Anu Lahtinen
VITA PROFESSIONALIS > Magistra
 


English

Svenska

Media
Studia
Opera
Magistra

Curriculum Vitae

Vita historica
Vita professionalis



MIETOINEN JA MUU MAAILMA

Paikallishistorian kurssi 9.2.-23.3.1999, luentotiivistelmät

(Ks. myös luentotiivistelmä Saaren kartanon historiasta)

     Sä ootkos ystävä tietoinen
     että Suomessa on myös Mietoinen.
     Tää pitäjä ei oo suuruudella pilattu
     eikä kirkkokaan kullalla silattu.
               Edwin Laihinen (1910-1940):
                    "Mietoisten kylät"

Mietoisten kunta, "yhdistysten kunta", on vilkas herttainen kunta eteläisessä Vakka-Suomessa. Keväällä 1998 alkanut tuttavuuteni paikallisten aktiivisten kuntalaisten kanssa on tehnyt melkoisen vaikutuksen. Jos Turun asukkaat olisivat suhteessa yhtä paljon kiinnostuneita kunnastaan ja menneisyydestään, ko. kaupunki olisi huikea paikka elää.
Luentokertojen tiivistelmät seuraavat sisällysluettelon jälkeen alakkain. Voit siis joko selata niitä alusta loppuun tai valita sisällysluettelosta sopivan tiivistelmän.


Epätarkkuudet mahdollisia - en ole ehtinyt tarkistaa yksityiskohtia sitten vuoden 1999.


9.2.1999 PAIKALLISHISTORIAN TUNTEMUKSESTA JA TUTKIMUKSESTA

Kotiseudun tutkimuksen ja samalla paikallishistorian tutkimuksen sisällön määritteli Einar W. Juvelius "Kotiseutututkimuksen oppaassa" 1914:
Kotiseutututkimus on lähimmän ympäristömme, kotiseutumme, menneisyyden ja nykyisyyden kaikenpuolista tutkimista ja kuvaamista. Sen ala on samalla kertaa sekä laaja että suppea, laaja siinä merkityksessä, että se tarkastelee sitä luonnon ja ihmiselämän rikkautta ja moninaisuutta, minkä me ympäristössämme ja sen vaiheissa havaitsemme, suppea taas siihen paikalliseen alaan nähden, johon se kohdistuu.
Jo 1600 - 1700 -luvuilla kirjoitettiin ns. pitäjänkertomuksia ja paikalliskuvauksia, joita mm. painettiin Turun yliopistossa väitöskirjoina. Kuuluisimpiin kuuluu Daniel Jusleniuksen Aboa Vetus et Nova, Vanha ja Uusi Turku, jossa Juslenius esittää hyvin romanttisen ja mahtipontisen näkemyksen Suomen menneisyydestä kuninkaineen ja suurine väkilukuineen. Mynämäestäkin julkaistiin 1738 Gregorius Halleniuksen väitöskirja "Wirmoensis in Finlandia Territorii Memorabilia", joka sisältää mm. tietoja Maunu Tavastista ja Hietamäen kirkosta. Henki on sama kuin Daniel Jusleniuksellakin.
Paikallishistorian tutkimus on Suomessa sangen hyvissä kantimissa. Ihmiset ovat kiinnostuneita oman alueensa menneisyydestä, ja myös historioitsijat tutkivat ja kirjoittavat kuntien historiateoksia. Laajojen yleisesitysten lisäksi julkaistaan paljon suppeita katsauksia, jotka kertovat paikallisten yhdistysten, kylien tai yritysten toiminnasta (Mietoisissa esim. pankki-, yhdistys- ja koululaitoshistoriikit). Kiinnostuksen kohteina ovat sekä yksittäiset tapahtumat, vuosiluvut ja tiettyjen sukujen tai tilojen vaiheet että paikkakunnan elintavat, kulttuuri ja hallinto kokonaisuudessaan.
Paikallistutkimusten kautta tutkijat saavat tietoa, joka auttaa luomaan kokonaiskuvaa Suomen menneisyydestä. Yksityishenkilöt puolestaan, tutustuessaan kotiseutunsa menneisyyteen, saavat samalla kuvan siitä, miten paikallisten ihmisten elämänvaiheet liittyvät koko maan kohtaloihin. Koska lähteet ovat varsinkin varhaisina vuosisatoina hyvin vajavaisia, paikallista historiaa täytyy usein hahmotella yleisesitysten pohjalta, sen perusteella, mitä tiedetään esimerkiksi koko Länsi-Suomen elinkeinoelämästä ja esinneperinteestä. Historiantutkimuksen lisäksi arkeologia, museologia, kansanperinteen tutkimus (kansatiede ja folkloristiikka), maantiede ja taidehistoria tarjoavat tutkimuksineen lisätietoa paikkakunnan menneisyydestä.
Julkaistujen tutkimusten lisäksi yliopistoissa kirjoitetaan yllättävän paljon tutkielmia, joiden lähtökohdat ovat paikallishistorialliset. Virpi Vuojärvi-Torhamon pro gradu -työ tutkii Mietoisten kulttuurimaisemaa ja Tiina Virtasen tutkimus selvittää Mietoisten kansakouluopetusta. Sukututkimus, paikalliset tai yksityiset arkistot (Mietoisten kotiseutuarkisto ja seurakunnan arkisto, sukujen arkistot, yritysarkistot) tarjoavat lisävalaistusta sille, joka tahtoo perehtyä alkuperäisiin asiakirjoihin. Nykyään arkistolaitoksen asiakkaista suuri osa onkin yksityishenkilöitä, jotka tahtovat tutustua sukunsa menneisyyteen liittyviin asiakirjoihin.


16.2.1999 KIRKKO KESKELLÄ KYLÄÄ
Mietoisten kirkollinen elämä 1200-luvulta 1800-luvulle

Tärkeä perusteos Väinö Perälän varsinkin kirkkohistoriaan painottuva "Mynämäki 1260-1960", jossa tosin on melko paljon arveluita. Historiateoksissa yleisesti ottaen naamioidaan täysin epävarmoja asioita todennäköisiksi puhumalla siitä, miten "luultavasti, arvattavasti, todennäköisesti, mahdollisesti tai ehkä" on voinut olla asian laita. Historiantutkimuksessa käsitellään aina todennäköisyyksiä ja mahdollisuuksia, mutta jotkut tulkinnat ovat todennäköisempiä kuin toiset. Esimerkiksi Mynämäen kirkon rakentaminen ajoitetaan nykyään toisin kuin Perälän teoksessa.

Tärkeitä ja mielenkiintoisia vuosilukuja

1200-luku Katolinen kirkko vakiinnuttaa vaikutusvaltansa Länsi-Suomessa.
1295 Ensimmäinen säilynyt asiakirja, joka käsittelee Mietoisten aluetta, liittyy Kirkon vaikutusvallan kasvuun: siinä Saaren kartano luovutetaan kirkon hallintaan.
1346 Mynämäen kirkko mainitaan ensi kertaa, seurakunta 1347.
1366 Hietamäen seurakunta mainitaan ensi kertaa.
n. 1375 Maunu Tavast syntyy tod.näk. Alasjoen tilalla (nyk. Tavastila)
1410-luku Hartvik Dyker lahjoitti Heikkilä-nimisen tilan Turun tuomiokirkolle. Dyker oli joutunut pannaan, koska oli ajanut takaa ja haavoittanut vihamiestään tuomiokirkossa.
1523 Kuningas Kustaa Vaasan kansleri saa nimityksen Mynämäen kirkkoherraksi.
1557 Kirkkohopeoita kerätään kruunulle. Hietamäen kirkkoon jää hopeiset ehtoollisvälineet.
1643 Henrik Klaunpoika Flemingin rakennuttama Mietoisten kirkko valmistuu. Lehtisten kartanon haltijalla on patronaattioikeus nimittää kappalainen.
1676 Daniel Juslenius jr. syntyy Raukkaan tilalla kappalaisen DJ sr:n poikana.
1731 Viimeinen kirkollinen toimitus Hietamäen kirkossa.
1799 Hautaaminen Mietoisten kirkkoon päättyy.
1818-1819 Kirkkoon rakennetaan torni, erillisestä tapulista luovutaan. 1800-luvulla muitakin laajennuksia ja korjauksia.
1865 Seurakunta itsenäistyy keisarillisella käskykirjeellä.
1888 Seurakunta saa ensimmäisen oman varsinaisen kirkkoherransa.

Keskiajan Mietoisten kirkollinen elämä

Lähetyskauden osamotiivi oli se, että katolinen ja ortodoksinen kirkko kilpailivat Pohjoisen Euroopan verotusoikeuksista ja oikeuksista alueen turkis- ja kalansaaliisiin. Tarinan mukaan Pyhä Henrik nousi maihin Pyhärannassa, jolla nimellä paikkaa mainitaan, ristiretkellään 1150-luvulla. Uskonto levisi vähittäin, ja pieniä kyläkirkkoja seurasivat suuremmat kivikirkot.
Mynämäen kirkko oli Pyhälle Laurille rakennettu. Kirkon rakentaminen on aiemmin sijoitettu 1300-luvulle tai jopa 1200-luvulle, ja hyvin todennäköisesti Mynämäellä on jo tuolloin sijainnut ainakin puinen kirkko. Nykyisen kivikirkon taidehistorioitsija Markus Hiekkanen kuitenkin ajoittaa 1400-luvun alkupuolelle. Vaikka asiakirjoissa jo 1418 mainitaan Mynämäen kirkon korjaus, kyseessä saattoi olla vanhempi rakennus, joka sijaitsi nykyisen paikalla. (Kuten mm. Ari-Pekka Palola on huomauttanut, mahdollista on, että Mynämäen kirkko olisikin Maunu II Tavastin piispankaudelta.)
Ilmeisesti Hietamäessä sijaitsi jo keskiajan lopulla puinen kappelikirkko; se mainitaan omana seurakuntanaan jo 1366. Se oli Pyhälle Jaakopille omistettu ja siellä järjestettiin jokaviikkoisia toripäiviä, 1700-luvullakin vielä heinäkuun 25. päivänä (eli Jaakon kylmän kiven päivänä). Maanteiden ja merenlahden sijainnin kannalta hyvä sijainti varsinkin varhaisempina aikoina.
Ylimystösuvut pyrkivät sijoittamaan vesojaan merkittäville paikoille. Niinpä esimerkiksi Maunu Tavast oli merkittävän suvun kasvatti, ja hänen sisaruksensa sijoittuivat tärkeisiin päättäviin tehtäviin ja avioituivat suomalaisten aatelisten kanssa. Kirkon virat tarjosivat keskiaikaisille ylimyssuvuille yhden strategian elämänhallinnassa. Kirkon kautta tarjoutui myös mahdollisuus sosiaaliseen nousuun, ja Suomessa olikin varsinkin kirkon toiminnan alkuaikoina mahdollisuus päästä tärkeisiin tehtäviin, vaikka tausta olisi ollut vaatimatonkin.

