Elokuvan kulttuurihistoriaa
1920-luvun lopusta 1950-luvun loppuun

Vittorio de Sica: Umberto D. - elämän vanki (Umberto D., 1952)

Umberto D. on tarina eläkkeellä olevasta virkamiehestä, jonka rahat eivät riitä elämiseen ja joka yrittää selviytyä kunniallisesti vaikeuksista huolimatta. Kun elokuva valmistui vuonna 1952, kristillisdemokraatit olivat poliittisen elämän johdossa ja suhtauivat nuivasti "realististen" elokuvien kansainväliseen menestykseen. Seitsemän vuotta oli kulunut sodan päättymisestä, mutta yhteiskunnallisia ongelmia tuntui riittävän. Umberto D.:n tulkintaa päähenkilöstä on usein pidetty ristiriitaisena: hän on samalla sekä uhri että osa sitä välinpitämättömyyden yhteiskuntaa, joka voi pahoin.

Vittorio de Sican ohjaama draama tunnetaan viimeisenä merkittävänä neorealistisena elokuvana. Se jatkaa tyylillisesti ohjaajansa edellisiä elokuvia Polkupyörävaras (Ladri di biciclette, 1948) ja Milanon ihme (Miracolo à Milano, 1951), mutta - toisin kuin aiemmin - Umberto D.:ssä on jo paljon studiossa kuvattuja jaksoja. Uutena tyylillisenä piirteenä on pidetty ajan reaaliaikaisuutta mm. kohtauksessa, jossa kuvataan kotiapulaisen työtä. Ranskalainen elokuvakriitikko André Bazin kutsuikin teosta "keston elokuvaksi".

Pohdiskelukysymyksiä:
Analysoi elokuvan yhteiskuntakuvaa. Miten Umberto D. kuvaa sodanjälkeistä italialaista yhteiskuntaa ja sen ongelmia? Mitä neorealismin tyylipiirteitä elokuvasta löydät?

Aikalaisaineistoa:
André Bazin: Umberto D. (katkelma artikkelista "De Sica, regista", 1953)

Lisätietoa:
Umberto D., Internet Movie Database
Death of Neorealism: Umberto D.

Paluu kurssin kotisivulle

Hannu Salmi, hannu.salmi(a)utu.fi