VITA HISTORICA
Tänään
> 11.2.2006 Mestari!
> 8.3.2006 Harkitse vielä kerran
> 18.5.2006 Omat ja toisten elämät
>
3.6.2006 Kulman takana
>
11.8.2006 Kirjalistaluettelomeemi
> 7.9.2006 Soiva näppäimistö
>
11.10.2006 Tuntiopettajan romaani
>
15.1.2007 Uudenvuoden lupaukset
>
18.9.2007 Kepeä, jäly ja sataprosenttinen
11.2.2006 Mestari!
Hän sanoo
ihmisten aina kohdattaessa päivittelevän sitä miten pitkä
hän on, mutta lentokenttäbussista astuessaan hän näyttää
pienemmältä kuin olin ajatellut. Inhimilliseltä. Ja todella
hyvin punapäiseltä. Ja pitkän lennon jälkeen levottomalta.
Myös toimittajat ja televisioyhtiön edustajat ovat levottomia:
tervetuliaiskakku jää korkkaamatta, kiertävä mikrofoni
ei löydä puheenvuoron tavoittelijoita, valokuvaajat kurkottelevat
tungoksessa, toimittajat ärtyilevät ja järjestäjä
pahoittelee. Jossain ruuhkan takana tavoittamattomissa lojuu huolella
laadittu kysymysluettelo.
Mutta siinä hän on, ja kaiken huulenheiton lomassa kuulen myös
jotain sanoja omiin unelmiin uskomisesta. On
monia muita ihmisiä, joita ihailen ja joiden teot ehkä parantavat
maailmaa enemmän. Mutta hänessä yhdistyvät ilo, itseironia,
unelmointi - ja toimeen tarttuminen. Yhdistelmä antaa vastauksen
johonkin lausumattomaan kysymykseen, johon yritän elämässäni
vastata. Tuntuu tärkeältä kuulla juuri hänen, taas
kerran, sanovan, että on tärkeää seurata sisäistä
ääntään, mitä sen seuraaminen sitten tuokin mukanaan:
Fall
down, make a mess, break something occasionally.
And
remember that the story is never over.
There
Is Something
about
Conan O'Brien.
("Pähkähullu fanitus tuo iloa talven keskelle." - 45 minuuttia
-toimituksen blogi.)
Lisäys 28.10.2006 Conanin vastaus esittämääni kysymykseen
löytyy suomennettuna Sami Rainiston kirjasta Conan
O'Brienin maailma, sivu 116.
> Takaisin sivun alkuun
8.3.2006 Harkitse vielä kerran
Kukapa ei pikkuhiljaa
elämänsä varrella huomaisi, että ihmisten esittämät
visiot ja lupaukset eivät aina rimmaa lopputulosten kanssa. Ilmiö
on luonnollinen. Mutta se alkaa myös riepoa siinä vaiheessa,
kun olet hirttanut itsesi yhteisprojektiin ja huomaat, että projektin
jäsenillä on hyvin erilaiset käsitykset siitä, mitä
sitoutuminen tarkoittaa.
Toinen tuottaa jotain joskus, toinen ei, kolmas ei aina muista tarkistaa
neljänneltä, ovatko muut samaa mieltä hankkeen tavoitteista
ja perusperiaatteista. Pöytäkirjoja ei kuulu, muut yksityiset
tai julkiset asiat ajavat hankkeen ohi, päätöksenteko ei
tapahdukaan palavereissa vaan niiden ulkopuolella, kirjoituskrampit vammauttavat
puolen porukkaa, rahaa tulee liian vähän jne. jne. Jos itse
onnistuisikin välttämään mahdottomat hankkeet, niin
varmasti joutuu ainakin seuraamaan tuttaviensa pyristelyä monisolmuisissa
ja ristiriitaisissa projekteissa.
Tällaisissa tilanteissa alkaa ymmärtää yhä paremmin,
miksi työnantajat kertovat etsivänsä "hyvää
tyyppiä" - projektiin sopivaa henkilöä, jolla on tasapainoinen
suhde työyhteisöönsä ja joka tekee hommansa. Tutkimuksessa
puhutaan luottamuksesta ja sosiaalisesta pääomasta. Toiset tiedetään
luotettavammiksi kuin toiset, ja jos ei tiedetä, kannattaa tarkistaa,
ovatko he sitä.
