KOMPPANIA JA TULIPATTERI PIENOISYHTEISKUNTINA: sodanajan ja rauhanajan sotilasyhteisön toimintatapojen vertailu


tykkiryhmä Rovajärvellä, Heinuvaarassa elokuussa 1996


Suomalainen yhteiskunta-kurssin tutkielma (Turun yliopisto, sosiologian laitos)
Kesäkuu 1997
 
Kirjoittanut: KM, YTM Mikko Pennanen

(Esseen laajuus tulostettuna noin. 80 A4-liuskaa)

Tutkielma pdf-muodossa (koko 411 kt)



SISÄLTÖ:
 

1. Johdanto

2. Armeija sosiaalisena instituutiona

3. Sotilassosiologian tutkimustraditio

      3.1. Yhdysvaltalainen tutkimustraditio

     3.2. Suomalainen tutkimustraditio

4. Knut Pippingin konekiväärikomppania

   4.1. Komppanian organisaatio

       4.2. Komppanian sosiaaliset ryhmät

            4.2.1. Arvoryhmät

           4.2.2. Sotilaalliset ryhmät

           4.2.3. Paikalliset ryhmät

            4.2.4. Ikäryhmät

          4.2.5. Komppanian kotiseuturyhmät

            4.2.6. Pakkiporukat
 

5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen
 

        5.1. Komppanian miesten rohkeus

        5.2. Suhautuminen omaan ja valtion omaisuuteen

       5.3. Alkoholi ja suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen 

           5.3.1. Alkoholin käyttö

           5.3.2. Naiset ja seksuaalisuus

    5.4. Miestensuhde uskontoon ja taikauskoon sekä muut harrastukset

    5.5. Kuri

    5.6. Avuliaisuus

   5.7. Komppanian asenteet ulkopuolisiin
 

6. Muita sotilasyhteisön sosiaalista elämää koskevia tutkimuksia
 

   6.1. Korean sodan kiväärikomppania

    6.2. Vietnamin jalkaväen kiinteys
 

7. Rauhanajan sotilasyhteisö pienoisyhteiskuntana: 2/Sat.TR/TykPR
 

    7.1. Satakunnan tykistörykmentti
 

    7.2. SatTR:n 2. patteri

       7.2.1. Patterin kokoonpano ja fyysinen ympäristö

        7.2.2. Saapumiserä I/96

           7.2.1.1. Patterin miesten koostumus kotiseudun mukaan

           7.2.2.2. Toisen patterin miesten koostumus iän ja koulutuksen mukaan
 

    7.3. Patterin sosiaaliset ryhmät

         7.3.1. Arvoryhmät

           7.3.1.1. Suhde kantahenkilökunnan edustajiin

            7.3.2. Ikäryhmät

           7.3.3. Sotilaalliset ryhmät

               7.3.3.1. Jaokset

               7.3.3.2. Tupa

               7.3.3.3. Tykkiryhmä
 

   7.4. Miesten asenteet muihin perusyksikköihin

        7.4.1. Eskuntapatteri ja komennusmiehet

       7.4.2. Muut joukko-osastot
 

  7.5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen

        7.5.1. Suhtautuminen virallisiin norrmeihin

       7.5.2. Suhtautuminen omaan ja valtion omaisuuteen

       7.5.3. Päihteet ja vastakkainen sukupuoli

       7.5.4. Uskonto ja taikausko

        7.5.5. Avuliaisuus
 

    7.6. Vapaa-ajan vietto ja meisten tulevaisuudensuunnitelmat

    7.7. Patterin toimintatapoja

        7.7.1. Aamu- ja iltatoimet sekä siivouspalvelu

      7.7.2. Marssi

      7.7.3. Maastoharjoitukset

8. Loppupäätelmiä
 

LÄHTEET
 
 


 

1. Johdanto
 

Tässä tutkielmassa tarkastelen armeijan miehistön palveluksen perusyksikköä, komppaniaa ja tulipatteria osana Suomalaista yhteiskuntaa. Työ on miesten välisten sosiaalisten suhteiden ja sosiaalisen toiminnan sekä "sotilaan" arkipäivän kuvausta.
 

Vertailen työssä kahden eri ajankohdan sosiaalista yhteisöä, sota-ajan konekiväärikomppaniaa ja toisaalta rauhan ajan tykistön tulipatteria. Näiden eri yksiköiden vertaileminen ei ehkä ensiajatukselta tunnu mielekkäältä, koska sota-ajan yksikön miehet ovat osaltaan eläneet aivan erilaisessa maailmassa kuin rauhanajan sotilaat. Sota-ajan sotilaat ovat koko palveluksensa ajan olleet alttiita monille vaaroille ja ovat eläneet jatkuvan psyykkisen paineen alla. He eivät ole myöskään tietäneet, kuinka kauan heidän komennuksensa (ts. sota) kestää. Rauhanajan varusmiehet sen sijaan palvelevat puolustusvoimissa tietyn ajanjakson, jonka jälkeen he kotiutuvat, ts. siirtyvät reserviin odottamaan mahdollista komennusta kertausharjoituksiin tai maan turvallisuuden niin vaatiessa tarttumaan aseisiin ja puolustamaan maataan.
 

Edellä todetuista tosiasioista huolimatta näiden kahden poikkeavan sosiaalisen maailman vertailu ja kuvailu on kuitenkin mielestäni mielenkiintoista, koska täten huomaamme, että tietyt sotilasyhteisön toiminnan sosiaaliset mallit ja tavat eivät ole juuri muuttuneet.
 

Vertailun kohteena ovat Knut Pippingin (Pipping 1947, 25) sodan aikana palvelema kahdennentoista jalkaväkirykmentin toisen pataljoonan toinen konekiväärikomppania (2. KKK/JR12) ja Tykistöprikaatin Satakunnan tykistörykmentin toinen tulipatteri (2./SatTR/TyKPR), jossa itse suoritin varusmiespalveluksen 09.01.1996 - 04.09.1996 välisenä aikana (yht. 8 kk.).
 

2. Armeija sosiaalisena instituutiona
 

Sotilasorganisaatio poikkeaa varsin paljon muista yhteiskunnan instituutioista. Yksi sotilasorganisaation näkyvimmistä piirteistä on sen hierarkisuus. Sotilasorganisaatiota voidaan kutsua ns. pyramidiorganisaatioksi, jossa käskeminen tapahtuu ylhäältä alaspäin. Vallankäyttöä leimaa sen ehdottomuus ja pakollisuus, jota tuetaan sotilaallisen kurin käsiteellä. (Lähdesmäki 1993, 2.) Janowitzin mukaan sotilaallinen auktoriteetti perustuu dominointiin, jonka pohjalta käyttäytymistä ohjataan tarkoin normein. Normit sisältävät käsityksen halutusta käyttäytymisestä. Dominointiin liitetään erilaisia uhkia ja negatiivisia sanktioita, joiden avulla halutaan varmistaa se, että kaikki yhteisön jäsenet noudattavat säädettyjä virallisia normeja. Normien noudattaminen johtaa mekaaniseen käyttäytymiseen. (Janowitz 1974, 59.) Esim. yleisessä palvelusohjesäännössä on määrätty hyvin tarkoin siitä, minkälaista käyttäytymistä sotilaalta edellytetään eri tilanteissa (kuten esim. asioitaessa toimistossa, tervehtiminen, esimiehen puhuttelu, ilmoituksen teko, pukeutuminen, liikkuminen kasarmialueella). Tätä toimintaa opetetaan ja harjoitetaan uusille sotilasorganisaation jäsenille heidän tultuaan organisaation jäseneksi (vrt. toimistokäyttäytymisen oppitunnit). Yleispiirteenä voidaan sanoa, että palvelusohjesääntö edellyttää sotilaalta ehdotonta kuuliaisuutta ja esimiehen käskyn noudattamista. Yleinen palvelusohjesääntö sisältää myös erilaisia rangaistuksia, joita määrätään sotilasyhteisön jäsenelle, joka ei noudata säädettyjä normeja. Varsinaisista sotilasrikoksista on puolestaan säädetty rikoslain 45-luvussa. Varusmiehet ovat koko palvelusaikansa tämän luvun säädösten alaisia.
 

Sotilasorganisaatio muistuttaa pitkälti ns. totaalista pakko-organisaatiota. Sotilasorganisaatio ei ole kuriltaan ja säätelyiltään verrattavissa keskitysleiriin, mutta se on kuitenkin huomattavasti esim. autoritaarista sisäoppilaitosta ankarampi. Sotilasorganisaation totaalisuudesta on esimerkkinä se, että organisaatio hallitsee lähes kaikkea sosiaalisen elämän toimintoja. Sotilaallisen elämän standardointia kuvaa hyvin mm se, että organisaatiossa kaikkia toimintoja varten on laadittu tarkka suunnitelma. Organisaatio mm. määrittää ajankäytön sekä sen, milloin tietyt määrätyt tehtävät on suoritettava. Sotilasorganisaatio eroaa monista muista organisaatioista myös siinä, että sotilasyhteisössä kaikki tehtävät suoritetaan ja opitaan ryhmässä (Lähdesmäki 1993, 2-3). Täten virallinen sotilasorganisaatio pyrkii sotilaiden oman henkilökohtaisen minuuden häivyttämiseen ja sen riistämiseen. Aikaisemmin sotilasyhteisölle oli tyypillistä myös se, että sen jäseninä oli ainoastaan miehiä. Tosin nykyäänkin naiset muodostavat varsin pienen vähemmistön varusmiehistä, eikä naisia kouluteta kaikissa varuskunnissa. Sotilaallinen elämä on Janowitzin mukaan korostetusti institutionalisoitua elämää (Janowitz 1974, 43).
 

Erving Goffman jakaa totalitaariset laitokset viiteen eri luokaan. Ensimmäisen luokan muodostavat sellaiset laitokset, joissa asuvat henkilöt eivät pysty huolehtimaan itsestään, mutta ovat yhteiskunnalle vaarattomia (esim. vanhainkodit). Toisen luokan muodostavat laitokset, joissa pidetään henkilöitä, jotka eivät pysty huolehtimaan itsestään, mutta ovat yhteiskunnalle jotenkin vaarallisia. Tällaisia laitoksia ovat mm. mielisairaalat. Kolmannen luokan muodostavat laitokset, joihin eristetään tarkoituksella yhteiskunnalle vaarallisia henkilöitä. Näiden laitoksien tehtävänä ei ole huolehtia varsinaisesti sen asukkaiden hyvinvoinnista. Tällaisia laitoksia ovat mm. vankilat, vankimielisairaalat sekä keskitysleirit. Neljäntenä Goffman mainitsee laitokset, jotka on perustettu jonkin tietyn tehtävän tehokasta suorittamista varten. Armeija ja kasarmit kuuluvat tähän luokkaan. Viidennen luokan muodostavat erilaiset suljetut laitokset, joiden tehtävänä on ihmisten eristäminen ulkomaailmasta. Näihin laitoksiin hakeudutaan kuitenkin yleensä vapaaehtoisesti. Näitä laitoksia ovat lähinnä luostarit sekä muut erilaiset uskonnolliset yhteisöt, kuten esim. pappisseminaarit, joissa oppilailta vaaditaan omistautumista jotakin tiettyä tehtävää, kuten jumalan palvomista varten. (Goffman 1969, 6).
 

Goffmanin mukaan totaalisille laitoksille on tyypillistä se, että ne murtavat nyky-yhteiskunnalle tyypillisen arkielämän mallin, jossa yksilö nukkuu, huvittelee ja työskentelee eri paikoissa, eri osallistujien ja eri auktoriteettien alaisuudessa ilman erityistä etukäteissuunnitelmaa. Totaalisissa laitoksissa nämä edellä kuvatut arkielämän toiminnot tapahtuvat yhdessä ja samassa paikassa yhden ainoan auktoriteetin alaisuudessa. Laitoksen asukkaiden päivärutiinit suoritetaan myös kokonaisuudessaan suuren ryhmän välittömässä seurassa, ja jokaista laitoksen jäsentä kohdellaan samalla tavalla. Päivärutiinien kaikki vaiheet ovat myös tarkoin määrätyt ja ne noudattavat yleensä tiukkaa, ennalta määrättyä aikataulua. Näiden päivärutiinien toimintaa ohjataan ja valvotaan tarkoin henkilökunnan toimesta. Toimet myös noudattavat tiettyä yhtä ainoaa rationaalista suunnitelmaa, jonka katsotaan toteuttavan laitoksen virallisia päämääriä. (Goffman 1969, 9)
 

Totaalisille laitoksille on ominaista myös selkeä erotus laitoksen asukkaiden ja henkilökunnan välillä. Usein näiden kahden ryhmän välinen sosiaalinen kanssakäyminen on säädeltyä ja muodollista. Keskustelu käydään myös tiettyä, säädeltyä tapaa käyttäen. Yleensä laitoksen asukkaiden on sosiaalisessa interaktiossa laitoksen henkilökunnan kanssa käytettävä verbaalisen kuuliaisuuden akteja, kuten kutsua toista henkilöä "herraksi" tai "rouvaksi". Vuorovaikutuksen lisäksi säädellään myös tiedon kulkua, erityisesti asukkaita koskevien suunnitelmien osalta. Henkilöille ei yleensä kerrota heitä itseään koskevista asioista. (Goffman 1969, 9-10, 20.) Totaaliset laitokset on yleensä fyysisesti sijoitettu maantieteellisesti syrjäisille alueille, tai ne on muuten aidattu tai eristetty muusta ympäröivästä maailmasta aidoin tai muurein. Laitokset muodostavat usein oman pienoiskaupunkinsa, joissa on esim. oma sairaala, ruokala, pesulalaitos, ym.
 

Totaaliseen laitokseen tulevat uudet henkilöt alistetaan yleensä ensimmäiseksi nöyryyttäviin sisäänkirjoitusmenoihin, joissa heiltä saatetaan esim. takavarikoida tai kieltää oman henkilökohtaisen omaisuuden, kuten omien vaatteiden käyttö. Asukkaiden on yleensä käytettävä laitoksen antamia ja säätämiä univormuja, jotka ovat yleensä siviilivaatetuksesta poikkeavaa mallia sekä usein huonolaatuisia ja huonosti istuvia. Omien tavaroiden poisluovuttamisella on symbolinen merkitys, asukas luovuttaa samalla pois oman minuutensa. (Goffman 1969, 18.)
 

