Tänäänkin blogi saa tyytyä pienempään päivitykseen. Sen edestä julkaisin jälleen pitkästä aikaa Etusivulla yhden pidemmän sepustuksen. En ole ehkä järin tyytyväinen... olisi pitänyt kirjoittaa puhtaaksi, mutta katsoin sen sijaan Komisario Frostia (jakso oli jännittävä, ehkä hieman ahdistava. Mutta hyvä sarja sinänsä. Isona haluan olla kuten J. Frost). Samoin näpertelyprojektini Kuola sai päivitystauon jälkeen hippasen lisää materiaalia.
Kun nyt näitä natsi-juttuja aina väliin täällä sivutaan, muistutetaan eräästä tärkeästä seikasta: romaanit, eli mustalaiset ovat arjalaisia, kun taas suomalaiset eivät.
29.7.2005
Paha jumala vaanii maailman yllä. Leikimme boheemia ja juomme punaviiniä viilipurkeista. "Pentti Saarikoski ja Kauko Röyhkä ovat Suomen ainoat boheemit!" uhoat, humalainen hylje. Olemme köyhiä ja onnettomuutta sataa yllemme kuin pyhää kusta.
28.7.2005
Matkaraportin toinen osa. Edellinen julkaistu samaisessa blogissa 23.7.
Varsova 13.7
Lazienkin puisto on kaunis. Valtaisa metsäinen alue miltei kaupungin keskustassa muodostaa miellyttävän kontrastin modernin cityn ruuhkalle. Kyseessä on kuninkaanpalatsin puisto, jonka isäntänä on toiminut muunmuassa Zigismund III Vasa, omana aikanaan meidänkin kuninkaamme, Turun linnan renessanssikuninkaan Johannes III:n poika.
Muut nähtävyydet jäivät näkemättä. Etsimme Varsovan gheton muistomerkkiä sitä löytämättä, vanhaan kaupunkiinkin oli pitkä matka. Vietimme Varsovassa vain hieman yli päivän, joten kovin tutuksi kaupunki ei tullut. Paluumatkalla kylläkin poikkesin Varsovaan uudestaan, jolloin ehdin vierailla myös vanhassa kaupungissa.
14.7 Junassa Varsovasta Krakovaan
Muistikirjasta poimittua:
Varsovassa junien lähtölaiturit tottelevat toisen ulottuvuuden lakeja. Laitureita (tor) on neljä, raiteita (peron) kahdeksan. Laiturit ovat numerojärjetyksessä, mutta niiden järjestyksellä ei ole mitään yhteyttä raiteiden järjestykseen. Lähtölaituri selviää puolaksi kirjoitetusta aikataulusta, jossa on määränpään kohdalla joukko mitä erilaisimpia numeroita. Huolimatta paikallisten neuvoista valitsimme väärän raiteen ja jäimme junasta.
Saimme uudet liput ostettuamme selvitettyä, että kaikki Krakovan junat lähtevät laiturilta neljä, eikä suinkaan raiteelta neljä, jolla seisoimme. (Jälkihuomautus: meitä vitutti kuin pientä oravaa, mutta jälkeenpäin tiedän päässeemme helpolla. Loppupuolella kerron lisää Puolan rautateistä. )
Onneksi junat ovat mukavia ja siistejä. Ehkä paluumatkallakin voisi hyödyntää niitä.
Tarkoitus olisi, että matkatoverini lentävät Prahasta suoraan Suomeen, koska heidän pitää ehtiä ajoissa töihin. Minä sen sijaan suunnittelin matkustavani bussilla takaisin Viroon ja sitä kautta Suomeen. Istumista tulee vähintään 25 h. Hieman arveluttaa, ehkä pysähdyn jossain yön yli. Ainakin pieniä pysäyksiä pitäisi tehdä: minun kaltaiseni kofeiiniaddikti ei kestä kahdeksaa tuntia ilman kahvia.
Ehkä se menee: varaan vain tarpeeksi tsekkiläistä olutta ja hyvää lukemista mukaan.
15.7 Krakova
Krakova on idyllinen pikkukaupunki kuuman Varsovan jälkeen. Krakova perustettiin 1000-luvun tienoilla ja toimi Puolan kuningaskunnan pääkaupunkina 1600-luvulle asti jonka jälkeen poliittinen keskus siirtyi Varsovaan. Keskiaikainen kaupunki säilyi II :sta maailmansodasta vähäisin tuhoin muihin Keski-Euroopan kaupunkeihin verrattuna, joten arkkitehtuurin ystäville nähtävää riittää.