Muistilista yhteisprojekteja harkitseville - enkä tässä
sano, etteikö tätä kannattaisi soveltaa myös allekirjoittaneeseen.
Oli kyse sitten hallituksen täydentämisestä, tutkimus-
tai julkaisuhankkeesta, juhlien järjestämisestä:
> Harkitse vielä kerran.
> Tarkista, että tiedät tarpeeksi
projektilaisista:
miten pysyvät aikatauluissa,
miten toimivat tiimissä,
miten reagoivat paineissa.
>
Tsekkaa aiemmat projektinsa, niiden tulokset.
Tarvittaessa kysy aiemmilta osanottajilta.
> Yliarvioi projektiin kuluva aika 50%lla.
> Aliarvioi projektin tulokset 50%lla.
(Ei koske apurahahakemuksia.)
> Mieti vararesurssit: jos projekti jää
puolitiehen tai
kaatuu, löytyykö korvaavia
henkilöitä, voiko hankkeen
harsia kokoon tai ajaa vaivihkaa alas?
> Koeta varmistaa, että päätöksentekoprosessista
on
kutakuinkin yksimielisyys.
> Koeta miettiä keinoja, joilla mahdolliset
ristiriidat
voidaan ottaa keskusteluun.
> Koeta varmistaa, ettei koko hanke voi kaatua
yksin
sinun niskaasi.
Muistilista yhteisprojekteissa oleville, joita hankkeen tila arveluttaa:
> Jos aiemmat lupaukset eivät ole pitäneet,
älä aseta
liikaa toiveita uusiinkaan.
> Älä syyttele liikaa muita.
> ULTIMATOORINEN: Älä yritä
pelastaa kaikkea yksin.
Täydennetään tarvittaessa, kun havaintojen määrä
karttuu.
Lisäys toukokuussa 2006: Hankkeiden kannalta on ensisijaisen
tärkeää, että voi luottaa tukirakenteisiin - tarkoitan
taloushallintoa ja toimistohenkilökuntaa. Jos niitä ei ole tarjolla,
ei kannata lähteä pelaamaan omilla tai yhdistysten tileillä.
Parin tonnin hankkeet ovat yleishyödyllisen yhdistyksen hallinnassa,
mutta kun ruvetaan liikkumaan kymmenissätonneissa, tarvitaan oikeaa
asiantuntemusta.
Valitettavasti on erilaisia osuuskunta-, julkaisu- ja konferenssihankkeita,
jotka ovat kooltaan ikävässä välimaastossa: liian
suuria mukavasti hallinnoitavaksi yhdistystoimintana, mutta liian pieniä,
jotta niille olisi varaa ostaa kunnon hallinnointi. En tiedä mikä
olisi paras tapa tukea tällaisia hankkeita - itse olen alkanut ajatella,
että irtautuminen voi olla paras ratkaisu.
Joko puitteet on kunnossa, tai sitten pysytään pienemmällä
tasolla. Mutta ei kannata ruveta syhertämään ja riskeeraamaa
omia yöuniaan - ilmaiseksi tai polkuhinnasta. Eikä asioita välttämättä
kannata ruveta tekemään vain siksi että se on mahdollista.
> Takaisin sivun alkuun
18.5.2006 Omat ja toisten elämät
Jatkuu samantapaisesta
teemasta kuin edellinen teksti. Kolmenkymmenen ikävuoden yli päästyä
alkaa ehkä erityisesti muistua mieleen se, että elämää
ei (nykyarvotusten mukaan) eletä kenellekään toiselle eikä
kenenkään toisen puolesta. En tarkoita että pitäisi
elää vain oman navan kautta, mutta elämä pelkästään
"poikani konsulin" kautta tai pomon tavoitteille omistautuneena
ei yleensä ole kovin hyväksi kenellekään. Jopa maailmanpelastamiselle
(kivin tai ohjuksin) omistautuminen voi olla huono idea, jos oma elämä
on hukassa.