Laitoksille on myös yleistä se, että kuka tahansa laitoksen henkilökuntaan kuuluva voi ojentaa sellaista laitosasukkia, joka ei suostu noudattamaan laitoksen sääntöjä. Tällä halutaan varmistaa se, että sääntöjen rikkomista seuraa myös sanktio erittäin suurella varmuudella. Tämä saattaa johtaa tilanteeseen, jossa asukkaat joutuvat koko ajan tarkkailemaan toimintaansa sekä sitä, että he eivät riko jotakin sääntöä. Usein asukkaat elävät jatkuvan konkreettisen pelon ja psyykkisen paineen alla. (Goffman 1969, 34.)
 

Goffmanin tunnusmerkit totaalisesta laitoksesta kuvaavat hyvin armeijan sosiaalisen elämän kulkua. Armeijassa sotilaat majoitetaan tupiin, joissa asuu yleensä 8-12 miestä. Joissakin kasarmeissa joudutaan joskus majoittamaan samaan tupaan jopa 14-16 miestä, vaikka se olisikin alkuperäisesti tarkoitettu vain kahdeksalle miehelle. Ahtauden vuoksi miehet joutuvat yleensä nukkumaan kerrossängyissä kahdessa tasossa. Leireillä ja maastoharjoituksessa majoitus on järjestetty joko sissi- tai puolijoukkuetelttoihin, joihin mahtuu noin 6-16 miestä. Tuvissa on yleensä erittäin vähän tilaa varusteille ja omille tavaroille. Käytännössä ainoan "yksityisalueen" muodostaa kaappi, johon tulee mahduttaa kaikki armeijan jakamat varusteet. Tuvissa ei yleensä ole verhoja eikä kunnollista ilmastointia.
 

Sotilasyhteisössä kaikki toiminta on määrätty herätystä, ruokailua ja nukkumaanmenoa myöten tarkasti kellonajoin. Herätys suoritetaan yleensä klo. 06.00, jota seuraavat aamutoimet, jotka voivat olla johdetut tai vapaat. Aamutoimia seuraa aamiainen, jonka ajankohta vaihtelee yksiköittäin. Aamiaiselle mennään muodossa, ja joukkue ilmoitetaan ruokalan edessä päivystävälle upseerille, mikäli hän on paikalla. Varsinainen palvelus alkaa aamiaisen jälkeen yleensä noin 07.30. Tätä seuraa lounas noin klo. 11.00. Iltapäivän palvelus jatkuu yleensä ruokailun jälkeen noin klo. 12.30. Tätä seuraa yleensä käskynjako ja päivällinen yksiköstä riippuen noin. klo. 17.00. Varsinainen palvelus päättyy päivälliseen, jonka jälkeen alkaa vapaa-aika, jolla saa esim. käydä sotilaskodissa tai klo. 18.00 lähtien lähteä iltalomalle (varuskuntavapaalle). Palvelus alkaa uudelleen klo. 21.00, jolloin järjestetään vahvuudentarkastus, jossa katsotaan, että kaikki yksikön jäsenet ovat paikalla. Tätä seuraavat iltatoimet (vapaat/ohjatut). Iltatoimien jälkeen saa mennä nukkumaan, tai ilmoittautua tv- ja lukuvapaalle, joka tarkoittaa sitä, että voi katsoa tv-huoneessa (yleensä yksikön luokkahuone) televisiota tai lukea omia kirjoja tai lehtiä. Hiljaisuus yksikössä julistetaan yleensä klo. 22.00, jonka jälkeen yksikön käytävällä ei saa liikkua ennen klo. 23.00. Ohjelman toteutumisesta vastaa yksikön päivystäjä, jolla on lisäksi kaksi alaista (apupäivystäjää, "apupässiä").
 

Armeijaan astuu vuosittain uusia jäseniä, ts. alokkaita noin kaksi kertaa vuodessa. Alokkaiden tullessa kasarmille heidät aluksi "sisäänkirjoitetaan" yhteisöön. Yhtenä ensimmäisenä asiana uudet jäsenet joutuvat luopumaan omista vaatteistaan ja ylimääräisistä siviilivarusteista, jotka eivät mahdu kaapin pieneen siviililokerikkoon. Usein alokkaiden vaatetus on varsin ankeaa, koska varusvarastolla ei yleensä kysytä kokoja, vaan miesten käsketään vaihtavan sopimattomia vaatteita keskenään tuvan toisten miesten kanssa. Miehistön palvelusasu on myös usein ankea siksi, että rivimiehet eivät saa palveluspukuunsa yleensä mitään merkkejä, jotka kertoisivat koulutushaarasta tai yksiköstä. Yleensä miehet, jotka joutuvat olemaan enemmän "esillä", kuten komennuksilla, tai jotka palvelevat kirjureina tai lähetteinä, saavat muita paremmat varusteet. Eri vaatteiden käytöstä on annettu yksityiskohtaisia ohjeita (esim. käskynjaolle täytyy vaihtaa aina palveluspuku) , ja joukon tulee aina näyttää yhtenäiseltä (esim. kaikilla täytyy olla samanlainen vyö). Liikuttaessa esim. yksikön käytävällä tulee olla aina sotilaallisesti pukeutunut (esim. vessassa tai naapurituvassa ei saa käydä paita päällä, vaan päällä tulee olla takki, majoitustuvassa on aina pidettävä jalassa kenkiä).
 

Sotilasyhteisö on jakautunut hierarkisesti eri arvoisiin henkilöihin. Varsinaisen henkilökunnan muodostavat palkkatyötä tekevä kantahenkilökunta, joka muodostuu upseereista (korkeakoulututkinto) ja toimiupseereista (opistotason tutkinto). "Henkilökuntaan" voi myös osaltaan lukea ryhmänjohtajat (upseerikokelaat, aliupseerit), jotka ovat itse asevelvollisuuttaan suorittavia varusmiehiä, mutta ovat saaneet ryhmänjohtajakoulutuksen. He ovat tällä perusteella esimiesasemassa muihin varusmiehiin. Muiden varusmiesten tulee esimiehiä ts. kantahenkilökuntaa tai ryhmänjohtajia puhuteltaessa käyttää muodollista kieltä, eli kutsua toista sotilasarvolla, jota edeltää kunnioitusta kuvaava sana "herra" ja mainita sanoa oma arvonsa ja sukunimensä. (esim. Herra alikersantti, alokas/tykkimies/jääkäri/lentosotamies N.N). Miehistön tulee myös aina tervehtiä ylempiarvoisia sotilashenkilöitä ja pyytää lupa muodon ohittamiseen. Miesten on myös aina ilmoitettava päivystäjälle, mihin he ovat menossa ja mistä ovat tulosta. Miesten tulee myös huutaa "huomio", jos tupaan tulee ylempiarvoisia sotilashenkilöitä, ja tehdä heille ns. tupailmoitus. Jokaisella ylempiarvoisella sotilashenkilöllä on myös oikeus puuttua alemman henkilön toimintaan ja määrätä hänelle tehtäviä, jotka henkilön tulee suorittaa ehdottomasti. Mikäli henkilö ei tehtävää suorita, rangaistaan häntä esimiehen niskoittelusta.
 

Varuskunnat sijaitsevat yleensä varsin syrjäisillä pakoilla tai mikäli ne sijaitsevat lähellä siviiliasutusta (kuten esim. Kaartin pataljoona Helsingissä Mechelininkadulla/Varsinais-Suomen ilmatorjuntarykmentti Vähä-Heikkilässä) on ne eristetty muusta asutuksesta aidoin. Muiden kuin sotilaiden ja alueella työssäolevien siviilityöntekijöiden oleskelu sotilasalueella on kielletty. Sotilasalueet muodostavat usein oman pikkukaupungin, jossa on oma sairaala ja apteekki, elokuvasali, muonituskeskus, varusvarasto ja pesula, urheiluhalli sekä sotilaskoti kirjastoineen varusmiesten vapaa-ajan rentoutumista varten. Usein varsinaisen kasarmialueen ulkopuolelle on myös rakennettu erityinen asuma-alue henkilökuntaa varten.

3. Sotilassosiologian tutkimustraditio
 

3.1. Yhdysvaltalainen tutkimustraditio
 

Sotilaita ja sotilasyhteisöä on tutkittu huomattavasti vähemmän kuin muita yhteiskunnan yhteisöjä, kuten mielisairaaloita ja tehtaita (Janowitz 1974, 25). Sotilassosiologia-termi (eng. military sociology) otettiin varsinaiseen käyttöön vasta 1960-luvun alussa. Esim. vuonna 1964 järjestettiin alan ensimmäinen kansainvälinen kongressi Lontoossa. (Randell 1967, 10.) Sotilassosiologia on käytännössä kohteeltaan lähellä sotilaspsykologiaa. Useat ennen 1960-lukua tehdyt tutkimukset ovat lähinnä psykologisia tai sosiaalipsykologisia, vaikka ne sisältävätkin usein myös sotilasorganisaation ja ryhmien toiminnan kuvauksia. Ensimmäisen maailmansodan aikana tutkijat olivat kiinnostuneita erilaisista tavoista valita oikeita miehiä palvelukseen. Tämä tiesi psykologiassa mm. älykkyystestauksen alkua. Toisen maailmansodan aikana tutkijat laajensivat tarkasteluaan sotilaiden asenteiden ja taisteluhengen ja ryhmien toiminnan tutkimukseen. Erityisesti sotilassosiologian kehitykseen vaikutti Yhdysvaltojen puolustusvoimissa suoritettu käyttäytymistieteellinen koulutus. Useat amerikkalaiset sosiologian huippututkijat työskentelivät sodan aikana armeijan palveluksessa. II-maailmansodan aikana tutkijat suorittivat sotilaiden parissa mittavan kysely- ja haastattelututkimuksen, jossa kartoitettiin sotilaiden asenteita. Sodan jälkeen aineisto analysoitiin uudelleen ja tämän työn tuloksena ilmestyi vuonna 1949 moniosainen sosiologinen tutkimus "The American Soldier". Tätä teossarjaa pidetään yhä edelleenkin yhtenä sotilassosiologian perusteoksena. (Janowitz 1974, 25-25; Harinen 1992, 17; Allardt 1989, 196.)
 

Toisen maailmansodan jälkeen on tutkittu mm. Korean sotaan ja Vietnamin sotaan osallistuneita joukkoja. Amerikkalainen sosiologi Roger. W. Little mm. suoritti osallistuvaa havainnointia osallistumalla itse erääseen Korean sodassa mukanaolleeseen kiväärikomppaniaan. Hänen tutkimuksensa käsitteli mm. primääriryhmien rakennetta ja merkitystä joukossa sekä niiden merkitystä virallisen, sotilasjohdon määrittämän organisaation kannalta. Hän havaitsi joukoissa toisaalta kahden miehen muodostamia pieniä primääriryhmiä sekä toisaalta koko joukkuetta koskevaa solidaarisuutta. Korean sodassa tutkittiin myös niitä tekijöitä, jotka erottavat ns. hyvät taistelijat huonommista taistelijoista. Tutkimuksen tulosten mukaan hyvät taistelijat olivat luonteenpiirteiltään huonoja taistelijoita emotionaalisempia, maskuliinisimpia ja keskimääräistä älykkäämpiä. (Harinen 1992, 20-21.)
 

Sotilasjoukkoja koskeva tutkimustyö jatkui Vietnamin sodan aikana. Charles C. Moskos osallistui itse Vietnamissa jalkaväkiyksikön toimintaan. Tutkitut yhteisöt suorittivat tutkimusajankohtana lähinnä partioita. Moskos käytti tiedonkeruumenetelminään osallistuvaa havainnointia sekä vapaamuotoisia ja strukturoituja haastatteluja. (Harinen 1992, 23.)
 

Yhdysvaltojen lisäksi sotilassosiologista tutkimusta tehdään erityisen paljon Israelin armeijassa. Israelin puolustusvoimien käyttäytymistieteiden osasto on tutkinut sotilaiden käyttäytymistä ja asenteita sekä rauhan että mm. Jom Kippur- ja Libanonin sotien aikana. Israelissa puolustusvoimien johto pitää sotilassosiologien saamia tutkimustuloksia ja tutkimusta erittäin suuressa arvossa. (Harinen 1992, 22.)
 

3.2. Suomalainen tutkimustraditio
 

Suomessa sotilassosiologinen tutkimus ei ole varsin laajaa verrattuna esim. työelämän tutkimukseen. Sotilassosiologisia tutkimuksia on ilmestynyt lähinnä maanpuolustuskorkeakoulun piirissä, joka julkaisee omaa julkaisusarjaa Sotilassosiologian julkaisusarja. Upseeriliiton julkaisemassa puolitieteellisessä Sotilasaikakauslehdessä on myös julkaistu joitakin artikkeleita, jotka ovat käsitelleet sotilassosiologisia kysymyksiä. Myös erilaisissa suljetuissa puolustusvoimien omassa piirissä pitämissä koulutustilaisuuksissa ja neuvottelupäivillä on käsitelty sotilassosiologiaa koskevia kysymyksiä. Varsinaisten sosiologisten artikkeleiden lisäksi julkaisussa ilmestyy jatkuvasti esim. johtamista ja motivaatiota koskevia kirjoituksia, jotka ovat kohteeltaan usein hyvin lähellä myös sosiologisia kysymyksiä. Eri artikkelit kasautuvat tosin muutamalle tutkijalle. Eniten artikkeleita on luultavasti julkaissut Olli Harinen, joka on myös laatinut Ruotsalaista maanpuolustustutkimusta koskevan tiivistelmäjulkaisun (Harinen 1981).
 

Suomalaisen sotilassosiologina klassikkona voidaan pitää Knut Pippingin vuonna 1947 Åbo Akademissa julkaisemaa II-maailmansodan aikaista konekiväärikomppaniaa ja sen sosiaalisia suhteita kuvaavaa väitöskirjaa Kompaniet som samhälle: iakttagelser i ett finskt frontförband 1941-1944. Pippingin tutkimus ilmestyi uudelleen suomeksi käännettynä vuonna 1978. (Pipping 1947, 1978.). Pippingin teos on valitettavasti jäänyt kuitenkin yksittäiseksi ilmiöksi Suomalaisessa sosiologiassa. Pippingin jälkeen ei ole tietääkseni ilmestynyt sosiologisia tutkimuksia, jotka olisivat kuvanneet sotilasyhteisöä ja sen sosiaalisia suhteita yhteisön sisäisestä näkökulmasta.
 

