Toinen tuutorointipäivä. Ymmärtävätköhän ne lapsukaiset yhtään mitään mitä minä selitän? Kun itselle jokin asia on arkipäiväisen selkeä, on sitä yllättävänkin vaikea selittää ihmiselle joka ei tiedä aiheesta mitään. Pitäisi auttaa heitä muodostamaan jonkinlainen kokonaiskuva asiasta, mutta suoraan lukiosta tulevilla ei ole edes perusasiat hallussa, joten pitää aloittaa aivan pienimmistä yksityiskohdista. Tämän päiväinen asia varmaan jäikin aika hajanaiseksi: lähinnä tuli heiteltyä mieleen tulevia asioita tärkeysjärjestyksessä. Sen verran oppimispsykologiaa kuitenkin tunnen, jotta tiedän että sattumanvaraisena esitellyt tärkeätkin yksityiskohdat unohtuvat saman tien, jos niitä ei osaa sitoa kokonaisuuteen. Eikä kukaan tietenkään kysy mitään. Eikä sinänsä ihme, kaikki ovat varmasti päästään niin pyörällä, ettei kukaan osaa kysyä mitään.
Mukavaa hommaa noin muuten kylläkin. Ja ihania ihmisiä kaikki. Huomenna vuorossa baarikierros. Toivottavasti silloin ihmiset tutustuvat toisiinsa hieman epävirallisissa merkeissä eikä minunkaan tarvitse pelkästään jäykistellä luokan edessä.
29.8.2005
Autonekrologi
Riittikö keuhkoissani vielä ilmaa
kantamaan viimeiset sanani kuuluville
millainen ilme kasvoilleni kangistuu
pettävätkö sulkijalihakseni pian
oliko kuolemani kunniallinen
kuka on se joka löytää pornolehtikokoelmani
tunnustetaanko nerouteni kuolemani jälkeen
ja paljonko pahan palkka on euroissa?
28.8.2005
Tiedotusvälineissä leviävän uutisen mukaan poliisi ja teleoperaattorit ovat estämässä pääsyn lapsipornosivuille. Sinisilmäisenä sitä jotenkin kysyy, eikö lapsiporno ollut jo ennestään kiellettyä... Itse en ole niinkään tarjontaan tutustunut, mutta ilmeisesti sitä sitten on aika paljonkin olemassa. Idea on hyvä sinänsä, ja olisihan se kumma jos sitä ei kiellettäisi. Hieman skeptinen kuitenkin olen. Tuo estohan on melko helppo ohittaa, jos on vain hieman tietoa Internetin toiminnasta.
Yhtälailla sinisilmäisenä sitä ihmettelee, miksi sivustoja ei suljeta, jos ne kerran ovat poliisin tiedossa. Tietenkin tiedän vastauksen: jossakin kauko-Aasiassa toimivia firmoja on mahdoton valvoa. Maat kuten Indonesia ovat niin käsittämättömän köyhiä, että siveettömien kuvien levittäminen Internetissä ei ole ensimmäisenä paikallisten viranomaisten asialistalla. Ja jos lapset tekevät töitä tehtaissa epäinhimillisissä oloissa, ei pariin kuvaan suostuminen ole yksilön kannalta suuri valinta. (Entä olisiko sinisilmäistä kysyä miksi sitten esim. Nike ei ole Suomen viranomaisten mustalla listalla, vaikka yhtälailla heidän työvoimapolitiikkansa on lasten hyväksikäyttöä.)
Mutta vaikka itse toimintaa kolmannessa maailmassa ei voida lopettaa, on kummallista ettei palveluiden ostajien jäljille päästä. (Lisää...) Kaikki liikennehän kuitenkin kulkee suomalaisten telefirmojen kautta ja toisaalta raha siirtyy kansainvälisten luottokorttiyhtiöiden välityksellä.
Näin humanistina arvelluttaa myös millaisin kriteerein lapsiporno määritellään. Jos ilman suurempia kriteerejä aletaan kieltää asioita, sille ei loppua tule. (Onko esimerkiksi Kallen-GallelanSaunassa lapsipornoa?) Kysehän on kuitenkin lasten suojelemisesta. Tärkeimmät pointit tässä lienevät a)ettei lapsia pakoteta asioihin jotka haittaavat heidän luonnollista kehitystään b) ettei lietsota sairaiden ihmisten mielihaluja.
