Miten teatterin ja runouden yhdistäminen mielestäsi onnistui?

Kokemus näyttelijöiden kanssa työskentelemisestä oli minulle uusi, joten toimin hyvin varovaisesti ja lähinnä käytännön asioita painottaen. Eli koetin saada tekstit valmiiksi aikataulujen mukaan ym.

Ajattelen myös niin, että kun luovutan tekstin jonkun toisen taiteenlajin edustajan käyttöön, en mukise vaikka se revittäisiin kappaleiksi. Olin hyvin kiinnostunut näyttelijöiden tulkinnoista. Kirjoittajan kannalta on hedelmällistä nähdä oman tekstin aukeavan uusiin suuntiin. Kiinnostavia ovat esimerkiksi poistot ja eri tulkintojen kautta tulevat uudet merkitykset. Ohjaaja Alma Rajala yhdessä näyttelijöiden kanssa teki tekstiemme pohjalta dramatisoinnin.

Kirjoitusvaiheessa otin kuitenkin huomioon, että runojen muodostamalla "tarinalla" oli jonkinlainen "kaari". Se syntyi lähinnä eri osioiden kautta. Runoissa oli myös selkeästi kolme päähenkilöä. Koska kirjoitimme vuorotellen, tuli kirjoittamisen tavaksi ikään kuin "jatkaa" jotakin - tarinaa, teemaa - paljastaa siitä lisää jne. Kenties tämä oli pyöreä seljankakulho, jonka me täytimme. Koin tekeväni yhtäaikaa runokoelmaa ja näytelmää.

Miksi yhdistää turkulainen runous ja tamperelainen teatteri? Voisiko saman yhtä hyvin tehdä vain turkulaisin voimin?

Ei ja kyllä, sillä parhaat monitaiteelliset projektit syntyvät sattumien, yhteyksien ja samansuuntaisten ajatusten etc. pohjalta. Tällä kertaa Pauliina Haasjoella oli kontakti Alma Rajalaan, joka juuri oli perustamassa uutta pientä teatteria, jonka kunniahimoisiin tavoitteisiin näytelmä sopi hyvin. Teen kyllä mielelläni yhteistyötä myös muiden ohjaajien ja näyttelijöiden kanssa riippumatta siitä, missä he sattuvat asumaan.

Jos verrataan runoutta ja näytelmätekstiä, miten runo/runon kieli taipuu näytelmäksi?

Päätin heti kirjoittamisen alussa, että runo sopii oikein hyvin esitettäväksi näytelmän keinoin. Kirjoitin paljon proosarunoa, jonka "leveydestä" pidän, mutta myös tiiviimpää. Saattaa olla, että tiivistettyä sanomista olisi voinut olla minulla enemmän - kirkastuneita kohtia.

Tässä näytelmässä on vuolas kertomus, jonka hyökyyn kuulija joutuu. Pyrin kirjoittaessani yleisen ja yksityisen ärsyttävään vaihteluun, vihjailuun, paljastamiseen, ohjailuun ja eksyttämiseen. Tavoite oli ehkä, että kuulija olisi pakotettu luomaan kuulemansa perusteella tarinan rekonstruktion niistä palasista, joihin pystyy oman kokemuksensa kautta tarttumaan.

Päällimmäinen tunnekokemus kirjoittaessa oli suru siitä, miten vaikea on luoda minkä tahansa minän "todellinen tarina". Jossakin vaiheessa näytelmää Tarina muuttuukin Saduksi.

Näytelmähän on paljon enemmän kuin pelkkä käsikirjoitus. Runossa on kirjaimet, tavut, sanat, lauseet; näytelmässä sanojen lisäksi fyysinen ruumis, musiikkia ynnä muuta?

Osittain näytelmä muistutti jonkinlaista urheilua, kuten judoa, capoeiraa, mistä pidin: kaksi tasaväkistä yksilöä mitteli fyysisiä ja henkisiä voimiaan. Taistelupari muuttui välillä yhdeksi, urheilu läheni akrobaattista tanssia. Olisi voinut ajatella, että se, mitä he puhuivat, oli urheilijan äänetöntä yksinpuhelua, psyykkausta.

Mikä erottaa runonäytelmän runoperformanssista tai perinteisestä runonlausunnasta?

