*Monimutkainen peto-saalissuhde: merikotka rajoittaa minkkikannan kasvua

 

FM Pälvi Salon väitöskirja osoittaa petojen pystyvän rajoittamaan saaliseläintensä kantoja. Etenkin vieraspetojen vaikutus on suuri, mikä selittyy todennäköisimmin sillä, että saaliseläimet eivät osaa tarpeeksi hyvin varoa niille outoa petoa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva minkki aiheuttaa Saaristomeren ulkosaaristossa suurta vahinkoa niin lintu-, myyrä- kuin sammakkokannoille. Pienikokoisena minkki on kuitenkin myös saalis itseään kookkaammille pedoille. Tutkimus osoittaakin, että merikotkan saalistusriski ulkosaaristossa näyttää vaikuttavan minkkien liikkumiseen saarelta toiselle, mikä voi siten hidastaa minkkikannan kasvua. Niin sanottujen huippupetojen suosiminen voisi tarjota osittaisen ratkaisun vieraspeto-ongelmaan.

 

Petojen ja saaliseläinten välinen suhde on yksi ekologian peruskysymyksistä. Näennäisesti tämä suhde on yksinkertainen (peto pyydystää ja tappaa saaliseläimen), mutta todellisuudessa saaliseläimet voivat esimerkiksi käyttäytymisellään vähentää saaliiksi joutumisen riskiä, ja toisaalta pienemmät pedot saattavat joutua itseään vielä kookkaampien petojen saaliiksi. FM Pälvi Salon 19.9.2009 tarkastetussa väitöskirjassa peto-saalissuhdetta on käsitelty sekä pedon että saaliin näkökulmasta ja useammassa mittakaavassa.

 

Pedot rajoittavat saaliseläinkantoja

Väitöskirjassaan Pälvi Salo selvitti yli sadan ympäri maailmaa tehdyn petopoistokokeen vaikutusta saaliseläimiin. Tutkimuksessa verrattiin verrokkialueiden saaliseläinkantojen kehitystä alueisiin, joilta pedot oli poistettu. Useimmissa tapauksissa petojen todettiin rajoittavan saaliseläintensä kantoja, sillä petopoistoalueilla saaliskannat kasvoivat n. 1.6- kertaisiksi verrattuna alueisiin, joilla petoja ei poistettu. Samassa tutkimuksessa selvitettiin myös erilaisten koejärjestelyihin liittyvien tekijöiden vaikutusta kokeen tuloksiin, sekä julkaisujen saamaan tieteelliseen huomioon vaikuttavia tekijöitä. Petomanipulaation tuloksiin vaikutti ymmärrettävästi eniten se, onnistuiko petotiheyden muuttaminen verrokkialueisiin  verrattuna. Eniten huomiota keräsivät tutkimukset, jotka ilmestyivät vaikutusvaltaisiksi mielletyissä tieteellisissä lehdissä ja joiden tulokset osoittivat petopoistolla olevan vaikutusta.

 

Vieraspedot ovat vaarallisempia

Vieraspedoilla on huono maine, sillä ne ovat esimerkiksi monilla valtamerten saalilla ajaneet useita nisäkäs- ja lintulajeja sukupuuttoon. Toisaalta monet näistä tapahtumista on huonosti dokumentoitu, ja sukupuuttoihin on voinut myös vaikuttaa ihmisen aiheuttama elinympäristöjen tuhoutuminen. Väitöskirjassa selvitettiin, ovatko vieraspetojen vaikutukset saaliseläimiin todellakin suurempia kuin alkuperäispetojen vaikutukset. Tutkimuksessa vertailtiin petopoistokokeita, joissa poistettavat pedot olivat joko vieraspetoja tai alkuperäisiä lajeja. Saaliseläinkannat kasvoivat huomattavasti enemmän vieraspetojen poiston jälkeen kuin alkuperäispetojen poiston jälkeen. Yhdessä muiden ympäristömuutosten, kuten esimerkiksi elinympäristöjen häviämisen ja pirstoutumisen kanssa, vieraspedot saattavat lisätä uhanalaisten lajien sukupuuttoriskiä.

 

Minkki on sekä peto että saalis

Aiemmissa tutkimuksissa minkin on todettu vaikuttavan haitallisesti Saaristomeren ulkosaariston lintu-, myyrä- kuin sammakkoeläinkantoihin, ja osa vaikutuksista heijastuu myös luotojen kasvillisuuteen. Uusi tutkimus vahvisti käsitystä minkin monipuolisesta ruokavaliosta: pääosan kesäravinnosta muodostivat kalat, seuraavaksi tärkeimpiä olivat linnut ja myyrät. Sammakot eivät kuulu minkin pääruokavalioon, mutta minkin saalistuksella on silti vaikutusta: minkkialueella sammakkotiheydet ovat suurimmat saarilla, joilla kasvillisuus antaa sammakoille suojaa. Minkinpoistoalueella sammakoita on lähes kolminkertainen määrä minkkialueeseen verrattuna.

 

Minkki on peto, mutta pienikokoisena se on myös saalis itseään kookkaammille pedoille; esimerkiksi ulkosaaristossa merikotkat saalistavat minkkejä. Tämä saalistus voi vaikuttaa minkkien lukumäärin, mutta oma vaikutuksensa on myös sillä, miten minkit muuttavat käytöstään saalistusriskin alaisina. Pälvi Salon tutkimus radiolähetinpannoilla merkityillä minkeillä osoittikin, että ainakin naarasminkit välttävät pitkiä uintimatkoja merikotkien saalistusriskin ollessa korkea. Tällä voi olla myönteisiä vaikutuksia esim. lintukantoihin, jos minkkinaaraiden liikkumisen väheneminen johtaa niiden ravinnonsaannin heikkenemiseen ja sitä kautta minkkikannan pienenemiseen.

http://www.tiedeuutiset.fi/kategoria.aspx?id=2&uid=1128#1128

 
*Minkki vähentää ulkosaariston kasvillisuuden monimuotoisuutta

 

FM Karen Fey on väitöskirjassaan tutkinut tulokaspeto minkin vaikutusta Saaristomeren ulkosaariston pelto- ja metsämyyrien kantoihin. Tutkimuksissa todettiin minkin saalistuksen vähentävän myyrien tiheyksiä ja laidunnuspainetta, jolloin saarten kasviyhteisöjen lajirikkaus väheni.

 

Tulokaspeto minkki saaristossa

Minkki on alunperin tuotu Eurooppaan turkistarhausta varten, mutta viimeisten vuosikymmenien aikana villiintyneistä minkeistä on tullut suuri ympäristöongelma myös Suomessa. Tarhoista karanneet tai tahallisesti vapautetut minkit lisääntyvät luonnossa ja voivat olla hyvin haitallisia erilaisille saaliseläimille. Minkki saalistaa ravinnokseen kaloja, pikkunisäkkäitä, lintuja, hyönteisiä ja sammakkoeläimiä. Tutkimusryhmän aiemmat tutkimukset Saaristomeren alueella ovat osoittaneet, että minkki on syypää sekä saaristolinnuston lajirunsauden vähenemiseen että ulkosaariston sammakkokantojen romahdukseen. Väitöskirjassaan Karen Fey osoittaa nyt minkin haitallisuuden myös alueen myyräkannoille.

 

Saaristomeren ulkosaaristossa on ollut käynnissä laajamittainen minkkien poistoprojekti jo yli 15 vuoden ajan. Metsähallituksen riistanhoitajien jatkuvan minkinpyynnin ansiosta Utön ja Trunsön lähialueet on saatu tyhjiksi minkeistä, vaikka minkkiä muuten tavataan yleisesti koko saaristoalueella. Tämän maailmanlaajuisestikin suurisuuntaisen koejärjestelyn avulla on mahdollista tutkia minkkien saalistuksen ja minkkien poiston vaikutusta saariston eläimistöön ja kasvillisuuteen. Väitöskirjassaan Karen Fey tutki mitä vaikutuksia minkillä on saariston myyräpopulaatioihin.

 

Saariston myyräkannat ja minkin vaikutus

Ulkosaariston pienillä ja karuilla saarilla myyrät saattavat kärsiä ravintopulasta. Tarjoamalla myyrille lisäravintoa Karen Fey osoitti, että ravinto on myyräpopulaatioita rajoittava tekijä talvella, ja kesällä myyriin vaikuttaa enemmän minkin saalistus. Miksi minkki on sitten haitallinen myyrille? Laboratoriokokeet osoittivat, että myyrät tunnistavat kotoperäisen saalistajan, lumikon, vaaralliseksi helpommin kuin tulokaspeto minkin. Ulkosaaristossa suoritetut myyräpyynnit sekä minkkivapailla että minkkien asuttamilla alueilla osoittivat, että luonnossa myyrät kyllä tunnistavat minkin pedoksi, mutta myyrät eivät osaa vaihtaa elinympäristöään tai vuorokausirytmiään välttääkseen minkin saalistuksen. Koska tulokaspedot saattavat saalistaa eri tavalla kuin alkuperäispedot, saaliseläimet eivät välttämättä osaa toimia oikealla tavalla tulokaspedon kohdatessaan. Minkin saalistuksen vaikutusta tutkittiin myös siirtämällä myyriä saarilta toisille.  Kun minkkivapailla saarilla eläneitä myyriä siirrettiin minkkien asuttamille saarille, myyrien elossa säilyvyys pieneni huomattavasti, sen sijaan minkkivapaille saarille siirretyt myyrät pärjäsivät hyvin. Normaalisti saariston myyrät liikkuvat saarelta toiselle muodostaen uusia paikalliskantoja, mutta minkin saalistus voi estää levittäytymisen ja johtaa myyrien paikalliseen häviämiseen.

 

Miksi tutkia myyriä?