24.8.2005
Kirjastossa käydessäni selailin Postmanin ja Weingartnerin teosta Uutta luova opetus ( Teaching as a subversive activity. Suom. Olli Arrakoski. Gummerus. 1970). Oiva opus sinänsä, vaikka en sen optimismia aivan varauksetta kannatakaan. Teoksen idea pähkinänkuoressa on pohtia miksi oppilaille koulussa opetetaan triviaaleja asioita jotka he unohtavat viimeistään vuoden päästä ja miksi se toteutetaan tavalla joka tuhoaa heidän kykynsä oppia uutta tai ajatella luovasti. Ilmestymisvuonnaan 1969 varmasti radikaaleja väitteitä, eivätkä ainakaan minun kouluaikanani 90-luvulla aivan vanhentuneita.
Hauskaa tässä on se, että kirjoittaja pyysi lukijaa pohtimaan millaisia kysymyksiä pitäisi tärkeänä, jos olisi opettaja 2000-luvulla. Seuraavalla sivulle oli jätetty tilaa kysymyksille, ja joku oli kirjoittanut: "Miksi minun pitää kirjoittaa lähdekirjallisuutta käyttäen essee aiheesta 'luovuus'?" Alle joku oli vastannut: "Koska opiskelet kasvatus'tiedettä'". Ilmeisesti kirjan teesi tuli todistetuksi mikäli peruskouluopetuksen vaikutuksesta vielä yliopistossa opiskelu tuntuu pakkopullalta.
Laita levyä pienemmälle. Rapsuta kevyesti irti pannusta pekoni joka paloi pohjaan munia etsiessäsi. Erottele makkara kuoristaan terävällä veitsellä kuin Jyrki Sukula fileroisi lohen. Ymmärrä "miksi poikamiehet ovat laihempia kuin ukkomiehet"-vitsin syvin olemus. Laita makkara pannulle pekonin ja sipulin kaveriksi. Totea ettei tämä näytä paljon miltään ja harkitse pihistäväsi kananmunia kerrosnaapuriltasi. Luovu ajatuksesta lainkuuliaisena ihmisenä ja siksi ettei naapurillakaan ole. Viimeisenä leikkaa kuutioiksi tomaatti ja suolakurkku ja paista lämpimiksi. Nuudeleita keittäessä älä muistele mummon lihapullia ja perunamuusia. Syö että jaksat blogata.
Vakavemmista aiheista: Helsinginsanomat kirjoittaa Jaruzelski pyysi anteeksi Prahan kevään murskaamista. Wojciech Jaruzelski oli tuohon aikaan Puolan puolustusministeri, ja antoi päätöksen osallistua Neuvostoliiton liittolaisena ns. Prahan keväänä tunnetun uudistusliikkeen tukahduttamiseen. (Jaruzelski tuli myöhemmin myös tunnetuksi Puolan solidaarisuusliikkeen tukahduttajana.) Prahan kevät oli aikansa merkkipaalu: toisaalta se merkitsi Neuvostoliiton liennytyspolitiikan loppua ja brezneviläisen taantumuksen alkua, toisaalta vasemmistolaisuuden jakautumista kahtia niiden suhtautumisessa Neuvostoliittoon.
18.8.2005
Ruotsin matka oli tylsähkö, eikä siitä riitä kerrottavaa, joten sen sijaan julkaistaan Itä-Euroopan matkaraportin viimeinen osa. Olkaapa hyvät. (Koko tarinan voi lukea erilliseltä sivultaan. Prahan matkakertomuksista kiinnostuneille suositan myös seuraamaan Skrubun blogia.)
19.7 Junassa Prahasta Varsovaan
Jos Varsovassa junaan pääsy oli hankalaa, niin sitä se on Prahassakin. Koska täällä homma pelaa siten että osa junasta menee toiseen, osa toiseen kaupunkiin on määränpäiden merkitseminen ulkopuolisen silmin sekavaa. Missään ei lue miltä laiturilta juna Varsovaan lähtee. Eikä missään ole aikataulua, jossa lukee Varsovan junan aikataulu. Ja englanniksi palvelee vain kaksi lippuluukkua, niiden edessä on puolen tunnin jono, ja jos junan lähtöön on vartti, ei kannata edes yrittää jonottaa. Kukaan ei päästä ohi ja muilla lippuluukulla näytetään lappua jossa lukee "kansainväliset liput kassalta sejase". Juoksentelin kuumassa odotushallissa ympäriinsä raskas rinkka selässäni. Sattumalta löysin pienen nurkasta pienen ilmoitustaulun, jonka tuhansien kaupunginnimien seassa oli myös Varsova. Löysin siis oikean laiturin. Vielä kun löysin oikean vaununkin, pääsin vihdoin matkaan.