Pippingin väitöskirja jäi ilmestyessään suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Tämä johtui luultavasti siitä, että Pipping julkaisi tutkimuksensa Åbo Akademissa ja ruotsin kielellä, jota suurin osa suomalaisista ei 1940-luvulla osannut. Pippingin tutkimus tuli varsinaisesti esille 1950-luvun puolivälissä, jolloin Väinö Linnan kaunokirjallinen teos Tuntematon Sotilas ilmestyi. Väinö Linnan ja Knut Pippingin kuvaamat yhteisöt muistuttavat varsin suuresti toisiaan. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lisäksi on myös ilmestynyt useita muita sota-aikaa ja rintamaoloja koskevia teoksia, jotka ovat usein lähinnä eri joukko-osastojen historiikkeja (ks. esim. Örmark 1991).
 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas-teos on viime aikoina ollut varsin paljon esillä. Tampereella Linnan "Tuntematon sotilas" on tulossa Pyynikin kesäteatterin ohjelmistoon usean vuoden tauon jälkeen. Väinö Linnan palvelema joukko-osasto JR/8 vietti myös kesäkuun puolivälissä omaa perinnepäiväänsä Vekaranjärven varuskunnassa. Tilaisuudessa juhlapuhujana toiminut fil. tri. Heikki Siltala toi puheessaan esille sen, että Linnan teos on kaunokirjallisen romaanin lisäksi myös tärkeää tutkimusaineistoa sotilassosiologeille (Aamulehti 15.6.1997).
 

Rauhan ajan sotilasyhteisöstä ja sen sosiaalisista suhteista ei ole ilmestynyt varsinaista tutkimusta. Sen sijaan Suomessa on ilmestynyt useita kaunokirjallisia teoksia, jotka kuvaavat sotilaselämää. Osa näistä teoksista on lähes klassikkoja, kuten Pentti Haanpään "Kenttä ja kasarmi" ja Mikä Waltarin "Siellä missä miehiä tehdään". Näiden lisäksi on ilmestynyt joukko yleisölle vieraampia teoksia. Teoksille on yhteistä se, että ne yleensä pohjautuvat kirjoittajiensa omiin kokemuksiin armeijasta. Yleensä teokset suhtautuvat armeijaan negatiivisesti, ja niitä leimaa vahva tendenssi. Usein romaaneissa kuvataan joko aliupseerien tai kantahenkilökunnan harjoittamaa simputusta. (Envall 1984, 104.) Hyvänä esimerkkinä voi mainita esim. Johan Wreden teoksen 330 dagar, joka kuvaa armeijaa lähes koko teoksen ajan hyvin negatiivisessa sävyssä (ks. Wrede 1955). Ainoa "myönteinen" armeijakuvaus sisältyy Mika Waltarin teokseen "Siellä missä miehiä tehdään". Waltarin teos syntyi aikoinaan eräänlaisena vastateoksena Haanpään Kentälle ja kasarmille, joka leimattiin ilmestyessään vuonna 1928 erittäin epäisänmaalliseksi teokseksi. Kirjojen lisäksi varusmieselämän kuvauksia on ilmestynyt myös tv-näytelminä, kuten esim. Alpo Ruuthin käsikirjoituksen pohjalta kuvattu "Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet". Näytelmä perustuu osaltaan Ruuthin omiin armeijakokemuksiin, ja sisältää hyvin voimakkaan tendenssin. (YLE 1977.) Lähimpänä realistista armeijakuvausta on luultavasti Jorma ja Antero Leitzingerin vuonna 1986 julkaisema muistelmateos "Sotilas kahden sukupolven kokemuksin ja ajatuksin" (Leitzinger 1986).
 

Pippingin mukaan muistelmia ja kaunokirjallisia teoksia ei tule käyttää sotilassosiologian lähteistönä. Muistelmien ja kaunokirjallisten teosten ongelma yhteisön ja tapahtumisen kuvaajina on niiden subjektiivinen ja usein tendenssimäinen näkökulma. Muistelmat ja romaanit eivät myöskään ole yleensä kovin syvällisiä. Romaanit eivät yleensä kuvaa arkipäivän tavanomaisia, usein triviaaleinakin pidettyjä tapahtumia ja käytäntöjä. Tämän vuoksi näiden pohjalta ei voi rakentaa täydellistä kuvaa yhteisön toiminnasta. Pipping korostaa sitä, että tutkijan tulee rakentaa kuva koko yhteisön toiminnan kentästä, "man måste se situationerna följa varandra, man måste, bildlikt talat, se samspelet inom gruppen som en film, vilken visar oss vardagens futiliteter lika väl som remarkabla tilldragelser, och vilken inte framhäver det ena på bekostnad av det andra". (Pipping 1947b, 1-2.) Omasta mielestäni sotilassosiologiaa harjoittavan tukijan tulee olla itse armeijan käynyt, koska yhteisön ja tutkimustulosten ymmärtäminen ilman omakohtaista kokemusta on vaikeaa. Tutkimuksen tulee myös perustua omiin havaintoihin, eikä muiden kirjoittamiin kaunokirjallisiin teksteihin. Näitä voi tosin käyttää vertailuaineistona.
 

Mielestäni armeijaa koskevia tutkimuksia "vaivaa" eräänlainen keskittyminen lähinnä päällystön ja johtajien ja johtamismenetelmien tutkimukseen. Yleisesti armeija korostaa pelkästään lähinnä johtajien merkitystä ja arvostaa ainoastaan lähinnä johtavassa asemassa toimivia sotilaita ja varusmiehiä. Tähän on kiinnittänyt huomiota myös mm. Matti Klinge, jonka mukaan arvo- ja luokka-ajattelu heijastuu normaalissa varusmieskasvatuksessa mm. siinä, että upseereiksi koulutettavat saavat ennen kotiutumistaan lyhyen kokelasajan, jolloin heillä on tilaisuus nauttia esimiesasemasta ja sen tuomasta arvostuksesta ja erityisvapauksista. Täten heille jää yleensä hyvin positiivinen loppumielikuva armeijasta, joka peittää yleensä täydellisesti alkuajan ikävämmät muistot. Klingen mukaan mielenkiintoiseksi kysymykseksi muodostuukin se, minkälaisen mielikuvan armeijasta saa tavallinen miehistö. Klingen mukaan luultavasti puolustusvoimissa ei tästä olla luultavasti edes kiinnostuneita. (Vuorikari 1982, 95.) Erityisesti ns. tavallisen rivimiehen näkökulma ja tuntemukset ja käsitykset armeijasta ja varusmiespalveluksesta on täysin unohdettu tutkimuksessa. Esim. tutkimusten mukaan varusmiehet jakaantuvat ns. hyviin miehiin, joilla on korkea motivaatio ja toisiin heikosti motivoituneihin varusmiehiin. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan pyritty miettimään sitä, mistä mahdollinen huono motivaatio ja miesten jakaantuminen eri tyyppeihin johtuu. Ns. tavallisen rivimiehen näkökulman saaminen tutkimukseen olisi mielestäni kuitenkin erittäin tärkeää, koska kaikissa yksiköissä ainoastaan n. 5 % alokkaista siirtyy reserviupseerikouluun ja n. 15-20 % aliupseerikouluun. Alokkaista suurin osa, n. 70-75 % jatkaa palvelustaan tavallisina sotilaina. Ns. tavallisten rivimiesten osuus eri varuskuntien miehistövahvuudesta on myös aina kaikkein suurin.
 

Yksi mahdollinen syy siihen, että rauhanajan armeijan sosiaalisesta elämästä ei ole juuri ilmestynyt tutkimuksia voi olla se, että armeija on ns. byrokraattinen organisaatio, joiden tutkiminen on yleisesti, ja erityisesti osallistuvalla havainnoinnilla, vaikeaa. Grönforsin mukaan (1982, 64) byrokratiassa valta perustuu osaltaan siihen, että sen perusteet ja siihen liittyvät ilmiöt pyritään pitämään poissa yleisön tiedosta. Grönfors viittaa kirjassaan siihen, että joissakin tilanteissa yhteisöön voi joutua luonnollista tietä, kuten esim. Knut Pippingille kävi hänen laatiessa sosiaalisen kuvauksen omasta rintamayhteisöstään. Toinen mahdollinen syy voi olla Knut Pippingin viittaus siihen, että erittäin harvat sotilassosiologian tutkijat ovat itse palvelleet armeijassa joko sotamiehinä tai aliupseereina. Esim. Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijat ovat sotilaskoulutuksen saaneita upseereita, jotka luonnollisesti tarkastelevat sotilasyhteisöä omasta näkökulmastaan. He eivät ole itse koskaan palvelleet tavallisena rivimiehenä armeijassa lukuunottamatta lyhyttä alokasaikaa useita vuosia sitten. Täten heillä ei ole itsellään käsitystä ns. tavallisen sotamiehen elämismaailmasta.
 

Yhtenä mahdollisena tutkimuksen puutteen syynä voi olla se, että armeijaan ja maanpuolustukseen liittyviin asioihin liittyy useilla henkilöillä, erityisesti sodan itse läpikäynneillä, voimakkaita tunteita. Jotkut sotaveteraanit saattavat omata itse niin järkyttäviä ja traagisia muistoja, että he eivät halua muistella niitä esim. muistelmateoksina, ts. he haluavat tarkoituksella uhohtaa ne. Rauhanajan sotilasyhteisön tutkimuksessa tulevat mahdolliset armeijan kannalta negatiiviset toteamukset saattavat aiheuttaa tutkijalle sen, että hänet voidaan ainakin joissakin piireissä leimata epäisänmaalliseksi ja maanpuolustusvihamieliseksi henkilöksi tai maanpetturiksi. Kaunokirjallisuuden puolella Haanpään "Kenttä ja kasarmi" -teos leimattiin aikoinaan erittäin maanpuolustusvihamieliseksi, eikä Haanpää saanut julkaistua moneen vuoteen yhtäkään kirjaa. Myös Knut Pippingin väitöskirja sisältää joitakin toteamuksia, jotka olisi mahdollisesti voitu todeta sotilaita ja armeijaa halventaviksi sodan jälkeisessä ilmapiirissä. Näitä ovat mm. kohdat, joissa kuvataan sotilaiden alkoholinkäyttöä ja kielenkäyttöä. Sodan jälkeisessä ilmapiirissä ei oltaisi ainakaan joissakin piireissä hyväksytty edes koko Pippingin tutkimuksen esilletuomaa tärkeintä tutkimustulosta, ts. sitä, että sotilasyhteisö voi käyttäytyä myös virallisten normien vastaisesti muodostaen sisälleen toisen, ns. epävirallisen normijärjestelmän. Tässä yhteydessä tulee muistaa se, että Väinö Linnan tuntematon sotilas arvosteltiin täysin kelpaamattomaksi roskateokseksi Helsingin sanomissa ilmestymisensä jälkeen vuonna 1955. Pippingin väitöskirja säästyi ulkopuoliselta ei-akateemiselta kritiikiltä luultavasti siksi, että se julkaistiin ruotsin kielellä, jota ns. tavallinen kansa ei Suomessa (vieläkään) yleensä osaa (tai ei halua osata). Pippingin väitöskirjaan ei juuri kiinnitetty huomiota akateemisen maailman ulkopuolella.
 

4. Knut Pippingin konekiväärikomppania
 

Knut Pippingin kuvaus 12. Jalkaväkirykmentin toisen pataljoonan toisesta konekiväärikomppaniasta (2.KKK/JR 12) perustuu hänen omiin muistiinpanoihinsa, sota-ajan kirjeenvaihtoon sekä palvelustovereiden haastatteluihin sekä Sota-arkistossa sijaitseviin pataljoonaa koskeviin muistiinpanoihin. Pipping palveli itse kuvaamansa komppanian lähettialiupseerina ja komentoryhmän johtajana. (Pipping 1947, 15-16.)
 

Pipping päätyi komppanian tutkimiseen pataljoonaan sijaan, koska se oli Pippingin havaintotoiminnan kannalta helpointa. Hän perustusteli komppanian valitsemista tutkimuskohteeksi myös siksi, että komppania muodostaa sotilaselämän eräänlaisen perusyksikön, joka määrää hyvin pitkälti sotilaan elämää. Esim. sotilaan lomat kulkevat komppanian mukaan ja komppaniasta löytyvät yleensä myös kaikki sotamiehen läheiset palvelustoverit ja ystävät. Siirto toiseen komppaniaan merkitsi samalla siirtymistä aivan toiseen, vieraaseen yhteisöön, jossa miehen tuli rakentaa uudelleen omat sosiaaliset suhteensa. Miestä yleensä myös kohdeltiin uudessa palveluspaikassa aina "uutena miehenä", vaikka hän olisikin palvellut aikaisemmin samassa pataljoonassa.. (Pipping 1947, 15-16.)
 

4.1. Komppanian organisaatio
 

Konekiväärikomppania koostui ohjesäännön mukaan komppanian päälliköstä, komentoryhmästä, kolmesta konekiväärijoukkueesta, panssaritorjuntaryhmästä sekä huoltojoukkueesta. Konekiväärijoukkueeseen kuului neljä konekivääriä, joilla oli kullakin miehistönä kiväärinjohtaja, viisi konekiväärimiestä sekä ajomies. Komentoryhmään kuului tulenjohtoaliupseeri mittaus- ja kaasusuojelualiupseeri, lähettialiupseeri (Pipping itse), kaksi etäisyydenmittaajaa, neljä mittaus- ja kaasusuojelumiestä sekä neljä lähettiä. Komppanian kokonaismiesmäärän tuli ohjesäännön mukaan olla 5 upseeria, 30 aliupseeria ja 162 sotamiestä. Käytännössä komppanian miehistön lukumäärä vaihteli sotavuosien ajan suuresti. Yleensä komppania oli alimiehitetty. Esim. komppanian johtajan tuli ohjesääntöjen mukaan olla sotilasarvoltaan kapteeni, mutta käytännössä johtajana toimi yleensä luutnantti. Konekiväärien johtajina toimi myös käytännössä aliupseerien sijaan usein korpraaleja tai pelkkiä sotamiehiä. (Pipping 1947, 32-33)
 

Pääosa komppanian miehistä oli kotoisin Pohjois-Suomesta. Komppanian miehistö oli koottu lähinnä Pohjois-Suomen ja Länsi-Suomen sotilaslääneistä. Komppaniassa oli tosin miehiä myös ympäri Suomea, mm. Turusta, Tampereelta, Viipurista ja Helsingistä. Pääosa miehistöstä oli kotoisin maaseudulta. Pipping ei voinut tehdä varsinaista luetteloa miesten ammateista, mutta hän päätteli sen kotiseudun perusteella sen, että luultavasti pääosa komppanian miehistä oli saanut ennen sotaa elantonsa maa- ja metsätaloudesta. Komppaniassa palvelleet kaupunkilaiset olivat toimineet lähinnä erilaisina työläisinä tai autonkuljettajina. Koululaisia ja konttoristeja komppaniassa oli ainoastaan muutama. Komppanian miehistön koulutustaso oli varsin alhainen, ainoastaan hyvin harvat olivat suorittaneet kansakoulua enemmän opintoja. Komppanian miehistöön kului kahdeksan ylioppilasta, joista viisi oli upseereja. Tämä ei ole poikkeuksellista, koska väestön koulutustaso aina 1960-luvulle asti oli varsin alhainen. Iältään miesten ikä vaihteli vuonna 1896 ja 1921 syntyneiden välillä. Valtaosa miehistä oli syntynyt vuosien 1915-1921 välisenä aikana. (Pipping 1947, 32-43.)
 