Luonnonsuojelun kannalta myyrät eivät ole kaikkein kiireellisintä huomioita vaativa eläinryhmä. Kuitenkin niiden merkitys pohjoisissa ekosysteemeissä on tärkeä, sillä myyrät ovat paitsi tehokkaita kasvinsyöjiä myös tärkeää ravintoa monille alkuperäisille petonisäkkäille ja –linnuille. Saaristossa minkin saalistus pienentää myyräkantoja, jolloin kasvillisuuteen kohdistuva laidunnuspaine pienenee, mikä vähentää kasvien lajirunsautta. Myyräkantojen pieneneminen tai lopullinen katoaminen saarilta vaikuttaa myös muihin myyriä saalistaviin eläimiin, kuten kyihin ja petolintuihin, ja tällä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia koko saariston ekosysteemiin.

 

Mitä minkeille pitäisi tehdä?

Kaikkialle saaristoomme levinnyttä minkkiä on melko mahdotonta kokonaan hävittää poistopyyntien avulla, joten tulevaisuudessa riistanhoidon tulisi keskittyä estämään minkkien aiheuttamat lisävahingot. Eläinten karkaaminen turkistarhoilta pitäisi estää, ja mahdollisesti karanneet eläimet tulisi pyydystää mahdollisimman pian. Paikallista minkinpyyntiä pitäisi jatkaa, ja samalla tulisi suosia minkkien vihollisia, kuten merikotkia, maakotkia ja huuhkajia, joilla voi olla tärkeä merkitys minkki- ja muiden pienpetonisäkäskantojen säätelijöinä.

 

*Akatemia rahoittaa hanketta "Huippupetojen paluu ennallistaa ravintoverkot ja tarjoaa ekosysteemipalveluja?"

 

Suomen Akatemian Biotieteiden ja ympäristön tutkimuksen toimikunta on myöntänyt neljän vuoden rahoituksen (422400 euroa vuosille 2008-2011) Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian osastolla toimivalle tutkimusryhmälle. Hankesuunnitelman otsikko on "Huippupetojen paluu ennallistaa ravintoverkot ja tarjoaa ekosysteemipalveluja?" .

Hankkeen tarkoituksena on tutkia, vaikuttavatko pedot tärkeimpien selkärankaisten kasvinsyöjien (myyrät, jänikset, hirvieläimet) kantoja vähentämällä kasvillisuuden koostumukseen sekä puun taimien ja peltoviljelykasvien säilymiseen ja kasvuun. Tarkoituksena on myös tutkia, suojaako alkuperäisten huippupetonisäkkäiden paluu Etelä- ja Keski-Suomeen puun taimia, koska nämä huippupedot pelottelevat hirvieläimiä, jotka aiheuttavat tuhoja puuntaimille. Petouhka saattaa aiheuttaa  hirvieläimissä käyttäytymismuutoksia, joiden seurauksena niiden aiheuttamat tuhot pelloilla ja metsissä voisivat vähentyä.

Lisäksi on tarkoitus tutkia, vähentävätkö Suomen luonnon alkuperäiset huippupedot, suuret petolinnut (kotkat ja huuhkaja) pieniä ja keskikokoisia petonisäkkäitä (kettu, näätä, kärppä, minkki ja supikoira), jolloin ko. huippupedot voisivat vähentää pienriistaan (jänikset, metsäkanalinnut, vesilinnut) kohdistuvaa saalistuspainetta. Siten suuret petolinnut voisivat enemmän kuin korvata aiheuttamansa pienriistan menetykset, jolloin riistanhoitajien tarve harventaa pienpetokantoja vähenisi. Ulkosaaristossa on tarkoitus tutkia merikotkan käynnissä olevan paluun vaikutuksia muukalaispeto minkkiin ja sitä kautta saaristoluonnon monimuotoisuuteen.

 

*Muukalaispedot: maailmanlaajuinen luonnon monimuotoisuuden uhka?  

 

Muukalaispetoja pidetään yleisesti alkuperäispetoja haitallisempina, sillä erityisesti monet nisäkäspedot ovat uusille alueille siirrettyinä aiheuttaneet suuria muutoksia alueiden alkuperäislajistossa. Laajalle levinnyttä käsitystä tulokaspetojen haitallisuudesta ei ole kuitenkaan aikaisemmin testattu laajassa mittakaavassa. Tutkimusryhmämme tulokset osoittavat, että tulokaspetojen vaikutukset saaliseläinkantoihin ovat kaksi kertaa voimakkaampi kuin alkuperäispetojen vaikutukset. Siten tulokaspedot voivat lisätä jo esimerkiksi elinympäristön häviämisestä kärsivien lajien sukupuuttoon kuolemisen riskiä.

 

Ihmisen alueelta toiselle siirtämiä petoja pidetään yleisesti alueella luonnonvaraisesti eläviä alkuperäispetoja haitallisempina saaliseläinkannoille.  Tällaisia tulokaspetoja ovat mm. kissa, kettu, kärppä, mangustit ja rotta sekä Suomeenkin tuotu minkki ja kaakosta levinnyt supikoira. Käsitys tulokaspetojen haittavaikutuksesta pohjautuu kuitenkin pääosin kokemuksiin, joissa tulokaspedon leviäminen on tapahtunut samanaikaisesti alkuperäisten saalislajien vähentyessä tai jopa kuollessa sukupuuttoon. Kokeellista tutkimusta aiheesta on kuitenkin tehty varsin vähän, eikä perinteistä käsitystä tulokaspetojen haitallisuudesta ole aiemmin testattu kunnolla.

 

Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian osaston tutkijoiden johtama kansainvälinen tutkijaryhmä, jonka päärahoittajana toimi Maj ja Tor Nesslingin Säätiö, testasi perinteistä käsitystä analysoimalla maailmanlaajuisesti jo julkaistujen petotiheyksien manipulaatiokokeiden tuloksia. Näissä kokeissa oli muutettu tulokas- ja alkuperäispetojen tiheyksiä, ja samalla mitattu petojen vaikutusta saaliseläinkantojen runsauteen ja lisääntymiseen.

 

Tulosten mukaan saalislajit reagoivat tulokaspetoihin keskimäärin kaksi kertaa voimakkaammin kuin alkuperäispetoihin. Kaikista tutkituista saaliseläinkantojen reaktioita selittävistä tekijöistä pedon alkuperä (tulokaspeto tai alkuperäispeto) oli selvästi tärkein. Tuloksiin vaikutti kuitenkin myös julkaistujen petomanipulaatiokokeiden maantieteellinen jakauma: suuri osa tulokaspetoja käsittelevistä kokeista oli tehty Australiassa, jossa tulokaspetojen (lähinnä ketun ja kissan) vaikutukset kotoperäisiin pussieläinlajeihin olivat erityisen suuret.

 

Tulevaisuudessa laajamittaisia petomanipulaatiokokeita pitäisi tehdä enemmän myös muilla mantereilla, vaikkakin Turun saaristossa tehdyssä laajamittaisessa pitkäaikaisessa minkinpoistokokeessa todettiin, että minkin poisto lisää useimpien saaristolintujen, myyrien ja  sammakoiden kantoja. Tutkimuksemme paljastaa, että tulokaspedot muodostavat todennäköisen  uhan erityisesti jo vähälukuisille saaliseläinlajeille, ja voivat oleellisesti lisätä niiden riskiä kuolla sukupuuttoon. Yhdessä muiden ympäristömuutosten, kuten esimerkiksi elinympäristöjen häviämisen ja pirstoutumisen kanssa, tulokaspedot todennäköisesti lisäävät uhanalaisten lajien sukupuuttoriskiä.

http://www.tiedeuutiset.fi/kategoria.aspx?id=2&uid=425#425

Tutkimus on julkaistu korkeatasoisessa brittiläisessä tiedelehdessä:

Salo, P., Korpimäki, E., Banks, P. B., Nordström, M. & Dickman, C. R. 2007: Alien predators are more dangerous than native predators to prey populations. – Proceedings of the Royal Society B 274: 1237-1243.

 

*Ulkosaariston sammakkokannat toipuvat hitaasti vieraspeto minkin saalistuksesta

Sammakkoeläinten maailmanlaajuiset romahdukset ja jopa sukupuutot ovat jääneet arvoituksiksi, vaikka monia ihmisen aiheuttamiin ympäristömuutoksiin liittyviä syitä on esitetty. Tutkimusryhmämme uudet tulokset osoittavat, että muukalaispedot voivat olla merkittävä vähenemisen syy, sillä villiminkki vaarantaa sammakkokantojen säilymisen ulkosaariston luontaisesti pirstaleisissa elinympäristöissä. Sekä lisääntyvien sammakkonaaraiden lukumäärä että niiden asuttamien luotojen osuus kasvaa voimakkaasti minkinpoiston seurauksena. Karussa ulkosaaristossa sammakkopopulaatioiden toipuminen minkinpoiston jälkeen kestää kuitenkin vuosikausia, jopa 6-7 vuotta.

Sammakot kärsivät merkittävästi minkin saalistuksesta vaikka eivät kuulukaan sen tärkeimpiin saaliseläimiin. Uuden tutkimuksen mukaan suurin kasvu lisääntyvien sammakkonaaraiden määrissä tapahtui vasta seitsemäntenä keväänä minkinpoiston jälkeen. Tämä johtuu todennäköisesti ulkosaariston karuista olosuhteista, joissa sammakot saavuttavat sukukypsyysiän hyvin myöhään.

Tulokset käyvät ilmi Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian osaston tutkijoiden johtaman kansainvälisen tutkijaryhmän (päärahoittaja Maj ja Tor Nesslingin Säätiö) laaja-alaiseen ja pitkäkestoiseen minkinpoistokokeeseen perustuvasta tutkimuksesta. Tutkimus toteutettiin Turunmaan ulkosaaristossa, Dragsfjärdin, Nauvon ja Korppoon kuntien alueilla. Minkit ovat levinneet ulkosaaristoon mantereen turkistarhoilta luontoon päässeiden yksilöiden jälkeläisistä.

Toinen ulkosaariston luodoilla elävä sammakkoeläinlaji, rupikonna, ei näyttänyt kärsivän minkin läsnäolosta sammakon tavoin. Se on minkille epämieluisampi saalis ihossaan olevien puolustusaineita tuottavien rauhasten takia. Tutkimusalueiden pienillä luodoilla rupikonna oli lisäksi sammakkoa selvästi vähälukuisempi.