Alunperin kebab on tunnetusti lammasta. Suomessa myytävä kebab on yleensä nautaa. Puolassa jostain syystä kanaa. Eipä siinä mitään, hyväähän se oli. Iloinen egyptiläinen kebabinpaistaja lupasi tehdä meille tuliset annokset ja piti lupauksensa. Vilvoittelin kieltäni roikottamalla sitä suustani tuulettimen edessä. Kebabinpaistaja kysyi onko Suomessa paljon egyptiläisiä. Vastasin että ei, mutta että muista lähi-Idän maista on kyllä paljon ihmisiä, syyrialaisia, arabeja, turkkilaisia, iranilaisia, heillä on usein myös samanlainen kebateria. Hän ilmeisesti loukkaantui hieman, ja ymmärsin etteivät ihmiset yleensä pidä siitä että heidät sekotetaan johonkin toiseen kansallisuuteen. Etenkään lähi-Idässä, jossa on sodittu vuosia. Olisihan se minun pitänyt tietää. Tosin hän itse luuli meitä ensin saksalaisiksi. Siitäkin voisi loukkaantua.
Muistikirjasta poimittua:
Hotelli Zaczek on hintaansa (10e) nähden tyydyttävä, paitsi että vessan katto homehtii, mikä näin astmaatikkona ei minua erityisesti miellytä.
Seinällä kävelee torakka. Tapan pois, mutta en mainitse kanssamatkustajille, etteivät säiky. Eipä noita näytä olevan kuin yksi. Päivänvalossa ainakaan.
Huomenna olisi tarkoitus mennä katsomaan Auswitchiä. Masentaa jo etukäteen. Sekä paikan perimmäisen luonteen vuoksi, että pelkään sen olevan turisteja täynnä oleva holokaustin teemapuisto.
Toinen torakka. Kaupasta ostamani kuulakärkikynä soveltuu niiden tappamiseen mainiosti. Muuhun se ei sitten sovellukaan.
Keskustelimme brittien kanssa naisista. (Mistäs muusta me nuoret miehet kuin oluesta ja naisista, paitsi urheilusta. ) Anglit olivat tavattoman ihastuneita skandinaavinaisiin, mikä näin suomalaisnäkökulmasta vaikutti kummalliselta. Ehkä se on se hiusten väri. Henkilökohtaisesti minä joka preferoin tummia en ole koskaan ymmärtänyt blondi-innostusta: nainen voi olla kuinka tahansa tyylitön/ huonoihoinen/ huonoryhtinen/ ylipainoinen/ bimbo ja silti häntä pidetään kauniina hiusten värin vuoksi. Mutta sen sijaan nuo tummat idän kaunottaret! Junan tarjoilijatar näytti juuri sellaiselta johon voisi ihastua ensi silmäyksellä: ystävälliset kasvot, ujo hymy ja syvät tummat silmät. Iho oli norsunluun valkoinen lukuunottamatta hienoista punaa poskilla. Pitkät hieman kiharat hiukset oli nostettu nutturalle niskaan. Siro vartalo oli tehty pajusta ja liikkui varovasti kuin viikon vanha gasellinvarsa.
Koska satuimme Krakovaan Festival Jazzowy:n eli jazz-festivaalien aikaan, kävimme paikallisessa luolassa Michal Urbaniakia kuuntelemassa. Perinteistä mättöjaskaa, solisti oli kyllä karismaattinen, joskin taustabändi ehkä ei ollut parhaassa vireessään.
Artistin kotisivuilta voi kuunnella tämän tuotantoa maksutta, ja suosittelen tutustumaan, vaikka lataussysteemi onkin hieman kummallinen.
16.7.Krakova
Muistikirjasta poimittua:
Vesisade tanssii kaduilla kuin lukkarin raippa jukolan poikain pakaroilla. Livahdin turvaan ensimmäiseen ravintolaan. Ehkä minua ei katsottaisi niin pahasti, jos minulla olisi pikkutakki ja kravatti, kuten paikan sisustukseen kuuluu. Tällä hetkellä näytän lähinnä uitetulta koiralta.
Matkatoverini lähtivät vierailemaan Krakovan kuuluisilla suolakaivoksilla. Minä päätin säästää rahaa ja voimiani ja jäädä kaupunkiin. Tosin romanttinen ajatukseni puistoissa käyskentelemisestä muistikirja taskussa jäi sattuneesta syystä.