Suuren kirkollisen keskuksen liepeillä

Mietoinen oli Turun tuomiokirkon ja Naantalin luostarin vaikutuspiirissä. Saari lahjoitettiin kirkolle 1295; Kaskisten kartano kuului myös aikoinaan luostarille, Palokylä tuomiokirkolle, samoin Antikkalan talot, Heikkilän yksinäistila, Hirmuinen ja Karkoinen. Ja taas kannattaa pistää merkille, että kirkollisen vallan omistukset sijoittuivat usein keskiajalla tärkeiden jokien suualueille (Saari) ja rannoille, missä oli mahdollisuuksia valvoa vesireittiä ja kalastusta. Joskus Mynämäen kirkolliset vaikuttajat olivat kiinnostuneempia Turussa toimimisesta kuin Mynämäen seurakunnasta. He nostivat palkkaa Mynämäen virasta mutta toimivat Turun tuomiokapitulissa.
Ihmisten suhde kirkkoon keskiajalla: ilmeisesti käytännöllinen, kuten oli suhde pakanuuden aikaisiinkin henkiin ja jumaliin. Olennaisempana pidettiin ulkoista käyttäytymistä (säännöllinen kirkossakäynti) kuin yksilöllistä uskonnoll. kokemusta. Kirkko valvoi yksittäisen ihmisen säännöllistä ehtoollisellakäyntiä, ei henkilökohtaista vakaumusta tai oikeaoppisuutta. Käytännöllisyys näkyy myös esimerkiksi siinä, että pyhätyö oli periaatteessa kiellettyä (esim. kalastus), mutta käytännössä talonpojat työskentelivät kun sää salli ja maksoivat siitä piispalle asianmukaisen sakon tai maksun (ns. pyhäpäivänkalat). Aneet yms (esim. sovituspyhiinvaellukset raskaista rikoksista).
Uskonto joka tapauksessa hyvin olennainen osa jokapäivästä elämää. Uskonnon suuren merkityksen ymmärtämiseksi täytyy muistaa, että elämä oli kerta kaikkiaan aivan eri tavalla pienen ihmisen hallintavallan ulottumattomissa. Ja koska elämä maan päällä oli parhaimmillaankin epävarmaa, oli syytä pyrkiä sopimuksiin ylempien tahojen kanssa. (Esimerkiksi merimiesten kirkoille valmistamat laivat, jotka tehtiin joko kiitokseksi suojeluksesta tai sen varmistamiseksi.) Sijoittaminen tuonpuoleiseen oli aivan hyväksyttyä.
Käytännön kirkossakäyntiä: metsäpolkuja pitkin kirkolle, jonne jotkut lähtivät jo lauantaina, yöpyivät kirkkotuvissa ja palasivat illalla sunnuntaina kotiin. Jumalanpalvelukseen osallistuminen ja maallisten asioiden hoitaminen oli luonnollista sijoittaa samaan pyhänseutuun (=> markkinat). Kirkkoseutu kaupankäynnin paikkana (Mynämäen kirkko esim. 1373 maakauppojen vahvistuspaikkana), ja esim. kirkkoherra saattoi sinetillään vahvistaa tehdyt maakaupat. Työväkeä pestatttiin, tehtiin kauppoja, flirttailtiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kilpaa-ajot kirkolta päin, niillä joilla oli hevoset.

Uskonpuhdistus

Valtiovalta oli heikoilla taloudellisesti, joten se kävi kirkon kimppuun, koska kirkolla ei ollut mahdollisuuksia vastustaa sitä. Oli aiemminkin jo kiristänyt kirkolta omaisuutta ja päätösvaltaa. Mynämäen kirkkoherran virka oli jo vuonna 1352 kuningas Maunu Eerikinpojan päätöksellä siirretty kuninkaan päätösvallan alaisuuteen, mutta kirkolla oli omat verotulonsa.
Nyt Kustaa Vaasa erotti valtakunnan roomalaiskatolisesta kirkosta, otti itselleen kirkon päämiehelle kuuluvan vallan ja peruutti kovakouraisesti piispanlinnat, luostarit, suuren osan kirkon verotusoikeutta ja omaisuutta valtiolle. 1523, kun Kustaa valittiin kuninkaaksi ja hän alkoi ajaa protestanttista oppia, hänen läheinen uskonnollinen neuvojansa ja kanslerinsa Laurentius Andreae nimitettiin Mynämäen kirkkoherraksi. Laurentius Andreae ei varmasti asunut seurakunnassa, nautti vain kirkkoherran palkkatulot. Sijainen hoiti työt. Emäkirkosta vietiin jo 1530 mm. kultainen kallisarvoinen kattokruunu kuninkaan tarpeisiin.

Hietamäen kirkosta Mietoisten kirkkoon

Mynämäen emäkirkon lisäksi mainitaan 1558 Hietamäen Pyhän Jaakobin hirsinen kappelikirkko, joka on mahdollisesti sijainnut ko. paikalla jo keskiajalla. Mietoisten kirkossa on joitakin keskiaikaisia krusifikseja ja hiekkakivinen 1200-luvulta tehty kasteallas, jotka mahdollisesti ovat kotoisin Hietamäen kirkosta. 1558 kirkkohopeita verotettiin, ja Hietamäen kirkkoon jäi tällöin hopeiset ehtoollisvälineet. Kappeli lakkautettiin oikeastaan 1702, ja 1731 siellä saarnattiin viimeisen kerran. Tuolloin kirkon ikkunat olivat rikki ja nurkat mädäntyneet.
1600-luvulla aatelisto oli voimissaan, ja suuri osa kirkolta pidätetyistä läänityksistä joutui noihin aikoihin aateliston haltuun. Samaan aikaan heille myös valtaa kirkon toimintaan. Lehtisten Henrik Klaunpoika Fleming sai patronaattioikeudet vuosina 1641-1643 rakennuttamaansa kirkkoon.
Kirkossa säilyi pitkään vaate, jossa teksti:
H.F.Soli Deo Gloria. Anno 1643 är detta Capellet af Nyo med H.Henrich Flemmings till Lektis, Fagernäs, Issenteliste, Wademoisa och Laüy i Lifland Herres, egen bekostnad opbygdt och innantill alt förvärdigadt.
Henrik Fleming. Jumalalle yksin kunnia. Tämän kappelin on vuonna 1643 omalla kustannuksellaan rakennuttanut ja kokonaan sisutanut Lehtisten, Fagernäsin, Liivinmaan Isenhofin, Vademoisen ja Lajusten herra Henrik Fleming.

Lisäksi kirkkoon valmistettiin hurskaita kuvaesityksiä Jumalaa kunnioittavasta Flemingistä perheineen. Flemingin veli Herman rakennutti samaan aikaan Askaisten kirkon. Noihin aikoihin rakennettiin lähinnä puukirkkoja, mutta Flemingeillä oli varaa kalliisiin investointeihin. Aluksi kirkko oli vaatimaton, torniton keskiaikaisen mallin mukainen, pohjaltaan suorakaiteinen harmaakivikirkko. Siihen kuului erillinen puinen kellotapuli. Vuonna 1754 tapuli laudoitettiin ja punamullattiin. 1700-luvulla sakaristo, ja puinen eteinen.
Kirkossa tuli asettua säädyn ja arvon mukaiseen penkkiin. Etumaisilla paikoilla saivat istua suurten kartanoiden omistajat, sitten kartanoiden vieraat yms. tärkeät henkilöt. Talonpoikien vuoro (ensin suuret, sitten pienemmät) tuli aatelis- ja pappissäätyjen jälkeen. Itselliset, sotavaimot ja palvelusväki joutuivat taaimmaisimpiin penkkeihin. Aina välillä kiisteltiin ja tapeltiinkin siitä, kenellä oli oikeus istua missäkin penkissä. Miehet ja naiset istuivat eri puolilla kirkkoa.
Mietoisten kirkko oli ilmeisesti alkuvuosisatoina hiukan syrjäisessä asemassa, ainakin Veijo Kaitainen on arvellut, ettei siellä järjestetty kyllin usein merkittäviä jumalanpalveluksia, koska Mynämäen kirkossa oli edelleen mietoislaisille varattu omat penkkinsä, ja he osallistuivat emäkirkon rakentamiseen ja laajennuksiin. Vuonna 1784 sovittiin, että mietoislaiset maksaisivat emäkirkon kunnossapidossa puolet siitä mitä mynämäkiläiset. Noihin aikoihin mainittiin jo, että mietoislaiset kävivät omalla kirkollaan. Pyhän kylä menetti merkitystään ja nykyinen kirkonkylä alkoi muotoutua pienelle mäenkumpareelle, joka valittiin kirkkoa varten. Kirkko oli joka tapauksessa merkittävä rakennus verrattuna talonpoikaistalojen melko vaatimattomiin, pieni-ikkunaisiin ja savupirttimäisiin taloihin (1700-luvulla yleistyivät uloslämpiävät tuvat savupiippuineen). Vuodesta 1869 myös hallinnollinen painopiste siirtyi kirkonkylään.
1600-luvulla nälkävuodet, 1700-luvun alku ison vihan kynsissä. Mietoinen selvisi aika hyvin, mutta kirkosta vietiin joitakin arvotavaroita ja joitakin paikallisia asukkaita joutui Venäjälle.

Pappien koulutus ja osallistuminen julkiseen keskusteluun

Pappisperheet: koulutus. Yliopisto teki virkamiehiä ja pappeja, ja yliopisto ja papit usein yhdessä: mynämäkeläisetkin kirkkoherrat usein yliopistomaailmassa avioliiton ja virkojen sitein. Keskiajalla Maunu Tavast Prahassa. 1700-luvulla mm. Mynämäen kirkkoherra Lauri Sackleniuksen poika Adam opiskeli yliopistossa ja päätyi Mietoisten kappalaiseksi, autteli isäänsä myös emäkirkolla. Turun Akatemian mynämäkeläiset opiskelijat olivat enimmäkseen pappien poikia, jotka opiskelivat papeiksi. Näin myös rovasti Antti Lizeliuksen pojat ja Mietoisten Aarlahdesta kotoisin oleva Heikki Heikinpoika.
Keskustelua julkisuudessa, keskustelua paikkakuntalaisten kanssa. Julkisuus merkitsi julkaisuja - esimerkiksi Mynämäen kirkkoherra 1667 - 1678. Eerik Justander, runousopin professori, kirjoitti suomenkieliseen muotoon tuhlaajapoika-teemaisen näytelmän, joka esitettiin TA:n rehtorinvaihdoksessa 1650. Suomensi hallituksen antamia asetuksia. (Mynämäestä väitöskirja). Mynämäkiläinen, Turun Akatemiassa opiskellut Gregorius Hallenius: Hän ja veljensä talollisen poikia, joilla paljon isommat vaikeudet kouluttautua. Julkaisi kuitenkin teoksen, joka kulkee Jusleniuksen jalanjäljissä. Kuuluisin tietysti on Daniel Juslenius. Isä Daniel Mietoisten kappalainen 1659-1980, eli Daniel jr. syntynyt 1676 Raukkaan pappilassa, kuten todettu. Isä Daniel oli ilmeisesti pidetty, kappalaisesta kirkkoherraksi. Usein paikkakunnan lasten kummina, huolellinen työssään. Myös yliopiston tohtorinväitöksissä mukana.
Mietoisissa vähän ruotsinkielisiä, 1856 mainitaan että kerran vuodessa ruotsinkielinen jumalanpalvelus. Monet kirkonmiehet ovatkin toimineet suomen kielen hyväksi vuosisatojen ajan.

