ETUSIVU       KENTTÄTUTKIMUKSET        JULKAISUJA         MUUT        LINKIT

 

 

    JULKAISUT > SILMÄKENEVAN MUINAISJÄRVEN KAKSITOISTA VUOSITUHATTA

 

Silmäkenevan muinaisjärven kaksitoista vuosituhatta

Silmäkenevan laaja suo- ja peltoalue lähiympäristöineen muodostaa Etelä-Suomen oloissa ainutlaatuisen kivikautisen muinaisjäännöskokonaisuuden. Tutkimuksissa Silmäkeneva on osoittautunut muinaisjärveksi, jonka kehityksessä on viimeisen jääkauden jälkeisenä aikana tapahtunut huomattavia muutoksia. Vaikka alue on tutkimuksellisesti merkittävä jo yksistään tunnettujen asuinpaikkojen suuresta lukumäärästä johtuen, auttavat yksityiskohtaiset tiedot suon kehityshistoriasta lisäksi selvittämään luonnonympäristön ja asutuksen välistä tiivistä yhteyttä. Runsaan arkeologisen ja luonnontieteellisen kiinnostuksen ansiosta Silmäkeneva onkin poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti tutkittu muinaisjärvi. Kokonaiskuva alueen kivikautisesta asutuksesta ja ympäristöstä on hahmottunut kymmenen vuoden intensiivisten tutkimusten seurauksena.

Silmäkeneva on nykyisin Riihimäen kaupungin eteläpuolella aukeava tasainen suo- ja peltoalue Helsinki-Tampere -moottoritien ja Helsingistä pohjoiseen kulkevan rautatien välisellä kapealla kaistaleella. Pohjoisesta etelään suolle kertyy mittaa noin 4 km ja itä-länsisuunnassa hieman yli 2 km. Pinta-alaltaan alue on yli 500 hehtaaria. Kivikaudella paikalla sijainnut järviallas on sen korkean vesistövaiheen aikana ollut ehkä jopa kolmanneksen nykyistä suoaluetta laajempi.

Silmäkeneva on alueen erisnimenä tätä nykyä harhaanjohtava, sillä jäljellä oleva suo on ojituksen tuloksena kehittynyt vetisestä silmäkenevasta kasvillisuudeltaan kangasmaata muistuttavaksi metsän kasvupaikaksi. Reunaosistaan aluetta on raivattu pelloksi ja sitä luonnehtiikin ehkä parhaiten tasainen viljelymaisema. Suon halki virtaa vähäinen Vantaanjoki, johon alueen keskiosassa laskee vaatimaton Herajoen sivuhaara.

 

Järven varhaisvaiheet

Mannerjäätikön väistyttyä Silmäkeneva oli osa Baltian jääjärveä, ja aluetta rajaavat harjanteet nousivat veden peitosta vasta jääjärven purkautuessa Atlanttiin. Kuroutuminen itsenäiseksi järveksi Yoldiamerestä, Itämeren varhaisesta kehitysvaiheesta, tapahtui yli 10 000 vuotta sitten. Vesistön syvänteet olivat jo mannerjäätikön sulamisvaiheessa täyttyneet hienoaineksella ja vedenpinnan taso oli kuroutumista seuranneessa vaiheessa todennäköisesti hyvin matalalla.

Suurin osa tämänkaltaisen syntyhistorian omaavista järvialtaista umpeutui kuroutumisensa jälkeen hyvinkin nopeasti. Koska orgaanisen liejun ja saven kerääntyminen vesistön pohjaan jatkui, olisi Silmäkenevan allaskin ilman vedenpinnan tason nopeaa kohoamista kasvanut pian umpeen. Pinnan nousuun vaikutti osaltaan ilmaston muuttuminen kosteammaksi. Ratkaiseva tekijä saattoi kuitenkin piillä muinaisjärven lasku-uoman muuttumisessa: alkuvaiheessa allas laski vetensä eri ilmansuuntaan kuin nykyisin. Jääkauden jälkeisestä nopeasta maankohoamisesta johtuen vesistön lasku-uoma siirtyi kuitenkin pian etelään nykyiselle paikalleen Arolammen kynnykselle.