Sammakkoeläinten maailmanlaajuiset kantojen romahdukset ja jopa sukupuutot ovat jo vuosia askarruttaneet tutkijoita. Niihin on esitetty monia eri syitä, kuten elinympäristöjen tuhoutuminen, ilmastonmuutos, kemialliset saasteet, vesien happamoituminen, lisääntynyt ultraviolettisäteily, erilaiset taudit ja vuorovaikutukset vieraslajien kanssa. Kuitenkin suuri osa sammakkopopulaatioiden taantumista on jäänyt arvoituksiksi. Tämän tutkimusten tulokset antavat aiheen tutkia tarkemmin ihmisen siirtämien lajien, erityisesti petojen, osuutta toistaiseksi selvittämättömissä tapauksissa.

Tutkimus on tiettävästi ensimmäinen, jossa pääasiassa aikuisia yksilöitä saalistavan pedon vaikutuksia sammakkoeläimiin on pystytty tutkimaan kokeellisesti populaatiotasolla. Tämän teki mahdolliseksi Metsähallituksen toimesta tehty laaja-alainen, pitkäaikainen minkkien poisto Saaristomeren kansallispuistossa. Jos poistoa ei olisi tehty yli viiden vuoden ajan, minkinpoiston hyödyllisiä vaikutuksia sammakkokantoihin ei olisi pystytty osoittamaan yhtä vakuuttavasti. Siten tutkimus paljastaa myös pitkäaikaisten perustutkimusten ainutlaatuisen merkityksen.

Minkkiä pidetään haitallisimpana Suomen luontoa uhkaavana vieraspetona. Sen on aiemmin tiedetty aiheuttavan suurta tuhoa erityisesti lintuyhdyskunnissa sekä saalistaessaan pikkunisäkkäitä. Tutkimus julkaistaan arvostetussa brittiläisessä tiedelehdessä (Ahola, M., Nordström, M., Banks, P. B., Laanetu, N. & Korpimäki, E. 2006, Proceedings of the Royal Society of London B: 273: 1261-1265.

*Pienpedot aiheuttavat monien pikkunisäkäslajien samanaikaisen kannanvaihtelun?

Etelä-Pohjanmaalla, Kauhavan seudulla tehtyjen pitkäaikaisten (1977-2003) pikkunisäkkäiden seurantapyyntiaineistojen uusimmat analyysit osoittavat, että peltomyyrän suvun (pelto- ja idänkenttämyyrä), metsämyyrien ja metsäpäästäisten kannat vaihtelevat samanaikaisesti ja kaikkien kannanvaihtelujakson vallitseva pituus on kolme vuotta. Vesimyyrien kannanvaihteluja ei ole muualla tutkittu samanaikaisesti pienempien pikkunisäkkäiden kanssa, mutta aineistomme analyysien perusteella niiden kannanvaihtelujakson pituus näytti olevan 8-10 vuotta ja huiput sattuivat lähes samanaikaisesti pienempien lajien kanssa. Tätä ei ole aikaisemmin osoitettu tällä lajilla. Havaittu lajienvälinen kannanvaihtelujen samanaikaisuus voi johtua esim. petojen aiheuttamasta tiheydestä riippuvasta kuolevuudesta. Siksi teimme kokeen, jossa pieniä petonisäkkäitä (kärppiä ja lumikkoja) ja puiden koloissa, pöntöissä ja risupesissä pesiviä petolintuja (helmipöllö ja tuulihaukka) vähennettiin kolmen vuoden (1997-99) aikana neljällä suurella (2.5-3 km2 ) peltoalueella Kauhavalla ja Lapualla. Petojen vähennys lisäsi niiden pääsaaliiden, peltomyyrän suvun myyrien tiheyksiä syklin kaikissa vaiheissa, sekä petojen tärkeimmän korvaavan ravinnon, metsämyyrän tiheyksiä syklin pohja- ja nousuvaiheissa. Lisäksi petojen vähennys lisäsi vesimyyrien tiheyksiä syklin nousuvaiheessa. Siten em. pienpedot ovat todennäköisesti keskeinen tekijä useiden pikkunisäkäslajien samanaikaisen kannanvaihtelun aikaansaajana. (Korpimäki, E., Norrdahl, K., Huitu, O. & Klemola, T. 2005,  Proceedings of the Royal Society of London B 272: 193-202).

*Kanahaukan saalistuspaine: tärkeä tekijä metsäkanalintujen jaksottaisissa kannanvaihteluissa?

Petojen viivästyneesti saaliin tiheydestä riippuva määrällinen vaste on yksi keskeinen edellytys, jotta peto voi aiheuttaa viivästyneesti saaliin tiheydestä riippuvaa kuolevuutta saaliseläinkannoissa. Tämä taas puolestaan on yksi keskeinen edellytys, jotta peto voi aiheuttaa saaliskantojen jaksottaisia kannanvaihteluja eli syklejä. Metsäkanalinnut (mm. teeri ja pyy) ovat olleet kanahaukkojen tärkeää ravintoa siihen asti, kun kanalintukannat vähenivät. Tutkimme kanahaukkareviirien asutusprosentin ja poikastuoton vaihtelua ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vuosina 1979-96. Kanahaukkareviirien asustusprosentti sekä aikuisten ja poikasten yhteismäärä seurasi kanalintutiheyksiä yhden-kahden vuoden viiveellä. Kanahaukan ja metsäkanalintujen tiheyksien suhde oli sitä suurempi, mitä vähemmän maastossa oli kanalintuja. Nämä tulokset tukevat oletusta, jonka mukaan kanahaukalla voisi olla keskeinen osuus metsäkanalintujen syklisissä kannanvaihteluissa, mutta jatkossa tätä oletusta tulisi testata kokeellisesti. (Tornberg, R., Korpimäki, E., Jungell, S. & Reif, V. 2005, Oikos 111: 408-415).

*Laaja katsaus tähänastisiin tutkimuksiin: petolinnut voivat tietyissä oloissa rajoittaa riistalintukantoja?

(Valkama, J., Korpimäki, E., Arroyo, B., Beja, P., Bretagnolle, V., Bro, E., Kenward, R., Manosa, S., Redpath, S. M., Thirgood, S. & Vinuela, J. 2005, Biological Reviews 2004, 1-33).

*Helmipöllö menestyy parhaiten vanhassa ja laajassa metsässä

Helmipöllöjen elinikäinen poikastuotto on sitä parempi, mitä vanhempi ja laajempi niiden asuttama metsä on. Tutkimusryhmäni on osoittanut Etelä-Pohjanmaalta, Kauhavan  seudulta kerätyllä pitkäaikaisaineistolla,  että ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset maisemarakenteessa voivat vaikuttaa eläinten elinkiertoon monella tavalla. Ensinnäkin metsissä paikkalintuina elävien helmipöllökoiraiden elinikäinen jälkeläistuotto kasvaa, kun vanhan metsän osuus kasvaa niiden elinpiirillä. Toisaalta helmipöllöjen elinikäinen jälkeläistuotto on sitä alhaisempi, mitä enemmän niiden reviirillä on peltoa.

(Laaksonen, T., Hakkarainen, H. & Korpimäki, E. 2004, Proceedings of the Royal Society of London B (Suppl.) 271: S461-S464.)

*Suurten huippupetojen, kuten kotkan ja suden, kantojen elpyminen voi hyödyttää pienriistakantoja?

Katsaus alkuperäispetojen,  tuontipetojen ja huippupetojen vaikutuksista maamme riistakantoihin  (Korpimäki, E. & Nordström, M. 2004, Suomen Riista 50: 33-45).

 

*Pohjoisen pallonpuoliskon myyräsyklien, sopulisyklien ja lumikenkäjänissyklien sekä Australian kotihiirten epäsäännöllisin välein esiintyvien valtavien huipputiheyksien (1000-2000 hiirtä/ha) arvoitus ratkaistu?

Yksilöiden eloonjäävyydessä tapahtuvat muutokset syklin kuluessa selittävät kannantiheyksien suurta vaihtelua paremmin kuin lisääntymisnopeudessa tapahtuvat muutokset.

 (Korpimäki, E., Brown, P. R., Jacob, J. & Pech, R. P. 2004, BioScience 54: 1071-1079).

 

*Nesslingin Säätiö tukee kansainvälistä ympäristötutkimushanketta 0.25 miljoonalla eurolla

 

Maj ja Tor Nesslingin Säätiö on myöntänyt 0.25 miljoonan euron tutkimusrahan Turun yliopiston biologian laitoksen prof. Erkki Korpimäen johtamalle kansainväliselle hankkeelle: Ihmisen vaikutukset Itämeren biodiversiteettiin – tulokaslajin (minkin) invaasio ja alkuperäispedon (merikotkan) paluu. Kyseessä on Säätiön ensi kertaa julistama haku, joka on suunnattu kansainvälisten tutkimusryhmien tekemään ympäristötutkimukseen ja jonka valinnassa on käytetty hyväksi kansainvälisten huippututkijoiden arviointeja.

    Hankkeen tavoitteena on tutkia, mitä saaristomaiseman rakenne, tulokaspedon (villiminkin) kokeellinen poisto sekä saariston alkuperäisen huippupedon (merikotkan) paluu vaikuttavat saaristoluonnon biodiversitettiin, erityisesti lintuihin, pikkunisäkkäisiin, sammakkoeläimiin ja kasvillisuuteen. Hanke toteutetaan kahdella eri alueella, Saaristomerellä ja Merenkurkussa, joissa molemmissa on menossa pitkäaikainen villiminkkien poistokoe. Tutkimusryhmässä on mukana kaksi australialaisprofessoria, Chris Dickman ja Peter Banks, jotka ovat huippuasiantuntijoita tulokaspetojen tutkimuksessa, koska Australiassa on jo pitkään kärsitty ihmisen tuomien lajien, kuten ketun, kotihiiren ja kanin aiheuttamista ongelmista.

Saaristomerellä on ollut käynnissä pitkäaikainen villiminkkien poistokoe jo vuodesta 1993 lähtien, ja vastaava koe käynnistyi Merenkurkussa pari vuotta sitten. Poistoa ovat rahoittaneet Metsähallitus ja EU:n Interrreg-ohjelma.