(Plussaa: täällä soi Saint German, miinusta: omenapiirakassa on kuoria jotka ovat sitkeitä.)
En ole erityisen hyvä ostamaan tuliaisia. Enkä ylipäätään ostamaan mitään. Lähdin kaupungille tuliaisia hankkimaan. Hetken aikaa kadulla käveltyäni muistin että minun piti etsiä jotain ostettavaa. Yleensä olen tottunut ignooraamaan kaikki kaupalliset vihjeet eli mainokset. Lähinnä kahdesta syystä: pääsääntöisesti mitä turhempi tuote, sitä houkuttelevampi mainos; toisaalta, olisi mitä hyvänsä, ei minulla yleensä ole siihen varaa. Krakovasta pakotin itseni ostamaan yhden postikortin, jota en sitten kuitenkaan koskaan lähettänyt.
27.7.2005
Vihdoin yksi projekteistani alkaa näyttää paremmalta. Nimittäin tuo hieman alle iänkaikkisuuden ajan työn alla ollut Muusan kotisivusto. Senpä vuoksi en taida jaksaa tänään enää laittaa matkaraporttia tänne. Rajansa päivittämiselläkin. Vaikka pettymyksen huokaukset kuuluvat tänne asti, taidan mielummin antaa sen ja itseni levätä vielä huomiseen.
26.7.2005
He jotka olivat olleet Siellä, heimon vanhojen tapojen mukaan laksauttivat kieltään joka kerta paikan nimen lausuessaan. "-lla", he sanoivat, "-llä". Siitä kaikki tiesivät heidän käyneen Siellä. Ja oli myös toisia paikkoja, joiden jälkeen kuului sanoa "-ssa, -ssä". Eikä kukaan oikeastaan tiennyt miksi.
Huomenna matkaraportin seuraava osa. Älkää pureskelko konttorituolienne käsinojia malttamattomina odottaessanne.
23.7.2005
Takaisin Suomessa. Tässä siis odotettu raportti matkasta itään. Se etenee epäblogimaisesti ylhäältä alaspäin, ja varsin epäloogisesti yhden päivämäärän alle on sijoitettu muistelmia useammista menneistä päivistä.
Suurimmaksi osaksi teksti on kirjoitettu matkan aikana ja muokattu hienoisesti jälkeenpäin. Muokkaamattomat osuudet on kopioitu muistikirjasta sellaisenaan ja erotettu omiksi lainauksikseen.
9.7. Lähtö
Paras tapa pakata on pitää mielessä elämän perustarpeet: lämpö, ravinto ja puhtaus. Eli laukkuun tulee pakata kasa vaatteita, lusikka-haarukka-yhdistelmä sekä hammasharja. Vielä hengenravinnoksi pokkari tai pari, kamera ja muistikirja. Sitten vain reppu selkään, kengät jalkaan ja jalkaa toisen eteen. Tosin tälläkin metodilla reppu painoi kuin syntitaakka. Vielä kun varasin mukaan evästä ja pari litraa vettä, tunsin itseni männynneulasta kantavaksi muurahaiseksi.
Tarkoitus oli siis matkata kaksi viikkoa jossakin päin Itä-Eurooppaa. Reissusta oli ollut epämääräistä puhetta jo kauan. Hyvin pian puolet kaupungeista putosi matkasuunnitelmasta pois. Päätepisteeksi otimme Prahan, pois jäivät mm. Budapest, Wien ja Berliini. Minä yhdessä M-P:n kanssa matkasin sinne Baltian läpi, E-J:n liittyessä meihin Varsovassa.
Ensimmäinen etappi oli Tallinna, tiara Itämeren otsalla. Ensimmäisenä Tallinnaan saapuva panee merkille taivaaseen kurkottavat kirkontornit (Oleviste oli valmistuessaan maailman korkein rakennus), seuraavaksi humalaiset suomalaisturistit. Tallinnassa asuu n. 360 000 ihmistä, eli neljännes Viron asukkaista. Tallinna on tunnettu suuresta keskiaikaisesta kaupungistaan, vähemmän tunnettu neuvostoaikaisesta kaupungistaan, jossa 80% kaupungin väestöstä elää.
Vietimme päivän puistoissa norkoillen ja illaksi istuimme Eurolinesin bussiin matkalle kohti Vilnaa.