Syksyllä kuulin jännän esitelmän: puhuja varoitti
ihmisiä jumittumasta "pelastuskolmioon", jossa Pelastaja,
Uhri ja Vainooja elävät epäterveessä symbioosissa.
Pelastaja oikeuttaa olemassaolonsa suojelemalla, tukemalla ja pelastamalla
Uhria Vainoojan kynsistä. Normaali tuki ja apu ovat luku sinänsä,
mutta pelastuskolmiossa Pelastaja ei toimi niinkään Uhria auttaakseen
kuin omien tarpeidensa tai pakkojensa ohjaamana, eikä apukaan tunnu
menevän perille, vaan Uhri pikemminkin takertuu Pelastajaansa.
En tiedä
muista, mutta itselleni tuo pelastuskolmio tuntui jotensakin tutulta.
Se konkretisoi jotakin mitä olin miettinyt pitkään, osaamatta
nimetä mietteitäni selkeästi. Oli kyse sitten ihmisistä,
työpaikoista tai hankkeista, pelastajan rooli ei ole terveellinen
itselle eikä muille. Pahimmassa tapauksessa työ voi olla turhaa
- ihmiset eivät ehkä halua pelastua siihen suuhtaan jota heille
tarjotaan. Huh, tuntuuko tämä kutsuvan suorasukaiseen itsekkyyteen
ja piittaamattomuuteen. Mutta tuskin on haittaa tunnistaa oma rajallisuutensa
ja omat tarpeensa.
Tässä valossa olen miettinyt uudestaan suhdettani erinäisiinkin
hankkeisiin. Aiemmin erilaiset konferenssi-, yhdistys- ja julkaisuhankkeet
olivat mielestäni melkein säännöstään hauskoja
ja innostavia. Silkalla tekemisen innolla tuntui mielekkäältä
paahtaa pitkiä päiviä niiden parissa. Mutta useimmissa
hankkeissa tulee vastaan myös se vaihe, kun talous on vaakalaudalla,
aikataulut mättävät ja vastuunottajat erottuvat vapaamatkustajista.
Silloin on vaarallista ottaa harteilleen pelastajan viittaa. Se voi houkutella
- sankarillisen ponnistelijan ja ongelmanratkojan sädekehä voi
valaista jotain päivää.
Mutta lopussa seisova kiitos ei välttämättä riitä
(kissa kiitoksella elää!), eikä siellä aina edes seiso
muuta kuin uusi satsi ilmaista duunia. Mikä oikeastaan oli koko homman
tarkoitus? Osoittaa omaa korvaamattomuutta? Näyttää jollekin
näkymättömälle? Pitää hauskaa ihmisten kanssa
jotka eivät olleet siellä? Iloita omasta tarpeellisuudesta -
mutta entä kokemuksen tarpeellisuus omasta näkökulmasta?
"Me tarvitsemme sinua" ei ole mikään perustelu, jos
ei sitä motivoi vastavuoroinen "minä tarvitsen teitä".
On hassua, että kollegani yritti sanoa tätä samaa minulle
kaksi ja puoli vuotta sitten enkä ymmärtänyt mistä
oli kyse, mutta nyt asia on selvä kuin pläkki. Kaikkeen ei kannata
sännätä eikä sitoutua. Mutta tätä periaatetta
on helpompi noudattaa uusissa kuin vanhoissa kuvioissa. Eilen illalla
kävin läpi jonkun vanhan hankkeen tilejä ja mietin, miten
helvetissä olin ottanut koko homman harteilleni ja miten sen olisi
voinut jakaa paremmin. Ei ehkä voi kauheasti muita syyttää
(kyllä vähän), keskeistä on ottaa opiksi se että
vain itse voi puolustaa omaa aikaansa ja tilaansa. Toivottavasti voin
jättää senkin hankkeen pian samalla tavoin kuin jätin
hankkeesta saamani kiitoskukat Koroisten ristille. (Irtorehuilla ei pitkälle
pötkitä.) Tahtoo oman elämän. Heti. Tänään.
> Takaisin sivun alkuun
3.6.2006 Kulman takana
Ikkunasta näkyy baarirakennuksen kaksi sivua. Sivut ovat hyvin erilaiset.
