Suomalaisuus suomalaisessa kirjallisuudessa
Huomattava seikka suomalaisesta kirjallisesta kulttuurista on sen nuoruus: kirjallisuutta suomeksi on ollut vain hieman alle 500 vuotta, ja varsinaista kirjallista elämää vain alle 150 vuotta. Verrattuna moneen muuhun kulttuurikansaan, se on huomattavan vähän.
Valmistellessani tätä esitelmää selailin netistä mitä suomalaisuudesta on sanottu. Eräällä suomen kieltä koskevalla sivulla kuvattiin suomalaista kulttuuria seuraavasti:
Not much Finnish culture has made it to the rest of the world. One example if Väinö Linna's novel "The Unknown Soldier". Finland's best know cultural exports - Sibelius and Tove Janssen (Muumins) - were/are Swedish speakers !
Kirjoittaja väittää, ettei Suomessa ole juuri minkäänlaista korkeakulttuuria. Ehkä tähän vaikuttaa osaltaan suomalaisuuden nuoruus: lyhyen historian aikana suuria merkkiteoksia ei ole syntynyt. Toinen merkittävä seikka on että kirjoittaja erottaa suomenkieliset ja suomenruotsalaiset. Vaikka Suomen kansa onkin kaksikielinen, ehkä on jossain määrin järkevää tarkastella kieliryhmiä erillään. Näitä kahta teemaa tulen valottamaan tässä esitelmässä enemmänkin, ja tarkastelemaan niiden paikkaansapitävyyttä.
Voisi sanoa, että Suomi keksittiin 1800-luvun puolivälissä ja keksijyys kiteytyy kolmeen henkilöön. Joka on käynyt Yliopistomäellä, onkin ehkä nähnyt "Kolmen vekkulin patsaan", jossa on kuvattuina nämä kolme herraa: Lönroth, Snellman ja Runeberg. Heidän kuvansa kansasta oli varsin idealisoitu ja ihanteellinen. Esimerkkinä voidaan pitää Runebergin runoa Saarijärven Paavo (Bonden Paavo). Se on runo ahkerasta maanviljelijästä, jonka sato paleltuu vuosi vuoden jälkeen. Paavo ei anna periksi, vaan luottaa jumalaan ja tekee töitä aina vain ahkerammin. Lopulta sato onnistuu, mutta Paavo antaa puolet sadosta naapurilleen, jonka sato oli sinä vuonna paleltunut. Runo Saarijärven Paavosta on yksi kuuluisimmista suomalaisuuden kuvauksista. Se kertoo ahkearsta, tunnollisesta ja jumalaapelkäävästä miehestä, joka tekee työtä itseään säästämättä ja uhrautuvaisesti auttaa naapuria. Saarijärven Paavo kiteyttää varhaisten suomalaisuusaktiivien käsityksen suomalaisesta kansanluonteesta.
Vuonna 1870 ilmestyi Aleksis Kiven ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä. Teoksen kansankuvaus oli edellämainitun Saarijärven Paavon täydellinen vastakohta: se kuvaa seitsemää nuorta miestä, jotka ovat tyhmiä, laiskoja ja saamattomia. 1800-luvulla lukutaito oli välttämätön jotta pääsi naimisiin, ja myös nämä veljekset, jotka ovat jo nuoria miehiä, yrittävät oppia lukemaan, mutta ovat liian tyhmiä ja jääräpäisiä oppiakseen.
Idealistisen kansankuvan kannattajille tämä tietenkin oli järkytys. August Ahlqvist, joka on muuunmuassa kääntänyt Saarijärven Paavon suomeksi, oli Seitsemän veljeksen kuuluisin teilaaja. Hän kuvasi teosta mm. näin:
"Teos on naurettavuus ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa. Varsinkin sisältää se ilkeän häväistyksen suomalaisesta rahvaasta, tekijän kuvaukset kun ovat olevinaan luonnon mukaan tehdyt. Tämä rahvas ei ole missään semmoista - kuin tämän kirjan sankarit ovat; se hiljainen ja vakava kansa, joka on viljelykselle raivannut Suomen erämaita - on aivan toista laatua kuin Impivaaran uutisasukkaat."
Tästä päästään ydinkysymykseen: mitä on suomalaisuus? Meillä on kaksi vastakkaista käsitystä: suomalaiset ahkerina ja auttavaisina saarijärvenpaavoina, tai tyhmät ja saamattomat seitsemän veljestä. Voisi sanoa, että tämä kuvastaa suomalaisten omakuvan kaksijakoisuutta: toisaalta haluaisimme olla kuten Saarijärven Paavo, mutta kuitenkin pidämme itseämme huonoina, laiskoina ja oppimattomina juntteina. Suomalaisille on hyvin tyypillistä oman itsensä vähättely.
Edellämainitun kaksikielisyyden kannalta on merkittävää, että edellämainittu Runebergin kieli oli ruotsi ja Kiven suomi. Oman itsensä vähättely tuntuisi olevan juuri suomenkieliselle kansanosalle tyypillistä, kutsummehan ruotsinkielistä vähemmistöä nimellä bättre folk.
Myöhemmät kansankuvaukset noudattelevat edeltäjiensä mallia. Juhani Ahon esikoisromaani Rautatie, eli kertomus ukosta ja akasta jotka eivät sitä ennen olleet nähneet korostaa jälleen suomalaisten takapajuisuutta heidän ihmetellessään modernia liikennevälinettä. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi ja Joel Lehtosen Putkinotko ovat kertomuksia köyhistä ja laiskoista suomalaisista. Molemmissa on teemana myös viinanpoltto, joka kieltolain aikaan oli laitonta.
Vuonna 1955 ilmestynyt Väinö Linnan Tuntematon sotilas sai samanlaisen vastaaoton kuin Seitsemän veljestä. Runebergin tunnetuimpiin teoksiin kuuluu Vänrikki Stolin tarinat, joka oli kertomus suomen sodasta. Myös Runebergin käsitys sodasta ja sankaruudesta on hyvin idealistinen. Tuntematon sotilas oli suunnattua tätä idealismia vastaan. Jälleen piirtyy kuva suomalaisuudesta vaatimattomuuden kautta. Kirjan sotilaat eivät ole kirkasotsaisia sankareita, vaan tavallista kansaa.
Palataksemme alun väitteeseen: suomalainen kirjallinen kulttuuri on varsin nuori. Sen vuoksi suomalainen identiteetti ei ole täysin vakiintunut samalla tavalla kuin monilla vanhemmilla kulttuurikansoilla. Suomalaisilla on vain vähän samastumiskohteita kirjallisuudessa. Tästä johtuen suomalainen on varsin usein epävarma itsestään ja vähättelee itseään. Voisin veikata, että alun määritelmä suomalaisesta kulttuurista on peräisin joltakulta suomalaiselta itseltään. Jos joku ulkomaalainen kysyy suomalaiselta mitä merkittävää Suomesta on tullut, voi saada juuri tuollaisen vastauksen.
Suomalainen epävarmuus saattaa tulla ilmi huonona kansallisena itsetuntona ja saada negatiivisiakin muotoja. Usein suomalaisilla voi olla tarve todistaa itsellemme ettemme kuitenkaan ole niin huonoa kansaa, kuin millaisina itseämme pidämme. Muistamme muunmuassa Tatu Vanhasen lausunnot viime vuosina.