Elämä
ja Teot

18.12.2004

Allekirjoitin vetoomuksen kivitystuomioiden kieltämiseksi Iranissa. Vuonna 2004 tuntuu absurdilta, että tällaisten asioiden kieltämisestä edes keskustellaan. Luulisi että nämä ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle jolla on tervettä ymmärrystä. Kuitenkin on maailmassa ihmisiä, jotka uskovat että se alaikäinen tyttö, jota on käytetty seksuaalisesti hyväksi, on syyllistynyt haureuteen ja siksi ansainnut tulla kidutetuksi kuoliaaksi.

Katsoin netistä videon, jolla kivitystuomio pantiin täytäntöön. Voin selostaa mitä siinä tapahtui, jotta kenenkään muun ei tarvitse sitä katsoa. Johtuen videon suttuisuudesta, vangeista ei saa selvää, mutta oletettavasti kaikki neljä ovat naisia. Teloitettavat peitetään valkeisiin säkkeihin ja kaivetaan vyötäröstään alaspäin maahan suuren hiekkakentän keskelle. Säkit näyttävät naurettavan pieniltä niitä käsittelevien suurikokoisten miesten rinnalla. Vankien reaktioitaan on mahdoton nähdä, ja ehkä säkit ovatkin juuri kaiken inhimillisen karsimiseksi ja teloitettavien persoonallisuuden kätkemiseksi. Itse kivitys jatkuu useita minuutteja. Kivet eivät ole niin suuria, että veisivät henkeä pian, tai edes veisivät tajua pois. Säkit värjäytyvät pian valkeista punaisiksi, ja alkavat repeillä. Ympärillä oleva olevat ihmiset ovat tavallista kansaa, n 30-50 vuotiaita miehiä, kaikki joukkopsykoottisessa väkivallan hurmoksessa, allahu akbar-huutoja karjuen. Säkit nytkähtelevät vielä kun kaiken luulisi olevan ohi.

Tämä on tosi-tv:tä, jossa mainoskatkolla ei parannella meikkiä. Tällä videolla neljä ihmistä tapettiin oikeasti. Länsimainen mediakriittinen katsoja tulee miettineeksi, onko tällaisen levittäminen laillista. Entä katsominen? Niinpä, maailmassa maa, jossa tällaisen tekeminen on laillista. Siinä teille idän mystiikkaa.

Kotiin tullessa postilaatikossa odottivat jälleen sekä hyvät että huonot uutiset. Uhkaavimmalta näyttivät pankin ja Kelan kirjeet, lupaavimmalta Cimon kirje. Tosin toisin kävi: Cimo (kansainvälisen henkilövaihdon keskus) ilmoitti, etten pääsekään Latviaan töihin. Shit happens. Muut kirjeet sen sijaan tiesivät rahaa: Kela antoi vielä toisen mahdollisuuden ja kertoi jatkavansa opintotukea toukokuulle, pankki ilmoitti että veronpalautukset odottavat hakijaa. Ambivalentti tunne

Olen ihastunut. Tosin en naiseen vaan maahan. Lähi-itään syventyessäni idän eksotiikka vei minut mukanaan, ja kiinnostuin Iranin kulttuurista. Kyseessähän on kuitenkin vaatimattomasti maailman vanhin kulttuuri. Valtaa pitää tällä hetkellä ääri-islamilainen hallitus, joka jumitti maan henkisesti keskiajalle. Etenkin nuoret vaikuttaisivat tyytymättömiltä,joten saa nähdä miten asiassa käy...

"Nörtti mielletään usein hoikaksi, kauluspaitaan ja suoriin housuihin pukeutuvaksi sekä pyöreitä silmälaseja käyttäväksi henkilöksi, jolla on huonot sosiaaliset taidot."(Wikipedia, hakusana 'nörtti')Tulihan se sitten todistetuksi. Tällä hetkellä näkökin on siinä määrin heikkenemässä että kohta on ne lasitkin. Tiedän miltä homoseksuaalista tuntuu hetkeä ennen kaapista tuloa. 22-vuotta olen rakentanut identiteettiäni sen varaan että en ole nörtti. En koskaan maininnut kysyttäessä tietokoneita harrastuksekseni, ja vaikka lapsena mielummin lueskelin kotona muiden pelatessa lätkää, ja vaikka olen aina tiedostanut älyllisen ylemmyyteni, niin nörttinä en ole itseäni pitänyt. Noniin maailma, ole valmiina tunnustukseen: MINÄ OLEN NÖRTTI, JA YLPEÄ SIITÄ!

Pieni elämäntarina ja ajan lyhyt historia. Nykyaikana yleisneroksi pyrkiminen on huomattavasti hankalampaa kuin vielä satakunta vuotta sitten. Opiskelit pari vuotta latinaa, luit ne pari kirjaa jotka käsittivät koko alan tiedon ja homma oli siinä. Sitten vain kirjoittelit piippu suussa takkatulen ääressä teorioita ihmismielen syvyyksistä tai kaukaisista kansoista.