    Minkki on pohjoisamerikkalainen laji, jonka ensimmäiset yksilöt ovat levinneet Suomen luontoon turkistarhoista. Villiminkistä on tullut suuri ympäristöongelma Suomessa ja muualla Euroopassa. Merikotka on saaristomme alkuperäinen asukas, joka ainoana luontaisena petona voi vähentää myös villiminkkikantaa. Merikotkakanta romahti 1950-luvulla todennäköisesti ympäristömyrkkyjen seurauksena, mutta nyt se on melko nopeasti palautumassa tehokkaiden suojelutoimien ansiosta. Merikotkan väheneminen saattoi olla yksi syy, miksi villiminkki kykeni lyhyessä ajassa asuttamaan jopa ulkosaariston.

    Villiminkkien vihollisen paluu tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia tulokaspedon ja luontaisen pedon yhteisvaikutuksia saariston biodiversiteettiin. Hankkeen tuloksia voidaan käyttää hyväksi maankäytön suunnittelussa, suojelualueiden hoidossa ja suunnittelussa, riistanhoidossa sekä ainutlaatuisen saaristomme biodiversiteetin säilyttämisessä.

    Maj ja Tor Nesslingin säätiö on maamme merkittävimpiä ympäristötutkimuksen tukijoita. Säätiö on myöntänyt toimintansa aikana vuodesta 1976 lähtien yhteensä n. 25 miljoonaa euroa ympäristönsuojelua edistävään tutkimukseen, tieteellisiin kokouksiin ja ympäristötutkimuksesta tiedottamiseen (http://www.nessling.fi).

    Tietoja hankkeen tuloksista: Nordström, M. & Korpimäki, E. 2004: Effects of island isolation and feral mink removal on bird communities on small islands in the Baltic Sea. - Journal of Animal Ecology 73:424-433.

    Nordström, M., Laine, J., Ahola, M. & Korpimäki, E. 2004: Reduced nest defence intensity and improved breeding success in terns as responses to removal of non-native American mink. – Behav. Ecol. Sociobiol. 55:454-460.

 

*Linnut, myyrät, pedot ja riista muuttuvissa elinympäristöissä (SSLTY 40 v., juhlasymposion esitelmien yhteenvedot)

 

Järjestäjät: Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto ja Suomenselän Lintutieteellinen Yhdistys SSLTY, Kauhava 30.10.2004)

 

Myyrien jaksottainen kannanvaihtelu

 

Dos. Tero Klemola, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto

 

Pikkunisäkkäiden sykliset kannanvaihtelut ja niihin vaikuttavat tekijät ovat askarruttaneet luonto­harrastajia ja tutkijoita vähintään sadan vuoden ajan. Kannanvaihtelulla, tai tuttavallisemmin ”myyrä­syklillä”, on useita yleisiä piirteitä, jotka auttavat hahmottamaan kausaalisia tekijöitä ilmiön takana.

 

  1. Tilastollisesti todennettu säännöllisyys populaatiokoossa: Syklin pituus analysoidaan autokorre­laatio­­kertoimien sarjaa (ACF) käyttämällä. Tällöin vallitseva syklin pituus on se viive (vuosina), mikä tuottaa ensimmäisen tilastollisesti merkitsevän (positiivisen) korrelaatio­kertoimen arvon. On huomattava, että yksilöiden sykliset ”laadun” muutokset mm. ruumiinkoossa, lisääntymis­iässä ja lisääntymiskauden pituudessa eivät riitä syklin toteamiseksi, vaan syklin olemassaolon tulisi aina perustua myyrien lukumäärän säännönmukaisiin muutoksiin. Myyräsyklin pituus Fennoskandiassa vaihtelee 3–5 vuoteen niin, että pohjoisessa syklit ovat pidempiä.
  2. Huomattava ero pohjavaiheen ja huippuvaiheen tiheyksissä: Huippuvaiheessa myyriä voi olla 50–500 kertaa enemmän kuin pohjavaiheessa (alle 1 yksilö/ha vs. noin 200–300 yksilöä/ha). Fenno­­skandiassa myyräsyklin ”amplitudi” kasvaa pohjoiseen mentäessä.
  3. Aikasarjan rakenne, erityisesti siinä olevien tiheydestä riippuvuuksien rakenne: Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, kuinka monen edellisen vuoden tiheysindeksi tarvitaan, jotta seuraavan vuoden tiheysindeksi voidaan ennustaa riittävän tarkasti. Lähes kaikkien Fennoskandian myyräsyklien on todettu olevan ”toisen asteen” syklejä eli myyrätiheyteen vaikuttavat sekä suoraan että viiveelli­sesti tiheydestä riippuvat tekijät. Suora tiheydestä riippuvuus heikkenee pohjoiseen mentäessä. Viiveellistä tiheydestä riippuvuutta ja sen taustalla olevaa tekijää voidaan yleisten populaatioekologisten oppien mukaisesti pitää ”syklisyyden aiheuttajana”.
  4. Lajienvälinen ajallinen synkronia: Monilla pikkunisäkkäillä (mm. myyrillä, sopuleilla ja pääs­täisillä) huipputiheydet ja toisaalta pohjatiheydet osuvat samoihin vuosiin. Tämä tarkoittaa sitä, että syklisyys on viime kädessä pikkunisäkäsyhteisön, ei niinkään tietyn lajin, ominaisuus.
  5. Alueellinen synkronia: Usein havaitaan, että ”myyrävuodet” ovat samaan aikaan laajoilla alueilla. Synkronian on eri tutkimuksissa havaittu ulottuvan 50 – 500 km:n päähän.

 

Suomessa näitä piirteitä ja myyräsyklejä muutoinkin on tutkittu jo usean vuosikymmenen ajan. Viime aikoina tutkimuksen painopiste on siirtynyt havainnoivasta lähestymistavasta kokeelliseen lähestymis­tapaan. Kokeita on tehty sekä ravinnon, petojen että näiden yhteis­vaikutuksen merkityksestä myyrien syklisiin kannanvaihteluihin. Kokeissa on hyödynnetty sekä isoja (0.5 – 1 ha) aitauksia että laaja-alaisia petopoisto-ohjelmia aitaamattomilla alueilla. Viimeaikaisten tutkimusten yhteenvetona voidaan todeta:

 

  1. Ravinnolla ei ole havaittu viiveellisesti tiheydestä riippuvia vaikutuksia, mutta ravinnolla on suoraan tiheydestä riippuvia vaikutuksia myyräkantoihin (etenkin talvella). Talviravinnon määrä ja huono laatu on todennäköisesti se tekijä, joka estää myyräkantojen räjähdysmäisen kasvun ja antaa pedoille mahdollisuuden seurata myyräkantoja (aikaviiveellä).
  2. Petojen aiheuttama kuolleisuus on erityisen suurta myyräkannan romahtaessa. Paikalliset erikois­pedot (mm. kärpät ja lumikot) ovat todennäköisesti tekijöitä, jotka aiheuttavat viiveellisesti tiheydestä riippuvia vaikutuksia myyräkantoihin, ja näin ollen aiheuttavat myös syklisyyden myyräkantojen vaihteluissa. Muuttavien petolintujen ja yleispetojen vaikutus on suoraan myyrä­tiheydestä riippuvaa, ja näin ollen niillä on myyräkantoja vakauttava vaikutus. Muuttavat peto­linnut ja petolintujen yleinen runsaus voivat selittää syklin heikentymisen etelään mentäessä ja tähän ilmiöön liittyvän suoran tiheydestä riippuvuuden voimistumisen.
  3. Paikallinen lajienvälinen synkronia on pikkunisäkkäiden yhteisten petojen aiheuttamaa.
  4. Liikkuvat pedot voivat synkronoida pikkunisäkäskantoja laajoilla alueilla. Sama vaikutus on myös laaja-alaisilla ilmastotekijöillä, etenkin talviravinnon saatavuuden kautta. Pedot ja ilmastotekijät toiminevat eri mittakaavassa; sääolot ovat yhteisiä hyvin laajoilla alueilla.

Lisätietoja: Tero Klemola (tero.klemola@utu.fi): ekologian osasto, biologian laitos, 20014 Turun yliopisto, puh. 02-3335769

 

Runsaista petokannoista hyötyä ihmiselle

Dos. Kai Norrdahl, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto (kainor@utu.fi)

 

Tutkijoiden ja lintuharrastajien pitkäkestoinen tutkimustyö Etelä-Pohjanmaalla on osoittanut myyrien ja niitä syövien pienpetojen kohtalonyhteyden: myyräpula rajoittaa pienpetojen runsautta, toisaalta taas runsaat petokannat rajoittavat myyrämääriä. Keskeisiä petoja tässä suhteessa ovat pienet näätäeläimet (lumikko, kärppä) ja petolinnut. Tehdyt petopoistokokeet osoittavat, että em. petojen harvinaistuminen tai katoaminen vapauttaisi myyräkannat nousuun, joka päättyisi vasta kun myyrät ylilaiduntavat kasvillisuuden. Ylilaidunnus puolestaan johtaisi mittaviin taimituhoihin. Kasvaneet myyrätiheydet saattaisivat myös johtaa myyrien levittämien tautien yleistymiseen; esimerkkejä myyrien levittämistä taudeista ovat myyräkuume, jänisrutto ja lehmänrokko. Runsaat petolintu- ja näätäeläinkannat siis hyödyttävät ihmistä rajoittamalla myyräkannat tasolle, jossa taimituhot jäävät pieniksi ja tautien leviäminen hidastuu tai estyy.

