Asiat pakattu. Juna lähtee tunnin kuluttua. Seuraavan yön vietän bussissa välillä Tallinna-Vilna.
Paras tapa pakata on pitää mielessä elämän perustarpeet: lämpö, ravinto ja puhtaus. Eli laukkuun tulee pakata kasa vaatteita, lusikka-haarukka-yhdistelmä sekä hammasharja. Vielä hengenravinnoksi pokkari tai pari, kamera ja muistikirja. Sitten vain reppu selkään, kengät jalkaan ja jalkaa toisen eteen. Tosin tälläkin metodilla reppu painoi kuin syntitaakka. Vielä kun varasin mukaan evästä ja pari litraa vettä, tunsin itseni männynneulasta kantavaksi muurahaiseksi.
Tarkoitus oli siis matkata kaksi viikkoa jossakin päin Itä-Eurooppaa. Reissusta oli ollut epämääräistä puhetta jo kauan. Hyvin pian puolet kaupungeista putosi matkasuunnitelmasta pois. Päätepisteeksi otimme Prahan, pois jäivät mm. Budapest, Wien ja Berliini. Minä yhdessä M-P:n kanssa matkasin sinne Baltian läpi, E-J:n liittyessä meihin Varsovassa.
Ensimmäinen etappi oli Tallinna, tiara Itämeren otsalla. Ensimmäisenä Tallinnaan saapuva panee merkille taivaaseen kurkottavat kirkontornit (Oleviste oli valmistuessaan maailman korkein rakennus), seuraavaksi humalaiset suomalaisturistit. Tallinnassa asuu n. 360 000 ihmistä, eli neljännes Viron asukkaista. Tallinna on tunnettu suuresta keskiaikaisesta kaupungistaan, vähemmän tunnettu neuvostoaikaisesta kaupungistaan, jossa 80% kaupungin väestöstä elää.
Vietimme päivän puistoissa norkoillen ja illaksi istuimme Eurolinesin bussiin matkalle kohti Vilnaa.
11.7 Vilna
Vilnaan saavuimme huonosti nukutun yön jälkeen. Bussissa näkyi kummia kulkijoita. Riian asemalla keskellä yötä mukaan tuli yleisen kirjallisuustieteen lehtori NN. Hän näki minut, mutta en tiedä tunnistiko. Emme ainakaan kumpikaan tervehtineet. Ehkä hänkään ei matkustanut syrjäiseen Itä-Euroopan pikkuvaltioon tuttuja tavatakseen. Kun vastaan tulee sama tyyppi kuin työpaikan käytävällä harva se päivä, katoaa kiusallisesti se illuusio, että on lomalla kaukana kotoa.
Vilnaaan päästyämme etsimme hostellin, joka oli täynnä, emmekä tietenkään olleet tehneet varausta etukäteen. Toinenkin vaihtoehto oli hieman kaukana, joten päätimme rysäyttää rinkkamme ensimmäisen majoitusliikkeen aulaan. Sellainen oli Hotelli Mikotel, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta laatuun nähden edullinen eikä kaatanut budjettiamme.
Vietimme Vilnassa kaksi yötä ja kolme päivää. Seuraavaksi yöksi siirryimme hostelli Filateraihin, joka oli jonkin verran edullisempi. Respan täti ei puhunut englantia, mutta ylpeänä esitteli muutamaa osaamaansa saksan kielistä lausetta. Koska minäkin osasin muutaman lauseen saksaa, jotka onneksi sattuivat olemaan samoja kuin hänen, saimme huoneen varattua. Liettualainen perusluonne on tyypillisen slaavilainen: vilkas mutta vieraanvarainen. Kadulla nuorisolaumat mölyävät ja toriämmät kälättävät ja huutavat kirouksia peräämme, mutta ravintoloissa ja hostelleissa palvelu on ystävällistä
Kaksi kummaa monumenttia Vilnassa:
Todistettavasti Frank Zappa ei koskaan käynyt Vilnassa, eikä hänellä ole minkäänlaisia siteitä kyseiseen kaupunkiin, tai ylipäätään Liettuaan tai koko Baltiaan. Silti juuri tällä kaupungilla on kunnia kantaa kamarallaan Zapalle omistettua patsasta. Ehkä tässä on jotain tyypillisen zappamaista.