 

Kivikautinen asutuskuva

Silmäkenevan muinaisjärven – tai Silmäkejärven kuten sitä myös on kutsuttu – otaksuttiin aikaisemmin soistuneen jo mesoliittisen kivikauden kuluessa, siis pian kuroutumisensa jälkeen. Vaikka ympäristöstä oli 1800-luvulta lähtien löydetty runsaasti yksittäisiä kiviesineitä, pidettiin seutua pitkään ainoastaan esihistorialliselle asutukselle soveltumattomana kauttakulku- ja erämaa-alueena.

Vielä 1980-luvun alussa ei kiinteitä muinaisjäännöksiä - etsinnöistä huolimatta - seudulta tunnettu. Asuinpaikkojen puuttumisen arveltiin johtuvan alueen vähäisistä vesistöistä, mikä ei olisi suosinut pyyntikulttuurille tyypillisiä vesistösidonnaisia paikanvalintakriteerejä. Seudun aikaisempi esihistoriakuva perustui pitkälti siis eräänlaiseen virheelliseksi osoittautuneeseen kehäpäätelmään.

Alueen ensimmäinen kiinteä muinaisjäännös, Penninmäen kampakeraaminen asuinpaikka, tuli arkeologien tietoon yksityishenkilön ilmoituksesta 1980-luvun lopulla. Löytö ei kuitenkaan johtanut tarkempiin tutkimuksiin, sillä sen merkitystä laajemmassa suhteessa ei vielä tuolloin hahmotettu.

Järjestelmällisesti muinaisen järvialtaan ympäristöä ryhdyttiin tutkimaan 1990-luvun lopulla. Jo mainitulle Penninmäen asuinpaikalle suunniteltiin kaivaustutkimuksia ja säilyneen asuinalueen paikantamiseksi kohteella ehdittiin tehdä fosfaattianalyysikin. Silmäkenevan kehityshistorian uudelleenarvioinnin myötä kävi kuitenkin pian ilmi, että muinaisjärvi onkin soistunut vasta rautakaudella, eli paljon oletettua myöhemmin. Jälkiä kivikautisesta toiminnasta alkoikin lyhyen inventoinnin yhteydessä löytyä runsaasti muinaisjärveen pistäviltä niemekkeiltä ja suon keskellä sijaitsevista harjusaarekkeista.

Seuraavina vuosina löytöjä tehtiin hieman yllättäen myös suon reunamien turvekerroksista. Tutkimuksia on jatkettu aivan viime vuosiin asti ja nykyisin pelkästään Silmäkenevaan rajoittuvia erillisiä kivikautisia asutuskeskittymiä tunnetaan lähes kaksikymmentä, joista laajimmat on jaettu vielä lukuisiin erillisiin löytöalueisiin. Arkeologien lisäksi monet kohteista on löytynyt paikallisen harrastajan tarkkasilmäisyyden ansiosta.

Kivikautisen asutuksen vesistösidonnaisuudesta johtuen muinaiset asuinvyöhykkeet sijaitsevat vanhojen rantakorkeuksien tuntumassa. Muinaisjärven vedenpinnan huomattavistakin vaihteluista johtuen osa kohteista on useita metrejä suon reunaa korkeammalla, kun taas muutamilta paikoilta tehdyt havainnot syvältä turpeen sisästä kertovat matalan vesistövaiheen aikaisesta asutuksesta.

Asuinpaikka-alueiden pinta-ala vaihtelee muutaman aarin ”pyyntileireistä” tai ”eräsijoista” jopa hehtaarien kokoisiin asuinkomplekseihin. Suotuisiksi todettuja kohteita on todettu käytetyn esihistorian eri kausina, jopa tuhansien vuosien aikavälillä. Ihmisen jälkeensä jättämiä jälkiä on muinaisjärven ympäristöstä löytynyt useiden asutusperiodien ajalta läpi koko kivikauden.