 

Myyrillä keskeinen merkitys pienpedoille ja päinvastoin

 

Lintuharrastajat ja tutkijat ovat keränneet Etelä-Pohjanmaalta ja Suomenselän alueelta 1970-luvulta lähtien tietoja petolintujen ja pienten nisäkkäiden kannanvaihteluista. Havaintoaineistojen pohjalta on kehitetty selitysmalleja sekä myyrien että petojen kannanvaihteluiden ymmärtämiseksi. Selitysmalleja on testattu 1980-luvun jälkeen useilla koesarjoilla, joissa on seurattu petovähennyksen tai ruokinnan vaikutusta pikkunisäkkäiden kannankehitykseen ja petojen lisääntymiseen. Pitkäjänteisen tutkimustyön tulokset osoittavat, että pikkujyrsijöitä syövien pienpetojen runsaus heijastaa pienellä viiveellä myyräkantojen vaihteluita ja että petojen saalistus on tärkein myyräkantojen kasvua rajoittava tekijä alueella. Myyräkantojen kehitykseen vaikuttavat eniten runsaimmat pienpedot: pienet näätäeläimet (lumikko, kärppä) ja petolinnut. Petojen ja myyrien vuorovaikutus on osoittautunut yhteisötason ilmiöksi: petoyhteisön yhteisvaikutus on myyräkantojen kehityksen kannalta merkittävämpää kuin minkään yksittäisen petolajin vaikutus. Tämä on näkynyt tehdyissä kokeissa selvästi: pelkkä lumikkojen poisto tai pesivien petolintujen vähentäminen ei vaikuttanut merkittävästi myyräkantojen kulkuun, mutta kun samoilta alueilta vähennettiin sekä pieniä näätäeläimiä (lumikoita ja kärppiä) että petolintuja, alamäkeä kulkeneet myyräkannat kääntyivät selvään nousuun.

 

Petopoistokokeiden tuloksista voidaan myös ennustaa, mitä tapahtuisi jos myyriä syövät pienpedot harvinaistuisivat. Kun petojen saalistus estettiin katettujen aitausten avulla, myyräkannat kääntyivät jyrkkään nousuun, joka johti kasvillisuuden ylilaidunnukseen. Heinät ja ruohot toipuivat talvisesta ylilaidunnuksesta nopeasti, mutta puuntaimille myyränhampaiden nakerrus oli kohtalokkaampaa. Tuloksista voi päätellä, että runsaat petolintu- ja näätäeläinkannat hyödyttävät ihmistä pitämällä myyräkannat alle sen tiheysrajan, jossa syntyy mittavia taimituhoja. Myyräkantojen tuntuvan nousun voi ennustaa myös lisäävän tautien yleisyyttä, koska monen taudin leviämiselle oleellinen edellytys on riittävän suuri kannantiheys. Myyrien kannanvaihteluhuippujen aikaan havaitaan selvä nousu myyräkuumetapausten määrässä. Muita myyrien levittämäksi todettuja tauteja ovat esim. jänisrutto ja lehmänrokko. Pedoilla voidaan siis katsoa olevan merkitystä myös tautien torjunnassa.

 

Kannanvaihteluiden syiden selvittäminen on harrastajien ja tutkijoiden yhteistyön satoa

 

Petojen ja myyrien välisten suhteiden salat ovat auenneet Turun yliopiston tutkijoiden työn tuloksena. Tutkimushankkeen johtajana on toiminut alusta alkaen professori Erkki Korpimäki biologian laitoksen ekologian osastosta. Hänen lisäkseen hankkeessa ovat työskennelleet kymmenet tutkijat ja opiskelijat, joista osa on tullut ulkomailta pätevöitymään kansainvälistä mainetta keränneeseen tutkimusryhmään. Tutkijoiden työn tukevan lähtökohdan ovat kuitenkin muodostaneet pitkät havaintosarjat petolintujen ja pikkunisäkkäiden kannanvaihteluista. Nämä havaintosarjat ovat Suomenselän Lintutieteelliseen yhdistykseen kuuluvien harrastajien pyyteettömän työn tulosta. Mittavien aineistojen kerääminen ei olisi onnistunut virkatyönä taloudellisten rajoitteiden takia, joten harrastajien työ on ollut onnistuneen lopputuloksen kannalta tärkeässä roolissa. Yhteistyötä voidaan pitää erinomaisena esimerkkinä siitä, mihin päästään kun harrastajat ja ammattitutkijat yhdistävät voimansa.

Lisätietoja:      http://www.sci.utu.fi/biologia/ekologia/norrdahl.htm

                     

 


Pikkunisäkkäiden kannat samaan aikaan suuria tai pieniä – syynä saalistus ja vuodenaikaisuus

FT Otso Huitu, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto (ohuitu@utu.fi)

 

Pikkunisäkkäiden säännöllisten kannanvaihteluiden ominaispiirteitä ovat sekä vaihtelujen samanaikaisuus eli synkronia laajoilla maantieteellisillä alueilla että yhdenaikaisuus usean lajin välillä. Kummankin ilmiön takana ovat pikkunisäkkäitä syövät pedot ja pohjoisesta sijainnistamme johtuva säännöllinen talvisaikainen ravinnon rajallisuus. Alueelliseen synkroniaan vaikuttaa lisäksi maisemarakenne metsä- ja peltomaan suhteellisten osuuksien ja näiden jakautumisen kautta.

 

Pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeen ekologinen erityispiirre on pikkunisäkäslajien säännölliset kannanvaihtelut eli syklisyys. Sykleille on ominaista paitsi 3­-5 vuoden säännöllinen jaksottaisuus, myös alueellinen yhdenaikaisuus eli synkronia. Usein myös eri pikkunisäkäslajien kannat vaihtelevat synkronisesti saman alueen sisällä. Näin myös tämän tutkimuksen alueella, Etelä-Pohjanmaan peltolakeuksilla.

 

Laaja-alaista synkroniaa lakeuksilla

Pikkunisäkässyklien synkroniaa, niin eri lajien välillä kuin alueellisesti, on aiemmin tutkittu pääsääntöisesti matemaattisin ja tilastollisin menetelmin pitkistä pyyntitilastoista. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin synkroniaan liittyviä kysymyksiä sekä tällä tavalla että kokeellisin menetelmin. Pitkien pyyntitilastojen tarkastelu osoitti, että peltomyyrien, idänkenttämyyrien, metsämyyrien ja metsäpäästäisten kannat vaihtelevat säännöllisissä kolmivuotisissa sykleissä ja lisäksi yhdenaikaisesti toistensa kanssa. Kolmivuotinen maastokoe, jossa poistettiin myyriä syöviä petoja suurilta peltoalueilta, osoitti, että saalistus saa aikaan ainakin edellä mainittujen myyrälajien kannanvaihtelujen yhdenaikaisuuden.

Pitkistä pyyntitilastoista selvisi myös, että tutkimusalueen myyräkannat vaihtelevat yhdenaikaisesti vähintään yli 80 km:n päässä toisistaan. Ryhmä havaitsi, että maisemarakenne, eli peltojen ja metsien suhteellisen osuus, vaikuttaa synkronian alueelliseen ulottumaan: kunkin tarkastellun myyrälajin kannanvaihtelujen synkronia ulottui pisimmälle sellaisessa maisemassa, missä lajin suosimaa elinympäristöä oli suhteellisesti eniten. Myyräkantojen alueelliseen synkroniaan vaikuttaa ryhmän tutkimusten perusteella niin saalistus, myyrien liikkuminen alueelta toiselle, kuin yhteiset ilmastotekijät, joista tärkeimpänä vuodenaikaisuus korostaa vuodenaikaisuuden merkitystä pikkunisäkkäiden kannanvaihtelujen selittäjänä.

 

Vuodenaikaisuus rytmittää kannanvaihteluja

Tutkimus korostaa vuodenaikaisuuden merkitystä pikkunisäkkäiden kannanvaihtelujen selittäjänä. Pohjoisissa ympäristöissä talven ja kesän, ja vastaavasti kasvien kasvukausien, säännöllinen vuorottelu luo puitteet pikkunisäkäskantojen vaihteluille; pääsääntöisesti kannat kasvavat kesällä ja pienenevät talvella. Vuodenaikaisuus myös edesauttaa pikkunisäkkäiden kannanvaihtelujen yhdenaikaisuutta. Talvi ja sen tuoma ravintopula vaikuttaa laajoilla maantieteellisillä alueilla yhtä lailla myyriin kuin päästäisiin.

 

 

Minkin vaikutukset saaristolinnustoon

 

FT Mikael Nordström, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto (miknor@utu.fi)

 

Tulokaspedot ovat maailmanlaajuisesti katsoen suurimpia alkuperäislajeihin kohdistuvia välittömiä uhkia. Alunperin Pohjois-Amerikasta kotoisin olevan minkin on todettu aiheuttavan paikallisesti suurta tuhoa lintuyhdyskunnissa, niin meillä Suomessa kuin muuallakin Pohjois- ja Länsi-Euroopassa.


Tutkimus on tehty Saaristomeren kansallispuiston alueella. Ulkosaaristoon perustettiin kaksi laajaa minkin poistoaluetta ja samoin perustettiin kaksi verrokki-aluetta, joilla minkkikanta on saanut elää rauhassa.

Tehokkaan pyynnin seurauksena minkin poistoalueet ovat pysyneet lähes vapaina minkistä lintujen pesimäkauden aikana. Näin ollen on tarjoutunut ainutlaatuinen tilaisuus perinpohjaisesti selvittää minkin saalistuksen vaikutus saaristoympäristössä pitkällä aikavälillä. Kukin alue käsittää n. 60 pientä, puutonta luotoa.


Minkin poistopyynnin seurauksena 14 saaristolintulajin kannat 22:sta yleistyivät; eräät, kuten tukkasotka, pilkkasiipi ja lapintiira, hyvinkin selvästi, kun taas toiset yleistyivät vain vähän. Minkinpoistosta hyötyvät lintulajit ovat usein pienikokoisia ja pesivät myöhään pienten lokkilintujen muodostamien yhdyskuntien yhteydessä.

Eristyneet saaret lintujen pakopaikkoja

Tutkimuksessa todettiin myös, että minkki viihtyy parhaiten sellaisilla luodoilla, jotka sijaitsevat lähellä muita saaria tai saariryhmiä. Saariryhmissä minkille tarjoutuu monipuolisemmat mahdollisuudet myyrien ja kalojen saalistamiseen kuin yksittäisellä eristyneellä saarella, jonne siirtyminenkin sisältää suuria riskejä.