Sodan aikana Pippingin yksikkö taisteli mm. Itä-Karjalassa ja Karjalan kankaalla Ihantalassa. Osan sodan ajasta komppania oli levossa mm. Nurmeksessa ja Kontiomäellä. Vaikka komppania oli suuren osan ajastaan etulinjassa, ei etulinjassa käyty koko aikaa varsinaisia taisteluita. Ns. asemasodan aikana komppania suoritti vartio- ja normaalia varuskuntapalvelusta ja oli valmiina mahdollista vihollisen hyökkäystä varten. Käytännössä asemasodan aika on ollut sotilaille henkisesti rasittavaa, ja vaikka se oli näennäisesti rauhallista, on se kuormittanut sotilaita henkisesti.

4.2. Komppanian sosiaaliset ryhmät
 

Pipping erotteli palvelemastaan komppaniasta kuusi erilaista ryhmätyyppiä: arvoryhmät, sotilaalliset ryhmät, paikalliset ryhmät, ikäryhmät, kotiseuturyhmät sekä ns. keittoporukat ("pakkiporukat" vrt. ruots. backlslag"). Keittoporukat muodostuivat kahdesta tai useammasta sotilaasta, jotka olivat liittäytyneet yhteen lähinnä taloudellisten syiden vuoksi.
 

4.2.1. Arvoryhmät
 

Komppanian miehet eivät joutuneet sodan aikana paljoa itse tekemisiin varsinaisen kantahenkilökunnan kanssa. Komppanian sodanaikaiseen kokoonpanoon kuului vähän puolustusvoimien vakinaiseen henkilökuntaan kuuluvia sotilaita. Heitä olivat ainoastaan komppanioiden päälliköt, komppanian vääpeli sekä jotkut vanhemmat aliupseerit. Heidät pidettiin kurin kannalta yleensä muita esimiehiä tiukempia. (Pipping 1947, 94.)
 

Komppanian miehet suhtautuivat kantahenkilökuntaan kuuluviin sotilaihin lähinnä halveksien. Usein miehet toivat esille oman halveksuntansa suoraan, esim. miehillä oli tapana sanoa, että kadettikouluun menivät ne, jotka eivät muualle päässeet. Aliupseereja verrattiin lähinnä poliiseihin, jotka miesten mukaan lähinnä valittiin sellaisista, jotka halusivat itselleen varsinaista raskaantyöntekijää hienomman ammatin, mutta jotka eivät omanneet taipumuksia ja lahjakkuutta ylempään koulutukseen.
 

Varsinaisen miehistön (sotamiesten) ja aliupseerien ja upseerien välillä. Tämä johtui Pippingin mukaan lähinnä upseerien ja muun miehistön välisestä koulutustasosta ja kotipaikasta. Upseerit olivat kotoisin lähinnä Etelä-Suomesta ja ylioppilastutkinnon suorittaneita. Heidän sosiaalinen asemansa siviilissä myös luultavasti poikkesi komppanian muista miehistä. Heitä pidettiin "herroina". "Herra"-sanalla on tavallisen kansan mielessä yhä vieläkin varsin negatiivinen sävy.
 

Upseerien suhtautuminen miehistöön tuli esille lähinnä siinä, kuinka he kohtelivat omia lähettejään. Osa upseereita kohteli alaisiaan hyvin epämuodollisesti, ja esittivät heille komentojen sijaan lähinnä pyyntöjä. Nämä upseerit myös usein avoimesti juttelivat miehistön kanssa sekä pelasivat heidän kanssaan korttia ja laskivat leikkiä kuten "tavalliset" rivimiehet. Toiset taas pitivät lähettejä lähinnä omina palvelijoinaan, joiden tuli aina olla heidän saatavissaan. He eivät myöskään sallineet minkäänlaista tuttavallisuutta, ja olivat rintamalla lähinnä omissa oloissaan. Lähetit puolestaan kertoivat omista esimiehiä koskevista käsityksistään ja mielipiteistään avoimesti muulle miehistölle. Yleisesti etulinjassa oltaessa konekiväärien miehistö piti parempana sitä, että komentopaikka, jossa upseerit ovat, sijaitsi "mahdollisimman" kaukana varsinaisista asemista. (Pipping 1947, 94-95.)
 

Komppanian aliupseerit elivät jatkuvasti miehistön kanssa ja suorittivat pääsääntöisesti samoja tehtäviä kuin rivimiehet. He olivat myös saman kurin alaisia kuin sotamiehet. Aliupseerit eivät myös itse pitäneet itseään "herroina", vaan he samaistuivat voimakkaasti miehistöön. He eivät pitäneet itseään omana rajattuna arvoryhmänään, eivätkä pyrkineet sellaisena esiintymään. Pippingin mukaan "he laiskottelivat yhtä ahkerasti kuin miehet, he välittivät vähät tervehtimispakosta, lähtivät luvattomille lomille, ryyppäsivät itsensä humalaan, pelasivat korttia, keittivät viinaa ja pelkäsivät upseereja samalla tavalla kuin miehistökin" (Pipping 1947, 102.) Yhteenkuuluvuutta lisäsi luultavasti se, että aliupseerit asuivat rintamalla miehistön keskuudessa.
 

4.2.2. Sotilaalliset ryhmät
 

Komppanian sotilaallinen jako joukkueisiin ja eri konekivääriryhmiin vaikutti hyvin voimakkaasti komppanian miesten sosiaaliseen elämään. Tämä johti siihen, että miehet elivät hyvin voimakkaasti jakautuneina eri sotilaallisiin ryhmiin. Tärkeimmät sotilaalliset ryhmät olivat konekivääriryhmä sekä toisaalta komentoryhmä, jota kutsuttiin "töpinäksi".
 

Komppanian sotilaallisten ryhmien kokoonpanosta päätti komppanian päällikkö. Hän mm. valitsi kiväärien johtajat. Kiväärin johtajan lisäksi konekivääriryhmään kuului ampuja, lataaja, tähystäjä sekä patruunankantajat. Kivääriryhmän sisällä tehtävät jakaantuivat taas käytännössä miesten henkilökohtaisten kykyjen mukaan. Miehet eivät taistelutilanteessa kyselleet sitä, kuka huolehti kustakin tehtävästä. Käytännössä ryhmän sisällä katsottiin tehtävien perään kuitenkin siten, että "ikävimmät" tehtävät, kuten konekiväärin puhdistus, kuuluivat ampujalle ja lataajalle. He puolestaan pitivät huolta siitä, että kiväärillä ei ammuttu ns. turhia laukauksia.
 

Käytännössä konekivääristä ei juuri huolehdittu hyvin. Usein kivääri pääsi huonon huollon vuoksi ruostumaan. Joskus ryhmänjohtajat joutuivat käyttämään kaiken voimansa miesten taivutteluun konekiväärin huoltamiseksi. Sen sijaan miehet pitivät erittäin hyvää huolta kivääriryhmän haltuun uskotuista työkaluista. Mikäli joku miehistä löysi jonkin työkalun metsästä, katsottiin se löytäjänsä omaisuudeksi.
 

Kivääriryhmän sisällä kaikki miehet olivat tasavertaisia. Käytännössä jokainen sai hoitaa omat asiansa siten kuin itse parhaaksi katsoi. Esim. mies sai hoitaa omat suksensa tai aseensa siten kuin itse halusi. Näiden valvonta kuului ryhmänjohtajille. Yleisesti sopu ryhmien miesten välillä oli hyvä. Yleensä miehet sopeutuivat toisiinsa varsin hyvin.
 

Konekivääriryhmät eivät juuri valvoneet tosiaan. Sen sijaan kiväärien miehistö valvoi ja arvosteli komppanian komentoryhmää eli töpinää. Etulinjassa olevat kivääriryhmien miehet pitivät itseään komentojoukon miehiä korkeammassa asemassa. Komennon tärkeimpinä tehtävinä pidettiin ruuan ja puhtaiden vaatteiden sekä postin kantoa. Mikäli miehet jäivät ilman postia, lämmintä ruokaa tai puhtaita alusvaatteita, pantiin syy aina komentojoukkueelle.
 

Vaikka komentojoukkuetta halveksittiin, halusivat monet miehet siirtoa etulinjasta pahimman tulen ja kuolemanvaaran takana olevaan komentoon. Miehet eivät myöskään salanneet vahingoniloaan, jos joku komentojoukkueen miehistä joutui etulinjaan konekiväärille. Komennon miehiä siirrettiin etulinjaan lähinnä silloin, kun konekivääreillä oli muutoin alimiehitystä. Etulinjan miehissä oli kuitenkin aina sellaisia, jotka eivät halunneet komentoryhmään mistään hinnasta. Erityisesti alikersantit pelkäsivät sitä, että he komentoryhmään siirtyessään olisivat joutuneet tekemisiin paperitöiden kanssa. Osa komentojoukon miehistä, kuten esim. huoltoalipäällystä, eläinlääkintäaliupseeri sekä komppanian kirjuri myönsivät itse, että he eivät kelvanneet etulinjan joukkoihin.
 

Kaikkein halveksivimmin komentojoukkueen miehistä suhtauduttiin ajomiehiin. Heidän palvelustaan pidettiin yleisesti muiden palvelusta vaarattomampana. Pipping kuvaa mm. tapausta, jossa lomilla ollut ajomies oli kehuskellut junassa olevansa konekivääriryhmän ampujana. Tämän seurauksena kyseinen ajomies joutui lomilta palattuaan komppaniassa muiden pilkan kohteeksi. Komppanian lähetit, lähettialiupseeri, lääkintämiehet sekä patruunakeskuksen miehet pitivät huolta siitä, että heidät luettiin etulinjan miehiin, eikä komentojoukkueeseen, vaikka he usein käytännössä olivat komentoryhmän alueella.
 

Komppanian päällystö piti komentoa käytännössä komentoryhmää komppanian laiskimpien ja tyhmimpien miesten keräyspaikkana. Etulinjassa olevat miehet pitivät komennon miehiä kuitenkin lähinnä kauan sodassa olleiden veteraanien, sairaiden tai fyysisesti heikkojen miesten vetäytymispaikkana. (Pipping 1947, 103-113.)
 

4.2.3. Paikalliset ryhmät
 

Pataljoonan ollessa etulinjassa sen miehistö muodosti eri tukikohdissa paikallisia ryhmiä, joiden koko ja koostumus vaihtelivat. Tukikohdat muodostuivat käytännössä kahdesta tai useammasta korsusta, lyhyestä taisteluhaudasta sekä automaattiaseiden pesäkkeistä. Tukikohtien takaa lähti puolestaan polku kunkin komppanian komentoon, josta polku tai tie jatkui edelleen pataljoonan komentopaikalle, jossa sijaitsi pataljoonan komentaja, patruunakeskus, pataljoonan reservi sekä sotilaskoti. Pataljoonan komennon takana olivat puolestaan pataljoonan huoltojoukot. Varsinaisen konekivääriryhmän lisäksi komppanian tukena oli konekiväärijoukko seka tykistön tulenjohtaja. Kivääriryhmä ja konekivääriryhmä saivat muonan erikseen. Tämä mahdollisti sen, että konekivääriryhmä ja kivääriryhmä pystyivät vertailemaan toistensa komentoryhmien toimintaa.
 

Etulinjassa kivääriryhmän ja konekivääriryhmän välinen kontakti syntyi käytännössä siinä, että ne asuivat kummatkin samassa korsussa. Käytännössä yhteistyö eri joukkojen välillä rajoittui saman korsun sisään. Usein eri töissä kuten siivouksessa oli "virallisesti" sovittu töiden vuorottelusta eri joukkojen kesken. Käytännössä näiden töiden hoito oli riippuvaista miesten omasta halusta. (Pipping 1947, 113-116.)
 

4.2.4. Ikäryhmät
 

Komppanian sisällä muodostunut jako ikäryhmiin perustui miesten fyysisen iän sijaan miesten palvelusaikaan komppaniassa. Komppanian toiminnan aikana se sai täydennystä uusista miehistä, joista osa oli reserviläisiä ja osa asevelvollisuuttaan suorittavia alokkaita. Komppaniaan tulleet reserviläiset, jotka olivat aikaisemmin palvellet armeijassa, katsottiin heti suoraan komppanian vanhemmiksi miehiksi. Alokkaita taas pidettiin tulokkaina, joilla ei voinut olla samoja oikeuksia, joita oli "vanhemmilla miehillä".
 

Käytännössä tulokkaat sopeutuivat komppanian toimintaan varsin pikaisesti. Tulokkaat kuitenkin erosivat vanhemmista miehistä siinä, että vanhat pitivät itsestään selvinä sitä, että alokkaat tekivät heille tarvittaessa pieniä palveluksia ja että vanhoilla oli etuoikeus erilaisiin miellyttäviin komennuksiin sekä lomiin. Alokkaat mm. huolehtivat puun hakkuusta sekä veden kannosta.
 

