Ennen kuin aurinkotuulen olemassaolosta tiedettiin, oli jo syntynyt ajatuksia koronan massapurkauksista. Lindemann1 oli ensimmäisiä, joka ehdotti, että geomagneettiset myrskyt aiheutuisivat siitä, kun auringosta tulevat plasmapurkaukset törmäävät maapallon magneettikenttään muutaman päivän kuluttua auringosta lähdön jälkeen. Lindemann kirjoitti aiheesta artikkelin vuonna 1919 eli kauan ennen varsinaisia satelliitein saatuja havaintoja. Myöhemmin huomattiin, että tämän kaltaisten purkauksien tulisi vetää mukanaan magneettisia silmukoita planeettainväliseen avaruuteen. Silmukat olisivat kytkettyinä aurinkoon kummastakin päästä. Syntyneet magneettiset ”pullot” voisivat tehokkaasti kanavoida auringossa syntyviä suurenergiaisia hiukkasia planeettainväliseen avaruuteen ja tämä aiheuttaisi galaktisen kosmisen säteilyn modulaatiota. Vuonna 1958 Piddington ehdotti, että osa kenttäviivoista voisi kokonaan irrottautua auringosta. Gold oli aiemmin vuonna 1955 ehdottanut, että tällaiset plasmapurkaukset muodostaisivat shokkirintaman, sillä monet geomagneettiset myrskyt alkavat yllättäen. Yleisesti ajateltiin, että purkaukset johtuivat auringossa tapahtuvista flare- eli soihtupurkauksista.2
Varhaiset avaruuslentojen havainnot osoittivat, että hetkelliset shokkihäiriöt ovat suhteellisen yleisiä aurinkotuulessa. Shokkihäiriöt aiheutuvat auringosta tulevasta plasmasta, joka on koostumukseltaan erilaista kuin normaali aurinkotuuli. Tämä materiaali on usein He++ -rikasta ja sillä on usein matalat protoni- ja elektronilämpötilat. Kohtuullisilla oletuksilla saatiin myös auringosta purkautuneen aineen totaalinen massa ja energia. Joillekin suuremmille häiriöille saatiin arvioitua massaksi 1016 g ja energiaksi 1032 erg = 1025 J. Arvot ovat uskomattomasti sopusoinnussa myöhempien koronagrafien havaintojen kanssa.2
Ensimmäinen koronan massapurkaus (engl. coronal mass ejection, CME) havainnoitiin 14. joulukuuta 1971. Havainto tehtiin koronagrafilla, joka lensi NASA:n ”Orbiting Solar Observatory” –satelliitissa (OSO-7). OSO-7 ei ollut ominaisuuksiltaan paras mahdollinen havainnoimaan lyhytaikaisia ilmiöitä kuten koronan massapurkauksia, mutta onnistui kuitenkin havainnoimaan yhteensä 20 CME:tä. Vuonna 1973 laukaistun Skylab:in koronagrafi havaitsi monta kaunista koronan massapurkausta yhdeksän kuukauden toiminta-aikanaan.3 Näiden kahden satelliitin tulokset vahvistivat sen, että lyhytaikaiset materiaalipurkaukset auringon atmosfääristä ovat yleisiä tapahtumia. Näitä materiaalipurkauksia kutsutaan nykyään siis koronan massapurkauksiksi (CME).2