Saariston pirstoutuneisuus onkin todennäköisesti vaikuttanut siihen, että minkki ei ole kyennyt hävittämään yhtään lintulajia laajoilta alueilta, vaan eristyneet saaret toimivat linnuille eräänlaisina pakopaikkoina minkin saalistukselta.


Sovellusmahdollisuuksia muuallakin rannikoillamme

Tutkimukseni osoittaa, että minkin hävittäminen tietyiltä alueilta saaristossa on mahdollista. Ihmisen villiksi päästämä minkki on muun ihmistoiminnan, kuten ympäristömyrkkyjen, Itämeren rehevöitymisen ja kasvavan huviveneilyn ohella tärkeä saaristolinnuston ja -luonnon monimuotoisuuteen vaikuttava tekijä. Tutkimuksella voi olla soveltamismahdollisuuksia uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden suojelemisessa tai riistakantojen käytössä muuallakin rannikoillamme ja arvokkailla lintuvesillä.

 


 

Isokuovi - katoavaa kansanperinnettä?

 

FT Jari Valkama, Rengastustoimisto, Luonnontieteellinen Keskusmuseo, Helsingin yliopisto (jari.valkama@helsinki.fi)

 

Isokuovi on yksi näkyvimmistä, kuuluvimmista ja tunnetuimmista suomalaisen peltomaiseman linnuista. Sen soidinlento kuuluu olennaisesti kevään ja alkukesän aamuihin ja iltoihin. Valitettavasti tämä näky on tullut yhä harvinaisemmaksi tai joiltakin alueilta jopa kokonaan kadonnut.

                      Viime vuosikymmeninä maatalousmaisema on muuttunut paljon: karjatilojen määrä on romahtanut, salaojitettujen peltojen osuus on kasvanut ja heinä- ja nurmiala on supistunut. Kuovin kannalta jälkimmäinen merkitsee sitä, että yhä useammat parit joutuvat tekemään pesänsä kynnökselle tai sänkipellolle, jossa ne usein tuhoutuvat toukotöiden aikana ellei valistunut viljelijä niitä huomaa ja säästä.

                      Selvitin isokuovien pesimämenestystä Vammalan seudulla Itä-Satakunnassa ja Kauhavalla Etelä-Pohjanmaalla v. 1995-98. Satakunnassa keskimäärin kaksi kolmesta pesintäyrityksestä epäonnistui etenkin kettujen aiheuttamien pesätuhojen vuoksi. Pohjanmaalla sen sijaan petojen aiheuttamat tuhot olivat harvinaisia, sillä vain noin 10% pesistä tuhoutui niiden takia. Kuovin ja muiden pelloilla pesivien kahlaajien, kuten töyhtöhyyppien pesimätiheyden harveneminen puolestaan saattaa johtaa eräänlaiseen noidankehään, jonkä seurauksena petojen aiheuttamat pesätappiot edelleen lisääntyvät. Näille kahlaajille on nimittäin tyypillistä ns. yhteispuolustus petoja vastaan: mitä suurempi pesivä populaatio on sitä helpommin lähestyvä vihollinen havaitaan ja myös kyetään ajamaan matkoihinsa.

                      Muualla Euroopassa kuovi on ollut ilmeisen haluttu riistalintu ja niitä onkin metsästetty runsaasti. Esimerkiksi Tanskassa ammuttiin 1950–60 -luvuilla vuosittain 40 000- 50 000 iso- tai pikkukuovia. Nykyään kuoveja metsästetään enää vain Ranskassa. Erään arvion mukaan vuosina 1976–80 Ranskassa ammuttiin vuosittain noin 23 700 fennoskandialaista alkuperää olevaa kuovia. Tutkailtuani alustavasti Suomen isokuovin rengaslöytöaineistoa vuosilta 1950–2004 näyttää siltä, että etenkin eteläisen Suomen kuovit talvehtivat Ranskassa. Ehkä Ranskassa tapahtuvalla metsästyksellä ja Etelä-Suomen kuovikadolla voisi olla jokin yhteys? Koska kuovi on tällä hetkellä taantumassa kaikilla sen tärkeimmillä pesimisalueilla Euroopassa, olisi kiireesti selvitettävä, onko lajin metsästys lainkaan sopusoinnussa kestävän käytön periaatteiden kanssa.

                      Isokuovin katoaminen Etelä-Suomesta ei luultavasti johdu pelkästään jostakin yksittäisestä tekijästä. Täällä kotona kuoveja uhkaavat sekä sopivien elinympäristöjen muuttuminen ja katoaminen että pesätappiot, joita aiheuttavat sekä pedot että maataloustyöt. Näiden uhkatekijöiden räjähdysmäinen kasvu ajoittuu lisäksi juuri Asopivasti@ yksiin ulkomailla tapahtuvan metsästyksen huipun kanssa tai vain hieman sen jälkeiseen aikaan. Lisäksi ankarat talvet talvehtimisalueilla saattavat tilapäisesti romahduttaa monien kahlaajalajien kantoja.

                      Kotimainen rengaslöytöaineisto viittaa siihen, että nuoret linnut palaavat pesimään synnyinseudulleen. Tämä oikeastaan pitää sisällään sen, että eteläisen Suomen vähät kuovit eivät juuri hyödy pohjoisen hyvästä poikastuotosta: pohjoisempana syntyneet linnut eivät tule etelään pesimään, vaikka täällä tilaa olisikin. Tässä mielessä jokainen Etelä-Suomessa siivilleen päässyt kuovinpoikanen on hyvin tärkeä.

 

 

 

Puukiipijän ”kärsimykset” nykyajan hoitometsissä

 

 Dos. Harri Hakkarainen, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto

 

Metsien käsittely on yhteydessä vanhan metsän lajin hyvinvointiin

 

Olemme tutkineet Keski-Suomessa elinympäristöjen määrän vähenemisen ja pirstoutumisen yhteyksiä vanhoihin metsiin erikoistuneen varpuslinnun – puukiipijän – pesimäelinympäristön valintaan, pesintämenestykseen, poikueiden sukupuolijakaumaan ja poikasten kokemaan stressiin.

Puukiipijälle soveliaan elinympäristön määrän vähenemisellä on selkeämpi yhteys lajin esiintymiseen, kun taas metsien pirstoutumisen vaikutuksista ei löytynyt vahvaa näyttöä. Tutkimuksen avulla löydettiin myös kriittisiä elinympäristön raja-arvoja puukiipijän esiintymiselle metsäsaarekkeissa.

Poikasiin ja muniin kohdistuva saalistus vaikutti eniten puukiipijän pesimämenestykseen. Saalistus vuorostaan oli kiinteästi yhteydessä reviirin ulkopuolisen maiseman rakenteeseen: pesien saalistusriski oli suurin maatalousmaan ja taimikoiden pirstomassa maisemassa.

Myös puukiipijäpoikueiden sukupuolijakauma oli yhteydessä pesän ympäristön rakenteeseen. Huonolaatuisilla reviireillä emot tuottivat suhteellisesti enemmän ruumiin kooltaan pienempiä ja todennäköisesti energeettisesti halvempia naaraspoikasia. Hyvälaatuisilla reviireillä poikueet olivat sen sijaan koirasvoittoisia.

Pesässä kasvavien poikasten kokema fysiologinen stressi oli yhteydessä ravinnon määrään reviireillä. Nopean kasvun vaihetta elävät poikaset altistuivat krooniselle stressille nuorissa ja pienissä metsäsaarekkeissa. Tällä voi olla haitallisia vaikutuksia poikasten elossasäilyvyyteen ja tulevaan elämään yleisemminkin.

 

Tutkimustulokset kuuluvat Turun yliopistossa toimivaan, Suomen Akatemian varttuneen tutkijan, Dos. Harri Hakkaraisen johtamaan tutkimushankkeeseen, jossa selvitetään elinympäristön määrän vähenemisen ja pirstoutumisen vaikutuksia eliöyksilön näkökulmasta. Esitelmä on yhteenveto FT Petri Suorsan juuri ilmestyneestä väitöskirjasta. Vaikuttavien mekanismien paljastamiseksi ja erottelemiseksi tutkimuksissa pyritään huomioimaan eri tilamittakaavat, joissa vasteet saattavat esiintyä. Siksi elinympäristön rakenteen vaikutuksia mitataan useilla alueellisilla mittakaavoilla, perustuen suurilta osin paikkatietojärjestelmiin (GIS). Puukiipijän ohella myös muut vanhojen metsien tutkimuslajit suosivat varttuneita metsiä ja siten mahdollisesti kärsivät metsämaiseman muutoksista metsätaloustoimien seurauksena. Koska käytettyjen tutkimuslajien elinympäristövaatimukset kattavat oletettavasti useiden muidenkin varttuneen metsän lajien vaatimuksia, voidaan näillä ns. sateenvarjolajeilla saatuja tuloksia soveltaa myös käytännön metsäsuunnittelussa.

 

 

 

Elinympäristön pirstoutumisen vaikutukset kuukkeleihin Pohjois-Euroopassa

 

Dr. Michael Griesser, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto

 

Metsien hakkuiden aiheuttama elinympäristön häviäminen ja pirstoutuminen on olettetu monien eliölajien vähenemisen pääsyyksi, mutta tällaiset oletukset eivät vielä kerro kovinkaan paljon eläinkantojen vähenemisen todellisistä mekanismeista. Siten monien metsissä elävien eliölajien kantojen vähenemisen todelliset syyt ovat jääneet hämäriksi.

Upsalan yliopiston laaja, 15-vuotinen, tutkimushanke (johtaja prof. Jan Ekman) pyrki selvittämään, mitä vaikutuksia metsien rakenteella ja käsittelyllä on kuukkelin pesinnän onnistumiseen ja eloonjäävyyteen Ruotsin Lapissa. Kuukkelia on pidetty vanhojen metsien lajina, ja se on noussut vanhojen metsien suojelun ”ikoni”-lajiksi sekä Suomessa että muualla Pohjoismaissa. Esitelmöitsijä väitteli tutkimustuloksistaan v. 2003 Upsalan yliopistossa, ja maaliskuusta 2004 lähtien hän on toiminut tohtoritutkijana Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian osastossa.