 

Arkeologiset tutkimukset

Tutkimuksia suon ympäristössä on jatkettu yhtämittaisesti lähes kymmenen vuoden ajan. Inventointien lisäksi useilla kohteilla on tähän mennessä tehty kaivaustutkimuksia. Kaivetut alat eivät kuitenkaan kokonaisuudessaan ole olleet laajoja ja tutkimuksia voidaankin pitkälti pitää koeluonteisina. Arkeologisen aineiston antamaa kuvaa on täydennetty luonnontieteellisillä tutkimuksilla. Alueella on muun muassa tehty siitepölyanalyyseja, etsitty makrofossiileja, tutkittu piikuorisia leviä, kokeiltu maatutkamittausta, kairattu suokerrostumia sekä paikallista kronologiaa on täydennetty lukuisten radiohiiliajoitusten avulla. Asiantuntijoita etenkin suotutkimusten osalta on haettu aina Venäjältä asti. Arkeologisia tutkimuksia on Riihimäen kaupunginmuseon lisäksi tehnyt museovirasto; jälkimmäinen pelastuskaivauksena mahdollisen maakaasuputkilinjan laajennuksen alle jäävän kohteen osalta.

Silmäkenevan parhaiten tutkittu kohde on Sinivuokkoniemeksi nimetty laaja asuinpaikka-alue, joka sijaitsee muinaisjärven itärannan niemekkeellä lähellä järven muinaista lasku-uomaa. Paikalla on useina vuosina tutkittu kivikauden jäänteitä sekä mineraalimaa- että suokerrostumista. Lisäksi kohteen kulttuuri- ja suokerrostumista on tehty runsaasti myös luonnontieteellisiä analyysejä. Asuinpaikka-alue on sijainnut useamman sadan metrin matkalla kapealla rantatasanteella ja osin myös sen edustalla suokerrosten alla. Maaperä on terassilla melko lohkareista kivikkoa, mikä nykyihmisen näkökulmasta katsoen ei näyttäisi kovinkaan ihanteelliselta kivikautisen ihmisen oleskelualueelta. Todennäköistä on, että kivikkoa on tarkoituksellisesti raivattu asuinkäyttöön.

Toinen tarkemmin tutkittu löytöalue sijaitsee edellisestä hieman yli puoli kilometriä pohjoiseen. Täällä suon reunalla sijaitsevan muinaisrannan edustalta ja suosta on löytynyt runsaasti merkkejä kivikauden loppupuolelta. Paikalta on muun muassa löytynyt muinaisen järven pohjaan vajonnut ja paikalleen hajonnut Pöljän tyyppiä edustava asbestisekoitteinen saviastia. Tutkijoiden iloksi tämän lähes kokonaisen astian läheltä saatiin talteen lisäksi meripihkakorun katkelma. Nämä löydökset kertovat Silmäkenevan asukkaiden laajasta kanssakäymisestä sekä itään – asbesti – että etelään – meripihka.

Samalta paikalta, turpeen sisästä, löytyi järveä kohti laskeva koivun tuohesta levitetty yhtenäinen katos tai alusta. Katteen tarkoituksena on ilmeisesti ollut helpottaa kulkemista soistuneessa ympäristössä kuivin jaloin kohti avovettä. Samasta tasosta tuohen alta löydettiin myös joitain ihmisen paikalleen asettamia ja mahdollisesti myös veistämiä puita – näillä on luultavasti tuettu hyllyvään turvekerrokseen asetettua tuohikerrosta.

Lisäksi tutkimuksia on tehty Silmäkenevan keskellä sijaitsevissa harjusaarekkeissa. Näistä luoteis-kaakkosuunnassa sijaitsevilta muinaisjärven pieniltä saarilta, kaikista viidestä, on jokaisesta löytynyt merkkejä kivikauden oleskelusta. Näistä saarista on toistaiseksi ehkä vanhimmat kivikautisen toiminnan merkit koko Silmäkenevan alueelta. Vanhin asutusvaihe on liitetty aikaan noin 6500 eKr. Iältään yhtä vanhoja asuinalueita on varmasti ollut myös järveen pistävillä niemekkeillä, mutta kaikista kohteista ei toistaiseksi ole teetetty tarkkoja luonnontieteellisiä ajoituksia.

Kohteiden tarkkaa ajoittamista vaikeuttaa omalta osaltaan myös löytöaineiston vaatimaton luonne. Monista kohteista on vain pieni määrä pintamaasta kerättyjä inventointilöytöjä, jotka eivät juurikaan auta kohteen luonteen tulkitsemista ajoituksesta puhumattakaan. Lisäksi laajempia kaivaustutkimuksia on tehty vain parilla kohteella.