Mutta koska mitään ei voi tehdä liian helpoksi, alkoi tästä itseasiassa vasta toinen episodi. Minun piti ostaa paikkalippu makuuvaunuun. Asiasta mainittiin jo lipunmyynnissä, joten varasin mukaani 500 korunaa. Mutta korunat eivät käykään: "Nöy tsehh mani. Ounli slotys, juuros oor dollaars."Ihmettelin hieman, kuinka Prahassa ei tsekkiläinen raha kelpaa. Huojentuneena muistin ne eurokolikot jotka euroalueelta poistumisen jälkeen pakkasin hedelmäpussiin rinkkani pohjalle. Kaivoin koko rinkkani sisällön vaunun lattialle kolikoita kuumeisesti tonkiessani ja viimein löysin pienen pussukan. Jossa oli 7 euroa. Lippu maksaa kymmenen. Tyhjensin taskuni: minulle oli korunoita, grozneja, litejä, lateja, viron kruunuja, senttejä, taskut ja kourat täynnä mutta mikään ei kelvannut. Puolan rahaa minulla oli 25 slotin edestä, tarvittiin 40. Yrititin tarjota sekä euroja että sloteja, yhdessähän ne ovat ainakin puolitoista kertaa lipun hinta. Konnarin pinna oli hänen englannin oppimääräänsäkin lyhyempi. Hän alkoi karjua minulle jotain puolen ja englannin sekaista: "get aut!" Juna oli jo liikkeessä. Tajusin, ettei hän tarkoitakaan minua, eikä aikonut heittää minua ulos liikkuvasta junasta, vaan laukkuani, joka oli keskellä vaunukäytävää. Siirsin sen pois tieltä, jotta hän pääsisi ohitseni. Hän ilmeisesti meni keskustelemaan jonkun kollegansa kanssa, ja viimein hän suostui myymään paikkalipun minulle 7 euron ja 14 slotin hintaan.
Tästä lähtien ilmaisun toimii kuin junan vessa virallinen vastakohta olkoon toimii kuin puolan rautatiet.
Mutta noin muuten vaunut ovat siistejä ja mukavia. Hieman ahtaita, mutta juna on miltei tyhjä, joten se ei haittaa. Juuri nyt sisään astuu originellin oloinen 50-luvun vaatteisiin pukeutunut nuori mies.
Hieman myöhemmin:
Mies esitteli itsensä Martiniksi ja kertoi opiskelevansa animaatiota. Hän on puoliksi tsekkiläinen, puoliksi puolalainen. Meni hetken ennenkuin totuimme samaan puherytmiin. Yleensä ihmiset ymmärtävät paremmin kuin puhuvat, hän sen sijaan pulisi kuin papupata, mutta ei välttämättä aina ymmärtänyt mitä yritin sanoa. Mutta vauhtiin päästyämme jauhamme pitkin yötä Kaurismäen elokuvista ja maailman menosta. Hän kertoi ystävästään joka on äidin puolelta suomalainen: hän on muuten hiljainen, mutta juo aina silloin tällöin hyvin paljon olutta. Siinä viidennen tuopin jälkeen hän käy hyvin puheliaaksi, alkaa lausua runojaan ja tekee tuttavuutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Ilta päättyy aina Suomen kansallislauluun.
Martin tutustutti minut uuteen Itä-Eurooppaan keskittyvään aikakauslehteen nimeltään B east, jossa hänen ystävänsä on valokuvaajana. Lehti muistuttaa aika paljon Imagea: poleemisia juttuja, kauniita kuvia ja kiiltavää paperia. Imagoltaan lehti pyrkii olemaan nuorekkaan älykäs kulttuurilehti, ja jossain määrin sitä onkin. Myöhemmin Varsovasta ostin seuraavan numeron, joka valitettavasti oli tasoltaan hieman tippunut pilottinumeroon verrattuna. Lyhyt juttu Ukrainan oranssista vallankumouksesta vaikuttaa Kiovan klubioppaan kainalojutulta ja valokuvataiteilijat (mm. Robert Nettarp, Paul Barbera, Laura Kallasvee ja Anna Kovacicova) on valittu ilmeisesti sen perusteella, että heidän kuvansa ovat seksikkäitä ja eroottisia. Mutta jutut Piotr Ulanskista ja Klaus Kinskistä ovat ihan hyviä, vaikkakin lyhyitä. Ehkä taso tästä nousee. Potentiaalia varmasti on, mutta juttuihin pitäisi saada sisältöäkin.