1600- ja 1700-luvun pappeja

1600-luvulla Perälän mukaan seurakunnan toiminta oli supistunut suurelta osin virallisiin muotoihin. Jumalanpalvelukset, vihkimiset, siunaukset ja kastamiset hoidettiin asianmukaisesti, opetus oli ulkoa tankkaamista. 1692 valitettiin, että kristinopin taito oli heikkoa. Juomareista valitettiin. Siveyden vartiointia tuli tehostaa. Oikeaoppisuuden aikana korostettiin tiukkaa kontrollia pappien toimintaan ja seurakuntalaisiin. Seurakunnan valitsemat tarkastus- ja kuudennusmiehet kävivät oma-aloitteisesti tarkkailemassa, miten taloissa oltiin, ja saattoivat esimerkiksi joulupyhinä leikkimään innostuneen nuorison edesvastuuseen.
Ei tietenkään voitu enää käyttää paavin julistamaa pannarangaistusta, mutta häirikkö saatettiin sulkea ehtoolliselta, kunnes käyttäytyi paremmin. Kirkkokuria sovellettiin lakien ja asetusten mukaan: juopumuksesta, liiallisista hääjuhlista, aviopuolisoiden riitaisuuksista kutsuttiin asianomaiset kuultavaksi kirkonkokoukseen tai kirkkoneuvostoon, kehotettiin, uhattiin ja patistettiin muutokseen. 1600-luvulla Euroopan noitavainot pahimmillaan, mutta Suomessa ne jäivät hyvin vähäisiksi. Mainintoja noituudesta, paheksuntaa, mutta ei mitään kummempia toimenpiteitä. Mietois-Mynämäki -alueella Prusi-nimistä miestä syytettiin noidaksi, todettiin ettei ollut ehtoollisella kymmeneen vuoteen; erään Maisan, joka oli noita, hautaamista kirkkotarhaan pohdittiin, lopulta hyväksyttiin se. (Laissa kiellettiin hautaamasta noitia siunattuun multaan.)
Lähes yhtä epäilyttäviä olivat uskossaan liian innokkaat. Heränneitä, "pietistejä" valvottiin ja epäiltiin. 1755 mainittiin, että kylissä pidettiin yhteisiä rukoushetkiä. Lizeliuksen aikana todettiin erityisesti, ettei näitä sielunhätään joutuneita saanut pilkata (1760-l.) Lizelius suhtautui ymmärtäväisesti, seuraaja Jaakko Gadolin taas edusti ns. korkeakirkollista suuntausta: ei hartausseuroja!
Vaikea sanoa, mikä oli paikkakuntalaisten oma todellinen asenne. Ilmeisesti ei kummempaa hurmosta, jumalattomuuskaan ei mitenkään erityisissä mitoissa. Rovastin- ja piispantarkastusten lausunnot vaihtelevat mahdollisesti tarkastajankin odotusten mukaisesti. Lahjoituksia kirkolle tehtiin edelleen, kaikentasoiset ihmiset voimiensa mukaan. 1797 talollinen Eerik Uhlu lahjoitti mustaa verkaa. Hiukan aiemmin muuan torppari oli lahjoittanut hopeapitsikoristeita, jotka liitettiin ko. verkaan kirjailuin.
Gadolin, Jaakko, Mynämäen kirkkoherraksi 1752-1758, jälkeläisestä Jaakosta tuli taas 1700-l. lopulla Mynämäen kirkkoherra.
Antti Lizelius Pöytyältä. Lizeliuksen tapaus tyypillinen ns. "konservaatio", eli Lizelius oli Pöytyällä vihitty edellisen kirkkoherran tyttären kanssa, jotta vähävarainen perhe saisi näin huollon. On tapauksia, joissa seurakunta on nimenomaan pyytänyt naimatonta pappia. Ja 1760, kun Lizelius leskenä siirtyi Mynämäelle, hän avioitui edellisen kirkkoherran Jaakko Gadolinin tyttären kanssa. Hedvig-tytär oli jo jäänyt leskeksi 2 kertaa aiemmin.

Kirkkoherran tehtäviä

Virallisen henkikirjanpidon ja kouluttamisen lisäksi kirkko huolehti tiedottamisesta - esimerkit saarnastuoleista annetusta perunankasvatusopastuksesta lienevät jo tuttuja monille, ja asetukset ja tiedotukset luettiin saarnastuolista. Isorokkorokotuksia ainakin Mynämäen kappalaisen toimesta.
Erinomaisena esimerkkinä valistavasta papista käy em. Antti Lizelius, joka oli Turun yliopistossa perehtynyt kasvitieteen ja kemian kautta myös puutarhanhoidon ja maatalouden uusiin sovelluksiin. Hän oli hyvin kiinnostunut rahvaan olojen kohentamisesta ja perehtyi näiden elinoloihin. Uudisti myös köyhäinhoitoa, jota rahoitettiin mm. kolikoilla, joita "se maantien varrella seisovainen Lazarus (vaivaisukko) on halullisilda vaeldavaisilda kerjännyt kokoon". Lizelius aloitti ilmeisesti myös ensimmäisenä kirkon pöytäkirjojen kirjoittamisen suomen kielellä, julkaisi 1776 Suomenkieliset tietosanomat vaikutti vuoden 1776 raamatunpainokseen, omasi suuren kirjaston.
1800-luvun rippikirjoissa merkitty tiloittain niiden asukkaat, ripilläkäyntiajat ja kommentit lukutaidosta. Muuttaessaan seurakunnasta toiseen kuntalainen sai mukaansa ns. muuttosetelin, johon merkittiin tiedot hänen lukutaidostaan, kunniallisuudestaan, aviosäädystään jne.
Keskiajalla itse piispa konfirmoi 7-12 -vuotiaat lapset, teki pitkiä matkoja maaseudulla. Perusrukousten opettamisesta ja kuulustelusta siirryttiin vähitellen lukutaidon kuulustelutilaisuuksiin, Rippikoulun alku 1740, jolloin tuomiokapituli lähetti asiaa koskevan kiertokirjeen. Lukutaidosta tehtiin avioliittoon pääsyn ehto, mikä ilmeisesti toimikin jonkinmoisena porkkanana. Opetusta hoiti lukkari tai kanttori sekä eri kylissä asuvat "kirjantaitoiset" Koulutus talonpoikaissäädyssä kuitenkin jäi muiden tarpeiden jalkoihin. Jääräpäisimpiä istutettiin jalkapuussa.
Raha ja sääty karulla tavalla määräsivät ihmisen aseman elämässä ja kuolemassa. Kirkkoon hautaaminen tapana 1700-luvun lopulle asti. Hautausmaapaikat maksoivat sen mukaan, missä sijaitsivat. Kalleinta oli tietysti päästä sisälle kirkkoon. Ruumiit aiheuttivat kuitenkin pahaa löyhkää. Vuonna 1799 Mietoisten kirkkoon hautaaminen päättyi lopullisesti.

Mietoisten kirkko 1800-luvulla

Kirkon laajennuspiirrokset vuodelta 1806, hyvin kaunis ja hyvin säilynyt akvarelli edelleen Mietoisten seurakunnan arkistossa. 1818-1819 kirkkoon torni - kellotapulista oli jo kolmekymmentä vuotta aiemmin valitettu, että se oli ränstynyt. 1829 kirkkoa pidennettiin. Torni ja kirkko ylimalkaan pääsi paremmin oikeuksiinsa maisemallisena tekijänä 1800-luvulla, kun sitä ympäröivät peltoalat laajenivat ja maisema avartui. Urut 1860, kaminat 1896, uudistettu jugendsisustus 1911 ja sähkövalo 1939.
Mietoisten pitkäaikainen kappalainen E. Rancken kuoli 1862, jolloin kappalaisen virkaa ei enää täytetty vakinaisesti, vaan seurakunta päätettiin itsenäistää, mistä annettiin keisarillinen käskykirje 4. päivänä joulukuuta 1865. Emäpitäjän kirkkoherra G. Lönnmark toimi kuitenkin edelleen sekä Mynämäen että Mietoisten kirkkoherrana kuolemaansa saakka, ja vasta hänen kuoltuaan oma kirkkoherra 1886. (Lönnmark virassa 1858 - 1886, kirjoitteli lapsille suomenkielisiä kristillisiä kirjasia.)


2.3.1999 KARTANOT JA NIIDEN ASUKKAAT

Keskiaika

Noin puolet Mietoisten vanhoista kantataloista palautuu keskiaikaisiin rälssitiloihin. Esim. Hiivola, Koivisto, Pyhäranta, Nummi ja Ruonkallion kylän talot. Varsinaisia aateliston asuinkartanoita olivat säteritilat. Saari sekä Lehtinen ja Kaskinen ovat tästä merkittävimpiä esimerkkejä. Esim. Tuokilasta muodostettiin Ebba Flemingin perillisten säteri. Pyhän kaksi tilaa säteriksi 1620-luvulla, joskin se välillä oli Saaren alainen. Hietamäen Kartano (-> Ravean kartano) Gyllenflogin suvulla.
Kaskisten ja Lehtisten kartano. Kaskinen käsitti keskiajalla kaksi maanluonnoltaan vanhaan rälssiin lukeutuvaa tilaa, jotka kumpikin olivat suuruudeltaan ½ manttaalia. Ensimmäinen tunnettu omistaja oli 1400-luvun puolivälissä Turun linnan vouti Klaus Lydekenpoika Djäkn. Elinan surma on liitetty hänen hahmoonsa. Djäknin vaimo Elin, syntyisin Orkovakkisista Mynämäeltä; Djäkn poltti vaimonsa ja ainoan lapsensa. Pyrki tätä sitten sovittamaan perustamalla 1435 tuomiokirkkoon kolme viikoittain suoritettavaa messua, joita varten lahjoitti Turun kaupunkitalon ja Lemun pitäjästä maatilan. Djäkn avioitui Kristina Jönsintytär Garpin kanssa. (W. Wallin: Eräs Djäknin sukua koskeva asiakirja). Klaunpoika Henrik Djäkn oli ritari, Pariisin-ylioppilas, valtaneuvos ja Pohjois-Suomen laamanni Henrik Klaunpoika Djäkn. Djäkn ja vaimonsa Lucia Olavintytär Skelge lahjoittivat eräämn tilansa Naantalin luostarille sillä ehdolla, että luostari muutettaisiin sinne, ja ko. paikalle Ailostenniemelle se muuttikin. Leskeksi jäätyään Lucia myi Kaskisten kartanon mahtimiehille (Maunu Tavast, valtionhoitaja Sten Sture ja Knut Posse), joilta se siirtyi Naantalin luostarille.

Vaasan aika

Kustaa Vaasan aikana kirkolle ja luostarille annetut tilat palautettiin tai siirrettiin kruunun omaisuudeksi, pian kuitenkin maata alkoi siirtyä muihin käsiin. Vanhan rälssimaan lisäksi Kustaa Vaasan ajoista lähtien alettiin jakaa aatelistolle joko läänityksinä tai lahjoituksina. Kaikki Mietoisten kantatilat ovat olleet jossain vaiheessa 1500 - 1600 -luvuilla rälssimaata.
Saaren kartanon alkuvaiheet esimerkkinä näistä vaihteluista. Sijaitsi alun perin saarella (kalvo) ja kuten useaan kertaan on mainittu, Iso-Saaren talo lahjoitettiin kirkolle 1295 ja Vähä-Saari Mynämäen kirkolle sittemmin. Molemmat peruutettiin Vesteråsin päätöksen nojalla 1529, ja Saari oli sitten pantattuna, läänitettynä tai lahjoitettuna eri henkilöille. Kaskinen palautettiin uskonpuhdistuksessa kruunulle, ja se oli eri tahojen hallussa, kunnes Kaskinen ja Lehtinen julistettiin rälssitiloiksi ja annettiin Herman Pietarinpoika Flemingille, Louhisaaren herralle.
Esimerkistä käy Kuningas Juhana III:n toiminta Mietoisten alueella 1500-luvun jälkipuolella. Juhanahan on tunnettu rakkaudestaan vaimoaan Katariina Jagellonicaa kohtaan, mutta ennen tätä ylhäistä avioliittoa hänellä oli suhde erään Katariina Hannuntyttären kanssa. Juhana järjesti Katariina Hannuntyttärelle hyvän avioliiton ja luovutti ainakin Tavastilan, Haraisen, Hirmuisen, Leinakkalan, Telkinmäen tyttärilleen Lucretia ja Sofia Gyllenhjelmille rälssitilaksi.
Vuosina 1646-1653 alueella vaikutti Kreivi Kustaa Vaasanpoika/Kustaanpoika (Gustaf Adolf af Wasaborg). Hän oli Kustaa II Aadolfin avioton poika. Kustaa ja vaimonsa eivät juuri oleilleet Vaasaporin läänityksellään (kuitenkin keväällä 1649 Saaressa), mutta keräsivät ko. vauraalta alueelta suomen parhaan tuoton, eri tietojen mukaan 13 000 - 15 000 hopeataalaria. Hänen rälssiomaisuuteensa kuului myös esim. Katavaisen tilat, Koiviston toinen tila, Valaskallio, Pursila, Kaivattula, Kurinan Heikkilä ja Airikkala, monet Kaukurlan talot, Pönkkälä ja Keskitalo Ruonkalliossa. Vuonna 1653 tilat siirtyivät leskelle, ja 1980 ne peruutettiin kruunulle.
Pienempiin rälssitiloihin kuului esim. Ravea. Mainitaan 1485 ensi kertaa. Lillgård ja Storgård, jotka kuuluivat vanhaan rälssiin, liitettiin Lehtisiin 1630, menivät Flemingeille.