11.7 Vilna
Vilnaan saavuimme huonosti nukutun yön jälkeen. Bussissa näkyi kummia kulkijoita. Riian asemalla keskellä yötä mukaan tuli yleisen kirjallisuustieteen lehtori NN. Hän näki minut, mutta en tiedä tunnistiko. Emme ainakaan kumpikaan tervehtineet. Ehkä hänkään ei matkustanut syrjäiseen Itä-Euroopan pikkuvaltioon tuttuja tavatakseen. Kun vastaan tulee sama tyyppi kuin työpaikan käytävällä harva se päivä, katoaa kiusallisesti se illuusio, että on lomalla kaukana kotoa.
Vilnaaan päästyämme etsimme hostellin, joka oli täynnä, emmekä tietenkään olleet tehneet varausta etukäteen. Toinenkin vaihtoehto oli hieman kaukana, joten päätimme rysäyttää rinkkamme ensimmäisen majoitusliikkeen aulaan. Sellainen oli Hotelli Mikotel, hieman kalliimpi kuin olimme ajatelleet, mutta laatuun nähden edullinen eikä kaatanut budjettiamme.
Vietimme Vilnassa kaksi yötä ja kolme päivää. Seuraavaksi yöksi siirryimme hostelli Filateraihin, joka oli jonkin verran edullisempi. Respan täti ei puhunut englantia, mutta ylpeänä esitteli muutamaa osaamaansa saksan kielistä lausetta. Koska minäkin osasin muutaman lauseen saksaa, jotka onneksi sattuivat olemaan samoja kuin hänen, saimme huoneen varattua. Liettualainen perusluonne on tyypillisen slaavilainen: vilkas mutta vieraanvarainen. Kadulla nuorisolaumat mölyävät ja toriämmät kälättävät ja huutavat kirouksia peräämme, mutta ravintoloissa ja hostelleissa palvelu on ystävällistä
Kaksi kummaa monumenttia Vilnassa:
Todistettavasti Frank Zappa ei koskaan käynyt Vilnassa, eikä hänellä ole minkäänlaisia siteitä kyseiseen kaupunkiin, tai ylipäätään Liettuaan tai koko Baltiaan. Silti juuri tällä kaupungilla on kunnia kantaa kamarallaan Zapalle omistettua patsasta. Ehkä tässä on jotain tyypillisen zappamaista.
Toisesta kummajaisesta on kuva vasemmalla. Jos joku tietää, miksi tämän rappeutuneen, graffittien peittämän korinttilaisen temppelin julkisivuun on tökerösti muurattu kolme metrinen ratakiskoraudasta valmistettu vaatekoukku, niin kertokoon. Paras ehdotus palkitaan. (Vaikkapa erinomaisella liettualaisella Svyturys-oluella).
12.7 Bussissa Vilnasta Varsovaan
Muistikirjasta poimittua:
Matkustaminen on yksi niistä asioista, joista on mukava unelmoida, mutta käytäntö on yleensä hikeä, vaivaa ja rahanmenoa. Tässä suhteessa se on kuin parisuhde: täysin se ei koskaan vastaa ennalta asetettuja odotuksia ja pian päädyt toistamaan vanhoja kliseitä. Mutta ehkä juuri sen vuoksi sitä yrittää aina uudelleen. Ja jotainhan kauniiden muistojen eteen on tehtävä. (Sivuhuomautus: vaikeinta on tietenkin yhdistää parisuhde ja matkustaminen. Jälkimmäinen koituu usein koetinkiveksi edelliselle. )
Etelä-Liettuassa nähtyä: ydinvoimala, lehmää taluttava mies ja yhä aikaisempi auringonlasku. Maasto alkaa hieman kumpuilla. Pohjois-Liettua ja Latvia olisi saanut Pohojanmaankin näyttämään vuoristoseudulta, mutta täällä alkaa jo pikkuhiljaa näkyä pinnanmuotoja. Mistään mäkimaastosta kylläkään ei voi vielä puhua.
Siellä täällä on nähdä neuvostoaikaisia betonikyliä, joissa väkeä on oletettavasti kymmeniä tuhansia.
Täällä on kaunista: pienen mäen päältä näkyy äärettömyyteen, joka loppuu toisessa suunnassa auringonlaskuun ja toisessa nousevaan usvaan.
Edessä on jälleen pitkä yö: matka Vilnasta Varsovaan kestää 10 tuntia. Lähdimme kello 21:30, ja perillä olemme 7:30 paikallista aikaa. Koska Puola on tunnin jäljessä, teemme pienen aikawarpin ja saavumme perille tuntia aikaisemmin. Tai toisinpäin...en ole ehtinyt ajatella.