20.7 Varsova
En kadu pientä pysähdystä Varsovaan, vaikka menomatkalla se olikin kaupungeista tylsin. Kävin muunmuassa vanhassa kaupungissa, jonne emme ehtineet aikaisemmin mennä. Verrattuna Prahaan ja Krakovaan se on vaatimaton, mutta toisaalta idyllinen, eikä turisteja ole samalla tapaa laumoittain.
Osaltaan B east-lehden myötä tulen miettineeksi suhdettani itäeurooppalaisuuteen. Joskus ihmiset ihmettelevät miksi pidän Itä-Euroopasta. Ja silloin minä yleensä ihmettelen, miksi he eivät pidä. Ehkä kyseessä on vanha idänpelko. Etenkin Suomessa, jossa aina on haluttu kuulua mielummin länteen, on vaikea ihannoida Itä-Eurooppaa.
Bussimatka Varsovasta Tallinnaan meni suhteellisen helposti. En saanut juurikaan nukuttua, mutta silti vetoa riitti kotiin asti.
21.7 Laivamatka Tallinnasta Helsinkiin
Yritän etsiä sisätiloista rauhallisen paikan. Sen löytäminen ei ole helppoa, koska näitä laivoja ei ole tarkoitettu matkustamista varten. Baariin en viitsi mennä, koska siellä siellä soi humppa ja se on täynnä kännisiä eläkeläisiä. Sitäpaitsi minulla ei ole rahaa edes kahviin, eikä korttini käy täällä. Uloskäynnin vieressä on tilaa maata lattialla. Siellä saan myös syödä eväitäni rauhassa. Ennen satamaa tosin pitää siirtyä pois, ennenkuin pakokauhuiset ihmiset rynnivät ylitseni.
Tuskin edes ehdin istahtaa, kun joku sammuu lattialle eteeni. Tervetuloa laivalle.
21.7 Junassa Turkuun
Takaisin kotimaan kamaralla. Karjaan kohdalla matkaa on jäljellä vielä tunti. Olisiko tämä aika tehdä jonkinlainen summa&summarum? Jos palataan ongelman alkupisteeseen: mitä matkustaminen meille antaa? Miksi matkustamme, maksamme suuria summia ja kärsimme matkan rasitukset vain päästäksemme toiseen paikkaan? Eikö kyse ole siitä, että on käynyt siellä? Nähnyt sen omin silmin, ollut paikalla; olemme pyhiinvaeltajia. Ja juuri siksi matkakertomukset eivät tavoita matkustamisen syvintä olemusta: ne eivät vie minnekään, ja parhaimmillaankin voivat vain näyttää tien. Ta olla saagoja, kertomuksia sankariteoista matkalla tuntemattomaan.
11.8.2005
Hyvää päivää, ja onpa mukava nähdä teitä elossa!
Katsoinpa hyvän dokumentin amerikkalaisista ydinpommipropagandasta 50-60-luvulla nimeltään Atomic Café. Ei voinut olla pyrskähtelemättä kuunnellessaan kuinka kirkasotsaiset "waspit" selittivät kuinka hyvä asia ydinaseet ovat. Ja kuinka koululapsille selitetään: mikäli ydinisku osuu kohdalle, muistakaa "duck and cover!" Mieleeni jäi etenkin erään miehen vastaus kysymykseen "mitä tekisit, jos tulisit ulos pommisuojasta, ja huomaisit että puolet Los Angelesista olisi tuhoutunut?" Vastaus: "Noh, tuota, varmaan päättelisin että 80-90% ihmisistä on kuollut, joten vettä ja elintarvikkeita riittää eloonjääneille enemmän."
Näihin kuviin & tunnelmiin. Minä lähden Ruotsiin, seuraava päivitys taas viikon kuluttua.