Aatelin valtakausi

Flemingit ja Lehtisten kartano
Suomen sotaväen päällikkö Herman Pietarinpoika Fleming sai haltuunsa Kaskisten lisäksi Uhlun, Tiirolan ja Rantavakkisten tilat, joiden takamaille perustettiin uusi Lehtisten asuinkartano. Kartanon varsinainen rakentaja oli tavallaan Klaus Fleming, joka laajensi tilaa liittämällä siihen useita lähitiloja ja merkitsi kantatilakseen Lehtisten kartanon Kaskisten kartanon rinnalle.
Klaunpoika Henrik Fleming kunnostautui erityisesti Venäjää vastaan käydyn sodan aikana, oli rauhanneuvottelijana Stolbovassa vuonna 1617 ja yleni sitten varsin nopeasti koko Suomen ratsuväen everstiksi ja Ruotsin laivaston vara-amiraaliksi. Hän oli vieläkin ahneempi kuin senaikaiset aatelismiehet yleensä. Hän verotti säälittä rälssitalonpoikiaan, ja erityisen sydämettömästi hän kohteli alaisiaan muissa Itämeren maakunnissa, joissa Ruotsin lakia ei tarvinnut noudattaa ja jossa ankara kartanokuri oli tapana. Monasti mainittu vuosiluku 1643, jolloin Mietoisten kirkko valmistui: rakennuttava Lehtisten Henrik Klaunpoika Fleming sai siihen myös patronaattioikeudet.

Asumuksista, rakennuksista

Saaren rakentaminen: rakennustöitä Juhana III:n hallituskaudella, mutta ei tietoa rakennusten laadusta. Asuntopiha on sijainnut samalla paikalla ainakin 300 vuotta. 1729 päärakennuksen piirrokset: yksikerroksinen rakennus neljäosaisine ikkunoineen ja korkeine kattoineen.
Lehtinen Korkeasukuisten ja rikkaiden aatelisten ja virkamiesten residenssiin on toki myös rakennettu arvonmukaisia asuin- ym. rakennuksia. Raunioita ja rakennusjätteitäö edelleen kartanon lähettyvillä. Klaus Hermaninpoika on pojan ilmoituksen mukaan rakennuttanut kartanon autiolle tontille, poika laajensi sitä, kunnes palo tuhosi kaiken.

Reduktio

Aateliston maanomistuksen ja vallan kasvu alkoi vähitellen huolestuttaa valtiovaltaa. Tilanne johti päätöksiin lahjoitusmaiden peruuttamisesta takaisin kruunulle. Tämä reduktio toteutettiin 1680 - 1690 -luvuilla. Useimmat Mietoistenkin rälssitilat joutuivat kruunulle. Lehtisen Flemingit kuitenkin onnituivat saamaan takaisin, ja se muuttui säterirustholliksi eli ratsutilaksi. Avioliiton kautta siirtyi Amiraali Klaus Flemingin ja Ebba Soopin tyttären miehelle Lauri Laurinpoika Creutzille, läänin maaherralle ja Suomen vuoriteollisuudenjohtajalle. Tyttären kautta taas tila siirtyi G.H. Lybeckerille ja hänen suvulleen; 1818 ja kartano ostettiin perintötilaksi.
Joistakin kruunulle palautetuista taloista muodostettiin sotilasvirkataloja eli puustelleja, joissa upseerit ja aliupseerit asuivat. Hietamäen Kartano-niminen säteri muutettiin Vehmaan komppanian ratsutilaksi numero 62. Saari peruutettiin 1681 ja muodostettiin säteriluontoiseksi kruunun virkataloksi, everstin virkatilaksi. Omistajat vaihtuivat melko nopeasti. Ehrensvärdillä 1762-1773. Aminoffeilla 1799 lähtien.
Augustin Ehrensvärd. Monin tavoin impulsiivinen ja kärsimätönkin luonne, olisi halunnut saada kaiken uudistettua ja valmiiksi jushetinyt. Monipuolisesti lahjakas, tarmokas, nopeaälyinen. Opiskeli parhaiden opettajien johdolla matematiikkaa, fysiikkaa, tykistöoppia ja linnoitustaitoa.
Ehrensvärdin ajalle oli ominaista yleistyvä yltiöoptimismi: kun rationaalinen maailmankuva voimistui ja lainalaisuuksia alettiin löytää luonnosta yhä enemmän, ja esim. Linné luokitteli eläimet ja kasvit, alettiin uskoa järjestelmällisiä havaintoja tekevän, kokeellisen tieteen rajattomiin mahdollisuuksiin. Heräsi suuria toiveita ihmisten mahdollisuuksista aikaansaada edistystä ja luoda itselleen parempia oloja omilla ehdoillaan. Luonnontiede oli ajan muotisuuntaus.
Viaporin rakennuttaja. Viapori valmistui lopullisesti vasta 16 vuotta Ehrensvärdin kuoleman (1772) jälkeen, mutta se oli kuitenkin suurelta osin E:n luomus: hän nuorena everstiluutnanttina vastasi vastuullisesta ja raskaasta projektista ja sen rahoituksen varmistamisesta, työvoima oli usein ammattitaidotonta ja heitä oli suuri joukko. Viaporin rakennustyöt viivästyivät, kun varat ehtyivät, ja Ehrensvärd joutui johtotehtäviin Pommerin sotaan 1757 - 1762. Ehrensvärd anoi eroa tykistön palveluksesta ja siirtoa ratsuväkeen mainiten syyksi halunsa päästä lopultakin eroon taloudellisista huolistaan. Pommerin sodassa oli ylennyt armeijan ylipäälliköksi, sai Suomen rakuunarykmentin päällikkyyden ja siihen kuuluvat oikeudet pitää everstin virkataloa Raision Nuorikkalassa, Saaren kartanossa.
Ehrensvärd tuli kartanolle 1762 ensi kertaa. Ehrensvärd piti vaatimatonta maustepuutarhaa pettymyksenä. Eniten aikaa hän uhrasikin puutarhalle, jota laajensi: perusti taimilavoja, istutti uusia puita. Koristepuutarhasta tuhoutui suuri osa tulipalossa, mutta hänen Saareen tuomansa sireenit kasvoivat siellä edelleen, kuten Suomenlinnassakin. Päärakennus oli ränsistynyt ja hylättiin samana vuonna. Ehrensvärd anoi korvaukseksi sotakollegion hyväksymien tyyppipiirustusten mukaisen virkatalon rakentamista.
Vähitellen tilan pellot saatettiin hyvään kuntoon: ojitus (joka ei ollenkaan itsestäänselvyys, varsinkaan leveät ojat), pientareita otettiin viljelyyn, vanhat niittymaat samoin pelloksi. Vesipumppukastelua niittymaille, tämä tekninen uutuus tuli huomioiduksi myös Turun Akatemian taloustieteen professori Gaddin pellonhoitoa käsittelevässä julkaisussa. Uuteen navettaan myös jonkinlainen ilmapumppu ilmanvaihdon parantamiseksi, navetassa ilmeisesti n. 80 nautaeläintä kytkyeissä. Tilan töissä yhteensä 16 torpparia, 10 renkiä ja 8 piikaa.
Ehrensvärd pyysi jopa kuuluisalta kasvitieteilijä Linnéltä riisiä voidakseen koettaa sen kasvattamista (noihin aikoihin ajateltiin, että ilmasto muuttuu suotuisammaksi ihmisen jatkuvan viljelyn ja luonnonkesytyksen tuloksena, niin ettei riisikään ole mahdoton kasvi, kun se kerran viihtyy veden vaivaamilla alueilla), mutta tämä toivorikas projekti ei varmastikaan menestynyt. (Hiukan samoin kävi silkinviljely-yritysten seuraavan vuosisadan alussa Saaressa ja lähiympäristössä.) Paremmin menestyi perunan viljely, sillä sekin oli vielä Suomessa melko uusi kasvi.

Väistyvä aateli ja väistyvät kartanot

Rälssitiloiksi jäi reduktion jälkeen parikymmentä tilaa: Lehtoisiin kuuluivat Hämäläinen, Uhlu, Tiirola, Harainen, Heikkilä, Tavastila, Leinakkala, Antikkalan Haijala ja Mietoisten kylän Kauko ja Pusala. Rälssiä myös Rantavakkisten talot, Kauvainen, Vähäkylä, Tervoinen ja Ravean Lillgård. Vuoden 1789 jälkeen talonpoikien oli mahdollista omistaa rälssimaata, ja 1800-luvun kuluessa useimmat rälssitalot muodostuivat itsenäisiksi tiloiksi.
1886 Lehtisten ja Kaskisten vanhat aatelistilat siirtyivät oston kautta talonpoikaissukuun, Johan Wilhelm Peinikkalalle, Lemun pitäjästä, 161 000 mk:n hintaan irtaimistoineen (kerroin nykymarkkaan verrattuna n. 24,5-25). Suku otti nimekseen Lehtinen. Miehen kuoltua varhain leski ja pojat hoitivat tilaa. Rouva Lehtisen aikana perustettiin tilalle myös yksivuotinen käytännöllistä tietoa painottava karjanhoitokoulu, ja myös Lehtisiin sijoitettiin koulu, joka oli tietopuolinen. Maan ainoa sianhoitokoulu, siirrettiin myös 1925 Lehtisten kartanoon. 1912 Leski luovutti tilan poikiensa haltuun, kaksi poikaa jatkoi tilojen hoitoa ja jakoi ne 1923 uudelleen Kaskisten ja Lehtisten kartanoiksi.
Ravea yhdistettiin 1800-luvun puolivälissä, Kartano- ja Anttila-nimisten tilojen kanssa, Ravean kartanoksi. Tällöin vanha asuinrakennus laajennettiin Ravean kartanon kaksikerroksiseksi empire-tyyliseksi päärakennukseksi. Suurtila muodostettiin osakeyhtiöksi 1930-luvulla, ja 1965 siitä muodostettiin sokerijuurikkaan viljelyn koetila.


9.3.1999 MIETOINEN JA SEN ASUKKAAT
Tavallisen ihmisen maailma

Keskiaika ja 1500-luvun alkupuoli olivat asutuksen leviämisen ja väkiluvun kasvun aikaa, mitä todistavat juuri suuret kivikirkot ja niiden rakentaminen. Alueen ilmeeseen kuuluivat muutamien suurten kartanoiden ohella talonpoikaiset viljelykset. Suurille aatelisille läänitettyjä tiloja viljelivät yleensä lampuodit eli vuokratalonpojat, ja vähäisemmän rälssin edustajat taas viljelivät yleensä itse omaa maataan. Kiinteämmät suhteet länteen päin toivat uusia innovaatioita. Uudet tehokkaat kalapadot; vesimyllyjä 1200-l. lähtien, tuulimyllyt uusi innovaatio 1400-luvulla. (Merenranta ollut n. 1000jKr. Mietoisten kirkon tienoilla, peltotilkkuja siellä n. 1100 - 1200-luvulla.)
1500-luvun lopulla alkanut sotien aika oli raskaampaa - ilmasto kylmeni uuden ajan alussa, pikkujääkausi tappoi 1600-luvulla sadon ja ihmiset. 1600-luvulle osuivat myös raskaat sodat ja läänitysvallan kasvu.