Nykyään alan paraskaan spesialisti ei voi ymmärtää koko alansa kenttää. Kaikki leviää kuin mustetahrat Rocshahin työpöydällä. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla kaikki on suhteellista. Teknisillä aloilla monimutkaista. Sanotaan että maaimassa on vain neljä ihmistä tietää kuinka tietokone itse asiassa toimii. Ja tämän ilmion tajuamisen jälkeen he ovat tarvinneet todennäköisesti paljonkin psykologian apua.

Ja minä parka vielä kuljen siinä vanhassa uskossa, ettei minulle mikään inhimillinen vierasta. Että on tiettyjä asioita, joita jokaisen itseään sivistyneeksi kutsuvan pitäisi tietää. Riittää taas kirjastontädeillä miettimistä, kun rojautan tiskiin nipun suomalaista klassikkokirjallisuutta(Teuvo Pakkala), astrofysiikkaa vasta-alkajille, saksan oppikirjan, amerikkalaista nykyprsoosaa (Chuck Palahniuk).

Pitäisi erikoistua. Miten minä erikoistun, kun en edes tiedä kuinka maailmankaikkeus on syntynyt. Raamattukaan ei enää kelpaa tiedonlähteeksi, kuten ennen. Kaikeltahan putoaa pohja, jos edes sitä ei tiedä.

Lopetan tämän tähän. Hyvää lukukaikaa tärvääntyy.

30.11.2004

Kirjoittamisesta:

Joskus alimmassakin inspiraatiodeprivaatiossa saattaa käydä niin, että lukiessaan joitain oikein hyvää tekstiä kirjoittamisen into tarttuu. Usein siksi että muistaa jälleen mikä tekee kirjallisuudesta nautittavaa. Toisaalta hyvä kieli itsessään tarttuu: hyvämuotoiset lauserakenteet kutkuttavat aivojen kirjoitusrauhasta ja tekstiä alkaa virrata. Ja kommunikaatioatahan tämä kaikki on: lukiessaan hyvää tekstiä tulee tarve vastata, osallistua keskusteluun.

Samaan aikaan kirjoittajapoloa nykii vastakkainen tendenssi: eikö tässä maailmassa ole jo tarpeeksi tekstiä, mitä tässä enää paperia haaskaamaan. Ei kukaan jaksa lukea, kaikki harppovat hyvänkin tekstin yli kun valittavana on sata muuta. Tai jättävät sen kokonaan lukematta, ellei se satu olemaan tenttivaatimuksissa, ja menevät katsomaan telkkaria. Ja sitäpaitsi kaikki on jo sanottu. Ja paremmin. Itse asiassa jo muinaiset roomalaiset sen kiteyttivät.

Edellämainittua voidaan soveltaen käyttää myös muihin taiteenaloihin.

Kasvoni ovat kalenteri. Niissä lukee suurin kirjaimin maanantai.

Sunnuntai meni sitten krapulassa. Ei tarvitse varmaan mainita missä lauantai meni. En olekaan juonut kunnon perseitä pitkään aikaan. Ja muistin taas miksi.Neljän aikaan tultiin vielä JK:n kanssa juomaan giniä minun kämpilleni. Ei pitäisi säilyttää alkoholia kotona. Taidan myös luopua ajatuksesta aloittaa se huumeidenkäyttö.

Stressi alkaa vaatia veroaan. Kun on koko syksyn päntännyt aamusta iltaan, toteaa tässä vaiheessa että kaikki energia on jonnekin kadonnut. Huomaa aamulla istuvansa tuolilla lusikka suussa ja toinen jalka lahkeessa ilman että on voimaa laittaa itseään lähtökuntoon. Käy parilla luennolla ja sitten palaa kotiin zombieksi. Myös kaikki pienet asiat kasaantuvat kun ei aika ja voimat riitä: siivoaminen, vaatteiden peseminen, harrastukset.

Tänään piti tavata muutama virolainen opiskelija; meillä on sellainen "kielikerho". Tapaamispaikkana oli pub Pikku-Torre. Ei siinä muuten mitään, mutta kun Turussa Torren ravintoloita on kolme kappaletta. Enkä sitten löytänyt heitä. Kävin kai vieläpä oikeassa paikassakin, mutta en nähnyt heitä siellä, joten kuvittelin olevani väärässä paikassa. Tyypillinen minä. He tietysti näkivät minut, ja ihmettelevät miksi kävin ovella pyrähtämässä. Eikä kukaan tietänyt toistensa numeroita, että olisi voinut peräänkään soitella.