Toisella sivulla on bussipysäkki, ja siinä heiluu useimmiten
ihmisiä matkalla keskustaan. Opiskelijoita, perheitä, eläkeläisiä,
koululaisia. Päiväsaikaan he ovat useimmiten hiljaisia, tähyilevät
bussia, juttelevat keskenään, seisovat asennoissa jotka kertovat
töihin menosta, opinnoista, matkalle lähdöstä.
Kulman takana on toisenlainen elämä. Koululaiset kokoontuvat
aamuin ja usein myös päivin ja illoin tupakalle, päristelevät
ajopelejään ja nujakoivat jonkin verran. Liikkeet ovat äkillisiä,
vuoroin velttoja vuoroin hyökkääviä, vuoroin toverillisia.
Mutta baarin omistaja ehkä mieluiten ei tiedä, mitä kaikkea
kulloinkin on meneillään kulman takana. Tuskin bussipysäkinkään
väki, eikä yleensä ikkunasta katsojakaan.
Sateisena päivänä on varmaan koulun päättäjäiset,
sillä rakennuksen ympärillä on paljon väkeä:
lössi kotiin suuntaavia teinejä kulman takana ja pysäkillä
joukko ihmisiä ruusuineen matkalla onnittelemaan ylioppilaita.
Nainen ja poika seisovat kulman tuntumassa, ja heidän paikanvalintansa
kuvaa hyvin kahden sivustan erilaisia merkityksiä. Nainen, ehkä
äiti, näyttää kiukkuiselta, lieneekö pojan koulutodistuksessa
ollut moitteen sijaa. Tuimana hän seisoo bussipysäkillä,
järjestystä pitävien ihmisten puolella, ja tokaisee välillä
jotain pojalle. Poika pitää bussipysäkin puolella virallisen
ilmeen, mutta menee lakki silmillä kulman taakse pyyhkimään
silmiään ja potkimaan nurin sammion, johon päättäjäisiä
juhlineet oppilaat ovat karistaneet tumppinsa.
Pari tuntia myöhemmin baarin omistaja saapuu paikalle, avaa ovet
ja siivoaa tumpit. Hänen rakennuksensa on kuin pieni järjestyksen
saareke, jonka sivustoilla tunteet vellovat.
> Takaisin sivun alkuun
11.8.2006 Kirjalistaluettelomeemi
Kaiken pelitys haastoi vastaamaan
seuraaviin, kiittäen kuittaan:
1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:
Oisko vaikka Joanna Rubin Dangerin sarjakuvaromaani Neiti Tärkeä
ja uraputki, tai sitten George Meredithin Egoist...
2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:
Seitsemän veljestä. Missä muussa teoksessa voisi
"pilvenä palloilla kahvivalkian savu katon nokisten ortten alla"
tai "myllyn hampaissa pienetä räiskynällä poltettu
jyvä".
3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:
Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä.
Väkevää kerrontaa, tarkkaa analyysia kaipauksesta ja itsepetoksesta
ja uhrautumisen perversiosta.
4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon (giddy):
Ollin (Väinö Nuorteva) Kootut tekoset.
5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:
Varmaan erinäiset kirjat, joissa on ollut jotain lohdutonta, hetkeen
sopivaa kaipausta - muistaakseni ainakin Brontën Syrjästäkatsojan
tarina.
6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:
Vaikkapa hauska, todenmukainen ja innostava ja valtavan laaja Conan
O'Brienin elämäkerta.
7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:
Tiina-kirjat yhdessä ja erikseen. Omaksuin nuorena niistä
luutuneita nais- ja mieskäsityksiä, joista koitui paljon harmia.
8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:
Tariq Alin Book of Saladdin. Taitava vaihtoehtoistulkinta ristiretkiajasta
Saladdinin juutalaisen elämäkertakirjurin näkökulmasta.
9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:
Elizabeth Kostova: Historiker, jonka haastajanikin mainitsi, on
odottanut ja kerännyt pölyä hyllyssä joltisen aikaa
- mutta mitämitä Tanja? Onko siinä vampyyreja? Ymh...