Vaikka tulokkaat ja vanhat elivät sovussa keskenään, vallitsi näiden välillä tietty jännitystila. Vanhempia sotilaita järkytti nuorempien laisuus ja näiden halu päästä samanarvoiseen asemaan vanhojen kanssa. Vanhat myös pyrkivät valvomaan tulokkaiden töitä. Alokkaat yleensä luonnollisesti purnasivat tehtävistään, ja yrittivät päästä niistä eroon mm. sanomalla, että komppaniassa oli heitäkin nuorempia miehiä, tai että heillä oli oikeus liueta tehtävistä samalla tavoin kuin vanhemmilla miehillä. (Pipping 1947, 117-123.)
 

4.2.5. Komppanian kotiseuturyhmät
 

Komppaniassa vallitsevat kotiseuturyhmät olivat huomattavasti ikäryhmiä hajanaisempia. Sodan alussa pääosa miehistä oli kotoisin Lapista, mutta sodan jatkuessa heidän osuutensa joukoista laski. Pääosa miehistä oli kuitenkin kokotoisin lähinnä Pohjois-Suomesta ja maaseudulta. Komppaniassa palveli myös kuitenkin aina kaupungeista kotoisin olevia miehiä. Heidän ja maaseudun miesten välillä ei kuitenkaan ilmennyt suuria vastakohtaisuuksia. Kaupunkilaiset olivat komppaniaan tullessa usein maaseudun miehiä tottumattomampia erämaaelämään, ja olivat yleensä muita tyytymättömämpiä ja omaksuivat tämän vuoksi joskus hieman ylimielisen asenteen ja yrittivät kuvata kaupunkeja ja niiden mahdollisuuksia ja houkutuksia mahdollisimman paljon.
 

Kotiseuturyhmät näkyivät lähinnä siinä, että kun joku samalta seudulta ollut mies palasi lomilta, oli samalta seudulta kotoisin olleilla miehillä tapa kysellä kuulumisia ja kotipaikan "juoruja". Usein myös samoilta seuduilta kotoisin olevat miehet saattoivat muodostaa keskenään "pakkiporukoita". (Pipping 1947, 123-128.)
 

4.2.6. Pakkiporukat
 

Ehkä mielenkiintoisimman Pippingin havaitseman ryhmän muodostivat pakki- eli keittoporukat. Pakkiporukat muodostuivat kahdesta neljään hyvästä ystävästä tai toverista. Pakkiporukat muodostuivat saman sotilaallisen tai paikallisen ryhmän puitteissa. Usein nämä koostuivat myös saman ikä- kotiseutu- tai ikäryhmän miehistä. Yleensä porukoiden jäseniä sitoi toisiin heidän tuntemansa henkilökohtaiset mieltymykset.
 

Yleensä komppaniaan tullut uusia mies haki aina välittömästi itselleen pakkitoverin tai tovereita. Pakkiporukka jätettiin yleensä vasta silloin, kun mies sai siirron pois komppaniasta tai kaatui. Miehen kaatuessa hän sai yleensä haltuunsa pakkitoverinsa kuivamuonan ja henkilökohtaisia varusteita. Pakkiporukat eivät juuri koskaan hajonneet riitojen vuoksi, mutta porukasta voitiin erota siten, että sen jäsen liittyi yhteen jonkun tulokkaan kanssa.
 

Pakkiporukka muodosti kunkin sotilaan lähimmän yhteisön. Pakkikaverukset jakoivat keskenään muonan ja yksityispaketit, "hamstratut" elintarvikkeet sekä "tuntemattomat naiset" ja muut huvitukset. Heidän kanssaan käytiin yhdessä sotilaskodissa sekä lähdettiin omavaltaiselle lomille. Pakkiporukat myös jakoivat keskenään erilaiset taloustyöt, kuten keittäminen, tiskaus sekä elintarvikkeiden hankinta. Jotkut pakkiporukat olivat vähemmän kiinteitä ja olivat syntyneet lähinnä "taloudellisten etujen" turvaamisen tarkoituksessa. (Pipping 1947, 128.)
 

5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen
 

Knut Pippingin tutkimuksessa luku, joka käsittelee virallisten ja epävirallisten normien noudattamista, on tutkimuksen mielenkiintoisin ja sotilassosiologian tradition kannalta keskeisin luku. Knut Pippingin tutkimusta vastaavaa normien noudattamista ja epävirallista normijärjestelmää tarkastelevaa tutkimusta ei ole juuri ilmestynyt. Pippingin kuvauksen perusteella komppaniaa olisi voinut hänen havaintojensa mukaan sanoa kurittomaksi ja niskoittelevaksi. Ns. epävirallisella normijärjestelmällä oli kuitenkin yhteisössä erittäin keskeinen tehtävä, se yhdisti miehiä ja mahdollisti sen, että heidän taistelutahtonsa pysyi yllä ja elämä tuntui mielekkäältä.
 

5.1. Komppanian miesten rohkeus
 

Etulinja sodassa on sotilaan hengen säilymisen kannalta varsin "epämukava" paikka. Etulinjan sotilaat, kuten konekivääri-, ja kiväärimiehet sekä tykistön tulenjohtajat, ovat usein näkö- ja kuuloyhteydessä viholliseen toisin kuin esim. tykistöpatterit ja tykkimiehet (ts. tuliasemamiehet), jotka ovat rintamalla noin muutaman kilometrin päässä varsinaisen etulinjan takana. Tästä huolimatta Pippingin mukaan miehet suhtautuivat etulinjan vaaroihin lähinnä välinpitämättömästi. Pippingin mukaan miehet eivät juuri päivittäin ajatelleet kuolemaa. Miehet olivat kokemuksesta oppineet, etteivät etulinjan vaarat todellisuudessa olleet kovinkaan suuria, ja suureen varovaisuuteen oli aihetta ainoastaan todella poikkeuksellisissa olosuhteissa. (Pipping 1947, 129).

Pippingin kuvauksen mukaan miehet suhtautuivat mm. vartioon varsin leveäperäisesti. Usein etulinjassa oli tapana mm. lukea tai kirjoittaa kirjeitä sekä tupakoida vartiossa ollessa. Muita leveäperäisyyden ja kuolemanvaaran uhkaamisen merkkejä olivat mm. se, että taisteluhaudat kaivettiin yleensä juuri niin mataliksi, kuin mahdollista.
 

Yleisesti miehiltä odotettiin "kohtalaista rohkeutta". Tavallisessa rintamaelämässä ei juuri useinkaan ollut tilanteita, joissa joidenkin miesten pelkuruus olisi tullut esille. Tämä paljastui vasta todellisessa toiminnassa. Näitä miehiä ei kuitenkaan juuri paheksuttu, vaan heitä kohtaan osoitettiin ymmärrystä, ja todettiin, että kaikkien hermot eivät olleet yhtä kestäviä. Varsinaisia karkureita komppaniassa ei ollut paljoakaan, ja ne jotka karkasivat, joutivat yleensä kiinni varsin nopeasti. Myös karkureihin suhtauduttiin varsin suopeasti, mikäli joku lähti karkuun, oli se hänen oma asiansa. Usein karkureille naurettiin, ja he itsekin kiinni jouduttuaan ja komppaniaan palattuaan pyrkivät esittämään karkumatkansa lähinnä koomisessa valossa. Niitä miehiä, jotka joutuivat kenttätuomioistuimen eteen, säälittiin, Erityisesti säälittiin niitä neljää miestä, jotka Ihantalan taisteluissa tuomittiin kuolemaan. Miesten mielestä oli liian julmaa, että jotkut, jotka eivät kestäneet painetta, joutuivat maksamaan omasta pelkuruudestaan elämällään. Komppanian upseerit eivät myöskään suostuneet yleensä ampumaan karkureita, vaikka heillä olisi ollut siihen oikeus. Sodan tuomia tappioita pidettiin tarpeeksi suurina ilman omien miesten uhraamista. Sodan aikana komppaniassa tapahtui ainoastaan yksi itsemurha. Muut miehet totesivat hänen toimineen tyhmästi, mutta rohkeasti. Useat miehet viittasivat siihen, että herrojen "vittuilu" oli ajanut hänet itsemurhaan. (Pipping 1947, 131-132, 134.)
 

Upseerin nauttima arvostus oli riippuvaista heidän omasta rohkeudestaan. Rivimiehet halveksuivat erityisesti sellaisia upseereja, jotka olivat itse pelkureita, mutta lähettivät miehiä lähes varmaan kuolemaan ottamatta itse osaa vaaroihin. Joissakin tapauksissa miehet pitivät oikeutetaan tällaisen upseerin murhaamista.
 

Ehkä mielenkiintoisimman Pippingin havaitseman ryhmän muodostivat pakki- eli keittoporukat. Pakkiporukat muodostuivat kahdesta neljään hyvästä ystävästä tai toverista. Pakkiporukat muodostuivat saman sotilaallisen tai paikallisen ryhmän puitteissa. Usein nämä koostuivat myös saman ikä- kotiseutu- tai ikäryhmän miehistä. Yleensä porukoiden jäseniä sitoi toisiin heidän tuntemansa henkilökohtaiset mieltymykset.
 

Yleensä komppaniaan tullut uusia mies haki aina välittömästi itselleen pakkitoverin tai tovereita. Pakkiporukka jätettiin yleensä vasta silloin, kun mies sai siirron pois komppaniasta tai kaatui. Miehen kaatuessa hän sai yleensä haltuunsa pakkitoverinsa kuivamuonan ja henkilökohtaisia varusteita. Pakkiporukat eivät juuri koskaan hajonneet riitojen vuoksi, mutta porukasta voitiin erota siten, että sen jäsen liittyi yhteen jonkun tulokkaan kanssa.
 

Pakkiporukka muodosti kunkin sotilaan lähimmän yhteisön. Pakkikaverukset jakoivat keskenään muonan ja yksityispaketit, "hamstratut" elintarvikkeet sekä "tuntemattomat naiset" ja muut huvitukset. Heidän kanssaan käytiin yhdessä sotilaskodissa sekä lähdettiin omavaltaiselle lomille. Pakkiporukat myös jakoivat keskenään erilaiset taloustyöt, kuten keittäminen, tiskaus sekä elintarvikkeiden hankinta. Jotkut pakkiporukat olivat vähemmän kiinteitä ja olivat syntyneet lähinnä "taloudellisten etujen" turvaamisen tarkoituksessa. (Pipping 1947, 128.)
 

5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen
 

Knut Pippingin tutkimuksessa luku, joka käsittelee virallisten ja epävirallisten normien noudattamista, on tutkimuksen mielenkiintoisin ja sotilassosiologian tradition kannalta keskeisin luku. Knut Pippingin tutkimusta vastaavaa normien noudattamista ja epävirallista normijärjestelmää tarkastelevaa tutkimusta ei ole juuri ilmestynyt. Pippingin kuvauksen perusteella komppaniaa olisi voinut hänen havaintojensa mukaan sanoa kurittomaksi ja niskoittelevaksi. Ns. epävirallisella normijärjestelmällä oli kuitenkin yhteisössä erittäin keskeinen tehtävä, se yhdisti miehiä ja mahdollisti sen, että heidän taistelutahtonsa pysyi yllä ja elämä tuntui mielekkäältä.
 

5.1. Komppanian miesten rohkeus
 

Etulinja sodassa on sotilaan hengen säilymisen kannalta varsin "epämukava" paikka. Etulinjan sotilaat, kuten konekivääri-, ja kiväärimiehet sekä tykistön tulenjohtajat, ovat usein näkö- ja kuuloyhteydessä viholliseen toisin kuin esim. tykistöpatterit ja tykkimiehet (ts. tuliasemamiehet), jotka ovat rintamalla noin muutaman kilometrin päässä varsinaisen etulinjan takana. Tästä huolimatta Pippingin mukaan miehet suhtautuivat etulinjan vaaroihin lähinnä välinpitämättömästi. Pippingin mukaan miehet eivät juuri päivittäin ajatelleet kuolemaa. Miehet olivat kokemuksesta oppineet, etteivät etulinjan vaarat todellisuudessa olleet kovinkaan suuria, ja suureen varovaisuuteen oli aihetta ainoastaan todella poikkeuksellisissa olosuhteissa. (Pipping 1947, 129).
 

Pippingin kuvauksen mukaan miehet suhtautuivat mm. vartioon varsin leveäperäisesti. Usein etulinjassa oli tapana mm. lukea tai kirjoittaa kirjeitä sekä tupakoida vartiossa ollessa. Muita leveäperäisyyden ja kuolemanvaaran uhkaamisen merkkejä olivat mm. se, että taisteluhaudat kaivettiin yleensä juuri niin mataliksi, kuin mahdollista.
 

Yleisesti miehiltä odotettiin "kohtalaista rohkeutta". Tavallisessa rintamaelämässä ei juuri useinkaan ollut tilanteita, joissa joidenkin miesten pelkuruus olisi tullut esille. Tämä paljastui vasta todellisessa toiminnassa. Näitä miehiä ei kuitenkaan juuri paheksuttu, vaan heitä kohtaan osoitettiin ymmärrystä, ja todettiin, että kaikkien hermot eivät olleet yhtä kestäviä. Varsinaisia karkureita komppaniassa ei ollut paljoakaan, ja ne jotka karkasivat, joutivat yleensä kiinni varsin nopeasti. Myös karkureihin suhtauduttiin varsin suopeasti, mikäli joku lähti karkuun, oli se hänen oma asiansa. Usein karkureille naurettiin, ja he itsekin kiinni jouduttuaan ja komppaniaan palattuaan pyrkivät esittämään karkumatkansa lähinnä koomisessa valossa. Niitä miehiä, jotka joutuivat kenttätuomioistuimen eteen, säälittiin, Erityisesti säälittiin niitä neljää miestä, jotka Ihantalan taisteluissa tuomittiin kuolemaan. Miesten mielestä oli liian julmaa, että jotkut, jotka eivät kestäneet painetta, joutuivat maksamaan omasta pelkuruudestaan elämällään. Komppanian upseerit eivät myöskään suostuneet yleensä ampumaan karkureita, vaikka heillä olisi ollut siihen oikeus. Sodan tuomia tappioita pidettiin tarpeeksi suurina ilman omien miesten uhraamista. Sodan aikana komppaniassa tapahtui ainoastaan yksi itsemurha. Muut miehet totesivat hänen toimineen tyhmästi, mutta rohkeasti. Useat miehet viittasivat siihen, että herrojen "vittuilu" oli ajanut hänet itsemurhaan. (Pipping 1947, 131-132, 134.)
 

