Elokuvan kulttuurihistoriaa
1920-luvun lopusta 1950-luvun loppuun

Kristine Söderbaum

"Pieni lapsivaimo!" tulee vaistomaisesti ajatelleeksi nähdessään Kristina Söderbaumin ensi kerran. Hän tosin pahastuisi, jos hän sen tietäisi. "En ole lapsi", hän sanoisi itse, mutta mielestäni tuohon nimitykseen ei sisälly mitään väheksyvää, päin vastoin. Se vain osoittaa, kuinka monisärmäinen Kristinan personallisuus on. Hänessä on sekä nuoruuden raikkautta että kypsän taiteilijan vakavuutta, ja katsellessaan häntä työssään herättää hänen suhtautumisensa taiteeseen kunnioitusta ja ihailua.

Tuskin onkaan ketään, joka olemuksensa jokaisella säikeellä, niin varauksetta olisi omistautunut filmille kuin Kristina. Kun hän illalla, ankaran työpäivän päätyttyä, palaa kotiinsa, elää hän sielläkin vielä osassaan.

"Muiden ihmisten elämä on järjestynyt siten, että heillä on työtuntinsa ja - sanokaamme - 'elämäntuntinsa'. Mieheni ja minä emme sellaista tunne. Meillä elämä ja työ kietoutuvat toisiinsa niin, ettei tiedä, milloin toinen alkaa ja toinen loppuu", Kristina sanoo. "Olen vielä kotonakin osani lumoissa. Minun täytyy, saada siitä puhua, ja on tärkeätä, että saan osakseni sellaista ymmärtämystä ja johtoa, jonka mieheni minulle vuosien varrella on antanut."

Niin, Kristinalle on suuri onni, että hän heti uransa alussa joutui Veit Harlanin elämänkumppaniksi, ohjaajan, joka on tasoittanut hänen tietään ja vaalinut hänen harvinaista lahjakkuuttaan. Mutta silti ei ole unohdettava, että myös Kristina merkitsee Harlanille paljon. Hän on miehensä innoittaja, hän jakaa tämän melkeinpä fanaattisen innostuksen ja sellaisinakin päivinä, jolloin Kristinalla ei ole filmausta, Harlanin on saatava hänet ateljeehen. Muuten hän ei voi työskennellä, siinä määrin he ovat tottuneet toistensa läsnäoloon.

Satuin kerran näkemään pilkahduksen Kristinan työstä ateljeessa. Otettiin muuatta kohtausta filmän "Kultainen kaupunki". Työ oli aloitettu varhain aamulla, mutta puoleenpäivään mennessä sitä yhä vielä kuvattiin. Taukojen aikana Kristina kuljeskeli ateljeen etäisimmissä nurkissa yksin, edestakaisin, lakkaamatta edestakaisin, mutisten vuorosanoja ja pureutuen kiinni kohtauksensa tunnelmaan. Jos kampaaja tai naamioitsija häntä lähestyivät, hän salli heidän tehdä tehtävänsä, mutta olen varma siitä, ettei hän heitä edes kunnolla huomannut. Kun Veit Harlan kutsui hänet kameran eteen, oli ilme hänen kasvoillaan kuin unissakävijän, pingoittunut ja äärimmilleen keskittynyt. Hän ei herpaantunut hetkeksikään.

Katsellessamme illalla pienessä studiossa päivän filmauksia, voin todeta Kristinan kohtauksien olleen niin tasaisen hyviä, että Harlanin oli vaikea päättää, minkä niistä lopullisesti ottaa. Mutta Kristina itse istui vierellämme kuolemanväsyneenä ja liikuttavan Iapsekkaat kasvot aivan tyhjinä.

Nyt hänellä on vapaapäivä ja hän on pyytänyt minut luokseen teelle, kauniiseen kotiinsa Tannenberg-kadun varrella, joka sijaitsee Berlinin läntisessä osassa, ja jonka varrella on yhdenperheen huviloita suurien, hyvinhoidettujen puutarhojen ympäröiminä.