10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:
Olen megahuono nakittamaan tällaisia eteenpäin - rohkeutta
kerätessäni tämä kohta taitaa jäädä
toistaiseksi blankoksi, jos ei joku halua ilmoittautua vapaaehtoiseksi
haastettavaksi numero 1, 2, 3, 4 tai 5.
> Takaisin sivun alkuun
7.9.2006 Soiva näppäimistö
Olen pianonsoittajana keskinkertainen tai taitojen nyttemmin rapistuttua
ehkä lähinnä alkeellinen. Tajuan perustekniikan enkä
paljon muuta. Kun tänään kirjoitan artikkelia Piano-elokuvan
musiikin sävelten siivittämänä, huomaan kuitenkin,
että tietokoneen näppäimistön nakuttelu tuntuu sointuvan
hyvin elokuvan musiikkiin. Siinä on samanlaista vaihtelevaa rytmiä,
hetkittäistä vuolautta ja hitaampaa kapuamista, ajoittaista
aggressiota ja turhautumista ja sitten taas innostumista.
Näppäimistö soittaa tieteellistä kertomustaan ja elokuvamusiikin
sävelet limittävät sekaan omaa tarinaansa, joka kutoutuu
yllättävän hyvin päivän teemaan, 1500-luvun aatelisten
sisarusten keskinäiseen kirjeenvaihtoon, perhesuhteisiin ja niiden
keskinäisiin ongelmiin. Säveltäjä toteaa kirjoittaneensa
musiikin sillä ajatuksella, että pitäisi olla mahdollista
uskoa se 1800-luvulla eläneen naispuolisen pianomusiikin ystävän
soittamaksi. Kappaleissa kuuluukin Ylämaan kansanomaisen musiikin
sävyjä, joilla puolestaan on yhteytensä 1500-luvun hoveissa
tanssittuihin musiikkirytmeihin. Vanhasta harrastajamuistista mieleen
tulee tanssikuvioita, jotka sopisivat niin hovin tanssilattialle kuin
elokuvamusiikin rytmeihin.
Tässä me siis olemme kaikki läsnä nykyhetkessä:
ruotsalaiset aatelisnaiset kirjurien muotoilemine kirjeineen, kuvitteellinen
1800-luvun nainen 1990-luvun säveltäjän kuulemana ja 2000-luvun
alun tutkija, kannettava tietokone näiden leikkauspisteessä,
pohtimassa naistoimijuuden rajoja, merkityksiä ja tulkintoja. Tiedä
kuka meistä on toista kuvitteellisempi, mutta ainakin kuulostaa siltä,
että soitamme hyvin yhteen.
> Takaisin sivun alkuun
11.10.2006 Tuntiopettajan romaani
7.15 Pakko nousta. Miksen mennyt nukkumaan ajoissa? Tai saanut
aamun luentoa niin valmiiksi, että voisin nukkua pidempään?
8.30 Puolisentoista tuntia aikaa viimeistellä kalvot, käydä
läpi päivän luentokäsikirjoitus, monistaa vielä
pari sivullista informaatiota. Ehkä ehtii vilaista sähköpostia.
9.55 Hypättävä pyörän selkään
ja riennettävä luentosalille, iltapäivällä ehkä
ehtii vilaista sähköpostia ja tehdä joitain muitakin tehtäviä.
10.00 Luentosalissa. Josko datatykki tänään toimisi?
Kalvojen ja päivän tekstin järjestelyä. Aina tarpeellinen
alkupsyykkaus: miten eilinen luento menikin, (ainakin) tänään(kin)
on kaikki mahdollisuudet luoda myönteinen suhde kurssilaisiin.
10.50 Miten
on mahdollista että intro vei näin paljon aikaa! Seuraako kukaan
enää esitystä? Kokosinko tarpeeksi selkeän oheistekstin?
Väänsinkö tarpeeksi rautalankaa? Onko siinä järkyttäviä
kirjoitusvirheitä? Miksi edessäistuva opiskelija väsää
ihan toisen kurssin tehtäviä? Teinkö itse niin vuosikymmen
takaperin?
11.35 Josko se datatykki nyt toimisi loppuhuipennukseksi... mutta
satans. Ei mitään reaktiota. Vielä. Joskus. Tapan.
