaintoja siitä, miten mennyt ja nykyisyys koskettavat toisiaan, eroin tai yhtäläisyyksin.

     > Yhteiskuntavastuu ennen ja nyt
     > Naisten vitonen 1500-luvulla?
     > Väkivallan historiaa
     > Orjuus eilen, tänään ja huomenna
     > Suomalaisten ikiaikainen rehellisyys... (tulossa)
     > Gödick vai Kyötikkä?(tulossa)


Yhteiskuntavastuu ennen ja nyt

1500-lukua tutkiessani mietin usein sitä, miten aikalaiset suhtautuivat köyhiin ja vähäosaisiin. Ihanne vaati periaatteessa auttamaan, ja aatelinen äiti kehotti poikaansa auttamaan sokeita ja kohtelemaan kaikkia asianmukaisella ystävällisyydellä.

Käytännössä nämä ihanteet eivät kohdanneet todellisuutta. Mitä ajatteli aatelinen, joka ulosmittasi seurueelleen maatilalta viimeiset viljat? Tiedostiko hän ajavansa sen asukkaat kurjuuteen, ehkä nälkäkuolemaan? Sulkiko hän syyllisyyden tunteet mielestään, vakuuttiko itselleen, että tämä oli välttämätöntä, jotta hän voisi palvella kuningasta ja Jumalaa sotilaineen?

En voi tietää. Mutta ajatusleikkinä mietin välillä, onko ero suurikaan verrattuna länsimaalaisten elämäntapaan. Köyhät ja kuolevat eivät ehkä nykyään ole lähiseutujen talollisia, vaan kolmansien maiden asukkaita, mutta siellä he yhä ovat, ja meillä on jonkinlainen tietoisuus siitä, että meidän miellyttävä elämämme on lunastettu heidän kärsimyksillään. Mutta paljonko lopultakaan teemme asialle?



    > Takaisin sivun alkuun



Naisten kuntovitonen 1500-luvulla?

Naisten kuntovitonen juostaan ikkunamme ali. Katselemme kuntoihmeiden rientoa kunnioituksella, emme taitaisi itse juuri pysyä tuossa vauhdissa. Harri kysyy, millainen naisten kuntovitonen olisi ollut 1500-luvulla. Kysymys on hyvä. Olisiko kuntovitonen voitu istuttaa menneisyyteen, tai mikä olisi ollut sen henkinen vastine?

En saa mieleeni aikakaudelta mitään ainakaan kuntoiluun liittyvää tietoa, en ainakaan mitä tulee naisiin. Kuntoilu taitaa ylimalkaan olla viite elintasosta, johon harva ylsi 1500-luvulla: kunto ei pysy yllä silkalla maataloustyöllä, vaan sitä on ylläpidettävä. Mutta korkean elintason ylhäisnaiset eivät luultavasti varsinaisesti kuntoilleet. Ratsastivat ja tanssivat ehkä. Toisaalta, kuka tietää? Mutta mitään treenausvinkkejä en ole kirjeistä löytänyt. Voisi tietysti ajatella, että rahvaan naiset olisivat voineet kilpailla työkuntoisuudesta, mutta onko tämä enemmänkin stereotyyppinen kuvitelma riuskoista menneisyyden naisista? Erityistä lähdettä ei tule mieleen tästäkään.

Aatelismiehet joutuivat ainakin ylläpitämään kuntoaan, ainakin harjoittelemaan ratsain taistelua (vaikka sitten olisivat taistelussa ryömineet piiloon pensaiden alle, kuten eräs veteraani moitti nuorempia miehiä). Muuan aatelisnuorukainen kertoi äidilleen, että hän joutui juoksemaan Kustaa Vaasan ratsastusretkillä kuninkaan perässä, vaikka sydän hakkasi haljetakseen. Kuningas Erik taas oli haka tenniksen peluussa.

Mutta naisliikunta? Olisiko ollut häpeällistä ylempisäätyisen naisen asettaa ruumiinsa (vaikka vaatetettukin?) katseltavaksi tenniskentälle? Vai sattuivatko kronikoitsijat vain olemaan jossain muualla heidän kuntoillessaan?