Upseerin nauttima arvostus oli riippuvaista heidän omasta rohkeudestaan. Rivimiehet halveksuivat erityisesti sellaisia upseereja, jotka olivat itse pelkureita, mutta lähettivät miehiä lähes varmaan kuolemaan ottamatta itse osaa vaaroihin. Joissakin tapauksissa miehet pitivät oikeutetaan tällaisen upseerin murhaamista. Miesten mukaan "herrat" pitivät aina yhtä köyttä siten, että jos joku upseereita joutui kenttäoikeuteen, julistivat "herrat" aina toisen "herran" syyttömäksi, vaikka tällä olisikin useita miehiä omallatunnollaan. Varsinaisia murhia ei komppaniassa kuitenkaan juuri esiintynyt. Sen sijaan komppaniassa esiintyi joitakin pahoinpitelyitä, joihin suhtauduttiin kuitenkin lähinä hilpeydellä. Tappeluita pidettiin yksityisasioina, ja ne katsottiin oikeutetuiksi, kun oli kysymys henkilökohtaisista välienselvittelyistä. (Pipping 1978, 164-165.)
 

Miehen haavoittuminen merkitsi hänen pääsemistä etuoikeutettuun asemaan. Joissakin tapauksissa miehet hankkivat itselleen tarkoituksella "vanhojen miesten haavoja", ts. he itse ampuivat itseään käteen tai jalkaan. Tähän turvauduttiin lähinnä silloin, kun mies halusi hetkeksi pois etulinjasta. Tätä ei Pippingin mukaan kuitenkaan juuri komppaniassa tapahtunut. Sen sijaan miehet teeskentelivät silloin tällöin sairautta. Teeskentely oli tavallisempaa silloin, kun komppania oli levossa. Etulinjassa ja taistelujen aikana saattoi tapahtua niin, että sairaat miehet pysyivät rivissä, koska taisteluissa katsottiin tarvittavan jokaisen miehen panosta. (Pipping 1978, 166.)
 

5.2. Suhtautuminen omaan ja valtion omaisuuteen
 

Kenttäolosuhteissa henkilökohtaista omaisuutta säilytettiin täysin avoimesti repussa tai korsun hyllyllä. Vaikka omaisuus oli täysin avoimesti esillä, kunnioitettiin toisten tavaroita, eikä komppaniassa esiintynyt juuri varkaita. Tämä johtui osaltaan siitä, että mahdollinen varas olisi joutunut varsin suurella todennäköisyydellä kiinni.
 

Armeijan varusteita pidettiin kuitenkin lähinnä yleisena omaisuutena. Oli tapana, että jos joku näki vartiomattomana paremmat saappaat tai lakin kuin itsellä, katsottiin oikeudeksi vaihtaa ne keskenään. Tämä johti taas siihen, että vahingon annettiin kiertää, ts. hyvät saappaat menettänyt mies pyrki vaihtamaan itselleen paremman heti kun tähän tuli tilaisuus. Vahingon ei kuitenkaan annettu kierää omassa ryhmässä, vaan ryhmien välillä.
 

Erityisesti erilaiset työkalut olivat haluttuja. Mikäli jossain nähtiin vartiomaton lapio, otettiin se yleensä talteen. Lomilla oltaessa oli tapana mm. myydä siviilimarkkinoille hyviä juuri kuitattuja villapaitoja, jotka puolestaan ilmoitettiin kadonneeksi komppaniaan palatessa. Erityisen haluttuja olivat aseet, joita yritettiin jatkuvasti salakuljettaa rintamalta koti-Suomeen. Myöskään siviili-omaisuuteen ei suhtauduttu läheskään aina kunnioittavasti. Oli tapana, että valloitetuista kylistä ryöstettiin irtaimistoa, samoin kuin siviiliasutusten perunamailta ja pelloilta näillä viljeltäviä tuotteita. Varsinaisista lukituista armeijan varastoista ei varusteita juuri kuitenkaan varastettu. Komppanian huoltojoukon varusmestarilla oli tapana pyrkiä tyydyttämään miesten varustenälkä parhaansa mukaan. (Pipping 1978, 167-175.)
 

Komppanian miehet saivat palveluksensa aikana pientä päivärahaa. Asunto- ruoka- vaatetus, ym. tulivat luonnollisesti armeijan puolesta. Pääosan päivärahoistaan miehet käyttivät lähinnä huvituksiin, lähinnä tupakkaan ja viinaan. Mikäli joku miehistä ei polttanut, oli hänellä tapana myydä omat annostupakkansa muille tupakoiville miehille. Yleensä samaan pakkiporukaan kuuluvat toverit olivat näissä kaupoissa etusijalla.
 

Miesten rahojenkäyttö vaihteli varsin suuresti. Osalle jaetut päivärahat riittivät hyvin. Yleensä sotilaskodissa käynti, kirjeet ym. eivät maksaneet juuri paljoakaan. Täten sellaiset miehet, jotka eivät polttaneet, pelanneet korttia tai eivät ryypänneet, saattoivat tienata hyvän summan rahoistaan. Komppanian miesten välillä annettiin varsin avoimesti lainoja, mutta näistä ei vaadittu korkoja eikä lainatakuita. Rahanpuutteessa olevat pelurit tai viinanjanoiset sotilaat pyrkivät usein myös hankkimaan lisätuloja järjestämällä arpajaisia tai myymällä esim. korttipakkoja, omia käsitöitään tai haitareita. Komppanian tovereilla oli usein tapana ostaa arpoja solidaarisuuden osoituksena toisiltaan, vaikka he eivät itse asiassa olleet kiinnostuneita voittona olleista tavaroista. (Pipping 1978, 167-179.)
 

5.3. Alkoholi ja suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen
 

Pippingin mukaan miesten yleisimmät keskustelunaiheet koskivat alkoholia ja naisia. Pippingin mukaan se, kuinka usein he keskustelivat viinasta ja naisista, osoitti sitä, että "suuri osa miesten päiväunista on pyörinyt pullon ja pillun ympärillä". (Pipping 1978, 179.)
 
 

5.3.1. Alkoholin käyttö
 

Pipping kuvaa alkoholin käyttöä yleisellä toteamuksella, että täysin raittiita miehiä komppaniassa oli todella vähän. Suurin osa komppanian miehistä käytti alkoholia runsaasti. Tästä huolimatta komppaniassa ei ollut juuri varsinaisia vaikeita alkoholisteja. Käytännössä miehillä ei useinkaan ollut varaa ostaa alkoholia riittävästi, vaan he joutuivat turvautumaan erilaisiin "korvikkeisiin", kuten juomaan autoihin tarkoitettua moottorispriitä. Joskus saksalaisilta sotilailta oli saatavana rommia tai brandyä. Joskus alkoholia poltettiin kielloista huolimatta itse tehdyllä laitteilla. Usein hyvä alkoholin saanti saattoi johtaa tilanteisiin, joissa koko komppania saattoi kesken palveluksen ryhtyä varsin rajuihinkin juominkeihin. Päällystä ei yleensä puuttunut juopotteluun. Mikäli se kuitenkin alkoi kiinnitti huomiota alkoholin käyttöön, pyrittiin humalassa olleita palvelustovereita piilottamaan. Ryyppäämistä ei pidetty mitenkään häpeiltävänä, vaan lähinnä miehuuden merkkinä.
 

Alkoholin saanti rintamalla oli varsin helppoa. Sitä saatiin liikkuvilta trokareilta ja toisaalta lomilta palanneilta miehiltä, jotka toivat usein alkoholia mukanaan. Joillakin lomilta palanneilla sotilailla oli tapana arvioida lomaansa sillä asteikolla, kuinka paljon he olivat olleet humalassa.
 

5.3.2. Naiset ja seksuaalisuus
 

Koska etulinjassa ei ollut naisia, joutuivat miehet tottumaan pakolliseen pidättyvyyteen. Tätä sublimoitiin lähinnä erittäin rivolla kielenkäytöllä. Pippingin mukaan "vittu ja sen ominaisuudet" tarjosi oivan, neutraalin ja aina miehiä kiinnostavan keskustelunaiheen. Mikäli miesten välillä uhkasi syntyä riitaa, oli miehillä tapana keskenään ehdottaa sitä, että "puhutaan v...sta, että ei tule riitaa". Näihin keskusteluihin toi jokainen oman osansa kertomalla hävyttömiä tarinoita sekä tuomalla julki omia aikaisempia seksuaalikokemuksiaan. Usein juttujen rivoutta ja potenssia pidettiin miehen mitan mittapuuna, samoin kuin ryyppäämistä. Komppanian oli tapana myös laulaa erityisesti asutuskeskuksia ohittaessa ns. rivoja lauluja, joissa vilisi naisten sukupuolielimien kansanomaisia nimiä. (Pipping 1978, 186.)
 

Lähes kaikkia rintaman läheisyydessä olleita naisia pidettiin kevytmielisinä. Naisista erotettiin kuitenkin kolme eri luokkaa, joihin liitettiin erilaiset moraaliset ominaisuudet: lotat, sotilaskotisisaret sekä pyykkärit, myymäläapulaiset ja alkuperäiseen siviiliväestöön kuuluneet naiset. Viimeksi mainittuja pidettiin täysin yleisinä, samoin kuin osaa sotilaskotisisarista. Lottia puolestaan kunnioitettiin, ja heitä pidettiin lähinnä upseerien seuralaisina, joihin tavallisella sotamiehellä ei ollut osaa eikä arpaa. Sotilaskodissa käydessä miehillä oli luonnollisesti tapana flirttailla myyjättärien kanssa, mutta harvoin miehille tarjoutui mahdollisuutta "lähempään kanssakäymiseen". Sen sijaan joskus, erityisesti komppanian ollessa levossa lähellä siviiliasutusta, oli miehillä tapana lähteä "naisseikkailuihin" komppanian lähimaastoon.
 

Homoseksuaalisuutta ei tai masturbointia ei Pippingin tiedon mukaan komppaniassa esiintynyt, vaikka jälkimmäistä suurella todennäköisyydellä esiintyi. Mikäli miehet eivät saaneet sanailulla tai satunnaisilla "naisseikkailuilla" tyydytettyä seksuaalista haluaan, oli heillä tapana turvautua "tuntemattomiin morsiamiin", ts. tuntemattomien naisten kirjeisiin. Naisten kuvat eivät miehiä Pippingin mukaan kiinnostaneet: "joko kuvien painoasu oli huono, tai tytöt olivat liian puettuja tai korsut liian pimeitä". Miehet eivät myöskään itse tehneet eroottisesti kiihottavia esineitä.
 

Se, että mies oli aviossa, ei taannut sitä, että hän ei olisi käynyt vieraissa tai nauttinut "tuntemattomista morsiamista". Usein lomilta palanneilta sotilailta kysyttiin heidän naisseikkailuistaan tai seksuaalisesta onnistumisesta. Joskus lomien onnistumista verrattiin siihen, kuinka hyvin mies oli saanut miehiset halunsa tyydytettyä. (Pipping 1978, 184-189.)
 

5.4. Miesten suhde uskontoon ja taikauskoon sekä muut harrastukset
 

Miehet suhtautuivat uskontoon varsin neutraalisti. Kussakin pataljoonassa toimi kenttäpappi, jonka tehtävänä oli huolehtia pataljoonan komppanioiden hengellisestä elämästä. Muutaman kerran sodan aikana koko pataljoonalle pidettiin jumalanpalvelus, mutta nämä jäivät muutamaan kertaan. Silloin kun pataljoona sijaitsi hajallaan, oli sotilaspastorilla tapana pitää jumalanpalvelus komppaniassa. Näihin osallistuminen oli kirkon jäsenille pakollista. Tilaisuuksiin osallistuttiin pakosta huolimatta varsin mielellään, ja miehet tunsivat pientä halveksuntaa kirkkoon kuulumattomia miehiä kohtaan. (Pipping 1978, 189.)
 

Miesten varsinaisesta uskonnollisuudesta oli Pippingin mukaan vaikeaa saada todellista selkoa. Osa omisti raamatun, ja saattoi jopa joskus lukea sitä. Joillekin miehille tuli lisäksi uskonnollisia lehtiä. Minkäänlaista varsinaista uskonnollista vakaumusta ei kuitenkaan tuotu komppaniassa julki, eikä uskonto vaikuttanut miesten arkipäivän toimintaan juuri mitenkään.
 

Miesten keskuudessa erilaisella taikauskolla ei myöskään ollut suurta merkitystä. Miehistä suurin osa kuitenkin uskoi kummituksiin ja erilaisiin ennusmerkkeihin samoin kuin jumalaan tai paholaiseen. Miehet kävivät keskenään usein yliluonnollisia ilmiöitä koskevia keskusteluja. Sodan alussa miehet myös hakivat erilaisia ennusmerkkejä sodan kestosta. Sodan pitkittyessä noin vuoden 1943 puolivälissä suurin osa ei jaksanut enää kiinnostua näistä. (Pipping 1978, 190.)
 

Uskontoa ja taikauskoa tärkeämpiä olivat komppaniaan tulevat kirjeet ja siviilipaketit. Kotoa tulleet kirjeet olivat miesten yksityisomaisuutta toisin kuin "tuntemattomien morsiamien" kirjeet. Miehillä oli tavanomaisesti tapana kysyä, mitä kotirintamalle kuuluu, mutta toisten asioita ei kuitenkaan juuri udeltu.
 

Komppaniaan tuli kirjeiden lisäksi myös sanomalehtia, jotka kiinnostivat miehiä. Eniten miehet olivat kiinnostuneita Lapissa ilmestyvistä lehdistä, kuten Lapin kansasta ja Pohjolan sanomista. Sen sijaan miehet eivät juuri lukeneet kirjoja. Lukuhalu tyydytettiin lähinnä lehtien sotauutisilla sekä Jännitys- ja Seikkailu-lehtien tarinoilla.
 

Sodan loppupuolella muutamat harvat miehet alkoivat kiinnostua opiskelusta. Kymmenkunta komppanian miehistä tilasi erilaisia kirjekursseja. Yleisesti opiskelusta kiinnostuneita ja paremmat tiedot omaavia kunnioitettiin, mutta heidän tuli toisaalta osa vastata muiden tekemiin mitä visaisimpiin kysymyksiin. (Pipping 1978, 191-192.)
 