Myöhemmin:
Eikö näissä ole aina pohjimmiltaan kyse katoamisesta? Olla niin pieni ja näkymätön, ettei tarkinkaan luoti tavoita?
Korjaus: kaksi voimalaa, yhteensä kolme reaktoria.
Sanoja joita osaan liettuaksi: kirpykla (parturi), kav (kahvi) autobusu (bussi), alus (olut), kavine (kahvila)
Kaunasissa mukaan saapuu neiti X. Hän matkustaa ystävänsä moottoripyörän tarakalla kohti Berliiniä, mutta selän kipeydyttyä vaihtoi bussiin Varsovaan asti. Olen kohtelias, mutta vältän flirttailemasta. Voin kuvitella hänen "ystävävänsä" olevan olevan 150 kiloinen motoristi joka aamiaiseksi juo moottoriöljyä ja syö ratakiskoa.
Vielä myöhemmin:
Jossakin ovat jalkani
vieraassa mullassa
niemettömän kiven päällä
en minä ole tutkimusmatkailija
kartta minulla jo on
silti suunta on kohti tuntematonta
jonne mennään etsimään
Vaeltava vitsaus
paimentolainen vailla karjaa
kulutan kenkiä kuin aikaa
kasvien peittämä kaupunki
jokaisessa kivenkolossa kasvaa jokin
kaunis kaupunki
murentuneen kiven pöly
kalkittu graniitti, musta marmori
kuljen jaloille tehtyä tietä
[rivi josta ei saa selvää]
13.7 Varsova
Muistikirjasta poimittua:
Dizzy Daisy; hotellin nimen kuultuaan olisi jo pitänyt hälytyskellojen soida. Koska matkakumppanini hukkasi hostellimme osoitteen, päätimme jälleen varata ensimmäisen vastaantulevan. Jouduimme innokkaiden myyjien uhriksi ja he saivat meidät ylipuhuttua tähän hostelliin. 50 zlotia, eli n. 13 euroa /yö. Mahtuu budjettiimme, eli laatua ei odoteta, joskaan sitä ei ole tarjollakaan. Varaamme huoneen kolmelle. Saamme yhden tavallisen, ja yhden kapean parivuoteen.
Seuraamme liittyi Dod, nuori neworkilainen teatteriohjaaja joka kiertelee ympäri Eurooppaa. Rojahdamme huoneeseen varhaisille päiväunille odottelemaan E-J:n laskeutumista.
Myöhemmin E-J:n saapuessa varasimme kaksi kahden hengen huonetta, M-P nukkui jenkin kanssa. Hostelli osoittautui kuitenkin positiiviseksi kokemukseksi. Grillasimme pitkin yötä brittien kanssa. Puolalaismies halusi puhua kanssamme ruotsia: hän oli asunut viisi vuotta Tukholmassa.
9.7.2005
Asiat pakattu. Juna lähtee tunnin kuluttua. Seuraavan yön vietän bussissa välillä Tallinna-Vilna.
8.7.2005
Koska Googlen mukaan Klaus Juutilainen ja Seppo Lehto kiiinnostavat täällä kävijöitä, palattakoon heihin vielä yhden linkin verran. Tuolla on sanottu oikeastaan kaikki mitä itsekin olisin halunnut sanoa, ja itse asiassa paljon enemmänkin. (Valitettavasti mainion kuvamateriaalin uudelleenjulkaisua saamme vielä odotella.) Ja koska oma sivuni tulee hakutuloksissa ylemmäksi, lienee paikallaan linkittää sivulle joka vastaa hakua paremmin. Sivuston ylläpitäjä on saanut huomiota myös asianomaisilta itseltään, eli lähinnä jumalatonta spämmäämistä, eikä asiaa helpota seikka, että henkilö on slaavilaisten kielten tutkija (tutustukaa asiaan niin ymmärrätte miksi). Toivottavasti itse en herätä herrojen mielenkiintoa, vaikka oletankin heidän googlaavan omalla nimellään vähintään pari kertaa päivässä.
Mielenkiintoinen lisä keskusteluun on vastaava hullu Venäjältä, S. Petrov, joka kai ottaa Lehdon tosissaan. Hän kirjoittelee salaliittoteorioita siitä kuinka suomalaiset yhdessä tsetseenien kanssa valmistelevat suursotaa Venäjää vastaan. Eli hulluja piisaa rajan molemmin puolin.