Asutus ja viljely

Asutus oli jo 1500-luvulla levinnyt suhteellisen tasaisesti eri puolille pitäjää. Laajoen itäpuolella taloja oli hiukan tiuhemmin kuin länsipuolella Aarlahden ja Hietamäen seuduilla. Todennäköisesti kaikki Mietoisten kylät - paitsi 1580-l. perustettua Lehtistä - ovat muodostuneet jo (varhain) keskiajalla.
Uuden ajan alussa Mietoisissa oli 49 kylää, joissa yhteensä vajaa sata taloa. Myös yksinäistalot (Mietoisissa tuolloin 25) laskettiin kyliksi. Asutus siis tiheää, mutta pienimuotoista. Yli 80% tiloista yksinäistiloja tai kuului kahden talon kyliin. Vastaavaa pienistä kylistä koostuvaa asutusta syntyi myös muille Varsinais-Suomen rannikon merestä kohonneille alueille.
(Viisi-kuusitaloiset Kaivattula, Haijainen ja 7-8 -taloinen Valaskallio suuria Mietoisissa, ja Mietoisten, Hietamäen ja Rantavakkisten kylissä 3, Kaukurlassa ja Kaulakossa 4 taloa.)
Isojaon alkaessa Mietoisissa oli vajaa 90 tilaa, määrä oli uuden ajan alkuun verrattuna hiukan laskenut - ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin monissa muissa lähiseuduissa. Pieniin kyliin tai niiden rakenteeseen eivät sen paremmin sarkajako kuin isojakokaan suuresti vaikuttaneet. Tilojen talouskeskuskien siirtoja tapahtui isojaon järjestelyiden ja uusjaon jälkeen Aarlahdessa, Haijaisissa, Pyheellä ja Kaivattulassa, mutta yleisesti ottaen kyläkuva pitäjässä ei muuttunut.
Vuonna 1560 alkoi sata vuotta jatkunut suurten sotien aika. Ylimääräiset verot ja sotaväenotot rasittivat väestöä. Veronmaksukyvyttömät tilat merkittiin "autioiksi". Mietoisten - Mynämäen alueella on myös merkitty autiotiloja hyvin vaihtelevasti. Lisäksi Mietoinen sijaitsi maanteiden risteymässä, ja tämä on vaikeina vuosina ollut kyseenalainen ilo, sillä kerjäläiset ja kiertäjät toivat mm. sairauksia maanteitä pitkin, saattoivat aiheuttaa levottomuuksiakin.
1571 nk. hopeavero, 10% kaikesta omaisuudesta oli maksettava Tanskalle Elfsborgin linnan saamiseksi takaisin. Mietoinen ja Mynämäki osoittuvat suhteellisen varakkaaksi alueeksi. Kiinnostavaa on havaita mm. että pienilläkin tiloilla pidettiin lampaita (sekä villansaantia että lypsyä varten), ja jos oli niukasti lehmiä, lampaita saattoi kuitenkin olla melko paljon. Härkää käytettiin hevosen sijasta peltotöissä vielä 1800-luvulle asti, ja hevosta pikemminkin ratsuna - ylellisyysesine.
Reduktio: Osa tiloista päätyi mitä erilaisimpien sotilasvirkojen hallitsijoiden asuintaloiksi. Hirmuinen oli ensin everstin komppanian 1. torvensoittajan puustelli. Karkoinen oli aatelilipullisen rykmentin katselmuskirjurin puustelli, Soukko ja Sukoinen myös torvensoittajan puustelleja.
Reduktiossa kruunulle joutuneiden tilojen viljelijät muuttuivat kruununtalonpojiksi. Perintötilalliseksi pääsi ainoastaan sellainen viljelijä, joka ei ollut menettänyt sukuoikeuttaan tilaansa maksamattomien verojen tms. syiden vuoksi. Mietoisissa peruutetut tilat päätyivät lähes poikkeuksetta kruunulle, sillä ainoastaan Pyhärannan tilan mainittiin olevan vanhastaan perintötilan.
Kruununtilallisiksi päätyneett taölonpojat saivat mahdollisuuden ostaa viljelmiään takaisin perintötiloiksi vuodesta 1723 lähtien. Hiippavuoren Mikola kuului tuohon aikaan vielä Vehmaan pitäjään, ennätettiin lunastaa perinnöksi jo samana vuonna. Valtion vaatima lunastushinta oli kuuden vuoden veroa vastaava maksu, ja se oli useimmille ilmeisimmin kohtuuton. Seuraavat perintöostokset sijoittuvat Mietoisissa vasta 1740-luvulle, jolloin hinta alennettiin puoleen. Tuolla vuosikymmenellä ostettiinkin osa orkovakkisten urolasta ja puolet mannuisista, 1750-60 -luvuilla jo 28 tilaa joutui viljelijöiden haltuun. Osto-oikeus oli lakkautettu 1773-1789, mutta uusi vilkas ostokausi seurasi 1790-luvulla, kun viimeisetkin rajoitukset oli poistuneet; viimeiset Haijaisissa 1846 ja 1859.
Sotilasvirkataloja (Sukoinen, Karkoinen, Hirmuinen) sai ostaa valtiolta vasta Suomen itsenäistyttyä.

Kaupankäynti ja merenkulku

Ruotsin vallan aikana kaupankäynti pyrittiin keskittämään kaupunkeihin, jotta sen valvonta ja verotus olisi onnistunut parhaiten. Lisäksi kaupunkien porvarit pyrkivät keskittämään itsellen elinkeinon harjoitusoikeuden. Näin siis teoriassa, mutta käytännössä tilanne oli toinen. Keskiajalla tai 1500-luvulla Vakka-Suomessa ei ollut yhtään kaupunkia, joten mietoislaisillakin oli oikeus myydä kotiteollisuutensa tuotteita ulkomaille ja tehdä matkat omilla aluksillaan. Vakka-Suomesta ilmeisimminkin purjehdusta, astiota yms. tuotteita. Uudenkaupungin perustamisen jälkeen ko. kaupungin porvarit valittivat, että maaseudun kauppa vei heiltä tuloja, mutta maaseudun markkinat jatkuivat.
Merimatkoista löytyy jonkin verran laivamainintoja. 1586 mainitaan että Hietamäen rälssiin kuuluva Matti Markuksenpoika oli matkustanut Tukholmaan. Sydänperästä oli Eerik Tuomaanpoika 1600-luvun alussa vuokrannut nimismieheltä jaalan 8 viikoksi kestäneen merimatkan ajaksi. Lisäksi tiedetään että Daniel Jusleniuksen veljellä oli omistuksessaan Uudessakaupungissa laiva, jossa DJkin toimi merimiehenä muutamia vuosia.

Mietoisten mies kirjoitti kuninkaalle

Nummen isäntä Simo Eerikinpoika on vuonna 1778 osoittanut hänen majesteetilleen Kustaa III:lle. Nummi oli lunastettu perintötilaksi vuonna 1760, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjettä kirjoittava Simo Eerikinpoika oli siis itsenäinen perintötalonpoika. Hänellä on selvästi ollut aikaa ja kiinnostusta perehtyä uskonnolliseen elämään. Kirjeessään Simo Eerikinpoika ilmaisee huolensa siitä, että vuonna 1772 on poistettu käytännöstä tiettyjä juhlapäiviä. Joulun, pääsiäisen ja helluntain pyhät oli lyhennetty nelipäiväisistä kaksipäiväisiksi, "jonka kautta (sen vuoksi) se pyhä ja Kristuksen ansion tähden armollinen ja laupias Jumala taitaa pikemminkin vihaan ja vanhurskauteen kehoitetuksi tulla kuin armoon ja laupeuteen". Hän lähestyy kuningasta ajan tavan mukaisesti hyvin monimutkaisen kunnioittavin sanoin, toivoen, että "kaikki perustuslait" tutkittaisiin ja mietittäisiin tarkkaan, onko Jumalan mielen mukaista että nämä tietyt juhlapäivät poistetaan.
Simo Eerikinpojan kirjeestä ilmenee, että talonpojat saattoivat olla hyvinkin tietoisia maailman tapahtumista, eivätkä yhtään välinpitämättömiä. Mistä he sitten saivat tietonsa? Esimerkiksi kalenterista eli almanakasta tai virsikirjasta, joita julkaistiin joka vuosi. Kalenteri oli jo varhain 1600-1700 -luvulla hyvin suosittu, aikoinaan mm. sen vuoksi, että se sisälsi sääennustuksia tulevalle vuodelle. Suomenk. almanakkaa julkaistu 1705-.
Myös virsikirjassa on lisätietoja, esimerkkinä vuodelta 1828 "Suomalainen virsikirja niiden kappalten kanssa, jotka siihen sopivat", "kaunistettu" uudella kalenterilla ja kronologialla, jossa mainitaan mm. "Maaperunoiden tulo Suomeen" ja Turun palo 1827. Lisäksi rukouksia eri tarkoituksiin, "Rukoukset kaikkinaisissa säädyissä", mm. opettajan rukous, esivallan rukous, hallitsijan rukous, alamaisten rukous, aviomiehen ja aviovaimon rukous, vanhempain, lasten rukous, lesken, orvon rukous, sotamiehen, kauppamiehen, virkamiehen ja peltomiehen rukous. Mynämäen piispantarkastuksessa 1700-luvulla mainittiin erilaiset hartaustilaisuudet, joita ihmiset pitivät kotonaan tai yhteisesti kylällä.

Elämän epävarmuus, köyhäinhoito

Jotain kertoo se, että löytyy rukous ruton aikana, sodan aikana, nälänhädän aikana luettaviksi, ja myös "rukous koska ukkonen jylisee" tai meri myrskyää. Tämä taas muistuttaa siitä, miten paljon epävarmempaa elämä noihin aikoihin oli ja miten paljon selkeämmin ihmiset ilmeisesti hahmottivat sen. Vielä 1835 mainitaan, että kymmenen vuoden aikana sudet ja karhut olivat vieneet 30 hevosta 50kpl sarvikarjaa, 150 lammasta ja 300 karitsaa (Mynämäen alueelta). 3 karhua, 30 sutta, 30 sudenpentua ja 20 ilvestä oli surmattu tai otettu kiinni. Metsäpaloja ja tulipaloja -> köyhyys.
1700-luvulla ruotuhoito, köyhät jaettiin ruotuihin. Mynämäki ja Mietoinen varhaisessa vaiheessa jo 1720-luvulla saivat aikaan kyseisen ruotujärjestelyn: Mietoisissa 1700-luvulla n. 11 ruotua ja 24 kirkonköyhää. Lizelius oli hyvin kiinnostunut rahvaan olojen kohentamisesta ja perehtyi näiden elinoloihin. Uudisti myös köyhäinhoitoa: pois ruodut. Kerättiin viljaa ja varoja, joita jaettiin köyhille tai joilla ylläpidettiin köyhäintaloa. Kirkkokurin kautta saadut rahat myös köyhäin huolehtimiseen. Rahaa kerättiin mm. niiltä, joiden lapsi oli tukehtunut sänkyyn, kun sitä ei ollut ohjeiden mukaisesti nukutettu erillisessä vuoteessa.