10.8.2005
Joo, vittuile sinä vaan! Kuule joo! Voi olla että nyt minä olen tässä paikassa tarjoilijana, mutta katsotaanpa parin vuoden päästä! Minä kuule opiskelen yliopistossa, niin! Tiedätkö sinä junttieinari edes mikä yliopisto on? Niin, et taida tietää! Mikä sinäkin olet, putkimies! Hä! Minä kuule valmistun parin vuoren päästä, tiedätkös mitä sitten? Minä kuule menen töihin pankkiin. Ja minä irtisanon teidän pankkilainan, niin! Potkin teidän perheen ulos! Ja mitä sitten? Minä kuule ostan sen teidän talon ja poltan sen! Poltan! Sittenpähän vittuilet kun kotitalo palaa! Kuuletkö sinä! Odotapa vaan!
No hyvä. Sitä odotellessa voitkin tuoda minulle kahvin.
Koska maailma on pieni, ilmestyy Dod seuraavan kulman takaa kanssamme samaan vaunuosastoon. Opetamme rinkkoja ylähyllylle nostaessamme hänelle oleellisimmat suomen kielen sanat.
Edellisen junan mukavuudesta kovin innostuneena tämä on pettymys. Ahdasta ja meluisaa. Ei siis unta tänä yönä.
Myöhemmin:
Matkatoverini M-P hieroo tuttavuutta brittien kanssa. Olemme pysähtyneet Tsekin rajalle. Täällä haisee virtsa. Ehkä tässä on pysähdytty aiemminkin, ja kauemmin kuin mitä ihmiset ovat jaksaneet odotella. Britit esittäytyvät Alexiksi ja Keviniksi.
Prahan päivä ja yö ovat kuin taivas ja helvetti. Päivisin keskiluokkaiset perheet tepastelevat satojen kirkkojen vanhassa kaupungissa. Kaikkialla on idyllisiä kahviloita, pieniä matkamuistokojuja, käsityökauppoja. Yöllä valtaa pitää synti: Praha on viinaa, huumeita, naisia.
Aloitimme illanvieton suuntaamalla matkaopaskirjan suosittelemalle Rockster klubille. Paikkaa luonnehti epäonnistunut avantgardistinen sisustus, epämukava tanssilattia ja brittinuoret, jotka olivat tulleet kaupunkiin etsimään viinaa pilveä ja helppoa seksiä. Juotimme toisiamme hetken aikaa ja pian poistuimme etsimään parempaa paikkaa.
Ovella vastaan tulivat junasta tutut Alex ja Kevin kahden tytön kanssa joihin olivat tutustuneet hostellissa. Totesin ettei maailma ole oikestaan pieni, vaan me olemme vain ennalta-arvattavia.
Jatkoimme matkaa seitsikkona ja yritimme löytää toisen oppaan suosittelemista klubeista. Erehdyimme ovesta ja päädyimme diskoon, tyypilliseen hengeltään halpaan ja juomiltaan kalliiseen jumps&tömps -paikkaan. Viimeistään täällä huomasimme, että itseasiassa koko kaupunki on täynnä äidin helmoista karanneita englantilaispoikia. Heitä viihdyttämään oli palkatttu kaksi muodokasta tanssityttöä. Arvioimme matkatovereideni kanssa sen hieman mauttomaksi. Vaikka minua noin heteromiehenä miellyttääkin katsella kaunita naisia alusvaatteisillaan eroottisesti liikkumassa. Mainitsin tästä Hannahille, toiselle tytöistä, mutta hän ei ilmeestä päätellen ymmärsi minut jotenkin oleellisella tavalla väärin.
Tässä vaiheessa kello oli sen verran, että oikeastaan halusimme enää vain juoda kaljat ja palata hostellille, joten meille kelpasi mikä tahansa vastaantuleva paikka. Kiertelimme keskustaa kriteerien jatkuvasti alentuessa. Joka toinen vastaantulija mainosti kaupungin parasta strippiklubia tai myi kamaa. "I need no more hash, man, but I really need to fuck, man!" selitti 18-vuotias manchester united - paitainen nuorukainen.
Annoimme heittää itsemme seuraavan klubin ovista sisään. Paikka osoittautui sitten kuitenkin strippibaariksi. Vaivaantuneen oloiset tyttöset vatkasivat lantioitaan kromiputkella ja keräsivät tippejä aluspöksyihin. Pojat vahtivat suu auki nähdäkseen milloin topit tippuvat ja he saavat nähdä maitorauhaset sitten imeväisikänsä.
Vaikka enhän minä moralisoi. Baarin tunnelma vain oli olematon. Se oli täynnä turisteja, äideiltä, vaimoilta ja tyttöystäviltä karanneita nuoriamiehiä jotka olivat ulkomailla ollessaan uskaltautuneet hieman paheelliseen paikkaan.