Jos tarkoitetaan lausuntaa, jossa lausuja esittää runoilijoiden tekstejä, on siinä varmasti jonkin verran teatterin keinoja, ja siinä myös tehdään aina pitkällekin viety tulkinta runosta. Niissä esityksissä, joita olen nähnyt, on käytetty mm. esineitä, ja luotu tavallaan pieniä lavastettuja tiloja, joissa "kohtaukset" tapahtuvat.

Runoesitykset, joissa siis runoilijat lausuvat itse tekstejään, ovat hyvin erityyppisiä kuin runosta rakennettu, pitkälle jalostettu teatteriesitys. Runoilija pyrkii lausumaan koko tekstinsä ja kenties toivoo välittävänsä jonkun sanoman yleisölle - tietenkään se ei koskaan välity, vaan yleisö tekee runosta omat tulkintansa, kokee esityksen kokonaisuutena, poimii sanoja säkeitä sieltä täältä. Eli tekstiä ei muokata esityksen tarpeisiin. Runoilijan persoonallisuus tulee esille, hän on lavalla omana itsenään tai ainakin sellaisena hahmona, jonka haluaa yleisölle väittää olevansa. Toiset runoilijat omaavat maneereita, liverooleja, ja osa on taitava käyttämään eräänlaisia stand up -komiikan keinoja. Toiset ovat hiljaisempia esiintyjiä. Tietynlainen paljaus ja avoimuuden luoma jännite yleisön ja esiintyvän runoilijan välillä on kenties se, mikä runoesityksissä kiehtoo. Pidän itseäni huonona esiintyjänä ja pitkät ”surrealistiset” tekstini eivät tietenkään toimi elävissä esityksissä niin hyvin. Lapsille suunnatuissa esityksissä olen kuitenkin onnistunut.

Millaisille ihmisille erilaiset runoesitykset on mielestäsi tarkoitettu?

Lausuntaesitykset ovat yleensä hieman varttuneemman yleisön suosiossa.

Uusi runo kaikissa muodoissaan, niin puhtaasti runoilijoiden livekeikkoina kuin poikkitaitteellisinakin esityksinä, tavoittelee tietenkin kaikkea mahdollista OIKEASTI kiinnostunutta yleisöä. Käytännössä yleisö on tietenkin melko pieni ja iältäänkin nuorta, opiskelijoita etc.

Se että Kolmosten talo oli Sopukassa, varmaan lisäsi kaikenlaisten yleisö"barometrien" sekoittumista, mikä on tietenkin toivottavaa.

Poikkitaiteellisemmat esitykset tietenkin tuovat paikalle katsojiksi uusia yleisöjä puolin ja toisin. Ja runon puolella esimerkiksi viisi henkilöä voi joskus olla iso yleisölisä....

Kaikenlaisen taiteidenvälisen aktiviteetin lisääntyessä, onko kirja mielestäsi edelleen aktuellein paikka runolle?

Esiintymisten tarkoituksena ei ole peitota kirjan asemaa ja yksityisen lukukokemuksen iloa. Kyllä jaksan myös edelleen uskoa, että liverunoilu poistaa kirjallisuuden pönäkkyyttä ja alentaa kynnystä tarttua kirjaan.

Esiintymistä ja esityksiä voi ajatella erillisinä teoksina, joista iso osa on hetkellisiä eli niistä ei paljonkaan jää jälkiä tai dokumentteja. Ne voivat kuitenkin olla osa runoilijan kirjoittamisprosessia; ne ovat myös osa sosiaalista heijastuspintaa, jota vasten runoilija kirjoittaa.

Osa tästä esiintymisprosessista voi johtaa kiinteämpiin muotoihin kuten Hellät Elätit tanssiteokseen, jossa on Nina Renvallin koreografia, Kolmosten taloon, joka on ohjattu näytelmä, ja joka ilmestyy kirjanakin, tai vaikkapa Esa Hirvosen palindromikokoelmaan. Tai syntyy tapahtumia kuten Varsinais-Suomessa Runoviikko ja Kumina, jotka tarjoavat yleisölle harkitun annoksen liverunoa.

Hakeutuvatko turkulaiset runoilijat aktiivisesti mukaan taiteidenväliseen toimintaan? Ja tarvitseeko runous mielestäsi muita medioita kuin kirjallisuutta?

Toiset ovat aktiivisia, toiset eivät. Kyllä yleensä jonkun aktiivisen henkilön pitää ensin järkätä puitteita, ennen kuin saa loput vedettyä mukaan. Kokeileva esiintyminen ei esimerkiksi ole runoilijoiden vahvimpia puolia, eikä tietenkään pidäkään olla, kun lähdetään liikkumaan jonkun toisen taiteenlajin osaamisen puolelle.