O tempora, o mores

Simo Eerikinpoika valittaa kirjeessään, että nykyään ovat kristityt niin kurittomia, että pakanatkin sitä kauhistuvat. Myös piispantarkastuksissa ajoittain valituksia: yleensä juuri tällaisten valitusten ja nuhteiden kautta saadaan tietoa arkielämästä. Esimerkiksi valitetaan, että alueella toimi pieniä "kapakoita", joihon väki kokoontui pyhäpäivinäViinankeittoa pidettiin talonpoikien keskuudessa tärkeänä siksikin, että se mahdollisti tulonsaannin, ja lisäksi muuten pilaantunutta viljaa saattoi vielä käyttää viinankeittoon.
1765 Kirkkokokouksen päätös: "Se kuin tästä lähin nuoresta väestä, niin myös huikentelevaisista vanhoista, olis se vaimo- eli miesväestä, havaitan Pyhäpäivä-ehtopuolissa, taikka öillä, ilman laillista ja vaativaista syytä, juoksentelevan kylissä, juomingeissa, korttia lyömisessä, helussa, mässämisessä, leikinteosa, turhisa jaarituksissa ja panettelemisessa, pitä, läpi sormein katsomatta, kuritettaman yhden Sunnuntain jalkapuulla kirkon oven edessä. Jota vastan ne, jotka kirjan lukemisesa ja jumalisissa kanssapuheisa ja harjoituksisa Pyhänpäivänsä viettävät, tulevat ylistetyksi ja pahan elkisten pilkamista vastan velvollisesti suojelluxi."

Torpparit

1700-luvun alkupuolen raskaiden miehitysvuosien jälkeen alkoi Suomessa uusi jälleenrakennuskausi. Väestömäärä kasvoi, autioituneita tiloja otettiin jälleen käyttöön ja tilojen halkominen kävi taas mahdolliseksi. Samaan aikaan syntyi kuitenkin toisenlainen jako, jossa väestönkasvun myötä määrä kasvoi ja olot kehnontuivat. Mietoisissa asutus laajeni lähinnä torppien perustamisen myötä.
Alunperin vain kartanoiden maille oli luvallista rakentaa torppia. 1700-luvun jälkipuoliskolla vasta tämä yleistyi. 1700-l. alussa Saaren kartanolla oli tiettävästi neljä torppaa, Lehtisillä ei lainkaan. 1800-luvun alussa kartanoilla oli torppia yhteensä vajaa kolmisenkymmentä. 1700-luvun kuluessa myös perintötilojen omistajat ja kruununtalonpojat saivat mahdollisuuden torppien perustamiseen. Viime vuosisadan vaihteessa Lehtisten kartanolla toistakymmentä torppaa ja Lehtisten yhteyteen kuuluneen Kaskisten mailla muutamia. Raveassa kymmenkunta torppaa, Saaressa eniten - kaksikymmentä torppaa, kolmekymmentä mäkitupaa. Esim. Kumiruonan mailla runsaasti torppari- ja mäkitupalaisasutusta. Torppien lisäksi vuokramaille pystytettiin mäkitupia, joiden asukkaat eivät varsinaisesti viljelleet maata. Mäkitupia oli runsaasti kirkonkylässä sekä Mynälahden länsipuolella Aarlahden ja Kumiruonan mailla. Toisinaan rajaa torpan ja mäkituvan välille on vaikeaa vetää. Torpat levisivät talonpikaistalojen maille 1800-luvun kuluessa. Metsätorppien asukkaat suorittivat maksun karjaa ja metsää vartioimalla, halkoja hakkaamalla tai saaveja ja ämpäreitä valmistamalla.

Maanviljelyn muutoksia

Torppariuden yleistyminen liittyi maanviljelyksen muutoskauteen, myös väestönkasvu ja peltojen raivaus. Säät paranivat 1867-68 nälkävuosien jälkeen. Perunanviljely oli vakiintunut jo 1800-luvun vaihteessa.
1830-l. sato suhteessa kylvöön: rukiista 5 jyvää, ohra 5 jyvää, kaura 3 jyvää, perunasta ja herneestä kuusinkertainen sato. Hyvinä vuosina vilja riitti omiksi tarpeiksi, katovuosina oli ostettava muualta kolmannes syömäviljasta.
1700-luvulle asti savupirtti oli yleinen, mutta tuolloin alkoi jäädä pois käytöstä. 1800-luvulla rakennukset jo pääosin "uloslämpiäviä", pienet ikkunaruudutkin jo melko yleisiä. Lautavuoraus ja punamulta yleistyivät vähitellen.
Kustavintietä reunustavat aukeat kasvoivat metsää 1800-luvulla. Maisema muuttui nopeasti juuri viimeisen sadan vuoden aikana, kun siihen asti peltoalueet ilmeisesti olivat pysyneet melko pitkään ennallaan. Suurimmat muutokset kohdistuivat, kuten aiempina ja myöhempinäkin aikoina, ensisijaisesti Pyheen ja Kirkonkylän alueisiin.

Torppariongelmat

Vuosisadan vaihteen henkikirjojen mukaan Mietoisten ruokakunnista vain viidennes oli tilallisia ja neljä viidesosaa tilattomia. Maanvuokrajärjestelmä alkoi käydä hankalaksi eikä toiminut enää kehittyvän maatalouden puitteissa. Torpat jäivät kehityksessä jälkeen, kun niissä ei ollut varaa uusiin viljelymenetelmiin tai maatalouskoneisiin. Päivätyöt kasautuivat juuri niihin kiireisiin viikkoihin, jolloin omallakin viljelmällä olisi tarvittu työvoimaa.
Palstatilajärjestelyä koetettiin ratkaisuksi: palstatila oli muuten itsenäinen, mutta maksoi kantatilalle ns. palkintoveroa. Mietoisissa palstatiloja syntyi jonkin verran 1910-luvulla. Muun muassa Haijaisten Junnilasta erotettiin Vuorelan ja Sisarluodon palstatilat, Mietoisten Pusalasta Mikkolan tila ja Hämäläisten Pohjatalosta Järviniitty. Samoin Ruonkallion Metsäranta. Vuokratilojen suuren määrän huomioiden palstatilojen määrä jäi kuitenkin vähäiseksi. Mahdollisuus itsenäisyyteen avautui torppareille Suomen itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä. Suurin osa Mietoisten vuokrapalstoista lohkottiin 1920-luvun kuluessa. Saaren kartanon torpat itsenäistyivät liki kaikki yhtaikaa 1930.

Oman kunnan synty

Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maalla. Se erotteli kirkolliset asiat seurakuntien ja maalliset asiat kuntien hoitoon. Kuntien asioista päätettiin kuntakokouksissa ja myöhemmin kunnanvaltuustoissa. Kirkkoherrat olivat innokkaita ajamaan tällaista uudistusta ja luopumaan "kunnanjohtajan" tehtävistä. Pitäjänmiehet taas yleensä, Varsinais-Suomessa erityisesti, vastustivat uudistusta kustannuksia peläten. Mynämäessä pidettiin ensimmäinen kuntakokous vuonna 1868, Mietoisissa, Karjalassa, Uudenkaupungin pitäjässä, Taivassalossa, Vehmaalla ja Laitilassa vuonna 1869. Tässä suuressa uudistuksessa siis myös kappeliseurakuntien alueille perustettiin itsenäisiä kuntia. Ja tämän oman kunnan synnyn myötä saivat alkunsa myös monet muut sellaiset piirteet, jotka nykyään ovat kunnalliselämälle ominaisia. 1800-luvun lopulla aloittivat toimintansa myös sellaiset kunnalliset palvelut kuin kirjasto, jonka perustajista 1865 ei ole tietoa, mainitaan vain herrashenkilöiden järjestäneen arpajaisia ja antaneen lahjoituksia, joilla toiminta voitiin aloittaa, sekä koulu (perustamispäätös 1879) 1882. Myös yhdistystoiminta alkoi 1800-luvun lopulla (Nuorisoseura ensimmäisenä 1893, ja Mynämäen kanssa yhteistä Maamiesseuratoimintaa noihin aikoihin).


16.3. ja 23.3.1999 MIETOINEN JA MUUTTUVA MAAILMA
1860-luvulta näihin päiviin

Liikennöinti

Höyrylaivaliikenne 1800-luvun lopulla. Rannikkoa pitkin, monia reittejä, monia pysähdyksiä. Mynämäenlahden Höyrylaivayhtiö toiminnassa 1910-luvulla, anottiin Laajoen suun perkausta toiminnan edesauttamiseksi. Tällä vuosisadalla muut kulkuneuvot kuitenkin syrjäyttivät höyrylaivat. Kun junaliikenne aloitettiin 1924, Lauttanpään laivalaituri myytiin huutokaupalla. Hietamäen juna-asema valmistui 1920-luvulla ja palveli 1960-luvulle asti. (Mynämäkeläisiä harmitti, ettei rata kulkenut Mynämäen kirkonkylän kautta vaan kaarsi Mietoisiin päin.) Asemamiehelle oli asemarakennukseen varattu asunto, lisäksi viisi hehtaaria peltomaata hänen viljeltäväkseen. Samalla Ravean kylään, johon nämä rakennettiin, saatiin myöskin oma kauppa, nykyinen Koppelin tilan talo.
Autoliikenne oli vielä sen verran harvinaista, että keskusteltiin erityisesti siitä, miten autoliikenne olisi järjestettävä maanteillä. Joidenkin mielestä autoliikenne olisi pitänyt kokonaan kieltää: sen katsottiin säikyttävän hevosia ja haittaavan muuta liikennettä. Vuonna 1928 Vuokraajan poika Viljo Jaakkola Vehmaalta sai kunnanvaltuustolta erinäisin ehdoin luvan käyttää kunnan teitä linja-autoliikenteen harjoittamiseen. 1929 hän aloitti autoliikenteen linjalla Vehmaa - Mietoinen - Mynämäki - Turku. Ilmoituksen mukaan meni Kirkolta Turkuun tunti kaksikymmentä minuuttia ("uusi autoliikennelinja"). 1930 Alkoi liikenne myös välillä Mietoinen-Askainen-Lemu-Turku.

Rakentaminen

Maatalouskoulut ja uudet opaskirjaset opastivat eteenpäin uuteen tyyppirakentamiseen. Erityisen tärkeä Mietoisissa oli itsenäisyyden ajalla Vehmaan maatalousoppilaitos.
Umpipihat (piharakennusten ja päärakennuksen muodostama suljettu pihapiiri), jotka olivat olleet aiemmin tyypillinen asumismuoto, jäivät 1800-l. kuluessa pois. Ehkä se kuvastaa uutta turvallisuuden tuntua, kun esim. suurpetojen määrä väheni? 1930-luvulla rakentamisessa Mietoisissa käytettiin vanhojen riihien hirsiä, kun riihet jäivät pois käytöstä vähitellen. Myös tuulimyllyt, jotka aiemmin olivat niin merkittäviä, katosivat nopeasti jo 1930-luvulla ja 1970-luvulla kotiseutumuseoon siirretty mylly oli tuotava Taivassalosta. Rakennuksia uudistettiin kilvan mm. 1920-luvun vauraalla kaudella.
Paikallinen rakennusmateriaali vaikutti: Mynälahden takana käytettiin talojen kiviperustoina punaista graniittia, jota rakentajat itse lohkoivat lähistön metsistä. (Betoniperustat 1920-luvulla.) Eräs Mietoisille ilmeisen tyypillinen oli savinavetta. Savinavettoja rakennettiin, koska jokilaaksot tarjosivat siihen erinomaista ainesta. Saviseinä valmistettiin lautamuottien avulla valamalla noin 60 cm:n paksuiseksi. Hiekansekaisen savilaastin sisään poljettiin sidosaineeksi kanervanvarsia. Savinavettojen seinät rapattiin yleensä hiekansekaisella kalkki- ja kivilaastilla. Lannan käyttö sekoitteena teki laastista kestävämmän. Halpa, tiivis saviseinämä antoi viileyttä kesällä ja eristi tehokkaasti talvella. Kuitenkin puutteellinen perustus tai kovat sateet rappeuttivat rakennuksen nopeasti.
Kartanoissa ja merkittävillä tiloilla uudistukset tulivat ensin käyttöön, kuten 1700-luvulla Saaren kartanoon kivinen ja 1910-luvulla Lehtisten kartanoon tiilinen navetta.