Nyt ei kannata ottaa enää mitään uutta tärkeää
juttua, koska ihmiset alkavat jo pikkuhiljaa pakata tavaroita.
11.45 Se oli siinä. Toivottavasti edes jotain irtosi. Pitäisi
pitää enemmän ryhtiä ja ottaa kontaktia. Onneksi joku
sai kysyttyä kysymyksiä. Uppoan liian helposti papereihini.
Ensi vuonna voisin vaikka koettaa irtautua avoimempaan keskusteluun, mutta
siihen irtautuminen tuntuu vaikealta. Millaisia kysymyksiä opiskelijoille
voi esittää? En haluaisi ruveta testaamaan heidän tietojaan
ikävällä tavalla tai johdatella, vaan keskustella, mutta
miten se lähtisi parhaiten liikkeelle? Voisinko pyytää
heiltä kommentteja, fiiliksiä lähdenäytteistä?
Nyt syömään ja kirjaston kautta työhuoneelle.
12.30 Työhuoneella. Enhän halua yöksi jäädä
väsäämään, aamulla aika menee kuitenkin materiaalin
järjestelemiseen. Huomisen luento valmistuu nyt varmaan vauhdilla...
15.45 ...tai
sitten ei (taaskaan). Viime vuotinen esitys tuijottaa tympeänä
valkoiselta printiltä. Miten pääsisin taas sen maailmaan
mukaan? Ehkä miettimällä miltä opetusmonisteen pitäisi
näyttää...
16.17
Tutkijatapaaminen, pakko mennä, jo kaksi minuuttia myöhässä...
17.45 Työhuoneessa taas. Ei voi lähteä kollegojen
kanssa lasilliselle eikä kotiin lepäämään, koska
luentoteksti mököttää työpöydällä.
Tutkijatapaamisen aikana se alkoi sentään valaistua, mutta luultavasti
22.15 Ei voi olla totta. Nyt on pakko lähteä kotiin,
tuli mitä tuli. Kalvojen tulostus ja printtaaminen jää
taas aamuun...
22.30 Kotona. Vähän ruokaa ja tavaroiden järjestelyä.
Minkä kirjan ajattelinkaan pistää kiertoon huomenna? Miksei
se löydy helposti? Edes Conania en ehdi jaksa katsoa, vaikka se auttaisi
muistamaan, että luennoinnissa on kyse juuri samasta: joka päivä
uusi esitys, eikä edellistä kannata jäädä murehtimaan.
Mutta kaikki menee niin nopeasti...
23.10 Nukkumaan.
0.35 olisi mukava ylläri, jos uni tulisi...
6.45 ... ja jos ei tarvitsisi jo pikku hiljaa havahtua huomiseen...
Siinä aika on, periodiopetuksen viikkoina kolme-neljä päivää
jakautuu työhön ja uneen, kello tikuttaa koko ajan aikaa joka
loppuu, loppuu, loppuu... enää 45 minuuttia, 30 minuuttia, 15
minuuttia, 5 minuuttia, ja taas on juostava sinnetännetonne. Tämä
on varmasti harmaiden herrojen varastamaa aikaa, on pakko olla toisenlainen
tapa tehdä näitä asioita.
> Takaisin sivun alkuun
15.1.2007 Uuden vuoden lupaukset
1. En tee töitä viikonloppuisin.
2. Teen korkeintaan 1pv /vko töitä kello 18 jälkeen. (Myönnytys
välttämätön tutkijaseminaarien yms. ajankohdan takia.)
3. Ostan päästöoikeuksia.
4. Maksan työmatkoista lentomaksun.
> Takaisin sivun alkuun
18.9.2007 Kepeä, jäly ja sataprosenttinen
Joitakin havaintoja viime päivien video- ja dvd-maratonilta:
* Vuonna 1940 valmistunut kepeä mustavalkoelokuva Ylpeys ja
ennakkoluulo. Pääosissa Greer Carson ja Laurence Olivier,
dramatisoinnissa mukana Aldous Huxley. Kahteen tuntiin on rutistettu mahdollisimman
paljon olennaista. Logistiikkaa on kevennetty, ja esimerkiksi Pemberleyn
keikka on jätetty väliin, jotta ydintapahtumat voitaisiin mahduttaa
mukaan. Ajankohdaksi on vaihdettu Biedermeier, joten naiset lehahtelevat
valtavissa hameissaan kuin suuret linnut.