Praha 19.7
Praha on kallis. Kulutin kahden päivän aikana miltei saman verran rahaa kuin koko aikaisemman matkan aikana. Rahat vain menivät johonkin. Aamulla nostin tuhat korunaa ja keskipäivällä huomasin kaiken menneen.
Tsekin kuuluisimpia taiteilijoita on Alfons Mucha. Yleensä suhtaudun varauksella kiiltokuvamaisen nättiin kuvataiteeseen joka keskittyy kuvaamaan tyttösiä ilman paitaa. Mutta Mucha on aivan omaa luokkaansa: hänen kuvissaan on paljon muutakin joka säilyttää mielenkiintoisuutensa. Esimerkiksi puhdas taituruus: jokainen viiva on oikeassa paikassa. Vaikka taito sinänsä onkin huono taiteen mittapuu.
Sitä paitsi art noveau on yksi suosikkityylikausistani. Ja Muchassa on jotain joka suorastaan kiteyttää oman aikansa kuvataiteen: hieman dekadentti, hieman symbolisti, kiinni romantiikan perinteessä, mutta silti moderni.
Prahassa sijaitsee tietenkin Muchalle omistettu museo. Menin tutustumiskäynnille ja hätyytin matkatoverini kaljalle: sovimme että he eivät raahaa minua jääkiekko-otteluun, enkä minäkään raahaa taidenäyttelyyn. Vaikka museo oli varsin pieni, sain siellä reilun puolituntisen kulumaan.
Muistikirjasta poimittua
Reissu alkaa olla ohi. Tästä eteenpäin on enää paluumatkaa. Huomenna aamulla M-P ja E-J lentävät Helsinkiin, minä istun junaan kohti Varsovaa
8.8.2005
Tässä matkaraportin kolmas osa. Tällä kertaa aiheen raskaudesta johtuen se on tavallista lyhyempi. Muut osat julkaistu 23.7. ja 28.7. Koko tarinan voi lukea erilliseltä sivultaan.
Krakova 17.7
Kävimme Auschwitchissä. Mitä siitä voi enää sanoa? Tuskin mitään, mitä ette olisi jo historiantunneilla tai BBC:n dokumenteista oppineet. Siellä ne olivat, kaikki. Näin kuinka suuri vuori on 5 tonnia murhattujen pikkutyttöjen hiuksia, kosketin krematoriota, jonne ruumiita tungettiin kuin halkoja (neljä kerrallaan), näin parakit ja Lebensgefahr -kyltit sähköaitojen edessä. Olin paikalla jossa se tapahtui.
Turistit kymmenistä eri maista ihmettelivät miten se oli mahdollista. Kuinka ihmiset saattoivat tehdä toisilleen sellaista? Eivätkö saksalaiset tienneet mitä tapahtui? Olivatko ss-miehet syntyjään pahoja, vai mikä ajoi heidät siihen?
Itseäni se ei hämmästyttänyt juuri lainkaan. Tottakai kaikki tiesivät. Se juuri on keskitysleirin idea, että kaikki tietävät. Keskitysleiri on totalitaarisen systeemin kruunu. Se on vallan symboli joka julistaa "kaikki on mahdollista".
Ja yhtä nopeasti se kaikki unohtuu, ja yhtä helposti voidaan kieltää että mitään koskaan tapahtui. Samalla nopeudella salonkisosialistit tai mao-pinssein ja cheguevara-paidoin koristautuneet kommunistinuoret unohtavat Stalinin keskitysleirit, Kiinan kulttuurivallankumouksen uhrit tai Pohjois-Korean murhatut mielipidevangit.
Se kaikki on niin arkipäiväistä, suorastaan banaalia.
Keskitysleirin mekanismi on yksinkertainen: se joka antaa määräyksen, ei joudu toimeenpanemaan sitä, ja se joka joutuu suorittamaan likaisen työn, ei joudu koskaa kantamaan vastuuta, koska noudattaa vain käskyjä. Ilmiötä valaisee Stanley Milgramin klassinen koe vuodelta 1963 (mikäli psykologian tunnit eivät ole tuoreessa muistissa, kokeenkulku on selostettu tässä). Toisen selityksen antaa Phil Zimbardon tutkimus. Kun ihmiselle annetaan rajaton valta toisen ihmisen yli, jälki on rumaa.