Toisesta kummajaisesta on kuva vasemmalla. Jos joku tietää, miksi tämän rappeutuneen, graffittien peittämän korinttilaisen temppelin julkisivuun on tökerösti muurattu kolme metrinen ratakiskoraudasta valmistettu vaatekoukku, niin kertokoon. Paras ehdotus palkitaan. (Vaikkapa erinomaisella liettualaisella Svyturys-oluella).
12.7 Bussissa Vilnasta Varsovaan
Muistikirjasta poimittua:
Matkustaminen on yksi niistä asioista, joista on mukava unelmoida, mutta käytäntö on yleensä hikeä, vaivaa ja rahanmenoa. Tässä suhteessa se on kuin parisuhde: täysin se ei koskaan vastaa ennalta asetettuja odotuksia ja pian päädyt toistamaan vanhoja kliseitä. Mutta ehkä juuri sen vuoksi sitä yrittää aina uudelleen. Ja jotainhan kauniiden muistojen eteen on tehtävä. (Sivuhuomautus: vaikeinta on tietenkin yhdistää parisuhde ja matkustaminen. Jälkimmäinen koituu usein koetinkiveksi edelliselle. )
Etelä-Liettuassa nähtyä: ydinvoimala, lehmää taluttava mies ja yhä aikaisempi auringonlasku. Maasto alkaa hieman kumpuilla. Pohjois-Liettua ja Latvia olisi saanut Pohojanmaankin näyttämään vuoristoseudulta, mutta täällä alkaa jo pikkuhiljaa näkyä pinnanmuotoja. Mistään mäkimaastosta kylläkään ei voi vielä puhua.
Siellä täällä on nähdä neuvostoaikaisia betonikyliä, joissa väkeä on oletettavasti kymmeniä tuhansia.
Täällä on kaunista: pienen mäen päältä näkyy äärettömyyteen, joka loppuu toisessa suunnassa auringonlaskuun ja toisessa nousevaan usvaan.
Edessä on jälleen pitkä yö: matka Vilnasta Varsovaan kestää 10 tuntia. Lähdimme kello 21:30, ja perillä olemme 7:30 paikallista aikaa. Koska Puola on tunnin jäljessä, teemme pienen aikawarpin ja saavumme perille tuntia aikaisemmin. Tai toisinpäin...en ole ehtinyt ajatella.
Myöhemmin:
Eikö näissä ole aina pohjimmiltaan kyse katoamisesta? Olla niin pieni ja näkymätön, ettei tarkinkaan luoti tavoita?
Korjaus: kaksi voimalaa, yhteensä kolme reaktoria.
Sanoja joita osaan liettuaksi: kirpykla (parturi), kav (kahvi) autobusu (bussi), alus (olut), kavine (kahvila)
Kaunasissa mukaan saapuu neiti X. Hän matkustaa ystävänsä moottoripyörän tarakalla kohti Berliiniä, mutta selän kipeydyttyä vaihtoi bussiin Varsovaan asti. Olen kohtelias, mutta vältän flirttailemasta. Voin kuvitella hänen "ystävävänsä" olevan olevan 150 kiloinen motoristi joka aamiaiseksi juo moottoriöljyä ja syö ratakiskoa.
Vielä myöhemmin:
Jossakin ovat jalkani
vieraassa mullassa
niemettömän kiven päällä
en minä ole tutkimusmatkailija
kartta minulla jo on
silti suunta on kohti tuntematonta
jonne mennään etsimään
Vaeltava vitsaus
paimentolainen vailla karjaa
kulutan kenkiä kuin aikaa
kasvien peittämä kaupunki
jokaisessa kivenkolossa kasvaa jokin
kaunis kaupunki
murentuneen kiven pöly
kalkittu graniitti, musta marmori
kuljen jaloille tehtyä tietä
[rivi josta ei saa selvää]
13.7 Varsova
Muistikirjasta poimittua:
Dizzy Daisy; hotellin nimen kuultuaan olisi jo pitänyt hälytyskellojen soida. Koska matkakumppanini hukkasi hostellimme osoitteen, päätimme jälleen varata ensimmäisen vastaantulevan. Jouduimme innokkaiden myyjien uhriksi ja he saivat meidät ylipuhuttua tähän hostelliin. 50 zlotia, eli n. 13 euroa /yö. Mahtuu budjettiimme, eli laatua ei odoteta, joskaan sitä ei ole tarjollakaan. Varaamme huoneen kolmelle. Saamme yhden tavallisen, ja yhden kapean parivuoteen.