Silmäkenevan mesoliittisen eli varhaisen kivikauden löydöt koostuvat lähes yksinomaan palaneista luunsiruista sekä kvartsi- ja kiviesineistöstä, joista mainittakoon viistoteräiset kärjet, säleet, uurtimet ja kaapimet. Merkillepantavaa ovat olleet myös runsaat palaneiden ja rapautuneiden kivien kasaumat, jotka on tulkittu lähinnä esikeraamisen kauden vedenkuumennuskiviksi – kasat ovat vaikeasti erotettavissa varsinaisista liesikiveyksistä.

Tarkemmin ajoitettava keramiikka tulee löytöaineistoon mukaan kampakeraamisen ajan alkupuolelta noin 4500 eKr. lähtien ja edustaa eri kausia nuoremmasta varhaiskampakeramiikasta (Ka I:2) alkaen. Vaikka etenkin tyypillinen kampakeramiikka on hyvin edustettuna muutaman kohteen löytöaineistossa, Silmäkenevan ympäristöstä on eri asuinpaikoilta tähän mennessä löydetty edellä mainittujen keramiikkatyylien lisäksi myös myöhäiskampakeramiikkaa, asbestikeramiikkaa (Pöljän tyyppi) sekä kivikauden lopun myöhäisneoliittista keramiikkaa. Lisäksi ainakin yksi saviastian pala Silmäkenevan luusuasta edustaa todennäköisesti nuorakeramiikkaa.

Muut nuoremman kivikauden löytölajit edustavat yleisiä kvartsi- ja kivilajiesineitä sekä esineiden katkelmia. Silmiinpistävää on ollut piiesineistön vähäisyys varsinaisen Silmäkenevan alueelta. Kaikkein runsaimmin alueelta on luonnollisesti löydetty tarkemmin ajoittamatonta työstöjätettä eli kvartsi-, kvartsiitti- ja kivilaji-iskoksia. Myös palanutta luuta on paikoilta poimittu talteen runsaasti.

Yhtenä erikoisuutena voidaan mainita muutamat savesta poltetut ihmishahmoa esittävät ns. idolin katkelmat. Idolit ovat pieniä savesta muokattuja litteitä tai toukkamaisia ihmishahmoja. Silmäkenevan savihahmot edustavat tyypiltään tyypillisen kampakeramiikan aikaan ajoittuvia käyriä idoleja.

 

Erikoisuutena suolöydöt

Koska muinaisjärven vedenpinnan taso on kivikauden kuluessa vaihdellut useita metrejä, on osa asuinpaikoista jäänyt nykyisten suokerrostumien alle, kun taas osa löydöksistä voi olla hyvinkin korkealla suon reunaan nähden. Turpeen, lähinnä rahkasammaleen, huimasta kasvunopeudesta johtuen osa löydöistä saattaa nykyisin olla yli toista metriä peittävän suokerroksen alla.

Arkeologiset tutkimukset on ulotettu myös näihin mielenkiintoisina pidettäviin suokerrostumiin. Paikoilla suoritetuissa tutkimuksissa on parhaimmillaan jopa kahden metrin syvyydestä nykyisten suokerrostumien alta paljastunut kivikautisen asutuksen jälkiä. Osa löydöistä on todennäköisesti päätynyt matalaan rantaveteen jätteenä, mutta osa suokerroksista ja suon pohjalta löytyneistä rakenteista kertoo myös matalan vesistövaiheen asutuksesta silloisella rantaviivalla.

Suoympäristössä tehtävät arkeologiset tutkimukset ovat työläitä ja vaativat erikoisvälineistön lisäksi erikoisosaamista. Ratkaisevin ero perinteisiin mineraalimaalla suoritettaviin kaivaustutkimuksiin on löytöaineiston säilyvyydellä. Toisin kuin perinteisissä ”kuivan maan” hiekkapitoisissa kohteissa säilyy suon lähes hapettomissa kerroksissa orgaaninen aines yleensä erinomaisesti. Puun osalta näin onkin, mutta luuta tai sarvea ei ainakaan Silmäkenevan happamissa kerroksissa ole säilynyt lainkaan.