Kuukkeleiden pääasiallisia vihollisia ovat haukat, kun taas varislinnut (närhi, varis ja korppi) ovat keskeisiä pesätuholaisia. Kaksi tärkeää tekijää vaikutti aikuisten lisääntymismenestykseen ja eloonjäävyyteen: metsien rakenne (lähinnä kuusien tiheys) ja etäisyys ihmisasutuksesta. Yli 400 kuukkelin merkintä ja seuranta radiolähettimillä paljasti, että kanahaukka oli aikuisten kuukkeleiden päävihollinen. Koska kanahaukat käyttävät pääosin näköaistia saaliin etsinnässä, niiden aiheuttama petouhka kuukkeleita kohtaan oli suurin reviireillä, joilla alkuperäisen (hoitamattoman) metsän osuus oli pienin. Hoitamattomissa metsissä kuusitiheiköt haittaavat näköaistin avulla saalistavia petoja, kun taas tällaiset tiheiköt on harvennettu tai hakattu hoitometsissä. Tämä helpottaa kanahaukan ja muiden petojen saaliin näkyvyyttä.

Aikuisten kuukkeleiden päävihollisten lisäksi myös pahimmat pesätuholaiset käyttävät näköaistia pesien etsinnässä. Varislinnut tuhosivat 55% kaikista kuukkeleiden pesintäyrityksistä. Pesätuhojen osuus oli suurin harvennetuissa, avoimissa metsissä ja lähellä ihmisasutista, missä närhi, varis ja korppi viihtyvät parhaiten. Elinpiirin metsän rakenne on siten ratkaiseva kuukkeleiden pesimämenestyksen määräävä tekijä lähellä ihmisasustusta, mutta metsän rakenteella on vähäisempi merkitys siellä, missä pesätuholaisia, varsilintuja, on vähemmän.

Hankkeen tulokset osoittavat, että metsien käsittelymenetelmillä on suora vaikutus sekä kuukkeleiden eloonjäävyyteen että lisääntymismenestykseen, mitkä määrävät pesivän kuukkelikannan koon. Kuukkelien ja muiden metsien lintulajien (esim. rastaat, tiaiset) kannalta olisi ehdottoman tärkeää harkita tarkoin metsien harvennuksen tarve ja ajoittuminen. Lisäksi monin paikoin istutetaan taloudellisesti arvokkaampia mäntyjä kuusten sijaan. Tällä puulajimuutoksella on suuri vaikutus metsän rakenteeseen. Tämä muutos hyödyttää erityisesti näköaistin avulla saalistavia petoja, ja siten sillä on suuret haitalliset vaikutukset kuukkelikantoihin. Hankkeen tutkijat suosittelevat, että metsien harvennuksia tulisi vähentää tai ainakin viivästyttää niin pitkälle kuin mahdollista. Lisäksi tulisi istuttaa mieluummin sekametsiä ja välttää istuttamasta puhtaita männiköitä.

 

Kotisivu: http://www.popbiol.ebc.uu.se/default.php?type=personalpage&id=37&lang=en

 


 

Kanahaukan suhde metsäkanalintuihin nykyisissa hoitometsissä

 

FT Risto Tornberg, Oulun yliopisto, biologian laitos (risto.tornberg@oulu.fi)

 

Kanahaukka on eräs Suomen yleisimmistä päiväpetolinnuista (pariarvio n. 6000). Aikuiset kanahaukat ovat pääsääntöisesti paikallisia mutta nuoret vaeltelevat laajasti ensimmäisenä elinvuotenaan. Kanahaukan pääasiallisinta ravintoa ovat metsäkanalinnut kautta vuoden. Kanalintujen kanta on voimakkaasti laskenut viimeisen 40 vuoden aikana. Lisäksi kanalintukannassa esiintyy  säännöllistä runsausvaihtelua noin 6-7 vuoden jaksoina. 1990 luvulta lähtien kannavaihtelu tosin on käynyt epäsäännölliseksi. Olen selvittänyt kahdella tutkimusalueella Oulussa ja Etelä-Pohjanmaalla, mitä kanalintujen kannanvaihtelut ovat vaikuttaneet kanahaukkojen ravinnonkäyttöön, pesimätiheyteen sekä myöskin haukkojen rakenteessa tapahtuneisiin muutoksiin. Toisaalta olen myös selvitellyt, mikä merkitys kanahaukalla on kanalintujen kannanmuutoksissa. Onko se itse vauhdittanut tai peräti aiheuttanut kanalintukannan vähenemistä ja voiko sen saalistus aiheuttaa siinä havaittua säännöllistä kannanvaihtelua?

 

Kanalintujen osuus kanahaukan pesimajan alkupuolen ravinnossa on vähentynyt lähes samassa suhteessa niiden vähenemisen kanssa, mutta on pysytellyt silti merkittävimpänä saaliskohteena. Puuttuvat kanalinnut kanahaukka on korvannut lähinnä varislinnuilla. Pesäpoikasajan ravinnossa muutos ei ole yhtä selvä. Kanahaukkakanta arvioituna asuttujen reviirien osuuden muutoksena on myös laskenut kanalintukannan vähenemisen myötä, joskaan ei yhtä selvästi erityisesti Etelä-Pohjanmaalla tehdyn pitkäaikaitutkimuksen perusteella. Oulussa haukkakanta on 1990 luvun alusta lähtien voimakkaasti laskenut kanalintukannan taantuman myötä. Keskimääräinen munamäärä on noudattanut kohtalaisen hyvin kanalintukannassa tapahtuneita vuosienvälisiä muutoksia sekä pitkäaikaistrendiä. Vastaavaa yhteyttä ei sen sijaan ole nähtävissä pesyekoossa. Etelä-Pohjanmaalla sitä vastoin pesyekoko noudatti kanalintujen vuosivaihtelua kohtalaisen hyvin. Molemmilla tutkimusalueilla kanahaukan lentopoikastuotanto laskettuna asuttua pesää kohti on laskenut selvästi kanalintukannan taantuman myötä.

 

Kanahaukan koko ja muoto näyttää myös muuttuneen viimeisen 40 vuoden aikana. Tämä koskee erityisesti vanhoja (=pesiviä) kanahaukkakoiraita, jotka näyttävät pienentyneen ulkoisten mittojen (siiven pituus, ruumiin pituus) perusteella. Toisaalta tämä muutos ei ollut erityisen selvä luustomittojen osalta. Vanhojen naaraiden koko on pysynyt ennallaan tai hieman suurentunut. Muutos voisi johtua tärkeimmän ravinnon, metsäkanalintujen vähenemisestä. Metsäkanalinnut ovat kanahaukan saaliina suurikokoisia ja ilmeisesti sen vuoksi energiataloudellisesti edullisia saaliskohteista. Pienentynyt saaliin keskikoko on voinut suosia pienikokoisia koiraita, jotka pääosin vastaavat haukkaperheen ravinnonhankinnasta pesinnän aikana. Pienikokoinen koiras lienee näppärämpi saamaan kiinni pienikokoisia lintusaaliita. Vastaavasti naaraiden lienee edullista pysytellä kookkaina, koska naaraiden kannalta merkittävä talviravintosaalis jänis on suurikokoinen.

 

Kanahaukka ei liene päävastuussa kanalintukannan pienenemisestä, koska sen kanta on laskenut lähes samassa suhteessa kuin sen pääsaaliskin. Samoin kanalintujen osuus sen ravitsemuksessa on pienentynyt. Näin ollen kokonaisuudessa kanahaukan kanalintuihin kohdistama saalistuspaine pitkällä aika välillä ei liene kasvanut. Sitä vastoin kanahaukalla on voinut aiemmin syklisten kanalintukantojen aikana olla merkittäväkin rooli aaltomaisen, säännöllisen kannanvaihtelun muovaamisessa. Merkittävin teoreettinen peruste tälle on saalistajan, tässä tapauksessa kanahaukan, populaatiokoon viive saaliskannassa tapahtuvaan muutokseen, mikä horjuttaa saaliskannan tasapainoa ilmeten enemmän tai vähemmän säännöllisinä kannanvaihteluaaltoina. Tällainen tunnusomainen viive havaittiin Etelä-Pohjanmaan tutkimusalueen vuonna 1979 alkaneessa seurantasarjassa.


 

 

 

Miksi lintuemot voisivat joskus suosia naaras- tai koiraspoikasia?

 

FT Toni Laaksonen (Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto; toni.laaksonen@utu.fi)

 

Monille on matematiikan tunneilta tuttu todennäköisyyslaskennan esimerkki, jossa syntyvän lapsen sukupuoli määräytyy sattumanvaraisesti ”lanttia heittämällä”. Evoluutiobiologit ovat kuitenkin pitkään olleet kiinnostuneita tilanteista, joissa jälkeläisen sukupuoli ei ehkä määräydykään täysin sattumanvaraisesti. Evoluutioteorian pohjalta voidaan ennustaa, että emon kannattaisi vaihdella tuottamiensa jälkeläisten sukupuolten lukumääräsuhdetta tai eri sukupuolta oleviin jälkeläisiin panostamansa hoivan määrää silloin kuin ne ovat ”eriarvoisia” lisääntymisarvoltaan. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että emon kannattaisi panostaa enemmän sen sukupuolen jälkeläisiin, jonka kautta sen geenit leviävät tehokkammin tuleviin sukupolviin. Esimerkiksi hyväkuntoinen saksanhirvinaaras tuottaa koirasvasoja, koska niistä kasvaa isoja ja menestyksekkäitä koiraita, jotka saavat paljon jälkeläisiä eri naaraiden kanssa. Huonokuntoisten naaraiden sen sijaan kannattaa tuottaa naaraita, koska niiden pienikokoiset koirasjälkeläiset eivät saa lainkaan paritteluja, kun taas naarasjälkeläiset pääsevät aina lisääntymään.