Seuraamme liittyi Dod, nuori neworkilainen teatteriohjaaja joka kiertelee ympäri Eurooppaa. Rojahdamme huoneeseen varhaisille päiväunille odottelemaan E-J:n laskeutumista.
Myöhemmin E-J:n saapuessa varasimme kaksi kahden hengen huonetta, M-P nukkui jenkin kanssa. Hostelli osoittautui kuitenkin positiiviseksi kokemukseksi. Grillasimme pitkin yötä brittien kanssa. Puolalaismies halusi puhua kanssamme ruotsia: hän oli asunut viisi vuotta Tukholmassa.
Varsova 13.7
Lazienkin puisto on kaunis. Valtaisa metsäinen alue miltei kaupungin keskustassa muodostaa miellyttävän kontrastin modernin cityn ruuhkalle. Kyseessä on kuninkaanpalatsin puisto, jonka isäntänä on toiminut muunmuassa Zigismund III Vasa, omana aikanaan meidänkin kuninkaamme, Turun linnan renessanssikuninkaan Johannes III:n poika.
Muut nähtävyydet jäivät näkemättä. Etsimme Varsovan gheton muistomerkkiä sitä löytämättä, vanhaan kaupunkiinkin oli pitkä matka. Vietimme Varsovassa vain hieman yli päivän, joten kovin tutuksi kaupunki ei tullut. Paluumatkalla kylläkin poikkesin Varsovaan uudestaan, jolloin ehdin vierailla myös vanhassa kaupungissa.
14.7 Junassa Varsovasta Krakovaan
Muistikirjasta poimittua:
Varsovassa junien lähtölaiturit tottelevat toisen ulottuvuuden lakeja. Laitureita (tor) on neljä, raiteita (peron) kahdeksan. Laiturit ovat numerojärjetyksessä, mutta niiden järjestyksellä ei ole mitään yhteyttä raiteiden järjestykseen. Lähtölaituri selviää puolaksi kirjoitetusta aikataulusta, jossa on määränpään kohdalla joukko mitä erilaisimpia numeroita. Huolimatta paikallisten neuvoista valitsimme väärän raiteen ja jäimme junasta.
Saimme uudet liput ostettuamme selvitettyä, että kaikki Krakovan junat lähtevät laiturilta neljä, eikä suinkaan raiteelta neljä, jolla seisoimme. (Jälkihuomautus: meitä vitutti kuin pientä oravaa, mutta jälkeenpäin tiedän päässeemme helpolla. Loppupuolella kerron lisää Puolan rautateistä. )
Onneksi junat ovat mukavia ja siistejä. Ehkä paluumatkallakin voisi hyödyntää niitä.
Tarkoitus olisi, että matkatoverini lentävät Prahasta suoraan Suomeen, koska heidän pitää ehtiä ajoissa töihin. Minä sen sijaan suunnittelin matkustavani bussilla takaisin Viroon ja sitä kautta Suomeen. Istumista tulee vähintään 25 h. Hieman arveluttaa, ehkä pysähdyn jossain yön yli. Ainakin pieniä pysäyksiä pitäisi tehdä: minun kaltaiseni kofeiiniaddikti ei kestä kahdeksaa tuntia ilman kahvia.
Ehkä se menee: varaan vain tarpeeksi tsekkiläistä olutta ja hyvää lukemista mukaan.
15.7 Krakova
Krakova on idyllinen pikkukaupunki kuuman Varsovan jälkeen. Krakova perustettiin 1000-luvun tienoilla ja toimi Puolan kuningaskunnan pääkaupunkina 1600-luvulle asti jonka jälkeen poliittinen keskus siirtyi Varsovaan. Keskiaikainen kaupunki säilyi II :sta maailmansodasta vähäisin tuhoin muihin Keski-Euroopan kaupunkeihin verrattuna, joten arkkitehtuurin ystäville nähtävää riittää.