Olen alkanut polttaa sisällä. Edellinen lause sisältää kaksi uutta tietoa: olen taas alkanut polttaa ja olen alkanut polttaa sisällä. Molemmat ovat tietenkin huonoja tapoja. Olen alkanut polttaa enemmänkin tavan kuin nikotiinin tuottaman nautinnon vuoksi. Imen muutaman poskarin ja tumppaan puolikkaan savukkeen tyhjään olutpulloon. Onpahan jotain tekemistä.

Ensimmäinen kokemus tupakasta oli varmaan joskus 9-vuotiaana. Talvipimeässä huomasin kuinka ihmiset heittivät kerrostalon parvekkeelta tupakantumppeja. Hangessa ne näyttivät jänniltä, tulipää hehkui salaperäisesti. Haju tosin oli hyvin vastenmielinen, eikä rohkaissut polttamaan. Tuskin siinä iässä tiesinkään kuinka tupakkaa poltetaan. Vaatteet siinä sitten tosin alkoivat haista. Sen jälkeen oli turha yrittää vanhemmille selittää minkä vuoksi

21.11.2004

Sunnuntai. Vihaan sunnuntai-päiviä. Ne eivät ole muuta kuin maanantain odottelua. Edellisviikon työt rästiytyvät juuri sunnuntaille, ja seuraavan viikon hommia pitäisi jo aloitella, mutta kaikki energia on kadonnut sunnuntain harmauteen. Mitään ei tapahdu missään, mikään ei ole auki. Koko päivän välttelet tekemästä mitään hyödyllistä, luet sähköpostit varttitunnin välein, iltapäivällä käyt ostamassa ärrältä litran maitoa, illalla menet nukkumaan vaikkei väsytä. Ryhtyisinkö kokeilemaan huumeita?

Kello on kohta neljä. En ole syönyt vielä mitään. Mukavuudet ovat heikoille. Juon kahvia ja kuuntelen ozricia. Ajatus kulkee jotenkin paremmin nälkäisenä. Ehkä se on jonkinlainen alkukantainen selviytymisvaisto. Kun on kylläinen, tyydytetty ja hyvin nukkunut, ei tarvitse ponnistella. Kun taas nälkäisen ihmisen aivot luonnostaan vilkastuvat pohtiakseen keinoja tilanteesta pääsemiseksi. Nykyihmisen motivaation kohteet vain ovat moninaisemmat kuin ruuan, juoman ja parittelukumppanin löytäminen.

Aamu, ja takaisin sorvin ääreen. Tarkoituksena olisi aloittaa TJ:n kanssa suunnittelemaan ulkoasua turkulaista runoutta käsitteleville webbi-sivuille. Projekti kuuluu Kotimaisen kirjallisuuden opintoihin, lehtorimme Soikkeli on vetänyt kyseisiä kursseja jo useampanakin vuonna. Tämä onkin sitten jo kolmas sivusto, jota alan vääntämään, koska varmaan sekoitan itseni kirjallisuuden opiskelijoiden Muusan sivujen maisterointiinkin. On tämäkin kyber-elämää...

Päivän vihje: kurkkupurkkia avatessa kannattaa kansi ensin naksauttaa, esim. tukevalla veitsellä. Klassinen tilanne on, että nainen on keittiössä laittamassa ruokaa, eikä saa kurkkupurkkia auki (tai mitä tahansa muuta tiukkaa lasipurkkia), vaan antaa sen lähimmälle miehelle avattavaksi: avaa toi, kun oot kerran vahvempi. Kaikkein mainioin on tilanne jossa seurueen lihaskimppu punnertaa kantta naama punaisena, saamatta sitä auki. Antakaahan kun selitän: Purkin sisällön jäähtyessä, syntyy sen sisään alipaine, joka pitää kannen paikallaan. Kun veitsellä hieman raottaa kantta, paine tasaantuu, jolloin kannen voi avata yksikätinen lapsikin. Tarinan opetus: äly voittaa lihasvoiman.

Julistan siis kotisivuni avatuiksi. Lauantai 20 marraskuuta alkoi varttitunti sitten. Mikä olisikaan sopivampi hetki kuin vuorokauden vaihtuminen. Maljaa tosin en nosta, kun kaikki juotavaksi kelpaava on jo tästä taloudesta juotu.

Mutta mikä onkaan nettisivujen perimmäinen tarkoitus? Paikka jossa saa kertoa itsestään kaiken epäolennaisuuksia myöten? Eli siis suomeksi egon jatke? Olenko minäkin siis avannut sivut, jotka alkavat: nämä ovat kotisivuni, ne ovat kesken, mutta harrastan kirjallisuutta ja tietokoneita?

Ketä kiinnostaa lukea blogia, jossa setvitään miten huono sää vitutti aamulla luennolle mennessä?

Lupaan ja vannon, että tulen keksimään sivuilleni kiinnostavaa sisältöä. Vaikka väkisin