Suosta, vanhan muinaisjärven pohjalta ja rantakerrostumista, on tutkimuksissa löydetty pääasiassa kalastukseen liittyvää orgaanista välineistöä, kuten kaarnasta vuoltuja verkon kohoja, todennäköisiä liistekatiskan jäänteitä sekä muita työstettyjä puunpalasia. Lisäksi muutaman metrin etäisyydellä rannasta on löytynyt säännöllisin välein asetettuja, pohjasaveen työnnettyjä kivikirveellä teroitettuja tukipaaluja.

Suosta on lisäksi löytynyt runsaasti kvartsiesineistöä ja -iskoksia sekä palaneita ja rapautuneita kiviä, jotka on tulkittu ns. keittokiviksi. Suokerroksista on lisäksi tullut esiin joitakin kivirakenteita. Todennäköisesti osa löydetyistä puuesineistöstä on aikoinaan hylätty veteen tai ne ovat peräisin rikkoutuneista kalastuslaitteista, josta ne ovat huuhtoutuneet rantaan.

Kiinteään asutukseen viittaavat suolöydöt ovat maassamme harvinaisia, sillä Silmäkenevan ohella vastaavanlaisia kohteita on laajemmin tutkittu vain muutamalla paikalla, mm. Humppilan Järvensuolla ja Yli-Iin Purkajansuolla.

Suokerrosten perusteella on myös mahdollista havaita vesistön kuroutuminen järveksi, eri vesistövaiheet sekä kasvillisuudessa tapahtuneet muutokset. Myös ilmaston pitkän aikavälin vaihtelut ovat jättäneet silmin havaittavat jäljet suon kerrostumiin.

 

Asukkaat ja elinkeinot

Kivikauden aikana yhteydet silloisen rannikon ja sisämaan välillä näyttävät löytöaineiston perusteella olleen tiiviit. Aikakauden alkuvaiheessa Vantaanjoen suisto sijaitsi Nurmijärven seudulla ja kampakeraamisena aikana Vantaan Tikkurilan tienoilla. Mereltä on saatu hylkeitä ja kalaa, jonka lisäksi se on tarjonnut oivalliset kulkuyhteydet laajemmalle alueelle.

Vantaanjoen latvajärvet taas ovat tarjonneet elintärkeitä riistamaita ja pyyntivesiä. Vaikka kivikautisia löytöjä on tehty koko Vantaanjoen vesistöalueen varrelta, voidaan nykytutkimuksen valossa Silmäkenevan muinaisjärveä pitää latvavesistön tärkeimpänä asuinympäristönä.

Silmäkeneva lähiseutuineen on todennäköisesti muodostanut muutakin kuin vain sesonkiluonteisen erä- ja metsästysalueen. Ympärivuotisen asutuksen on kalastuksen lisäksi mahdollistanut metsästys ja muut metsän antimet, jotka vaihtuvissa olosuhteissa ovat turvanneet riittävän ravinnonsaannin. Talvikylien sijainnin kannalta merkitystä on isojen sorkkaeläinten vaellusreittien lisäksi ollut luultavasti myös majavien asuinpaikoilla. Etenkin kalastuspaikat saattoivat olla kaukana kylistä hajallaan järven ympäristössä ja joilla.

Rannikon ja sisämaan välistä yhteyttä pohdittaessa on pidettävä mielessä myös kivikautisen yhteisön suhteellisen pientä kokoa. Lisäksi luonnosta suoraan ravintonsa hankkiva asutus vaati elääkseen laajan alueen, eräänlaisen vuotuiskokonaisuuden. Tällaista elämänmuotoa on auttanut se, että koko vesistön varrella on asustellut saman suvun tai ainakin heimon jäseniä. Joka tapauksessa suoria ja välillisiä kontakteja on ollut laajalla alueella, kuten jo Silmäkenevan ympäristöstä esiin kaivettu löytöaineistokin osoittaa.