    > Takaisin sivun alkuun

Väkivallan historiaa

     Julman murhan näin kerta,
     raitin hulvehillaan verta.
     [--]
     Takanani juostavaksi
     kuulen. Näen miestä kaksi.
     
     Takimmainen juostessansa
     hakkaa toista puukollansa.
     Aivan luona jalkojeni
     pakenijan henki meni.

     Horjui, heilahutti kättä,
     kaatui ääntä päästämättä.
     Toinen puukon maahan nakkas,
     hyppäs niskaan, puri, hakkas.
                    
                         Hellaakoski: Murha (Runoja, 1916).

Lehdessä uutisoitiin väkivallan raaistumisesta. Entisaikoina katutappelu loppui toisen kaatuessa, nykyään se vasta alkaa, raportoi viranomainen.

Erittäin mahdollista, että väkivalta on raaistunut. Mutta ainakin sen neljännesvuosisadan verran, jonka olen ollut kykenevä havainnoimaan asiaa, ovat entisajan kunniallisen tappelun periaatteet kuuluneet jonnekin vaikeasti määriteltävään menneisyyteen. Jos nuo periaatteet ovat joskus olleet totta, mistä ne ovat tulleet ja minne menneet?

Mistään ikiaikaisesta kansankulttuurin vastuullisuudesta tuskin on kysymys - vuosisatojen takaisissa tappelukuvauksissa ei ole mitään erityisen kunniallista tai vastuuntuntoista. Tuskin kansakoulussakaan valistettiin erityisesti kunniallisesta tappelusta, vai olisiko urheiluseuroissa valistettu kunniallisen painin ja nyrkkeilyn periaatteista?

Vai lieneekö niin, että joka aikakaudella on ollut omat vatsaanpotkijansa ja herrasmiesnyrkkeilijänsä? Kukin muistelee menneisyyttään omien kokemustensa kautta. Jos oma porukka ei kuulunut raaimpiin, mielikuvaksi saattaa jäädä, että ennen oltiin kunnollisempia ja kunniallisempia, myös tappelijoina.


    > Takaisin sivun alkuun



Orjuus eilen, tänään ja huomenna

Työn puitteissa luin orjuuden lakkauttamisesta Ruotsissa. Vielä 1200-luvullahan sekä maanlaeissa että aristokraattien testamenteissa mainittiin orjia - ilmeisesti sekä sotavankeina saatuja että kauemmin perheessä olleita. Mutta kristinusko ja yhteiskunnan muutokset tekivät orjuudesta vähitellen epätoivottavan työvoiman käyttömuodon.

1300-luvulla annetussa säädöksessä todettiin, ettei kristityn tullut pitää toista orjanaan. Aiemman omistetun työvoiman sijasta lähteet mainitsevat yhä useammin palkkapalvelijoita, joita "ei saanut lyödä kuin orjaa". Joskus tekee mieli ajatella, että tämä muutos saattoi olla hurjankin radikaali, vaikka ilmeisesti saamelaisia ja siirtokuntien väkeä pidettiinkin orjina. (Kaikissa maissa kristinusko ei lakkauttanut orjuutta 1300-luvulla...)

Mutta toisaalta... Varsinkin 1500-luvulta lähtien jonkinlainen "valtakunnanorjuus" nostaa päätään. Ihmiset eivät enää kuulu tietylle paikalliselle ylimykselle, mutta heidän työpanoksensa kuuluu kuninkaan edustamalle valtakunnalle. Jokaisen on tehtävä työtä ja oltava hyödyllinen valtakunnalle. Palkollissäädöksillä koetetaan rajoittaa palkkoja ja palvelusväen liikkuvuutta. Vaikka tämä ei aina onnistunutkaan, säädösten asenne on orjuuttava ja kahlitseva, luultavasti monen aikalaisenkin mielestä sietämätön.

1500-lukulaisittain "jätän jokaisen rehellisen ihmisen pohdittavaksi", millaisia kahleita meistä itse kukin kantaa näinä markkinoiden ja työvoiman "vapautumisen" aikoina...


    > Takaisin sivun alkuun

Suomalaisten ikiaikainen rehellisyys...

Tulossa mietteitä Jakob Teitin valitusluettelon pohjalta...



 Gödick vai Kyötikkä?

Historiallisten nimien suomenkielisistä asuista...

    > Takaisin sivun alkuun