Harlanien huvila, on kaksikerroksinen ja sisustettu persoonalliseen tyyliin. Alakerroksen arkihuoneen seinä on melkein kokonaan lasia, niin että puutarhan rehevät piilipuut ja lehmukset muodostavat elävän taustan aistikkaalle huoneelle. Lattialla, lasiseinän edessä on vihreitä kasveja ruukuissaan ja niiden keskellä kullattu rokokoolipasto. Istumme mukavissa laiskanlinnoissa, joiden välissä on italialainen puuintarssapöytä, vastapäätä suurta, kodikasta avotakkaa. Paksut, vaaleat matot peittävät lattian kivityksen ja seinillä riippuu vanhoja muotokuvia, nähtävästi Kristinan ruotsalaisia esivanhempia.

Pieni emäntä itse on - sitä ei voi auttaa - keskenkasvuisen tytön näköinen. Hänellä on yllään ruskea neulepuku ja ruskeat, hartioille valuvat kiharat korostavat tätä lapsekkuutta. Mutta lapsekasta on vain hänen ulkomuotonsa, hänen olemuksessaan on samanlaista kypsää vakavuutta ja rehellisyyttä kuin on havaittavissa hänen taiteessaankin. Jo osavalinta kertoo hänen etsivän totuutta.

"Rakastan osia, joissa on kohtalontuntua. Tahdon näytellä eläviä ihmisiä, jotka tuntevat elämän kuohahtelevan ympärillään kiivaana", Kristina sanoo, ja hän voi tyytyväisenä todeta, että kaikki hänen osansa ovat olleetkin sellaisia.

"Miten tulitte lähteneeksi Saksaan, rouva Söderbaum?"

"Tunsin vaistomaisesti, että nopeimmin pääsisin päämäärääni täällä. Ja vaikka kieli aluksi tekikin haittaa, päätin kuitenkin yrittää. Silloin en kylläkään ajatellut filmiä, vaan teatteria, mutta nyt on filmistä tullut minulle elämänehto."

"Voisitteko ajatella filmausta muuten kuin miehenne ohjauksen alaisena?"

"En", Kristina vastaa, "se olisi nyttemmin mahdotonta. Meillä on sama maku kaikessa. Rakastamme samoja tauluja, samaa musiikkia, samoja kirjoja. Usein istumme myöhään yöhön ja keskustelemme filmistä, jota mieheni parhaillaan valmistaa. Filmi ja sen maailma ei jätä ajatuksiamme koskaan. Se on yhteinen henkinen lapsemme, sillä mieheni kysyy mielipidettäni jo käsikirjoitusta laatiessaan. Me olemme ikäänkuin viritetyt samaan äänilajiin, ja tältä pohjalta on työtämmekin arvosteltava."

Sitten tiedustelen, mistä osastaan Kristina tähän asti on eniten pitänyt.

"Annasta filmissä 'Elämänjano'. Se tulee erityisesti säilymään sydämessäni, sillä silloin tutustuin mieheeni ja silloin alkoi yhteinen työmme. Mutta rakastan kaikkia osiani; ellei niin olisi, en voisi niitä näytellä."

"Onko osan oltava lähellä omaa luonnettanne?"

"Kyllä. Sillä on oltava kosketuskohtia omaan olemukseeni, minun on siis täydellisesti ymmärrettävä kaikki esitettävän ihmisen reaktiot ja ajatukset, muuten en voisi sitä näytellessäni olla rehellinen, eikä ilman rehellisyyttä mitään todellista taidetta voi syntyäkään."

Kristina on kasvanut ruotsalaisessa kulttuurikodissa, jossa seurusteli paljon tunnettuja tiedemiehiä ja taiteilijoita; mm. Knut Hamsun kuului hänen isänsä ystäviin. Hän on imenyt itseensä tuon ehkä hieman akateemisen ilmapiirin hienostuneisuutta ja turhaan etsii hänessä ulkonaista loisteliaisuutta. Kristina on siinä suhteessa askeettisen karu ja suuri poikkeus muista filmitähdistä.

Hän on taiteensa vakavuudella valloittanut koko saksalaisen yleisön, sellaisenkin, joka ehkä tähän saakka on tottunut pitämään elokuvia ohimenevänä ajanvietteenä. Myös se, että hänelle on annettu ensiluokan vastanäyttelijöitä, sellaisia kuin Klöpfer, Wegener ja George, todistaa omasta puolestaan, että hänen taiteelleen annetaan sille kuuluva arvo.