Silmäkenevan asuinpaikoilta löytyneen palaneen luuaineiston osteologinen analyysi on vahvistanut näkemystä, jonka mukaan vedenantimilla on ollut tärkeä osa muinaisten asukkaiden ruokavaliossa. Kalat, kuten hauki, särkikalat ja ahven, ovat olleet selvää arkiruokaa. Lähes kolmannes löydetystä luuaineksesta on lisäksi kuulunut majavalle. Tärkeä riistaeläin on ollut myös hirvi. Myös vesilintuja, saukkoa, näätää, jänistä, karhua ja kettua on syöty – ihmisen parasta ystävää eli koiraa unohtamatta. Kivikauden loppupuolella aterialla on mahdollisesti voitu nauttia myös (villi)sikaa ja nautaakin.

Kasvikuntaan kuuluvasta monipuolisesta ravinnosta antaa viitteitä asuinpaikan edustan suokerrostumista havaitut energiapitoisten vesi- (Trapa natans) ja hasselpähkinän (Corylus avellana) kuoret. Vesipähkinän leviämistä on tarkoituksella voitu edistää siirtämällä pähkinöitä vesistöstä toiseen.

 

Vedenpinnan vaihtelu, umpeenkasvu ja katoava asutus

Silmäkenevan soistuminen oli pitkäaikainen, joskaan ei suoraviivainen prosessi. Järvialtaan vedenpinnan tason on todettu vaihdelleen melkoisesti jääkauden jälkeisellä ajalla. Vesistölle on ollut tunnusomaista jopa useiden metrien korkeusvaihtelu.

Mainittuihin vaihteluihin oli osittain syynä ”kivikauden suuri kesä”, jolloin keskilämpötila pysytteli muutamia asteita nykyistä korkeammalla. Lämpömaksimin aikana, ajoittuen noin vuosiin 5000-3500 eKr., lämpimämpi ilmanala aiheutti nykyistä korkeamman sademäärän mutta toisaalta myös voimakkaamman haihdunnan. Talvinen lumi- ja jääpeite jäi lämpöjakson aikana vähäisemmäksi ja varsinkin kevät- ja syysaikaan valuma oli suurempi aiheuttaen laajoja tulvia.

Ilmasto-olosuhteiden ohella Silmäkenevan muutosten syiksi on esitetty majavien järven lasku-uomaan rakentamia patoja. Majava onkin erittäin hyvin edustettuna alueelta tutkitussa kivikautisessa jätefaunassa; myös talttahampaan jyrsimiä puunkappaleita on kaivauksissa löytynyt, mikä todistaa eläimen viihtyneen hyvin Silmäkenevalla.

Kivikauden loppupuolella alkanut ilmaston viileneminen ja kosteuden lisääntyminen näkyy mm. kuusen ilmaantumisessa alueelle noin 3000 eKr. Lämpötilan kylmeneminen vaikutti suoraan myös vesipähkinän katoamiseen Silmäkenevalta.

Koska ympäristössä tapahtuneet muutokset olivat luonteeltaan hitaita, kivikautinen yhteisö pystyi alkuun sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Tästä kertoo jo edellä mainitun soistuneen asuinpaikan edustalle turvekerrosten päälle ladotut puut ja tuohikerrokset. Hyviä metsästys- ja kalastusmaita ei hylätty ilman painavia perusteita.

Pitkällä aikavälillä luonnonympäristössä tapahtuneet muutokset vaikuttivat kuitenkin luonnollisesti myös vallitsevaan toimeentuloon. Kun vakiintunut vuotuiskokonaisuus rikkoutui esimerkiksi majavien häviämisen tai suurriistan vaellusreittien muuttumisen vuoksi, yhteisön sopeutumisraja helposti ylittyi. Korvaavien elementtien hankkiminen vakiintuneen ympärivuotisen elämäntavan säilyttämiseksi osoittautui usein mahdottomaksi.

Todennäköisesti Silmäkeneva jäi kivikauden lopulla muuttuneiden olosuhteiden pakosta vain läpikulkualueeksi. Soistuva järviallas ja etenkin alueen läpi virtaava Vantaanjoki tarjosi kuitenkin etenkin keväisin runsaasti kalaa, joten luultavasti näille suotuisille kalastuspaikoille tultiin etenkin keväisin.