En tiedä, olisiko Jane Austen arvostanut Lucasin ja Bennetin naisten
kilpa-ajoa. Herra Darcy on vähän liiankin mukava, Bingley vähän
liiankin skarppi - useimpia kontrasteja on tasoiteltu. Bennetin perheenjäsenet
eivät olekaan tuomitut emotionaaliseen ja älylliseen välimatkaan,
joka välittyy kirjasta. Ja aina näitä helisevästi
naurahtelevia kirmaamisia ja pensaaseen piiloutumisia jossain puistojuhlissa
- ensisijainen viittauskohde ei niissä olekaan Austen, vaan muut
aikakauden elokuvat.
Elokuva on kuitenkin herttainen. Onhan Greer Carson eloisan läsnäoleva
ja Laurence Olivier vähäeleisyydessään sangen paljonpuhuva.
Jos kirjaa onkin muokattu aika ankarasti, pääkohtauksilla on
tietyt henkiset vastineensa alkuperäisessä kirjassa. Lady Catherine
de Bourghin loppurooli tosin yllättää. (Greer Carson muuten
teki myöhemmin Lady Catherine -tyyppisen roolin vuoden 1978 Pikku
naisia -sovituksessa, kun hän Marchin tätinä otti Megin
puhutteluun. Olisi ylimalkaan hauska tietää, tarkoittiko Alcott
täti March -kohtauksen suoraksi kommentiksi Austenille. Elizabeth
Bennett puolustaa oikeuttaan hyvään avioliittoon, Meg taas puolustaa
köyhää kosijaansa.)
Kiinnostava kohtaus: Lizzy yllättää jousiammuntataidoillaan.
* Fay Weldonin dramatisoima Ylpeys ja ennakkoluulo. BBC:n
pukudraamatuotantoa vuodelta 1980. Olin ensin saada slaagin, kun videokotelossa
luki vuosi 1996 (videon julkaisuajankohta). "Mmitäh? Tällaista
puisevaa patsastelua samaan aikaan kun Ehle ja Firth tihkuvat padottuja
tunteita?" Järkytys ei ole ihan niin suuri, kunhan ymmärtää,
että tämä tulkinta on paljon iäkkäämpi.
Olisihan se pitänyt hahmottaa heti, kun ensimmäinen kasaripermanentti
astui näyttämölle.
Ja sitten. Kulissit kajahtelevat, studiolamput heittävät jyrkkiä
varjoja seinille. Miksi, oi miksi sankarittaren päänsisäisiä
ajatuksia luetaan ääneen paperista? Samaan aikaan kun näytetään
loputtomasti hänen kasvojaan, joilla on lievästi kaulukseensa
kuristuvan ihmisen tuskainen kireys? Tämä taisi olla yksi 1980-luvun
alun suosikkiposeerauksista: näyttelijättären täytyy
tapittaa silmät suurina kuin pieni kissanpoikanen. Suurin osa kasvolihasten
energiasta meneekin sitten siihen silmien auki pitämiseen.
Muutkin seipään nielleet hahmot paukuttavat vuorosanojaan sen
näköisinä kuin heidän suurin toiveensa olisi päästä
kohtauksesta pois ja äkkiä. Kaikki energia näyttää
menevän austeniaanisten lauseiden tekniseen tuottamiseen. Ovatko
ohjaaja ja tuottaja halveksineet työtehtäväänsä
ja koettaneet päästä mahdollisimman vähällä?
"Tää on näitä epookkijuttuja, niiden yleisö
tyytyy vähään niin laadussa kuin kuvakulmissa?" Onko
Fay Weldonille maksettu joku pilkkasumma, josta kiukkuuntuneena hän
on päättänyt selviytyä mahdollisimman vähällä?
Darcyn näyttelijä vaikuttaa yhtä motivoituneelta kuin Leslie
Howard aikoinaan Ashleyn roolissaan = EVVK. No, viime minuutteina hän
ottaa kuitenkin hatun päästään.