Alunperin kebab on tunnetusti lammasta. Suomessa myytävä kebab on yleensä nautaa. Puolassa jostain syystä kanaa. Eipä siinä mitään, hyväähän se oli. Iloinen egyptiläinen kebabinpaistaja lupasi tehdä meille tuliset annokset ja piti lupauksensa. Vilvoittelin kieltäni roikottamalla sitä suustani tuulettimen edessä. Kebabinpaistaja kysyi onko Suomessa paljon egyptiläisiä. Vastasin että ei, mutta että muista lähi-Idän maista on kyllä paljon ihmisiä, syyrialaisia, arabeja, turkkilaisia, iranilaisia, heillä on usein myös samanlainen kebateria. Hän ilmeisesti loukkaantui hieman, ja ymmärsin etteivät ihmiset yleensä pidä siitä että heidät sekotetaan johonkin toiseen kansallisuuteen. Etenkään lähi-Idässä, jossa on sodittu vuosia. Olisihan se minun pitänyt tietää. Tosin hän itse luuli meitä ensin saksalaisiksi. Siitäkin voisi loukkaantua.
Muistikirjasta poimittua:
Hotelli Zaczek on hintaansa (10e) nähden tyydyttävä, paitsi että vessan katto homehtii, mikä näin astmaatikkona ei minua erityisesti miellytä.
Seinällä kävelee torakka. Tapan pois, mutta en mainitse kanssamatkustajille, etteivät säiky. Eipä noita näytä olevan kuin yksi. Päivänvalossa ainakaan.
Huomenna olisi tarkoitus mennä katsomaan Auswitchiä. Masentaa jo etukäteen. Sekä paikan perimmäisen luonteen vuoksi, että pelkään sen olevan turisteja täynnä oleva holokaustin teemapuisto.
Toinen torakka. Kaupasta ostamani kuulakärkikynä soveltuu niiden tappamiseen mainiosti. Muuhun se ei sitten sovellukaan.
Keskustelimme brittien kanssa naisista. (Mistäs muusta me nuoret miehet kuin oluesta ja naisista, paitsi urheilusta. ) Anglit olivat tavattoman ihastuneita skandinaavinaisiin, mikä näin suomalaisnäkökulmasta vaikutti kummalliselta. Ehkä se on se hiusten väri. Henkilökohtaisesti minä joka preferoin tummia en ole koskaan ymmärtänyt blondi-innostusta: nainen voi olla kuinka tahansa tyylitön/ huonoihoinen/ huonoryhtinen/ ylipainoinen/ bimbo ja silti häntä pidetään kauniina hiusten värin vuoksi. Mutta sen sijaan nuo tummat idän kaunottaret! Junan tarjoilijatar näytti juuri sellaiselta johon voisi ihastua ensi silmäyksellä: ystävälliset kasvot, ujo hymy ja syvät tummat silmät. Iho oli norsunluun valkoinen lukuunottamatta hienoista punaa poskilla. Pitkät hieman kiharat hiukset oli nostettu nutturalle niskaan. Siro vartalo oli tehty pajusta ja liikkui varovasti kuin viikon vanha gasellinvarsa.
Koska satuimme Krakovaan Festival Jazzowy:n eli jazz-festivaalien aikaan, kävimme paikallisessa luolassa Michal Urbaniakia kuuntelemassa. Perinteistä mättöjaskaa, solisti oli kyllä karismaattinen, joskin taustabändi ehkä ei ollut parhaassa vireessään.
Artistin kotisivuilta voi kuunnella tämän tuotantoa maksutta, ja suosittelen tutustumaan, vaikka lataussysteemi onkin hieman kummallinen.
16.7.Krakova
Muistikirjasta poimittua:
Vesisade tanssii kaduilla kuin lukkarin raippa jukolan poikain pakaroilla. Livahdin turvaan ensimmäiseen ravintolaan. Ehkä minua ei katsottaisi niin pahasti, jos minulla olisi pikkutakki ja kravatti, kuten paikan sisustukseen kuuluu. Tällä hetkellä näytän lähinnä uitetulta koiralta.
Matkatoverini lähtivät vierailemaan Krakovan kuuluisilla suolakaivoksilla. Minä päätin säästää rahaa ja voimiani ja jäädä kaupunkiin. Tosin romanttinen ajatukseni puistoissa käyskentelemisestä muistikirja taskussa jäi sattuneesta syystä.