Toisaalta asutuksen katoaminen Silmäkenevan arkeologisesta aineistosta voi selittyä osittain myös elinkeinoihin liittyvillä tekijöillä. Muutos pyyntiin perustuvasta yhteisöstä kohti maanviljely- tai vähintään karjanhoitoa harjoittavaksi kulttuuriksi merkitsi muutosta myös asuinpaikkojen sijaintiin. Koska nämä eivät enää hakeutuneet vesistöjen välittömään läheisyyteen, ehkä juuri siksi kyseisen periodin asuinpaikkojakaan ei alueelta toistaiseksi tunneta.

Joka tapauksessa varmat ihmisen jäljet varhaismetallikauden tai pronssikauden ajalta puuttuvat Silmäkenevan alueelta toistaiseksi kokonaan. Kyseisen aikakauden alkuun on kuitenkin radiohiilimenetelmällä ajoitettu yksi suon luontaisesta, puunrunkoja sisältäneestä turvekerroksesta. Todennäköisesti metsäkasvillisuus oli tuolloin jälleen kerran jäänyt kohonneen vedenpinnan alle ja rannan läheisyydessä kasvaneet puut olivat kuoltuaan kaatuneet sekä joutuneet lopulta rantaan ajelehtineiden pienempien puunkappaleiden kanssa saviliejun peittämiksi. Havaittu ilmiö kuvastaa hyvin ilmaston vähittäistä viilenemistä, kosteuden lisääntymistä ja järvialueen alkanutta soistumista sekä rantojen metsittymistä kivikauden atlanttisen lämpökauden jälkeen.

Muinaisjärven paikalle syntynyt suo muodostui pääosin vesistön umpeenkasvun seurauksena. Tämä tarkoittaa Silmäkenevalla lähinnä järven pohjaan painuvasta kasvillisuudesta aiheutunutta umpeutumista, vaikkakin myös pinnanmyötäistä soistumista lienee tapahtunut. Altaan pohjois- ja itäosassa suo lienee ainakin osittain saanut alkunsa tulvamaiden hitaasta soistumisesta.

 

Rautakaudesta nykyaikaan

Merkit ihmisen toiminnasta Silmäkenevan ympäristössä vähenevät huomattavasti vesistön todetun soistumisen myötä. Tosin suoalueen keskeltä, läheltä Vantaanjoen ja siihen laskevan Herajoen risteyskohtaa, on 1920-luvulla löytynyt männystä tehty yksittäinen suksi, joka tuolloin löytöolosuhteiden perusteella ajoitettiin pronssikautiseksi, siis ajalle noin 1500-500 eKr. Radiohiiliajoituksella tämän muinaissuksen ikä voitiin kuitenkin myöhemmin täsmentää rautakaudelle ajanlaskun taitteeseen.

Koska suksi löytyi suokerrostumien sisästä liejun, karikkeen ja ohuen saraturvekerroksen päältä, oli järven umpeutuminen keskiosistaan vielä rautakauden alkuvaiheessa käynnissä. Silmäkeneva oli todennäköisesti runsasravinteinen, ruovikkoinen lintujärvi, jonka veden pinnan taso oli matalassa tasossa. Nykytutkimuksen valossa järven lopullinen umpeenkasvu ja soistuminen tapahtui rautakauden kuluessa.

Vaikka liikkuminen vetistä suoaluetta pitkin oli sulan aikana hankalaa, oli maan jäädyttyä puuttomalla suolla lähes yhtä vaivatonta liikkua kuin jäätyneellä järvenselälläkin. Soiden liikenteellisestä hyödyntämisestä kertoo myös toinen muinaissuksilöytö, nimittäin Silmäkenevan pohjoispuolelta sijaitsevasta Jussilansuosta on löytynyt myöhäisrautakaudelle merovingiajan loppuun tai viikinkiajan alkuun ajoittuva suksen katkelma. Kesäisen matkanteon Silmäkenevan halki on vielä myöhemminkin mahdollistanut tasaisen suoalueen läpi virtaava, pohjasaveen uurtunut vesiuoma, nykyinen Vantaanjoki sivuhaaroineen.