Mylly, sahaus

Mietoisissa orastavaa teollisuus-, kauppa-, virkamies- (opettaja, asemamies jne) toimintaa, mutta enimmäkseen pientilallisia, nyt itsenäisiä sellaisia, ja maatalous säilytti merkityksensä.
Kuitenkin uudistukset näkyivät. Esimerkiksi sahateollisuus nosti päätään kaikkialla Suomessa, ja Mietoisissakin pienimuotoista sahausta varmaan jo 1800-luvulla. Korvensuun mylly ja saha, vaikka olivat Mynämäen puolella, vaikuttivat elämään vuosisadan vaihteesta lähtien. Raamisaha ja höyläkone Raukkaan myllyllä 1910-luvulla. Junarata toi lisää sahaustyötä paikkakunnalle, tuolloin Raukkaalle rakennettiin varsinainen höyrysaha. 1931 velat (vaikea lama-aika) -> paikalliset maanviljelijät ostivat Raukkaan sahan: 1931 marras Raukkaan Saha ja Mylly Oy. 1932 laajennus, uusi pannu- ja konehuonerakennus. Myllyssä vesiturbiini -> jauhinkoneet, 3. pieni turbiini tuotti myllyyn ja yhtiön osakkaille valaistuksen. (Sähkövalaistus oli 1923 saatu Tavastilan kouluun ja kunnantalolle, 1925 myös Rantavakkisten kouluun joka oli valmistunut 1912. Sähkövalot kirkkoon 1939 lahjoitus- ja testamenttivaroin.) 1938, kun elettiin uutta nousukautta, uudenaikainen vehnämyllylaitos valmistui.
1937 Korvensuun mylly, jonka omisti Juho Punta, siirrettiin Mynämäestä Pyheen Sahan alueelle Mietoisten Hietamäkeen.

Säästöpankkiliike ja osuustoiminta

Säästöpankkeja edelsivät maalla ns. lainamakasiinit, joihin säilöttiin hyvänlaatuista viljaa pahan päivän varalle. Sieltä sai lainaksi mm. siemenviljaa, josta saaja maksoi sovitun koron. Mietoisten lainamakasiinissa oli 1915 lainassa 106hl ruista, 32hl ohraa, ja säästössä oli vielä 229hl ruista ja 182 hl ohraa. Jos varastot kasvoivat tarpeettoman suuriksi, viljaa sai myydä kuvernöörin luvalla. Viljaa voitiin myös jakaa hätäapuna. Mietoisten hirsirakenteinen lainamakasiini sijaitsi vastapäätä nykyistä säästöpankkirakennusta, josta se 1920 purettiin hautausmaan laajennuksen vuoksi.
1920 ehdotettiin oman säästöpankin perustamista. Pohjarahasto 20 000 mk otettiin lainajyvästörahastosta. Kunnan huoneella aloitettiin liike.
Mynämäen osuusliike 1917 per. Osti oman hevosen 1921, avasi sivumyymälän Mietoisten Lauttanpäässä 1929. 1932 sivuliike myös Mietoisten kirkonkylässä.
Osuuskassan perustamisen taustana oli ennen kaikkea juuri itsenäistyneiden pienviljelijöiden lainantarve. Kuitenkin Osuuspankkia perustamassa oli erittäin tärkeänä henkilänä Ose Lehtinen, jonka omistama Kaskisten kartano oli juuri lohkaistu Lehtisten kartanosta, joten hän kutsui itseään lohkotilalliseksi, ja kutsui kotiinsa Kaskisiin kymmenen isäntää neuvottelemaan osuuskassan perustamisesta. Samana vuonna 1925 se perustettiinkin.
Ensimmäinen laina, 2000 mk, myönnettiin mäkitupalainen Kalle Leinolle Aarlahdesta asuinrakennuksen laudoittamiseen eli "pykninki fuoramisse". Samoin navetan rakentamiseen, uudisraivaukseen, kotieläinten ja jopa auton ostoon.
1925 myös Mietoisten Osuusmeijerin perustava kokous Kaskisissa 2.5. Meijeri aloitti toimintansa seuraavana vuonna. Osuusmeijeri rakensi kaskisiin Mynäjoen rannalle meijeri- ja konttoritilat.
Usein samat puuhaajat eri toimissa: esimerkiksi vuonna 1937 mainitaan, että kassanhoitaja on huolehtinut suurella uutteruudella sekä kassasta että meijeristä, jopa meijerin koneenkäyttäjän töistä: tämän arvioidaan käyvän ajanpitkään liian rasittavaksi - muutosehdotuksia.
Osuuskassa, Säästöpankki ja Osuusmeijeri hankkivat vuonna 1929 yhteisen laskukoneen, hinta 4000mk. Osuusmeijerille muodostui mutamaksi vuosikymmeneksi kunnan hallinnollinen keskus: toisen kerroksen kokoushuoneessa kokoontui kunnanvaltuusto, ja siellä oli kerran kuussa avoinna kunnan "rahatoimikamari". "Tämä paikka todettiin silloisen talouselämän keskukseksi. Silloin vietiin talosta päivittäin meijerikuorma. (Tässä taas toinenj uudistus - karjatuotteiden myynnin muutokset ja tehostuminen, sen vaikutus!) Meijerinmäellä siten tavattiin ja vaihdettiin tuoreimmat uutiset ja parhaat juorut.
Osuustoiminnan toinen merkittävä nimi (ylimalkaan merkittävä persoona Mietoisissa) Osen lisäksi on Albert Laine, joka 1930-luvun lopussa otti tehtävät hoitaakseen. Hän hoiti myös Suntion (kirkon siivous, lämmitys, luki saarnastuolista päivän tekstin ja hoiti virrenveisuuosuuden, ei kuitenkaan liturgiaa sentään, milloin vanha viluinen pappi ei itse jaksanut kirkkoon asti) ja kansanhuollon johtajan tehtäviä. Tarkka ja nuuka mies, joka kertoman mukaan nosti osuuskassasta loppuvuoden palkkansakin vasta, jos tilinpäätös näytti antavan siihen riittävän hyvän mahdollisuuden. Kirjoitti ahtaassa huoneessa kokouspöytäkirjaa tuolin päällä, uuden pöydän ostamisesta suuttui ja sanoi: "Tommossi ne mukula ova, ei tommost tarvita, kirjottaka tuolil vaa."

Yhdistyselämää

Kaikenkaikkiaan 1800-luvun lopulla alkoi huikea yhdistysten perustamisten ja aktiivisuuden aika, ja suomalaisiahan pidetään edelleenkin yhdistyskansana ja Mietoisia yhdistysten kuntana.
Vuonna 1893 Kaulakon Rieskalassa pidettiin arpajaiset nuorisotyön hyväksi -> Nuorisoseuran toiminta alkoi. Lisäksi esimerkkinä eri ajoilta seuraavia:
Mietoisten Nuorisoseura 1893. Mietoisten maamiesseura perustettu 1906. Ensimmäinen Marttayhdistys Mietoisiin 1928. Rantavakkisten Martat 1935. 1942 Mietoisten kalastajaseura, 1946 Mietoisten Tuottaja-yhdistys, Mietoisten työväenurheilijat, joka järjesti uudella lavalla kevätjuhlat ja juhannustanssin. Mietoisten Karjalaiset 1950, hyvin ymmärrettävästi. 1952 Kotiseutuyhdistys, 1954 Sotainvalidien Veljesliiton Mietoisten osasto, 1963 Mietoisten Sotaveteraanit ry, SPR:n Mietoisten osasto 1964. 1932 Mietoisten Paloapuyhdistys, 1935 vapaaehtoinen palokunta. 1934 Mietoisten Nuorisoseuran Urheilijat rekisteröitiin omaksi yhdistykseksi ja nimeksi tuli Mietoisten Maununpojat.
Lottien, suojeluskuntien, marttojen, nuorisoseuran yhteistoimintaa...
Palokunta 1935. Kirkonkylän, Pyhän ja Rantavakkisten kyläosastot. Jäsenmaksuin ynnä muin avustuksin voitiin 1937 ostaa suurempi paloruisku, jatkotikkaita ja 10 ämpäriä. Kalustosuojat talkoovoimin (talkoovoimien perinne uskomaton). Palokunta ja kunta sopivat: 3000 mk:n vuosikorvausta vastaan palosammutustyö kunnassa.
Sotien välisenä aikana myös Seurojen talot hyvin tärkeitä. Mietoisten Maamiesseuran talo valmistui 1922 Pyheelle ja omistus jakautui Nuorisoseuran, Suojeluskunnan ja yksittäisten omistajien kesken.

Koulu

Suomen senaatti antoi 1866 kansakouluasetuksen. Sitä ennen ja sen jälkeenkin yleisin koulu maaseudulla oli kiertokoulu eli opettaja kiersi kyläkunnissa ja opetti lapsia lukemaan jonkun talollisen tuvassa. Opettajana Mietoisissakin usein lukkari, kanttori tai joku muu seurakunnan työntekijä. Toisena muotona papiston pitämä rippikoulu.
Kansakoulun perustaminen oli kunnan itsenäistyttyä kaiken aikaa keskustelun alaisena, mutta päätöstä ei saatu tehtyä. Kouluoloja kuitenkin pyrittiin kehittämään ja v. 1876 kehitettiin kiertokoulua siten, että pitäjä jaettiin kuuteen piiriin ja yhdessä piirissä annettiin opetusta 6 viikkoa vuodessa. Oppikirjoina uusi Testamentti, Katekismus, Raamatun historia ja Topeliuksen Maamme-kirja. Anton Erland Sunellia (1856-1954) voidaan pitää kans.kouluopetuksen uranuurtajana Mietoisissa. Kuntakokousten puheenjohtajana ja kirjurina monet vuodet. Samoin palveli seurakuntaa, opetustoimen ohella mm. kirkon suntiona. Asui kunnantalolla, jonka suuressa tuvassa pidettiin kaikki kunnan kokoukset ja jota talolliset saattoivat vuokrata kiertokoulun pitopaikaksi. Vuokra: 5mk rahaa, 1 syltä halkoja ja osuus siivousmenoista.
Lapset olivat osa työvoimaa, ja siksi kansakouluasia ei oikein ottanut edistyäkseen. Sen lisäksi, että he kouluaikana olivat poissa työnteosta, koulun epäiltiin opettavan heidät laiskoiksi, "herroiksi", tyhjäntoimittajiksi ja työtä vieroksuviksi. Kun koulu lopulta saatiin, esim. 1887 uutta mietoislaisten lasten opettajaa evästettiin ohjeella, että tytöille tuli opettaa ainoastaan käytännöllistä käsityötä eikä "pitsien ja koreusten tekoa".
Kansakoulun perustaminen peri lopullisen voiton kuntakokouksessa 1879, jolloin äänin 426-209 koulu päätettiin perustaa. (Ei tunnettu yhtäläistä äänioikeutta, vaan äänet jakautuivat manttaalin mukaisesti.) Matti Tavastila myi tavastilan tilan kunnalle 1200 kultamarkan hinnasta. Koulu aloitti toimintansa 1882 syksyllä. Pääsyvaatimuksena oli luku- ja kirjoitustaito. Koulu oli nelivuotinen ja opetusta annettiin 30h/vko. Sen aloitti 21 oppilasta, kukaan ei suorittanut loppuun. 1883-84 päästötodistuksen sai koko Suomessa n. 7% oppilaista. Ensimmäiset päästötodistukset koulusta annettiin v. 1887, saajina itsellisen tytär Ida Mord ja kanttorin tytär Emma Lundström, 2mk. stipendi heille.
1907 kirkonkylän kansakoulu alkoi käydä ahtaaksi, koulumatkat pitäjän laidoilta muodostuivat pitkiksi. -> Pyheen koulu.
1912 Rantavakkisten koulu valmistui (päätös aloittaa opetus 1911). 1926 Kunta osti Kaivattulasta kiinteistön Tavastilan alakansakoulun toimipaikaksi. Koulu siellä -1952. Vuonna 1969 Rantavakkisten koulun toiminta lopetettiin liian vähäiseksi katsotun oppilasmäärän vuoksi.
Tiina Virtasen gradu koulunkäynnistä: tilallisten ja käsityöläisten lapset kävivät ahkerimmin koulua vuosisadan alussa. Torpparien, mäkitupalaisten ja varsinkin palkollisten tai irtolaisten lapset kävivät koulua vähemmän. Ylemmän yhteiskuntaluokan lapset todennäköisesti suorittivat koulunsa jossakin muualla.