(Plussaa: täällä soi Saint German, miinusta: omenapiirakassa on kuoria jotka ovat sitkeitä.)
En ole erityisen hyvä ostamaan tuliaisia. Enkä ylipäätään ostamaan mitään. Lähdin kaupungille tuliaisia hankkimaan. Hetken aikaa kadulla käveltyäni muistin että minun piti etsiä jotain ostettavaa. Yleensä olen tottunut ignooraamaan kaikki kaupalliset vihjeet eli mainokset. Lähinnä kahdesta syystä: pääsääntöisesti mitä turhempi tuote, sitä houkuttelevampi mainos; toisaalta, olisi mitä hyvänsä, ei minulla yleensä ole siihen varaa. Krakovasta pakotin itseni ostamaan yhden postikortin, jota en sitten kuitenkaan koskaan lähettänyt.
Krakova 17.7
Kävimme Auschwitchissä. Mitä siitä voi enää sanoa? Tuskin mitään, mitä ette olisi jo historiantunneilla tai BBC:n dokumenteista oppineet. Siellä ne olivat, kaikki. Näin kuinka suuri vuori on 5 tonnia murhattujen pikkutyttöjen hiuksia, kosketin krematoriota, jonne ruumiita tungettiin kuin halkoja (neljä kerrallaan), näin parakit ja Lebensgefahr -kyltit sähköaitojen edessä. Olin paikalla jossa se tapahtui.
Turistit kymmenistä eri maista ihmettelivät miten se oli mahdollista. Kuinka ihmiset saattoivat tehdä toisilleen sellaista? Eivätkö saksalaiset tienneet mitä tapahtui? Olivatko ss-miehet syntyjään pahoja, vai mikä ajoi heidät siihen?
Itseäni se ei hämmästyttänyt juuri lainkaan. Tottakai kaikki tiesivät. Se juuri on keskitysleirin idea, että kaikki tietävät. Keskitysleiri on totalitaarisen systeemin kruunu. Se on vallan symboli joka julistaa "kaikki on mahdollista".
Ja yhtä nopeasti se kaikki unohtuu, ja yhtä helposti voidaan kieltää että mitään koskaan tapahtui. Samalla nopeudella salonkisosialistit tai mao-pinssein ja cheguevara-paidoin koristautuneet kommunistinuoret unohtavat Stalinin keskitysleirit, Kiinan kulttuurivallankumouksen uhrit tai Pohjois-Korean murhatut mielipidevangit.
Se kaikki on niin arkipäiväistä, suorastaan banaalia.
Keskitysleirin mekanismi on yksinkertainen: se joka antaa määräyksen, ei joudu toimeenpanemaan sitä, ja se joka joutuu suorittamaan likaisen työn, ei joudu koskaa kantamaan vastuuta, koska noudattaa vain käskyjä. Ilmiötä valaisee Stanley Milgramin klassinen koe vuodelta 1963 (mikäli psykologian tunnit eivät ole tuoreessa muistissa, kokeenkulku on selostettu tässä). Toisen selityksen antaa Phil Zimbardon tutkimus. Kun ihmiselle annetaan rajaton valta toisen ihmisen yli, jälki on rumaa.
Mutta täytyy sanoa, että historian hetki jota haluaisin todistaa, on Rudolf Hössin, Auschwitzin johtajan, teloitus. Hänet teloitettiin hirttämällä vuonna 1947 Auschwitzissä oman kotitalonsa (mukava perheidylli, vaimo ja kaksi lasta) ja ensimmäisen kaasukammion välissä. Olisin halunnut olla paikalla ja nauraa. Nauraa kovaan ääneen, sillä nauru on ainoa asia jota paha pelkää.
17.7 Junassa Prahaan
Muistikirjasta poimittua
Koska maailma on pieni, ilmestyy Dod seuraavan kulman takaa kanssamme samaan vaunuosastoon. Opetamme rinkkoja ylähyllylle nostaessamme hänelle oleellisimmat suomen kielen sanat.
Edellisen junan mukavuudesta kovin innostuneena tämä on pettymys. Ahdasta ja meluisaa. Ei siis unta tänä yönä.