Silmäkenevaan rajoittuvat Herajoen ja Arolammen maakirjakylät ilmestyvät historiallisiin lähteisiin Hämeen ensimmäisten maakirjojen myötä 1530-luvulla. Talomäärien perusteella näiden kylien syntyhistoria voidaan viedä vähintäänkin edeltävälle vuosisadalle. Vaikka tämän asutuksen mahdollista rautakautista perinnettä ei tutkimusten vähäisyydestä johtuen kokonaan voidakaan sulkea pois, viittaavat keskiaikaiseen asuttamiseen kuitenkin merkit seudun ensimmäisestä viljanviljelystä. Silmäkenevan suon keskiosasta otettujen siitepölynäytteiden perusteella maanviljely on lähialueella alkanut viimeistään 1400-luvulla.

Keskiaikainen toimeentulostrategia perustui pitkälti maanviljelykseen ja karjanhoitoon, johon Silmäkeneva soistumisestaan huolimatta antoi jonkin verran lisämahdollisuuksia. Suohon rajoittuvien jokiuomien vuosittainen tulviminen toi uomien reuna-alueille runsaasti lisäravinteita ja esti samalla tehokkaasti rahkasammalen voimakkaan kasvun. Näiltä luonnonniityiltä oli mahdollista korjata heinää, mutta niitä voitiin luultavasti myös hyödyntää suoraan karjan laiduntamiseen. Toki suon läpi kulkevasta Vantaanjoesta sivu-uomineen saatiin myös kalaa särpimeksi.

Kylien varsinaiset rintapellot sijaitsivat 1800-luvulle asti suoaluetta ylempänä asutuksen viereisillä multa- ja hiekkapitoisilla mineraalimailla. Viljelymenetelmien kehittyessä viime vuosisatojen kuluessa asutuksen lähellä sijaitsevia suoalueita oli mahdollista ottaa ainakin väliaikaiseen viljelykseen kydöttämällä ylimmät turvekerrokset hetkellisesti ravinteikkaiksi kasvualustoiksi. Ojittamista Silmäkenevalla ei sen suuritöisyydestä johtuen ole harjoitettu kuin viimeisen puolen vuosisadan aikana.

Suon reunalla sijaitsevat muinaisjäännöskohteet ovat pääosin säilyneet koskemattomina vuosituhansien ajan. On todennäköistä, että ilman järvialtaan varhaista soistumista alueen kivikautinen jäämistö olisi suurimmaksi osaksi tuhoutunut rantojen ollessa nykyisin täynnä lomarakennuksia. Ainoastaan suon keskellä sijaitsevien saarekkeiden asuinpaikat ovat osittain tuhoutuneet 1980-luvulla rakennetun maakaasuputkilinjan myötä; lisäksi peltojen liepeillä sijaitsevia kohteita on turmellut hiekanotto. Toivottavaa on, että myös nykyisen yhteiskunnallisen kehityksen aikana muinaisjäännökset huomioitaisiin laajenevan kaupungin rakennuspaineista huolimatta. Tutkittavaa alueella joka tapauksessa riittää - niin mineraalimailla kuin suon kerrostumissakin.

  

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Auer, Väinö 1928. Riihimäen Herajoen suksilöydön turvegeologinen ikämääräys. Suomen Museo 1928.

Hoffrén, Jouko & Penttilä, Kalevi 1979. Riihimäen historia I. Vuoteen 1960. Karisto.

Keskitalo, Oiva 1964. Hausjärven historia. Hämeenlinna.

Matiskainen, Heikki 2002. Riihimäen esihistoria. Riihimäen kaupunginmuseo. Karisto. Hämeenlinna.

Matiskainen, Heikki & Ruohonen, Juha 2004. Esihistorian pauloissa. Karisto Oy. Hämeenlinna.

Esihistorianpauloissa.net <http://www.esihistorianpauloissa.net>

 

(kirjoitus on julkaistu arkeologian harrastajien Hiisi-lehdessä 1/2007).

 

3.11.2007

 

 


Kampakeraaminen savi-idoli kuvattuna edestä ja takaa.

 

Kivikautisia vesipähkinöitä (Trapa natans) Silmäkenevan suosta.

 

Mesoliittisella kivikaudella työstetty paalu lähikuvassa.

 

Pöljän keramiikkaa Silmäkenevalta.

 

Tyypillistä kampakeramiikkaa Penninmäestä.


 

 

© J. Ruohonen 2001-2007