Mielestäni kirjallisuus voi laajeta käsittämään muita medioita.

Onko uusien taiteiden kanssa esiintyminen tuonut oikeasti jotain uutta turkulaiseen runouteen?

Uskoisin että on. Hyvä esimerkki tästä on muutama vuosi sitten tapahtunut teatterin keinoja sisältävä Minä Syön Sinut -esitys, jonka ohjasi Emma Puikkonen ja jossa oli mukana useita nuoria kirjoittajia. Nämä nuoret kirjoittajat ovat nykyisin vahvoja esiintyjiä, ja he ovat tehneet lapsille ja aikuisille suunnattuja, kiinnostavia esityksiä, jotka mielestäni ovat yhdistäneet performanssia, fyysisyyttä ja liikettä niin sujuvasti tekstiin, että niistä on tavallaan tullut "kirjallisia".

Itse olen Vuolas-duossa, yhdessä Henna Lasorlan kanssa hakenut tapaa esittää lapsille ja lapsien kanssa vuorovaikutuksessa vaativiakin tekstejä yhdistämällä hienovaraisesti musiikkia, liikettä ja lastenrunoa. Uskoisin tämän olevan melko uutta lastenrunon puolella.

Poikkitaiteellisuuden lisääntymiseen saattaa liittyä myös runoilijoiden itsensä uusien haasteiden hakeminen ja kyllästyminen aina samantyyppisiin liverunotilanteisiin. Samalla eri taiteenlajien edustajien kanssa keskustelu voi avata uusia näkymiä omaan tekemiseen aivan eri tavoin kuin "oman lajin" sisäinen keskustelu.

Monitaiteellisuus ei ole kuitenkaan itseisarvo. Sen värittämiä hankkeita syntyy, kun riittävä määrä eri alojen ihmisiä innostuu jostakin ideasta - tai joku yksittäinen tyyppi on niin innokas toteuttamaan jotakin että saa muitakin innostumaan. Vapaan taiteen kentällä on hyvin tärkeää, että eri alojen tekijöillä on yhteyksiä. Poikkitaiteelliset projektit voivat osaltaan toimia siltoina tekijöiden ja taiteenlajien välillä.

Miten ihmiset ovat suhtautuneet Kolmosten taloon?

Kriitikki on ollut myönteistä. Esimerkiksi Erkki Kanerva kirjoitti Turun Sanomissa näin: Kokonaisuudeksi hahmottuu puhe, joka muistuttaa täsmällisessä vireessä olevan jousisoittimen äänen puhtaaksi kiehittyä atonaalisuutta.

Luulisin, että Kolmosten talon yleisö koki esityksen vaativana nykynäytelmänä. Itse en poikkitaiteellisten esitysten yleisönä ole niin kiinnostunut purkamaan niitä osiin, kokonaisuus on tärkeintä.

Olen nähnyt kaksi esitystä. Minusta tuntuu, että yleisö oli intensiivisesti mukana kummassakin esityksessä. Mitään varsinaista palautetta en ole siitä tekstien osalta saanut. Lähinnä ihmiset ovat olleet kiinnostuneita käytännöstä: kuinka kaksi henkilöä voi kirjoittaa yhdessä näytelmän?

Entä runon reviirin laajentamiseen yleensä?

Ainakin Runoviikko-tapahtuman poikkitaiteellisuus on saanut "kenttää" kuulostellen melko hyvää palautetta sekä tekijöiden, että yleisön puolelta.

Miten Turun runoliike on muuttunut 2000 - 2004? Millainen on mielestäsi Runoviikon merkitys?

Paikallinen kirjallisuusaktiviteetti on elänyt jatkuvasti jonkinlaisessa prosessissa. Se on luojan kiitos matkalla jonnekin. Ehkä erilaisten esitysten kirjo on laajempi, ja kokeilevampi. Uusia tekijöitä on tullut paljon mukaan.

Runoviikko tietenkin kannustaa esiintymään, se pyrkii luomaan todellista verkostoa, se antaa myös mahdollisuuden pitemmille prosesseille, tilaisuuksia hyvin erilaisessa vaiheessa oleville kirjoittajille esiintyä tai muuten toteuttaa itseään.