Myöhemmin:
Matkatoverini M-P hieroo tuttavuutta brittien kanssa. Olemme pysähtyneet Tsekin rajalle. Täällä haisee virtsa. Ehkä tässä on pysähdytty aiemminkin, ja kauemmin kuin mitä ihmiset ovat jaksaneet odotella. Britit esittäytyvät Alexiksi ja Keviniksi.
Praha 18.7
Prahan päivä ja yö ovat kuin taivas ja helvetti. Päivisin keskiluokkaiset perheet tepastelevat satojen kirkkojen vanhassa kaupungissa. Kaikkialla on idyllisiä kahviloita, pieniä matkamuistokojuja, käsityökauppoja. Yöllä valtaa pitää synti: Praha on viinaa, huumeita, naisia.
Aloitimme illanvieton suuntaamalla matkaopaskirjan suosittelemalle Rockster klubille. Paikkaa luonnehti epäonnistunut avantgardistinen sisustus, epämukava tanssilattia ja brittinuoret, jotka olivat tulleet kaupunkiin etsimään viinaa pilveä ja helppoa seksiä. Juotimme toisiamme ja poistuimme etsimään parempaa paikkaa.
Ovella vastaan tulivat junasta tutut Alex ja Kevin kahden tytön kanssa joihin olivat tutustuneet hostellissa. Totesin ettei maailma ole oikestaan pieni, vaan me olemme vain ennalta-arvattavia.
Jatkoimme matkaa seitsikkona ja yritimme löytää toisen oppaan suosittelemista klubeista. Erehdyimme ovesta ja päädyimme diskoon, tyypilliseen hengeltään halpaan ja juomiltaan kalliiseen jumps&tömps -paikkaan. Viimeistään täällä huomasimme, että itseasiassa koko kaupunki on täynnä äidin helmoista karanneita englantilaispoikia. Heitä viihdyttämään oli palkatttu kaksi muodokasta tanssityttöä. Arvioimme matkatovereideni kanssa sen hieman mauttomaksi. Vaikka minua noin heteromiehenä miellyttääkin katsella kaunita naisia alusvaatteisillaan eroottisesti liikkumassa. Mainitsin tästä Hannahille, toiselle tytöistä, mutta hän ei ilmeestä päätellen ymmärsi minut jotenkin oleellisella tavalla väärin.
Päätimme matkatovereideni jättää britit nelistään, koska he näyttivät kiinnostuneilta muodostamaan kahdella jaollisia ryhmiä. Meillä meni hetken aikaa ymmärtää vihjeestä, ehkä johtuen siitä englantilainen flirttailukulttuuri osoittautui maineensa mukaiseksi, eli suomalaistakin vaatimattomammaksi, joten emme heti ymmärtäneet että he ovat kiinnostuneita toisistaan.
Tässä vaiheessa kello oli sen verran, että oikeastaan halusimme enää vain juoda kaljat ja palata hostellille, joten meille kelpasi mikä tahansa vastaantuleva paikka. Kiertelimme keskustaa kriteerien jatkuvasti alentuessa. Joka toinen vastaantulija mainosti kaupungin parasta strippiklubia tai myi kamaa. "I need no more hash, man, but I really need to fuck, man!" selitti 18-vuotias manchester united - paitainen nuorukainen.
Annoimme heittää itsemme seuraavan klubin ovista sisään. Paikka osoittautui sitten kuitenkin strippibaariksi. Vaivaantuneen oloiset tyttöset vatkasivat lantioitaan kromiputkella ja keräsivät tippejä aluspöksyihin. Pojat vahtivat suu auki nähdäkseen milloin topit tippuvat ja he saavat nähdä maitorauhaset sitten imeväisikänsä.
Vaikka enhän minä moralisoi. Baarin tunnelma vain oli olematon. Se oli täynnä turisteja, äideiltä, vaimoilta ja tyttöystäviltä karanneita nuoriamiehiä jotka olivat ulkomailla ollessaan uskaltautuneet hieman paheelliseen paikkaan.