5.5. Kuri
 

Miehet eivät juuri välittäneet noudattaa kurin ulkoisia tunnusmerkkejä ja ns. sotilaallista käyttäytymistä, vaikka heiltä sitä virallisten normien mukaan edellytettiinkin. Miehet mm. laiminlöivät tervehtimistä, eivät juuri käyttäytyneet sotilaallisesti puhutellessaan esimiehiään eivätkä yleensä osoittaneet kovinkaan suurta täsmällisyyttä toteuttaessaan heille annettuja käskyjä. Erityisesti miehet pyrkivät lipeämään tervehtimisvelvollisuudesta. Miehillä oli tapana sanoa, että rintamalla ei tervehditä. Joskus miehet ottivat tervehtimispakon lähinnä "urheilun" kannalta, ts. he olivat tarkoituksella tervehtimättä. Alipäällystöä ei tervehditty koskaan.
 

Miehet pitivät tervehtimispakkoa ja asennossa seisomista lähinnä herrojen "vittuiluna". Pipping viittaa tutkimuksessaan mm. erääseen sensuurin takavarikoimaan kirjeeseen, jossa kirjoitta toteaa, että miehistö joutuu pelkäämään vihollista enemmän omaa päällystöään, joka pyrkii orjuuttamaan miehiä kaikilla pikkumaisuuksilla. Kirjoittaja katsoi tämän horjuttavan miesten taistelutahtoa. Erilaiseen muodolliseen koulutukseen, kuten sulkeisharjoituksiin suhtauduttiin erittäin vastahakoisesti. Näitä ei sodan aikana kuitenkaan juuri pidetty. (Pipping 1978, 199-200.)
 

Lähes kaikki palvelustehtävät suoritettiin hyvin vastahakoisesti. Erityisesti ns. tuhaksi koettuja tehtäviä viivyteltiin tahallaan. Aliupseerit joutuivat yleensä keskustelemaan eri tehtävistä ja niiden tärkeydestä, jotta miehet suostuivat ne tekemään. Upseereja kohtaan tunnettiin suurempaa kunnioitusta, ja miehistö suhtautui heihin toisella tavalla kuin aliupseereihin. Upseereilla oli tosin itsellä tapana antaa tehtävät aliupseerien toteutettavaksi, ja nämä puolestaan määräsivät edelleen miehiä. Aliupseerien arvovalta oli riippuvaista heidän omasta käytännön töiden taidostaan. Upseerin arvo takasi heille kunnioituksen ainakin vähäksi aikaa, mutta se kuitenkin pian varisi, jollei upseeri saanut miesten luottamusta. Esimiehen luottamus oli paljolti kiinni hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Miehet kunnioittivat käytännössä sellaisia upseereja, jotka koettiin henkilökohtaisesti rohkeaksi, harkitseviksi, alaisistaan huoltapitäviksi sekä miesten mielialan huomioonottaviksi. Erityisesti kunnioitettiin sellaista upseeria, joka itse näyttäytyi etulinjassa. Erityisen paljon pidettiin kapteenista, joka sekaantui vähän yksityiskohtiin, salli miesten valita itse tarkoituksenmukaisen tehtävien suoritustavan ja yritti itse korjata toisten miesten epäonnistumista. (Pipping 1978, 202.)
 

Miehistöllä ja päällystöllä oli usein poikkeava käsitys yhteisön viihtyvyydestä ja turvallisuutta lisäävistä toimenpiteistä. Miesten moraali oli huomattavasti päällystön moraalia sallivampaa. Miehistö arvioi jokaista toimenpidettä käyttäen mittapuuna yhteisön etua, kun taas ohjesääntö virallisesti piti johtajan käskyä normina, joka tuli toteuttaa. Virallisen normin rikkominen alensi virallisen normijärjestelmän mukaan komppanian kuria. Miehet eivät puolestaan ymmärtäneet, että ohjesäännön käskyjen tarkoitus oli luoda heissä yleistä kuuliaisuusasennetta. Miehet pitivät erilaisia rikkeitä ainoastaan sen yhteisöön kohdistuvan välittömän vaikutuksen perusteella. Tämän vuoksi miehet pitivät useita ohjesäännön normeja lähinnä herrojen "vittuiluna". (Pipping 1978, 202-203.)
 

5.6. Avuliaisuus
 

Erilaisten pikku palvelusten suorittaminen rajoittautui ainoastaan sotilaan lähimpiin ystäviin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan suostunut tekemään ilman korvausta toisen palvelustehtäviä, kuten vartiovuoroa. Vuorojen vaihtaminen oli mahdollista. Lisäksi oli myös mahdollista rahaa vastaan ostaa itsensä vapaaksi vartiovuorosta.
Pakkiporukoiden jäsenillä oli yleensä tapana antaa makupaloja kavereilleen yksityispaketeista. Yleisesti ei toisten kotoa saamia ruoka-annoksia kuitenkaan kärkytty. (Pipping 1978, 211-212.)
 

5.7. Komppanian asenteet ulkopuolisiin
 

Komppanian miehet suhtautuivat varsin myönteisesti muihin joukko-osastoihin, erityisesti toisiin jalkaväen joukko-osastoihin, kuten kiväärimiehiin. Kiväärimiesten palvelus muistutti varsin paljon konekiväärimiesten palvelusta mm. lomien saannin ja huollon suhteen. Sen sijaan etulinjan takana sijaitseviin joukkoihin, kuten tykkimiehiin suhtauduttiin osittain alentavasti. Toisaalta monet miehet haikailivat salaa siirtoa tykistöön, jossa he olisivat olleet etulinjan takana suojassa ja saaneet myös luultavasti parempia varusteita. Etulinjan komppanian miehet pitivät tykkimiehiä käytännössä "kotirintamalaisina", joilla ei ollut mitään osaa puhuttaessa etulinjan miehistä.

Konekiväärikomppanian miehet pitivät keskeisenä erottautumista muista komppanioista. Keskusteltaessa muista komppaniasta kotoisin olleiden miesten kanssa miehillä oli tapana tuoda esille joko oman komppanian erinomaisuus tai sen kurjuus. Miehillä oli tapana mm. kertoa juttuja siitä, kuka oli ollut kovimmassa kranaattisateessa tai toisaalta missä komppaniassa harjoitettiin pahinta simputusta. Oman komppanian eroa pyrittiin täten korostamaan lähinnä erilaisilla henkilökohtaisilla jutuilla.
 

Miehet eivät juuri halunneet siirtyä komppaniasta muualle. Tätä selittää osaltaan se, että uuteen komppaniaan tai pataljoonaan joutuessa miehestä olisi uudessa paikassa kohdeltu tulokkaana, ts. uudelleen alokkaana, ja hän olisi käytännössä joutunut mm. lomalistassa viimeiseksi ja hän olisi myös joutunut rakentamaan omat sosiaaliset verkostonsa uudelleen, kuten hakemaan itselleen uuden pakkitoverin. (Pipping 1978, 213-215.)
 

Miehet halveksivat kotirintamalla palvelevia upseereja ja sotilaita, vaikka he salaa kuitenkin toivoivat siirtoa kotirintamalle. Erityisesti miehet halveksivat kotirintamalla noudatettavaa muodollista, tiukkaa kuria. Kotirintamaan miehet pitivät lomien välillä yhteyttä kirjeitse. Pääosan lomistaan suurin osa miehistä vietti lähinnä kotona tehden yleensä ahkerasti töitä kotitilalla. Lomille mentäessä tai niiltä palatessa miehet kuitenkin usein heittäytyivät suuremmilla paikkakunnilla, kuten Rovaniemellä tai Oulussa joko juominkeihin tai kävivät "vieraissa".
 

Saksalaisiin "aseveljiin" suomalaiset sotilaat suhtautuivat yleensä kielteisesti. Saksalaisia tosin siedettiin, mutta tämä johtui lähinnä ainoastaan heidän runsaista viinavarastoistaan, joista suomalaiset miehet halusivat päästä osalle. Erityisesti suomalaiset paheksuivat saksalaisten tapaa kohdella suomalaisia naisia.
 

Viholliseen eli puna-armeijan sotilaisiin suomalaiset sotilaat suhtautuivat lähinnä pelolla. Suomalaisten harjoittamalla virallisella lehti, radio- ja rintamalaulupropagandalla ei ollut juuri vaikusta miesten asenteisiin. Miehet pitivät puna-armeijan sotilaita hyvinä ja tarkkoina ampujina, ja pyrkivät antamaan viholliselle täysin mitoin takaisin. Sotavankeihin suhtauduttiin tosin ystävällisesti, ja heitä pidettiin lähinnä kohtalotovereina, ei niinkään vihollisena. (Pipping 1978, 218-219.)
 

6. Muita sotilasyhteisön sosiaalista elämää koskevia tutkimuksia
 

6.1. Korean sodan kiväärikomppania
 

Yhdysvaltalainen sosiologi R.W. Little on tutkinut Korean sodan aikaisen kiväärikomppanian joukkueiden sosiaalista rakennetta. Little keräsi oman tutkimuksensa aineiston osallistuvalla havainnoinnilla oleskelemalla itse taistelutoiminnassa olevan komppanian kanssa.
 

Little erotti tutkimuksessaan sekä kahden sotilaan välisiä primääriryhmäsiteitä sekä toisaalta koko kivääriryhmän ja jopa koko joukkueen välistä yhteenkuuluvuutta. Kahden sotilaan välisille siteille oli tyypillistä tovereiden välinen keskinäinen ymmärrys, jota voidaan osaltaan verrata terapeuttiseen suhteeseen. Toverisuhteita ei toisaalta saanut mainostaa liiaksi, koska se olisi saattanut haitata miehen suhteita toisiin komppanian miehiin. Hyviä suhteita tuli ylläpitää kaikkiin komppanian miehiin, koska taistelutilanteessa ei voinut koskaan etukäteen tietää, kenen apuun saattoi joutua turvautumaan. Miehillä ei myöskään ollut tapana kehuskella omia taistelutaitojaan tai vertailla omia saavutuksiaan. Kriisitilanteessa miehet ajattelivat ensisijaisesti omia tovereitaan, eivätkä komppaniaa. Esim. jos taistelutoveri haavoittui, oli miehellä tapana ensisijaisesti auttaa tätä sen sijaan, että hän olisi jatkanut hyökkäystä. (Harinen 1992, 41-42.)
 

Little erotteli tutkimuksessaan kaksi tavallisesta "keskivertosotilaasta" poikkeavaa tyyppiä: lintsarin ja sankarin. Lintsari oli sotilas, joka kieltäytyi tekemästä osaansa, ei yrittänyt parastaan ja pyrki välttämään kaikkia palvelustehtäviä. Sotilaalle oli tavallista ilmoittautua usein sairaaksi, vaikkei hän todella ollutkaan kipeä. Syynä tehtävien välttelyyn ei ollut pelokkuus tai ahdistus tai kykenemättömyys toimintaan. Muut sotilaat suhtautuivat lintsariin kielteisesti, ja heitä yleisesti vieroksuttiin ja pilkattiin. Joissakin tapauksissa tämä johti siihen, että sotilas pyrki korjaamaan tapansa. (Harinen 1992, 43.)
 

Sankari oli sotilas, joka halusi tehdä muista sotilaita enemmän. Sankarilla oli tapana kehuskella omilla taidoillaan ja rohkeudellaan. Virallinen organisaatio palkitsi sankareita erilaisilla kunniamerkeillä ja erilaisilla palkkioilla. Sankari ajatteli lintsarin tavoin lähinnä ainoastaan itseään. Littlen mukaan lintsarin ja sankarin tyypillä oli yhteisön kannalta lähinnä se merkitys, että nämä tyypit määrittivät yhteisön sosiaalisen toiminnan rajat. (Harinen 1992, 44.)
 
 

6.2. Vietnamin jalkaväen kiinteys
 

Korean sodan tavoin Vietnamin sodan jalkaväkiyksiköitä tutkinut sosiologi Charles C. Moskos keräsi oman tutkimusaineistonsa osallistuvalla havainnoinnilla kenttäolosuhteissa.
 

Moskosin tulosten mukaan komppanian sosiaalisia suhteita ja ryhmäkiinteyttä häiritsi se, että jokainen sotilas palveli Vietnamissa ainoastaan yhden vuoden. Täten joukkueiden miesten vaihtuvuus haittasi henkilökohtaisten siteiden syntymistä. Miehillä oli tapana laskea omia palveluspäiviään, joka johti siihen, että miehet olivat kiinnostuneita ainoastaan omista eduistaan.
 

Moskosin mukaan Vietnamin rintamalla syntyi miesten välisiä ryhmäsiteitä, mutta nämä olivat luonteeltaan ainoastaan lähinnä oman edun tavoitteluun liittyviä. Ryhmäsiteitä muodostui lähinnä taisteluparien välillä. Mitä enemmän tukea mies sai taistelupariltaan, sitä todennäköisempää oli miehen henkiinjääminen. (Harinen 1992, 45-46.)
 

7. Rauhanajan sotilasyhteisö pienoisyhteiskuntana: 2./SatTR/TykPR
 

Seuraavaksi kuvaan rauhanajan sotilasyksikön, Satakunnan tykistörykmentin 2. tulipatterin varusmiesten (saapumiserä 1/96) sosiaalista elämää ja miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Suoritin itse oman varusmiespalvelukseni tässä yksikössä ajalla 9.1.1996-4.9.1996. Tänä aikana sain mielestäni varsin hyvän kuvan yhteisöstä, jonka osana itse olin. Olin tosin poissa varsinaisesta yksiköstäni seitsemän viikkoa oltuani komennuksella YK-koulutuskeskuksessa ajalla 21.4.1996-7.6.1996. Tänä aikana en asunut yksikön varsinaisissa majoitustiloissa, enkä osallistunut sen päiväohjelmaan. Vaikka komennus oli varsin pitkä, ei se mielestäni kuitenkaan vaikuttanut paljoakaan siihen kuvaan, jonka sain yhteisöstä. Tapasin esim. usein päivittäin patterissa palvelevia palvelustovereita vapaa-ajalla.
 