Sota-aika

1939 Mietoisten miehet ylimääräisiin kertausharjoituksiin 7.10. Tavastilan koululta.
Aiemminkin jo mainittu Albert Laine hoiti kansanhuoltotoimiston tehtäviä ja siinä sivussa osuuskassaa ja koulun kirjastoa ym. tehtäviä, kuten on jo mainittukin.
Mietoiseen ei pommituksia, Vakka-Suomen kunnista vain Uuteenkaupunkiin kerran, silloinkin pommit mereen. Maamiesseuran takamaastossa olevassa hyppyrissä toimi kuitenkin lottien hoitama ilmavalvonta-asema.
Kaatui 27+40=67 eli 4% väkiluvusta, iso luku, Vakka-Suomessa Karjalalla sama määrä.
Sotavuodet vaikuttivat monin tavoin: sodankäynti lamaannutti normaalin rakennustoiminnan, mutta rauhanteon jälkeen Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden asukkaiden asuttaminen muutti taas tilannetta. Materiaalipula tuntui vielä sotavuosien jälkeenkin. Esimerkiksi kun Palokunta päätti hankkia itselleen moottoriruiskun, olisi sen pitänyt maksaa rahan lisäksi "vastikkeeksi" kuparia ja messinkiä.

Siirtoväki ja sotienjälkeinen kasvun aika

Ensimmäinen karjalaisväestön asuttamisvaihe alkoi jo 1940 talvisodan päätyttyä, jolloin asutustoiminnan tueksi laadittiin siirtoväen pika-asutuslaki. Siirtolaisille suunniteltiin Mietoisiinkin pienviljelytiloja. Jatkosodan jälkeen Saaresta ja muista suurista tiloista lohkottiin enimmät tilat. Siirtolaisia 20% asukkaista 1950, enemmän kuin muualla alueella. Metsäpirttiläisiä pääosin.
Maininta henkikirjanpidosta ja siirtolaisuudesta, joiden todettiin tuovan vilkkautta jähmeämpään paikallisilmapiiriin, lisäksi kirkkoherra oli merkinnyt heidän olevan "vaikutuksille alttiita". Säästöpankin historiassa todetaan: "Ahkera, työteliäs ja seurallinen karjalaisväestö osallistui uudella kotipaikallaan uudisrakentamisen ohella myös innolla yhteiskunnalliseen toimintaan -- ".

Mietoisten väkiluku ensimmäisestä väestönlaskuvuodesta alkaen:
1749 - 873
1880 - 1476
1910 - 1881
1930 - 1642
1948 - 2162 (väkiluku suurimmillaan)
1950 - 2108
1960 - 1986
1970 - 1799
1980 - 1563
1990 - 1614 (maaliskuu)
1998 - 1716 (maaliskuu)

Kirkonkylään uusia julkisia rakennuksia - koulu, kunnantalo, paloasema, pankkien uudet toimitilat 1940-1950 -luvuilla. Ko. rakennuttaminen kuvasti julkisen sektorin kasvua. Aiemmin kirkko ja lainamakasiini ja talo, josta voitiin vuokrata sali kokouksien ja koulun käyttöön... Uusi kunnantalo 1948 sisälsi tilat äitiys- ja lastenneuvolalle, kunnantoimistolle, kirjastolle ja valtuuston istuntosalille. 1974 valmistui vanhustentalo Mietoisten seurakunnalta vuokratulle tontille. Päiväkoti 1978. Kunnan vedenottamo 1975. 1982-1983 rakennettiin Mietoisten palvelutalo, jossa mm. Posti ja parturiliike, terveysasema...
Keskusalueen liepeille omakotitalo- ja rivitaloasutustakin, joka tiiviimmässä kuin vanhat alkuperäiset tilat, joille oli leimallista maatalouden omavaraisuuden vaatimukset ja jotka siksi sijaitsivat toisistaan erillään, omien alueidensa keskellä. 1960-1970 -luvuilla laajennuksia, elintason kohoaminen, yhä enemmän huoneita jne. 1950-luvulta lähtien kasvavassa määrin myös loma-asutusta, varsinkin ranta-alueiden tuntumaan, ja vanhat torpat ja mäkituvat usein muuttuneet kesäasunnoiksi.

Murrokset ja muutokset

1940-1950 -luvuilla karjalainen siirtolaisväestö -> myllyjä paljon. 1970 loppui viimein toimintaedellyttykset. 1980-luvulla Raukkaan mylly oli yksin laatuaan laajalla alueella. 1940-luvulla myös rakennusbuumi, kun siirtokarjalaiset ja tilojen jaot, Raukkaan myllyllä kolmivuorotyötä 24 tuntia vuorokaudessa. Korkeasuhdanne 40-50 -l. 1956 -> puusepäntuotteita myös; ikkunoita, ovia, keittiökalustoa. Pyheen sahalla uusi höyläämö 1951.
1950-l. koneellistuva maatalous, kehittyvä teollisuus -> rakennemuutos, muutto maaseudulta jne. Siirtyminen laajempiin yksiköihin (teollisuudessa ja yrityksissä, kouluissa ja kunnissa). Esimerkiksi Mietoisten Osuusmeijeri fuusioitui vuonna 1970 Nousiaisten Osuusmeijeriin. 1971 Meijerikiinteistö siirtyi Raision tehtaiden omistukseen. Mietoisten-Askaisten puhelinyhdistys sulautui Mynämäen puhelinosuuskuntaan vuonna 1975, Osuuskauppa Apaja sulautui Turun Osuuskauppaan 1984 ja paikallisia myymälöitä kirkonkylässä ja Lauttanpäässä lopetettiin kannattamattomina. Ja 1992 Mietoisten-Askaisten vakuutusyhdistys sulautui Turun Seudun Lähivakuutukseen.
Keravuori Oy:n toiminta Lauttanpäässä alkoi vuonna 1954. Asiasta esitettiin kuitenkin valituksia, eikä toiminta oikein koskaan saatu asianmukaiseen kuntoon. Rasvan ym. jätteiden valitettiin pilaavan joen vettä. Pahanhajuisia höyryjä ja vesiä valitettiin.
Toimintaa jatkoi T:mi A. Bankin, joka kuitenkin lopetti toimintansa 1964.
Kalaliike U. Hellstenin toiminta jatkoi Mietoisissa vanhan elinkeinon perinteitä, mutta toiminta ajautui konkurssiin. Näin kävi aikanaan myös Kaunotar-Tuote Oy:n, jolle kunta rakensi vuonna 1973 teollisuushallin ja antoi sen vuokralle. Konkurssiin 1990, tilat VPK:lle. Mietex-niminen tekstiilialan yritys harjoitti lyhyen aikaa yritystoimintaansa entisen karjatalouskoulun tiloissa Lehtisissä.
Henkilöjunaliikenne loppui Turku-Uusikaupunki -radalla vuonna 1993. Monella tapaa suuret keskukset ovat kasvattaneet merkitystään, pienet on ohitettu niin liikenteellisissä kuin monissa muissakin ratkaisuissa. Mutta 1980-luvun jälkeen tilanne on osittain muuttunut, ja uudet arvot ovat nousseet esiin.

Tietoisuus omasta kunnasta, omasta historiasta

1927 Maunu II Tavastin muistopatsaan paljastus, lahjoittaja Amos Andersson, hakkasi mietoislainen Eino Varjonen. Paljastus elokuussa, kaadettiin ilkivaltaisesti lokakuussa.
1935 Mietoisten kunta ilmoitti avustavansa niitä vähävaraisia kuntalaisia, jotka halusivat suomentaa "muukalaisen" nimensä - Kalevalan vuosijuhlan yhteydessä suuri sukunimien suomalaistaminen koko maassa näet.
Koulunkäynti Tavastilassa loppui 1954. Kunta luovutti 1964 kiinteistön tontteineen 1952 perustetulle kotiseutuyhdistykselle. Yhdistys järjesti toimintansa tukemiseen keräyksiä ja talkootöiden osuus on varsin mittava - mm. näyttelytilojen luomisessa.
Ympäristöministeriö maisema-aluetyöryhmän mietinnössään katsonut Mynämäen alueen Askaisten kirkolta aina Mynämäen Palolaisten kylään asti valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Alueeseen sisältyy suuri osa Mietoisten kanta-aluetta. Kirkko ja kartanot kuuluvat luonnollisesti seutukaavassakin suojeltuihin alueisiin, Saaressa myös lintujensuojelualue, lisäksi Valaskallion raittikylä, Tavastila, Lauttanpään silta ja muutamia muita kohteita. Kasvillisuuden säilyttäminen kirkonkylän alueen kaavoituksessa ollut erityisen huomion kohteena.


Kirjallisuutta
C.J. Gardberg: Turun linnan kolme Katariinaa.
Ensmäissi mones miäles. Myllytarinoita Raukkaalta. Veijo Kaitanen ja Vesa Veikkola (toim). Mietoisten kotiseutuyhdistys, 1996.
Jokipii, Mauno (toim.) 1996: Paikallishistoria.
Katajala, Kimmo 1990: Historiikinkirjoittajan opas.
Kauko, Reino: Mietoisten koululaitos 100 vuotta
Kauko, Reino (toim.) 1985: Mietoisten VPK 1935 - 1985.
Kauko, Reino: Mietoisten Säästöpankki 1921 - 1996.
Kauko-Vainio, Sinikka: Mietoisten kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta.
Kotiseutuni Vakka-Suomi. Otava, Helsinki 1988.
Mietoisten kirkko 350 vuotta. Veijo Kaitanen 1993. Pienpainate.
Mietoisten Maununpojat. Vuosijuhlajulkaisu.
Mietoisten Osuuspankki 1925 - 1995.
Mietoisten Säästöpankki 1921-1991.
Palola, Ari-Pekka 1997: Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika - Turun piispat 1412 - 1460. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 178. SKHS, Helsinki.
Perälä, Väinö: Mynämäki 1260 - 1960. 1963.
Registrum Ecclesiae Aboensis - Turun tuomiokirkon mustakirja.
Rinne, Juhani: Lehtisten linna. Ilmestyi 1910 julkaisusarjassa Finskt museum (Suomen museo).
Sipilä, Merja 1997: Mynämäen Franttilannummi ja Mynänummi sekä Tyrvään Kaukola - hauta-antimien diversiteetti rautakautisessa kalmistossa. Pro gradu, Suomalaisen ja vertailevan arkeologian laitos, Turun yliopisto.
Suomen kirkot. Carolus Lindberg 1934.
Suomen kirkot - Finlands kyrkor. Turun hiippakunta, osa II: Mynämäen rovastikunta. 1961.
Suomen Virallinen Tilasto (SVT). Erilaisia tilastollisia sarjoja, joissa tietoa mm. elinkeinoista, väestöstä, koulutuksesta, maa- ja metsätaloudesta. Julkaistu 1880-luvulta lähtien.
Virtanen, Tiina 1989: Kansakoulunkäynti Mietoisissa 1910-1923 vanhempien yhteiskunnallisen aseman perusteella tarkasteltuna. Pro gradu, Kasvatustieteen laitos, Turun yliopisto.
Vuojärvi-Torhamo, Virpi 1992: Mietoisten kulttuurimaiseman kehitys. Pro gradu, Maantieteen laitos, Turun yliopisto.