19.7 Praha
Muistikirjasta poimittua
Reissu alkaa olla ohi. Tästä eteenpäin on enää paluumatkaa. Huomenna aamulla M-P ja E-J lentävät Helsinkiin, minä istun junaan kohti Varsovaa
19.7 Junassa Prahasta Varsovaan
Jos Varsovassa junaan pääsy oli hankalaa, niin sitä se on Prahassakin. Koska täällä homma pelaa siten että osa junasta menee toiseen, osa toiseen kaupunkiin on määränpäiden merkitseminen ulkopuolisen silmin sekavaa. Missään ei lue miltä laiturilta juna Varsovaan lähtee. Eikä missään ole aikataulua, jossa lukee Varsovan junan aikataulu. Ja englanniksi palvelee vain kaksi lippuluukkua, niiden edessä on puolen tunnin jono, ja jos junan lähtöön on vartti, ei kannata edes yrittää jonottaa. Kukaan ei päästä ohi ja muilla lippuluukulla näytetään lappua jossa lukee "kansainväliset liput kassalta sejase". Juoksentelin kuumassa odotushallissa ympäriinsä raskas rinkka selässäni. Sattumalta löysin pienen nurkasta pienen ilmoitustaulun, jonka tuhansien kaupunginnimien seassa oli myös Varsova. Löysin siis oikean laiturin. Vielä kun löysin oikean vaununkin, pääsin vihdoin matkaan.
Mutta koska mitään ei voi tehdä liian helpoksi, alkoi tästä itseasiassa vasta toinen episodi. Minun piti ostaa paikkalippu makuuvaunuun. Asiasta mainittiin jo lipunmyynnissä, joten varasin mukaani 500 korunaa. Mutta korunat eivät käykään: "Nöy tsehh mani. Ounli slotys, juuros oor dollaars."Ihmettelin hieman, kuinka Prahassa ei tsekkiläinen raha kelpaa. Huojentuneena muistin ne eurokolikot jotka euroalueelta poistumisen jälkeen pakkasin hedelmäpussiin rinkkani pohjalle. Kaivoin koko rinkkani sisällön vaunun lattialle kolikoita kuumeisesti tonkiessani ja viimein löysin pienen pussukan. Jossa oli 7 euroa. Lippu maksaa kymmenen. Tyhjensin taskuni: minulle oli korunoita, grozneja, litejä, lateja, viron kruunuja, senttejä, taskut ja kourat täynnä mutta mikään ei kelvannut. Puolan rahaa minulla oli 25 slotin edestä, tarvittiin 40. Yrititin tarjota sekä euroja että sloteja, yhdessähän ne ovat ainakin puolitoista kertaa lipun hinta. Konnarin pinna oli hänen englannin oppimääräänsäkin lyhyempi. Hän alkoi karjua minulle jotain puolen ja englannin sekaista: "get aut!" Juna oli jo liikkeessä. Tajusin, ettei hän tarkoitakaan minua, eikä aikonut heittää minua ulos liikkuvasta junasta, vaan laukkuani, joka oli keskellä vaunukäytävää. Siirsin sen pois tieltä, jotta hän pääsisi ohitseni. Hän ilmeisesti meni keskustelemaan jonkun kollegansa kanssa, ja viimein hän suostui myymään paikkalipun minulle 7 euron ja 14 slotin hintaan.
Tästä lähtien ilmaisun toimii kuin junan vessa virallinen vastakohta olkoon toimii kuin puolan rautatiet.
Mutta noin muuten vaunut ovat siistejä ja mukavia. Hieman ahtaita, mutta juna on miltei tyhjä, joten se ei haittaa. Juuri nyt sisään astuu originellin oloinen 50-luvun vaatteisiin pukeutunut nuori mies.
Hieman myöhemmin:
Mies esitteli itsensä Martiniksi ja kertoi opiskelevansa animaatiota. Hän on puoliksi tsekkiläinen, puoliksi puolalainen. Meni hetken ennenkuin totuimme samaan puherytmiin. Yleensä ihmiset ymmärtävät paremmin kuin puhuvat, hän sen sijaan pulisi kuin papupata, mutta ei välttämättä aina ymmärtänyt mitä yritin sanoa. Mutta vauhtiin päästyämme jauhamme pitkin yötä Kaurismäen elokuvista ja maailman menosta. Hän kertoi ystävästään joka on äidin puolelta suomalainen: hän on muuten hiljainen, mutta juo aina silloin tällöin hyvin paljon olutta. Siinä viidennen tuopin jälkeen hän käy hyvin puheliaaksi, alkaa lausua runojaan ja tekee tuttavuutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Ilta päättyy aina Suomen kansallislauluun.