Mutta täytyy sanoa, että historian hetki jota haluaisin todistaa, on Rudolf Hössin, Auschwitzin johtajan, teloitus. Hänet teloitettiin hirttämällä vuonna 1947 Auschwitzissä oman kotitalonsa (mukava perheidylli, vaimo ja kaksi lasta) ja ensimmäisen kaasukammion välissä. Olisin halunnut olla paikalla ja nauraa. Nauraa kovaan ääneen, sillä nauru on ainoa asia jota paha pelkää.
4.8.2005
Uusi taivas ja muita päivitysasioita:
Päätin poistaa tuossa ylälaidassa olleen valikkopalkin. Tämä on ensimmäinen askel uudistuksessa, jonka tarkoituksena on erottaa Elämä&teot blogi muusta kotisivustostani. Blogi aloitti vain pienenä osana (suunniteltua) web-imperiumiani, mutta koska tämä päivittyy muuta sivustoa huomattavasti nopeammin, lienee järkevää omistaa sille oma kokonaisuutensa. Sitä paitsi kotisivuilla oleva sekalainen sisältö tuskin kävijöitä kiinnostaa. (Ei sillä että tätä blogiakaan lukisivat muut kuin ystävät ja tuttavat, mutta kuitenkin.) Kotisivuilleni pääsee edelleen näppäämällä PISTE-logoa vasemmassa yläkulmassa.
Ero sinetöituu, kun muu sivusto saa uuden ulkoasun. Eli joskus kun olen saanut kesätenttikirjan luettua (Esa Itkonen: Kielten erilaisuus ja samuus. Kevyt kesäpokkari.)
Säädin tätä systeemiä myös siten, että lukija pysyy jatkuvasti "blogi.shtml"-osoitteen alla, vaikka kuukausi vaihtuukin. Toivottavasti tämä helpottaa tänne linkkaamista. Myös yksittäiseen päivämäärään on mahdollista linkata, joskin se on hieman vaikeampaa.
Ja sitten seuraa pakollinen päivittäjän avautuminen: Internet Explorer on saatanasta. Ette muuten usko, miten turhauttaa, kun tuntien työn jälkeen testaa sivun uutta layoutia, ja toteaa että IE näyttää sen aivan miten sattuu. Turhauttavaa tässä on se, että itse tietää tehneensä asian oikein. Jos määrittelee marginaaliksi 3 prosenttia, ja IE tekee marginaalista 30% leveän, niin jälkimmäinen on varsin yksiselitteisesti väärin. Etenkin kun Mozilla näyttää sen niinkuin pitääkin.
Ilmeisesti Microsoft ei näe mitään tarvetta kehittämiseen ja vikojen korjaamiseen, koska eihän kukaan IE:tä hanki sen vuoksi että se olisi hyvä selain, vaan sen vuoksi että se tulee automaattisesti Windowsin mukana.
Ja miksipä kuluttaja tuntisi tarvetta vaihtaa selainta, koska suurin osa sivuista kuitenkin näkyy joten kuten. Tämä johtuu siitä, että web-sivujen tekijät testaavat sivut IE:llä ennen julkaisua. Ja joutuvat polttamaan hermosäikeitään epäloogisuuksien vuoksi.
Joten kaikki Explorerilla selaavat, tehkääpä minulle pieni palvelus:
Matkapäiviskin on tulossa. Se on tuossa muistikirjaan kauniisti kirjoitettuna, mutta en millään viitsisi näpytellä sitä koneelle...
2.8.2005
Tänään Putinin valtiovierailun tiedotustilaisuutta katsellessa tuli taas todettua, että Halonen on muutakin kuin poliittisten kissanristiäisten juhlapuhegeneraattori. Aluksi keskustelu oli tavallisia korulauseita ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta ja välttelyä todellisista puheenaiheista. Olin jo sulkemassa televisiota, kun varsinainen keskustelu alkoi. Itseasiassa se merkittävä kysymys tuli juuri venäläisen toimittajan puolelta. Kysymys oli juuri minuakin pohdituttaneesta Baltian tilanteesta, eli venäläisen vähemmistön asemasta lähinnä Virossa ja Latviassa. Halonen otti asiaan kantaa melko rohkeastikin ja sanoillaan antoi ymmärtää, että Viron ja Latvian kanta rajaneuvotteluissa oli oikea. Hän jopa moitti toimittajaa arroganssista. Halosen mukaan Viro ja Latvia ovat toimineet kansalaisuusasiassa juridisten velvoitteiden mukaisesti. Lopuksi Halonen totesi kylmän rauhallisesti, että asia ei tule olemaan esityslistalla Suomen Eu:n puheenjohtajakaudella. Harvemmin kuulee poliitikon suusta noin suoraa ja ymmärrettävää vastausta.