"Kultainen kaupunki" toi Kristinalle pari vuotta sitten filmiolympialaisten kultamitalin parhaasta osasuorituksesta. Tällä huomionosoituksella on kruunattu työ, joka on kestänyt lähes vuoden ja jolle Kristina - samoinkuin hänen miehensäkin -- omisti kaikki ajatuksensa ja voimansa.

Mutta pieni emäntäni herättää minut mietteistäni ehdottamalla, että menisimme "talonkatsastukselle".

"Olemme sodan ajaksi vieneet arvokkaimmat taulumme kellariin", hän sanoo ja kysyy, haluaisinko lähteä niitä katsomaan.

Jokaisella berliniläisellä talolla on pommisuojansa ja Harlanien huvilan kellari on kaiken varalta sisustettu makuuhuoneeksi. Siellä on myös pikku Veit Kristianin oma vuode ja leikkipöytä ja seinillä riippuvat taulut, jotka ovat Kristinan ylpeys. Hän sytyttää kynttilän valaistakseen niitä paremmin ja lepattavassa valossa ihailemme vanhojen mestareiden teoksia, joita Veit Harlan sekä Kristina itsekin ovat eri puolilta maailmaa koonneet.

"Ensimmäisillä filmirahoillani ostin miehelleni tämän", Kristina sanoo viitaten hienoon Lucas Cranachiin, "tahdoin antaa sen hänelle osoittaakseni kiitollisuuttani kaikesta, minkä hän puolestani oli tehnyt."

Mielestäni Kristinalla on erikoinen ja mieleenpainuva ääni. Se on joskus korkea, melkein kimakkakin ja tyttömäisen ohut, joskus syvä kuin kypsän naisen. Se on vivahdusrikas ja ilmentää herkästi eri sieluntiloja. Nykyisin ei kieli enää tee hänelle minkäänlaista haittaa ja hän käyttää saksaa niin hyvin, että monet saksalaiset väittävät sen olevan ihan vailla vierasta korostusta.

Arkihuoneen vieressä on isännän työhuone, jossa on miehisen jykevä barokkikalusto ja jossa valtavat kirjahyllyt ylettyvät lattiasta kattoon.

"Tuon pöydän ääressä meidät vihittiin", Kristina kertoo. "Olin silloin niin sairas, etten jaksanut lähteä pormestarin luo, vaan hänen oli tultava tänne." Muistan vielä, kuvat, joita maailman lehdistössä nähtiin pienestä, hennosta morsiamesta, jonka ainoana koristuksena oli suuri valkea kukka ruskeissa kiharoissaan.

Kun palaamme arkihuoneeseen, ilmestyy sinne pikku Veit Kristiankin. Hän on juuri palannut aamukävelyltään ja hypähtää mielihyvästä kirkuen äitinsä syliin. Samassa alkaa viereisestä huoneesta kuulua kohtauksia "Kultaisesta kaupungista". Harlan on rakennuttanut leikkuupöydän asuntoonsa, ja teknikko "ajaa" parhaillaan ääninauhaa sitä tarkistaakseen.

"Äiti näyttelee", Veit Kristian lepertelee ja Kristina toteaa ylpeänä, että poika tuntee hänen äänensä heti. Sitten vielä käymme katsomassa pientä studiota, joka sijaitsee ruokasalin takana ja jossa on kolme katsojapaikkaa. Kaksi suurta nojatuolia ja niiden välissä Veit Kristianin pieni leikkituoli. "Tässä katselemme iltaisin filmejä, omiamme ja muidenkin", Kristina kertoo, ja todettava on, että mihin tässä talossa kulkeneekin, aina, filmi jossain muodossa muistuttaa olemassaolostaan.

Eihän se ihme olekaan, sillä Kristinan ja Veit Harlanin elämä on kokonaan omistettu filmille.


Teoksesta Marja-Leena: Filmitähtiä tapaamassa. Oy Suomen Kirja, Helsinki 1944, s. 29-35.


Paluu kurssin kotisivulle

Hannu Salmi, hannu.salmi(a)utu.fi