Martin tutustutti minut uuteen Itä-Eurooppaan keskittyvään aikakauslehteen nimeltään B east, jossa hänen ystävänsä on valokuvaajana. Lehti muistuttaa aika paljon Imagea: poleemisia juttuja, kauniita kuvia ja kiiltavää paperia. Imagoltaan lehti pyrkii olemaan nuorekkaan älykäs kulttuurilehti, ja jossain määrin sitä onkin. Myöhemmin Varsovasta ostin seuraavan numeron, joka valitettavasti oli tasoltaan hieman tippunut pilottinumeroon verrattuna. Lyhyt juttu Ukrainan oranssista vallankumouksesta vaikuttaa Kiovan klubioppaan kainalojutulta ja valokuvataiteilijat (mm. Robert Nettarp, Paul Barbera, Laura Kallasvee ja Anna Kovacicova) on valittu ilmeisesti sen perusteella, että heidän kuvansa ovat seksikkäitä ja eroottisia. Mutta jutut Piotr Ulanskista ja Klaus Kinskistä ovat ihan hyviä, vaikkakin lyhyitä. Ehkä taso tästä nousee. Potentiaalia varmasti on, mutta juttuihin pitäisi saada sisältöäkin.
20.7 Varsova
En kadu pientä pysähdystä Varsovaan, vaikka menomatkalla se olikin kaupungeista tylsin. Kävin muunmuassa vanhassa kaupungissa, jonne emme ehtineet aikaisemmin mennä. Verrattuna Prahaan ja Krakovaan se on vaatimaton, mutta toisaalta idyllinen, eikä turisteja ole samalla tapaa laumoittain.
Osaltaan B east-lehden myötä tulen miettineeksi suhdettani itäeurooppalaisuuteen. Joskus ihmiset ihmettelevät miksi pidän Itä-Euroopasta. Ja silloin minä yleensä ihmettelen, miksi he eivät pidä. Ehkä kyseessä on vanha idänpelko. Etenkin Suomessa, jossa aina on haluttu kuulua mielummin länteen, on vaikea ihannoida Itä-Eurooppaa.
Bussimatka Varsovasta Tallinnaan meni suhteellisen helposti. En saanut juurikaan nukuttua, mutta silti vetoa riitti kotiin asti.
21.7 Laivamatka Tallinnasta Helsinkiin
Yritän etsiä sisätiloista rauhallisen paikan. Sen löytäminen ei ole helppoa, koska näitä laivoja ei ole tarkoitettu matkustamista varten. Baariin en viitsi mennä, koska siellä siellä soi humppa ja se on täynnä kännisiä eläkeläisiä. Sitäpaitsi minulla ei ole rahaa edes kahviin, eikä korttini käy täällä. Uloskäynnin vieressä on tilaa maata lattialla. Siellä saan myös syödä eväitäni rauhassa. Ennen satamaa tosin pitää siirtyä pois, ennenkuin pakokauhuiset ihmiset rynnivät ylitseni.
Tuskin edes ehdin istahtaa, kun joku sammuu lattialle eteeni. Tervetuloa laivalle.
21.7 Junassa Turkuun
Takaisin kotimaan kamaralla. Karjaan kohdalla matkaa on jäljellä vielä tunti. Olisiko tämä aika tehdä jonkinlainen summa&summarum? Jos palataan ongelman alkupisteeseen: mitä matkustaminen meille antaa? Miksi matkustamme, maksamme suuria summia ja kärsimme matkan rasitukset vain päästäksemme toiseen paikkaan? Eikö kyse ole siitä, että on käynyt siellä? Nähnyt sen omin silmin, ollut paikalla; olemme pyhiinvaeltajia. Ja juuri siksi matkakertomukset eivät tavoita matkustamisen syvintä olemusta: ne eivät vie minnekään, ja parhaimmillaankin voivat vain näyttää tien. Ta olla saagoja, kertomuksia sankariteoista matkalla tuntemattomaan.