Oikeasti Lizzy (Elizabeth Garvie) ja rouva Bennet tekevät parhaansa,
vaikka heidän eloisuutensa tukahtuu usein kulissien kolhouteen. Bingleyn
sisarille on suotu hiukan tavallista enemmän inhimillisyyttä.
Mutta tämän nähtyään voi ymmärtää,
miksi Colin Firth yhdisti BBC:n historialliset pukudraamat puisevaan esiintymiseen
pahvisissa kulisseissa. Uskaltaisiko tämän jälkeen enää
luoda silmäystä sarjaan Kahden kerroksen väkeä,
jonka avausjakson Weldon käsikirjoitti? Mielikuvani on, että
kyseinen kymmenen vuotta vanhempi sarja oli paljon eloisampi kuin tämä
jäly paketti.
Kiinnostava ratkaisu: Kun Elizabeth lukee käänteentekevää
kirjettä, katsoja saa (loputtomasti) ihailla herra Darcyn vähittäistä
vaellusta kohti horisonttia.
* Sokerina pohjalla: Ylpeys ja ennakkoluulo 1995. Nämä
näyttelijät ovat uineet hahmojensa nahkoihin. Useimmat ovat
sataprosenttisesti mukana - kirkassilmäisestä Maria Lucasista
punanenäiseen herra Hurstiin. Prosessissa on myös noudatettu
vanhaa kunnon ohjetta "näytä, älä selitä".
Ja sitten on näytetty intensiivisen hillitysti.
Firthin Darcysta on melskattu paljon, ja siihen on syynsä. Antamiensa
haastattelujen mukaan hän on tehnyt
hartiavoimin töitä sisäistääkseen Darcyn arvomaailman.
Hermostunut tyrmistys rahvaanomaisissa tanssiaisissa välittyy loistavan
hillittynä, rukkasten aiheuttama pöyristys todellisena epäuskona.
(Ainakin Firth selitti vakuuttaneensa itsensä siitä, että
kosinta oli mitä hienoin tarjous.)
Jennifer Ehlen näyttelemä Elizabeth jää ehkä
hiukan jäykemmäksi, mutta hurmaa haastavalla älyllisyydellään.
Ja ehkä se jäykkyys on tulkintaa nuoren, eläväisen
naisen sinnittelystä oman aikansa kulttuurissa. Lady Catherine rautarouvana
on aivan lyömätön, ja vaivattoman hyväntahtoinen rouva
Gardiner antaa esimerkin sydämen sivistyksestä. Riittävät
resurssit ovat varmasti auttaneet onnistumaan. Hankkeeseen on selvästi
upotettu rahaa eri tavalla kuin vuoden 1980 versioon. Ulkokohtauksia ei
ole tarvinnut kuvata lähimmällä vapaalla niityllä,
vaan sopivat puistomaisemat ja rakennukset on valikoitu huolellisesti.
Suuri osa tapahtumista kuvattiin todellisissa rakennuksissa, ei kolisevissa
kulisseissa.
Käsikirjoitus on sekin kohdallaan. Tekijät kertovat nähneensä
paljon vaivaa vakuuttaakseen, että kirjasta voi dramatisoida tuoreen,
intensiivisen version. Tiivistys on sopivaa, ja useimmat lisäykset
sopivat kokonaisuuteen. Ja musiikista vastaa Carl Davis, sama henkilö
joka sävelsi ainoan oikean taustamusiikin Buster Keatonin Kenraaliin.
Hauska kohta: Vihittävä Wickham nousee kirkon penkistä,
ja Darcy hyppää haukkana ylös, sulkien mahdollisen pakotien.
Sitten olisi vielä uusin Keira Knightley -versio, jossa on
hiukan energisemmin näyteltyä tunnetta. Vuoden 1995 BBC-versio
tuottaa kuitenkin niin paljon iloa, ettei elokuva-dvd:n hankkiminen toistaiseksi
houkuttele.
Ensi jaksossa: Kommenttiraita erilaisten Jane Austen -julkaisujen liepeiltä,
mm. "Älä nosta sitä lasia huulillesi!" ja "Miten
niin ei ole voinut aina asua Longbournissa?"
> Takaisin sivun alkuun