 

Viime vuosikymmenen aikana kehitetyt DNA-eroihin perustuvat sukupuolen määritysmenetelmät ovat mahdollistaneet lintupoikueiden sukupuolijakaumien tutkimisen lähes kaikilla lintulajeilla. Useat tutkijat ovat raportoineet esimerkiksi naaraan kunnon, pesinnän ajankohdan tai koiraan laadun vaikuttavan naaraan tuottaman poikueen sukupuolijakaumaan. Yksittäisten tutkimusten tuloksia yhteen vetäneissä ns. katsausartikkeleissa ei kuitenkaan ole löydetty yhteneviä tuloksia eri lajien tai populaatioiden välillä. Katsausten tekijät ovatkin kyseenalaistaneet lintupoikueiden sukupuolijakauman ei-satunnaisen vaihtelun olemassaolon.

 

Toisaalta joidenkin yksittäisten tutkimusten tulokset ovat erittäin vakuuttavia. Esityksessäni esittelen lyhyesti muutaman tasokkaan kokeellisen tutkimuksen, joiden tulosten mukaan naaraat vaihtelevat poikasten sukupuolijakaumaa tilanteen mukaan. Seychellien kerttusen poikasen sukupuoli näyttää määräytyvän reviirin laadun ja pesällä olevien edellisvuotisten ”auttajapoikasten” määrän perusteella. Selkälokkinaaraat tuottavat hyväkuntoisina koiraspoikasia mutta huonokuntoisina naaraspoikasia. Sinitiaisnaaraat taas tuottavat koiraspoikasia pariuduttuaan komean, paljon ultraviolettivaloa heijastavan, koiraan kanssa.

 

Tällä hetkellä tutkijapiireissä on eri näkemyksiä siitä, vaihtelevatko lintunaaraat tuottamansa poikueen sukupuolijakaumaa. Yhtenä ongelmana on se, että tutkijat saattavat julkaista havaitsemansa mielenkiintoisen yhteyden sukupuolijakauman ja jonkun muun tekijän välillä, ja keksivät ilmiölle järkevältä tuntuvan selityksen todentamatta, pitääkö selitys todella paikkansa. Katsausartikkelien johtopäätösten ongelmana taas on se, että kaikilla lajeilla ei voi olettaakaan olevan sukupuolijakauman vaihtelua saman asian suhteen. Eri lajit elävät erilaisissa olosuhteissa, joissa koiras- tai naaraspoikasten tuottamisen mahdolliset hyödyt tai haitat ovat erilaisia. Lisäksi ympäristön ajallinen ja alueellinen vaihtelu tuo soppaan oman mausteensa.

 

Ympäristön vaihtelun merkityksestä tulee hyvä esimerkki läheltä. Suomenselän ahkerien rengastajien ansiosta olemme havainneet, että aikaisin keväällä kuoriutuneilla tuulihaukan koiraspoikasilla on suhteellisesti suurempi todennäköisyys pesiä yksivuotiaana kuin samaan aikaan tuotetuilla naaraspoikasilla. Sama ilmiö on havaittu Hollannissa. Aikaisin pesivän naaraan kannattaisi siten tuottaa koirasvoittoisia poikueita, kun taas myöhään pesivän kannattaisi tuottaa naarasvoittoisia poikueita. Hollannissa näin näyttääkin tapahtuvan, mutta Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla ei. Syynä tähän voi olla lakeuksien kolmivuotinen myyräsykli, joka aiheuttaa huomattavaa vuosien välistä vaihtelua pesinnän ajankohtaan ja poikasten todennäköisyyteen pesiä yksivuotiaana.     

 

 

Helmipöllö menestyy parhaiten vanhassa ja laajassa metsässä

Prof. Erkki Korpimäki, Turun yliopisto, biologian laitos, ekologian osasto (ekorpi@utu.fi)

Helmipöllöjen elinikäinen poikastuotto on sitä parempi, mitä vanhempi ja laajempi niiden asuttama metsä on. Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian osastolla toimiva tutkimusryhmäni on osoittanut Etelä-Pohjanmaalta, Kauhavan  seudulta kerätyllä pitkäaikaisaineistolla,  että ihmisen toiminnan aiheuttamat muutokset maisemarakenteessa voivat vaikuttaa eläinten elinkiertoon monella tavalla. Ensinnäkin metsissä paikkalintuina elävien helmipöllökoiraiden elinikäinen jälkeläistuotto kasvaa, kun vanhan metsän osuus kasvaa niiden elinpiirillä. Toisaalta helmipöllöjen elinikäinen jälkeläistuotto on sitä alhaisempi, mitä enemmän niiden reviirillä on peltoa.

Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsäalueet ovat muuttuneet huomattavasti maanviljelyn ja metsätalouden takia. Vaikka näiden muutosten vaikutukset eläinten lajimääriin ja lajiston koostumukseen tunnetaan melko hyvin, on vain vähän tutkittua tietoa siitä, miten maisemarakenne vaikuttaa eliöyksilöiden lisääntymismenestykseen ja hengissä säilymiseen. Tutkimusryhmäni uusi tulos helmipöllökoiraiden paremmasta elinaikaisesta jälkeläistuotosta vanhoissa metsissä selittyy sillä, että niiden pesimäkerrat lisääntyvät, koska eloonjäävyys on parempi. Vanhat metsät antavat todennäköisesti nuoria metsiä paremman suojan isompia petolintuja, kuten kanahaukkaa ja viirupöllöä, vastaan. Lisäksi vanhojen metsien ravitovarat ovat helpommin saatavissa talvella. Helmipöllöjen vähäinen elinikäinen jälkeläistuotto peltojen lähellä olevilla elinpiireillä johtunee siitä, että niiden poikastuotto romahtaa myyräkantojen romahdusvuosina. Tähän on mahdollisena syynä saalistusmaiden pinta-alan pieneneminen tai se, että myyräkantojen romahdus alkaa peltoalueilta. Tämän tutkimuksen tulokset on yksi esimerkki siitä, mitä ryhmäni tutkijat ovat ”löytäneet” yli 20 vuotta jatkuneissa petoja ja myyriä käsittelevissä tutkimuksissa Etelä-Pohjanmaalla.

Helmipöllö ja tuulihaukka: vaihtelevan ravintotilanteen ja ympäristömuutosten puristuksessa

Helmipöllö ja tuulihaukka käyttävät pääravinnokseen myyriä, joiden kannat vaihtelevat Etelä-Pohjanmaalla kolmen vuoden jaksoissa. Lisäksi lumi suojaa myyriä talvella, joten tuulihaukat muuttavat talveksi etelään, mutta helmipöllöt jäävät pohjoiseen. Ne yrittävät selvitä saalistamalla lumen pinnalle tulevia myyriä ja pikkulintuja. Tuulihaukka on avomaan saalistaja, joten sen pesimätiheyteen vaikuttavat myyrien kannanvaihteluiden lisäksi myös pelloilla tapahtuvat muutokset. Nämä taas ovat kiinteässä kohtalonyhteydessä valtion ja nykyisin EU:n harjoittamaan maatalouspolitiikkaan. Helmipöllöjen tuleva menestys taas on suuresti riippuvainen metsäverouudistuksen muutosten aiheuttamasta suuresta hakkuupaineesta Etelä- ja Keski-Suomen yksityismetsissä.

Tuulihaukka ja etenkin helmipöllö ovat sopeutuneet jaksottaisiin myyrien kannanvaihteluihin varsin monipuolisesti. Koska myyrähuippujen esiintymisessä on eriaikaisuutta esim. Keski- ja Pohjois-Suomen välillä, molempien lajien nuoret yksilöt ja myös aikuiset naaraat vaihtavat pesäpaikkaa laajalti (useita satoja km) lähes vuodesta toiseen ravintotilanteen mukaan. Sen sijaan pääosa vanhoista koiraista on paikkauskollisia pesittyään kerran elinpiirillä, jossa on riittävästi tarjolla hyvälaatuisia pesäpaikkoja. Lintujen pesyekoko on yleensä aika perinnöllinen ominaisuus, mutta helmipöllöillä pesyekoko on hämmästyttävän joustava ominaisuus: yksittäiset pöllönaaraat kykenevät muuttamaan munalukuaan (3-8) hyvin suuresti ravintotilanteen mukaan. Sen sijaan tuulihaukkanaaraat eivät tähän kykene, vaan munivat vuodesta toiseen lähes samankokoisen pesyeen (yleensä 5-6 munaa). Helmipöllöjen pesyeiden esikoisen ja kuopuksen välinen ikäero on tavallisesti noin yksi viikko ja jopa enemmän, mikä mahdollistaa kivuttoman pesyekoon vähennyksen ravintotilanteen heikentyessä kesken pesinnän esim. myyräsyklin romahdusvaiheessa. Tuulihaukoilla vastaava ikäero on vain 3-4 vrk. Helmipöllökoiraat myöskin ”ennustavat” myyräkannan tulevan kehityksen poikasaikana ja sen jälkeen, minkä seurauksena ne sijoittavat jälkeläisiinsä  enemmän myyräkannan nousu- kuin laskuvaiheessa. Nousussa pöllönpoikasten eloonjäävyys on yli kaksinkertainen laskuun verrattuna. Sen sijaan tuulihaukat eivät pysty helmipöllöillä todettuun ”perhesuunnitteluun”, todennäköisesti siksi, että ne ovat eläneet suuren osan kehityshistoriastaan alueilla, joissa ravintovarat ovat melko vakaat.

Tiedettä  maailmalle

Tutkimusryhmä on tuottanut 20 vuoden aikana 180 kansainvälistä tieteellistä alkuperäisartikkelia, jotka on julkaistu maailman kaikissa johtavissa luonnontieteen, biologian ja ekologian alan julkaisuissa. Näiden artikkelien ja 15 tutkimusryhmässä väitelleen tohtorin väitöskirjojen aineistot on kerätty ja kokeet tehty pääosin Etelä-Pohjanmaalla (Kauhavalla, Lapualla ja lähiympäristöissä). Aineistojen keruussa ovat myös paikalliset harrastajat avustaneet monin eri tavoin. Lisäksi ainakin 11 nuorta ulkomaista tohtoria tai väitöskirjaa valmistelevaa tutkijaa on työskennellyt tutkimusryhmässä. Tutkimusten tuloksista on kerrottu myös n. 60 kansainvälisessä tieteellisessä kongressissa sekä ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa viidellä mantereella.