(Nopea vilkaisu Ylen sivuille kertoo, ettei heidän sähkeensä mainitse asiaa. )
Ongelmahan juontaa juurensa siitä, että Neuvostoliiton aikana siirrettiin satoja tuhansia venäläisiä, valkovenäläisiä, ukranainalaisia ja armenialaisia työskentelemään Baltiaan, lähinnä masiivisiin tehtaisiin tai kolhoositiloille. Työläisille rakennetiin valtaisia betonikyliä, ellei suorastaan kaupunkeja elementtikerrostaloista. Baltian itsenäistymisen jälkeen heistä tuli kasvava ongelma. Ei pelkästään itsenäistymisen vuoksi, vaan koko modernisaation ja länsimaalaistumisen prosessin vuoksi. Perinteisessä raskaassa teollisuudessa ja maataloudessa ei enää ole työpaikkoja. Koska nämä ihmiset asuvat edellämainituissa betonikylissä ja omissa asutuskeskuksissaan (joista suurimpia Narva, Sillamäe ja Tallinnan Lasnamäe), ei heillä ole kosketusta valtaväestöön. Useat puhuvat viroa tai latviaa huonosti tai ei ollenkaan. Poliittisesti ja kulttuurillisesti he suuntautuvat emämaahan.
Kun maassa on yhtäkkiä 300 000 kouluttamatonta ja kielitaidotonta työtöntä on se ongelma, joka suuruusluokaltaan olisi valtaisa missä tahansa suuremmassakin maassa, puhumattakaan pienistä Virosta ja Latviasta. Kun vertaa tilannetta muihin alueisiin joissa on juuri päättynyt väkivaltainen miehitys ja jossa asuu kaksi vastakkaista etnistä ryhmää, ymmärtää miten rauhallista Baltiassa on. Hyviä vertailukohtia voivat olla esim. Israel (ohjusisku Gazaan viimeksi kaksi viikkoa sitten) , Pohjois-Irlanti (myös Britannia mainostaa vientituotteinaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa), entinen Jugoslavia (muistattehan vielä Srebrenican?).
Etnisten ryhmien välit eivät ole kiristyneet Baltian alueella, vaan myös Venäjällä, jossa media on pitänyt asiaa yllä jatkuvasti (juuri tämän vuoksi venäläinen toimittaja tänäänkin otti asian esille). Venäjällä yleinen mielipide on baltteja vastaan. Venäläisten on vaikea ymmärtää, miksi Baltian venäläisille ei myönnetä kansalaisuutta.
Kansalaisuuden myöntäminen on kuitenkin usein kiinni kielitaidosta: ainakin Viron kansalaisuuden saadakseen tulee läpäistä kielikoe. (Sama käytäntö on tätä nykyä myös Suomessa.) Kuitenkin kielikoe voi olla korkea kynnys. Kuten sanottua, venäjän kielellä voi tulla toimeen koko ikänsä Virossa tai Latviassa, joten kielitaidottomia on paljon. Kielitaidottomuus paitsi estää kansalaisuuden saamisen, syventää se väestöryhmien rajoja entisestään. Venäläinen väestö ei seuraa paikallista mediaa, vaan emämaan tiedotusvälineitä tai omia venäjänkielisiä lehtiä. Tämän vuoksi maassa on kaksi eri mediasfääriä.
Venäläinen media väittää ettei Baltiassa kunnioiteta venäläisen vähemmistön ihmisoikeuksia. Voi olla, mutta virolaisten ja latvialaisten on vaikea tuntea sympatiaa venäläisiä kohtaan, oltuaan 50 vuotta Neuvostoliiton vähemmistönä vailla ihmisoikeuksia. Mutta ongelma ei ratkea itsestään, ja sitä tuskin virolaiset ja latvialaiset itsekään kiistävät, etteikö mitään ongelmaa olisi. Vaikka mitään aktiivista syrjintää ei tapahdu, ei toisaalta rohkaista integraatioonkaan. Tämä osaltaan johtuu venäläisistä itsestäänkin: he eivät useinkaan näe mitään syytä integroitua virolaiseen tai latvialaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