Ilmassa on jo hienoista matkakuumetta joka johtuu perhosista vatsassa. Huomenna (jo huomenna!) olisi tarkoitus lähteä kavereiden kanssa Baltia-Puola-Tsekki-kierrokselle. En ole ennen niin kaukana käynytkään, ja vähän jännittää. Katsotaan jos tännekin kirjoittelen kuulumisia matkan varrelta, tosin vain omiin kommentteihini, koska tätä pääsen päivittämään vain yliopistoverkosta.
Itse en kylläkään matkapäiväkirjoista pahemmin perusta. Yleensä ne liittyvät niin läheisesti henkilökohtaisiin elämyksiin, että pitää olla todella hyvä kirjoittaja saadakseen sen fiiliksen välittymään. Ehkä joskus ennen, kun ihmiset matkustelivat vähemmän, eikä joukkoviestintäkään kertonut meille eksoottisista kaukaisista maista, oli matkakertomuksilla oma paikkansa. Nykyään kun vapailla kaupunkilaissinkuilla on mahdollisuuksia reissata kerran pari vuodessa, ei matkustelussa ole mitään erikoista. Ja televisiosta saamme tietoa kaukaista maista niin paljon, että tuttavien Kanarian lomakuvien selailu on eksotiikka-arvoltaan nolla.
5.7.2005
Hänelle annettiin heimon vanhojen tapojen mukaan uusi nimi hänen kuolemansa jälkeen. Viimeisinä sanoinaan hänen kerrotaan mutisseen liikennevaloissa: "Emme me oikeasti voi kuolla, joka päivä kuulemme niistä jotka ovat menehtyneet tapaturmaisesti, mutta silti kotoa lähtiessämme tiedämme sinne palaavamme. Tarinoiden täytyy olla vain satua, todellisuudessa nuokin autot sujahtelevat lävitseni." Karjapuskuriin murskautuessaan hän mietti olisiko sittenkin pitänyt ottaa pyykit narulta sisään ennen lähtöä.
Kaupungissa on uskomattoman paljon ääntä. Ei hetkeäkään hiljaista. Tyhjässä puistossa ei näkynyt ketään, mutta kun hetkeksi istahti kivelle, huomasi vasta, millainen mekkala siellä oli. Kahden valtatien autot ajoivat aaltoina ohi, välillä kolisteli juna. Läheisen rakennuksen ilmastointilaitteet hämmensivät ilmaa. Jostain kaukaa kuului ihmisten ääniä.
Rinteellä oleva talo näytti pieneltä. Mietin jos siitä voisi avata yhden seinän, kuhisisiko se kuin muurahaispesä?
2.7.2005
Maailmalla juhlitaan parhaillaan Afrikan köyhyyttä Live 8-konserttisarjassa. Olisiko liian kyynistä tässä vaiheessa kysyä: a) kuka tästä oikeasti hyötyy, b) meneekö ns. "sanoma" lainkaan perille? Tottakai on mukava tuntea yhteisyyden tunnetta ja toimia hyvän asian puolesta. Kun vain saa kuunnella suosikkibändejään eikä tarvitse oikeasti tehdä asialle mitään. Vai miksi esim. artistit kuten Madonna eivät luovu jättiläismäisestä omaisuudestaan ( Forbes-lehden kuuluisan listan mukaan 50 milj.$) ja loistohuviloistaan, jos oikeasti välittävät?
Välillä näytetään pätkää Bob Geldofin dokumenttia Afrikasta, mutta muistutetaan että jotkin kuvat saattavat järkyttää herkimpiä katsojia. Joo, autetaan, mutta kunhan ei näytetä niitä likaisia neekeripentuja porvariston lauantai-iltaa pilaamassa.
Toisaalta, olihan se hienoa nähdä Pink Floyd alkuperäisessä kokoonpanossaan. Vaikka alkuperäinen kokoonpano tarkoittaakin tässä tapauksessa myös Nick Masonia, maailman huonointa rumpalia (pysyy tahdissa metronomin avulla ja välillä soittaa väiin fillin pada-pa-pada). Ja hieman ehkä ärsytti Comfortably numb-kappaleessa taustalaulajatyttönen tissit pystyssä. Kyseessä on kuitenkin ehkä henkilökohtaisen historiani melankolisin kappale, jota teininä tuli angstisena kuunneltua miljoonia kertoja. Hieman oli sellaista "rokkia aikuiseen makuun". Kitarasoolo oli tosin kyllä hyvä.