En tehnyt varsinaisia systemaattisia havaintoja varusmiesaikanani. Itselläni on kuitenkin varsin tarkkoja päiväkirjamerkintöjä erityisesti kolmesta viimeisestä palveluskuukaudesta. Ajatus siitä, että yritän tallettaa mahdollisimman paljon omia kokemuksiani palvelusajasta muistiini oli kuitenkin jatkuvasti mielessä. Varsinaisten systemaattisten muistiinpanojen tekoa ja eri tilanteiden tarkkaa raportointia haittasi luonnollisesti se, että olin itse yksi yhteisön toimivista subjekteista. Täten ryhmän toiminta ja sen säännöt koskivat myös minua (vrt. Uusitalo 1995, 90). Esim. muiden miesten systemaattinen haastattelu heidän kokemuksistaan ja mielipiteistään olisi ollut käytännössä mahdotonta. Luonnollisesti kävin useita keskusteluja muiden miesten kanssa arkipäiväisessä kanssakäymisessä, ja joskus erityisesti kahden kesken käytynä keskustelu saattoivat olla varsin syvällisiäkin.
 

Ajatus osallistuvan havainnoinnin suorittamisesta oli mielessäni jo ennen palvelukseen astumista. Olin itse lukenut Pippingin tutkimuksen ennen palvelukseen astumista ja todennut sen, että armeija on sosiologisesti erittäin mielenkiintoinen instituutio. Luin Pippingin tutkimuksen uudelleen palveluksen aikana, ja totesin tällöin, että Pippingin suorittamat havainnoinnit ovat varsin yhteneväisiä omien havaintojeni kanssa.
 

Alkuperäisenä ajatuksenani oli pitää säännöllistä päiväkirjaa. Olin kuitenkin usein palveluspäivän päättyä niin väsynyt, että en jaksanut tehdä varsinaisia muistiinpanoja. Kaikissa tilanteissa ei muistiinpanoja olisi käytännön tekijöiden vuoksi olisi edes voinut tehdä. Palveluksen päätyttyä syyskuussa 1996 kirjoitin muistini perusteella mahdollisimman tarkan kuvauksen palveluksen kolmesta viimeistä kuukaudesta. Mielestäni itselläni on myös tavallista parempi muisti, ja itsestäni tuntuu, että joistakin viimevuotisista tapahtumista ei ole kovinkaan pitkä aika. Usein on sanottu, että armeija-aika jää monen miehen mieleen lähtemättömästi.
 

Seuraava kuvaus on patteria koskeva tapaustutkimus, ja sen havaintoja ei voida suoraan yleistää mihinkään toiseen sotilasyhteisöön sellaisenaan.
 

7.1. Satakunnan tykistörykmentti
 

Satakunnan tykistörykmentti on osa Kankaanpään Niinisalossa sijaitsevaa Tykistöprikaatia. Tykistöprikaatiin kuulu Satakunnan tykistörykmentin lisäksi Kankaanpään patteristo ja Tiedustelupatteristo sekä erillisinä yksikköinä YK-koulutuskeskus sekä Tykistökoulu.
 

Satakunnan tykistörykmentti jakaantuu kolmeen eri patteriin, joista 1. patteri (1./SatTR) on tulenjohto- ja viestipatteri, 2. patteri (2./SatTR) ja 3. patteri.(3../SatTR) ovat tuliasemapattereita. Rykmenttiin kuuluu lisäksi aliupseerikoulu, joka jakaantuu tulenjohto-, viesti,-, moottori- ja tuliasemalinjoihin. Aliupseerikoulun tehtävänä on ryhmänjohtajien kouluttaminen tykistörykmentin tarpeisiin.
 

Kankaanpään patteristoon kuuluvat mm. esikuntapatteri ja kuljetuspatteri. Esikuntapatterissa palvelevat mm. Tykistöprikaatin esikunnan lähetit, keittäjät, sotilaspoliisit, lääkintämiehet ja koiranohjaajat. Esikuntapatteriin valitaan yleensä alokkaiksi sellaisia miehiä, joiden palveluskelpoisuusluokka on B. Esikuntapatterin tärkeimpänä tehtävän on huolehtiä erilaisista prikaatia ylläpitävistä toiminnoista. Kuljetuspatteri puolestaan huolehtii sotilasajoneuvojen kuljettajien koulutuksesta.
 
 

Tykistöprikaati toimii Niinisalon varuskunta-alueella Niinisalon taajamassa. Niinisalo on osa Kankaanpään kaupunkia, ja sijaitsee siitä noin 5 kilometriä itään kantatie 13. varrella. Varuskunta-alueen rakentaminen aloitettiin 1930-luvun puolivälissä. Ensimmäisiä alueelle rakennettuja rakennuksia olivat useille varusmiessukupolville tuttu lamellikasarmi sekä ruokala (valmistuneet 1936). Nämä kummatkin ovat yhä vielä alkuperäisessä käytössään. Lamellikasarmiin ovat majoitettuina ensimmäisen, toisen ja kolmannen patterin sekä kuljetuspatterin miehet. Lamellikasarmissa sijaitsee myös Yk-koulutuskeskuksen majoitustiloja, joita käytetään Yk-rauhanturvaajakoulutuksessa olevien miesten majoitukseen. Lamellikasarmiin voidaan majoittaa noin 1000 miestä. Sodan jälkeen Lamellikasarmissa toimi sodan jälkeen Valtion sisäopetuslaitos, "internaatti", jossa sodassa olleet miehet saattoivat saattaa loppuun keskenjääneet lukio-opinnot. (Kuosa 1985)
 

Niinisalon varuskunta-aluetta kehitettiin erityisesti 1960-luvulla, jolloin rakennettiin esikuntapatterin, aliupseerikoulun ja tykistökoulun rakennukset, urheiluhalli sekä esikunnan käytössä oleva toimistorakennus. 1980-luvulla alueelle YK-koulutuskeskuksen käyttöön oma kurssirakennus. Vuonna 1993 valmistui puolestaan YK-koulutuskeskuksen esikuntarakennus. Niinisalon varuskunta-alue tunnetaan Suomessa ja ulkomailla lähinnä YK-koulutuskeskuksestaan. YK-koulutuskeskuksessa käy vuosittain useita ulkomaisia vieraita, joille yleensä esitellään myös Tykistöprikaatin toimintaa. YK-koulutuskekuksessa järjestetään rauhanturvatehtäviin lähtevien miesten koulutuksen lisäksi myös kansainvälisiä rauhantarkkailijakursseja (UNMOC=United Nation Military Observation Course) kolme-neljä kertaa vuodessa. Kurssien oppilaat ovat aikaisemmin rauhanturvaamistehtävissä olleita upseereita, joilla on usean vuoden kokemus tehtävistään. Suomen lisäksi kursseille tulee oppilaita mm. Ruotsista ja muista pohjoismaista sekä myös mm. Saksasta ja USA:sta.
 

7.2. SatTR:n 2. patteri

7.2.1. Patterin kokoonpano ja fyysisen ympäristö
 

Satakunnan tykistörykmentin toinen tulipatteri on majoitettuna Niinisalon varuskunta-alueella Lamellikasarmin toisessa kerroksessa. Patterin käytössä on kasarmista kaksi osaa, nk. A- ja B-lamelli. A-lamelliin ovat majoitettuina vanhemmat tykkimiehet ja ryhmänjohtajat (alikersantit ja kokelaat). B-lamellia käytetään alokkaiden majoitukseen. Patterissa on tapana, että vanhojen tykkimiesten kotiuduttua B-lamelli suljetaan ja rivimiehet muuttavat A-lamelliin. Tässä vaiheessa aliupseeri- ja upseerikouluihin komennetut alokkaat ovat jo lähteneet patterista.
 

Patteriin tulee uusia alokkaita noin kaksi kertaa vuodessa, ts. tammi- ja heinäkuussa. Uusien alokkaiden määrä on noin 120-150 miestä. Tykkimiehiä, eli edellisessä saapumiserässä tulleita miehiä on patterissa noin 70-80. Ryhmänjohtajia on kussakin patterissa noin 20. Heidän lisäkseen patterissa on yleensä 5-7 upseerikokelasta, jotka toimivat joukkueiden johtajina. Kullakin ryhmänjohtajalla on vastuullaan yksi majoitustupa, johon on majoitettu keskimäärin 10-12 miestä. Kantahenkilökuntaa kuulu patterin päällikkö, sotilasarvoltaan kapteeni, varapäällikkö (yliluutnantti) sekä neljä opetusupseeria (sotilasarvoltaan vänrikkejä). Patterin vääpeli, joka huolehtii erilaisista hallinnollisista ja juokevista asioista (vastaisi yliopistossa mielestäni amanuenssia) oli palvelukseni alkuvaiheessa sotilasarvoltaan luutnantti. Patterin vääpeli vaihtui 1.6.1996, ja uusi vääpeli on sotilasarvoltaan sotilasmestari. Patterin toimistossa työskentelevät myös toimistoaliupseeri (sotilasarvoltaan alikersantti) ja kirjuri (sotilasarvo tykkimies), jotka ovat itse varusmiehiä. Kussakin lamellissa on oma päivystäjänsä, joka on sotilasarvoltaan alikersantti. Päivystysvuoro kiertää mieheltä miehelle, ja tehtävien vaihto on aamulla klo. 08.00. Päivystäjän apuna toimii lisäksi kaksi apupäivystäjää, jotka määrätään miehistön keskuudesta. Fyysisesti patterin tilat ovat varsin vanhanaikaiset. Lamellikasarmi on rakennettu vuonna 1935, ja sitä pidettiin jo valmistuessaan vanhanaikaisena ja epäkäytännöllisenä. Koko kasarmi peruskorjattiin vuonna 1967, jolloin lamellikasarmiin rakennettiin mm. sisävessat, joita siellä ei aikaisemmin ollut. Varusteiden huoltoa varten patterissa on kuivaushuone. Patterin tilat eivät ole myöskään riittävät, koska tupien miesmäärä on suuri. Puolustusvoimien suositusten mukaan majoitustuvissa saisi asua korkeintaan 6-8 miestä, eikä kerrossänkyjä tule käyttää. Miesten varusteiden säilytystilat ovat myös puutteelliset. Henkilökohtaisille varusteille on varattu ainoastaan pieni kaappi, eikä siviili- ja harraste-esineille ole säilytystiloja. Ahtaasti asuminen ja huono ilmanvaihto johtavat yhteismajoituksessa siihen, että miehet ovat alttiina erilaisille tautiepidemioille ja mahdollisista allergioista kärsivät varusmiehet voivat saada erilaisia kohtauksia ja heidän sairautensa voi paheta. Niinisalossa ei ole käytössä erityisiä allergiatupia, joita on joissakin varuskunnissa.
 

Patterin siivouksesta vastaavat pääasiassa varusmiehet itse (tupien siivousalueet). Varsinaiset siivoojat pesevät patterin lattiat koneellisesti kerran viikossa, pesuhuoneen noin kahden viikon välein. Ennen uusien varusmiesten tuloa tyhjänä olleessa lamellissa suoritetaan lisäksi noin kaksi kertaa vuodessa suurempi vuosisiivous. Varusmiesten vapaa-aikaa varten on Niinisalon sotilaskotiyhdistys hankkinut patterin luokkaan television ja videonauhurin sekä tilannut varusmiesten luettavaksi kaksi päivälehteä, Helsingin Sanomat ja Satakunnan kansan. Porraskäytävän tasanteella miehillä on myös käytössä pöytätenniksen peluuta varten pingispöytä.
 

7.2.2. Saapumiserä 1/96
 

Vuoden 1996 ensimmäisen saapumiserän 1/96 palvelukseen astuminen tapahtui 9.1.1996. Tässä saapumiserässä astuivat palvelukseen myös ensimmäiset naisten vapaaehtoista varusmiespalvelusta suorittavat naiset. Niinisaloon astui palvelukseen saapumiserässä noin 700 alokasta, joista naisia oli 14. Naiset astuivat palvelukseen 1. patteriin, joista heille oli varattu omat majoitus-, wc- ja pukeutumistilat. 2. ja 3. patterissa ei kouluteta naispuolisia varusmiehiä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että 2. ja 3. patteri kouluttavat tuliasemamiehiä, ja tuliasemamiehet tehtävät on katsottu naisille fyysisesti liian raskaiksi. Tuliasemamiehet työskentelevät itse tykillä, ja joutuvat siirtämään usein käsin jopa useita tuhansia kiloja painavaa tykkiä.
 

7.2.2.1. Patterin miesten koostumus kotiseudun mukaan
 

Niinisalon saapumiserien miesten jakaantuminen eri sotilaslääneihin on viime vuosina vaihdellut. 1990-luvun puolivälissä suurin osa miehistä on saapunut Uudenmaan sotilasläänin alokkaista, vaikka Tykistöprikaati kuuluu Turun ja Porin sotilasläänin alaisuuteen. Usein jopa Kankaanpäässä ja Niinisalossa asuvat miehet ovat joutuneet suorittamaan pyynnöistään huolimatta asepalvelustaan varsin kaukanakin olevissa varuskunnissa, kuten Oulussa ja Säkylässä, vaikka he ovat kotoisin aivan varuskunnan lähipiiristä. Saapumiserän 1/96 varusmiesten suurin sisäänottokiintiö oli Uudenmaan sotilasläänillä, ja miehet olivat valtaosaltaan pääkaupunkiseudulta. Sen sijaan saapumiserän 2/96 alokkaista suurin osa oli kotoisin Turun ja Porin läänistä, kuten Porista ja Turusta.
 

2. patterin saapumiserän 1/96 alokkaista valtaosa oli kotoisin joko Helsingistä tai Porista. Itselläni ei ole ollut käytössä miesten tarkkoja kotipaikkaluetteloita (eikä muutakaan asiakirja-aineistoa ja pääsyä patterin arkistoon), mutta arvioisin että miesten kotipaikoista noin kolmasosalla kotikunta oli Helsinki, toisella kolmasosalla Pori. Saapumiserässä oli myös miehiä muista Uudenmaan kunnista, Etelä-Pohjanmaalta ja Varsinais-Suomesta. Itäiseltä Uudeltamaalta (Orimattilasta) oli kotoisin kaksi miestä. Turun seudulta oli kotoisin ainoastaan kolme miestä, joista yksi Turusta, yksi Raisiosta (minä itse) ja yksi Naantalista. Muutaman miehen kotikunta oli Kankaanpää. Yksi mies tuli palvelukseen Andalusiasta Espanjasta. Hänellä oli tosin myös sukulaisia Suomessa ja kävi heidän luonaan lomillaan.
 

Edellisessä saapumiserässä 2/1996 (palvelukseenastuminen 9.7.1995) valtaosa miehistä oli ollut kotoisin Pirkanmaalta, kuten Tampereelta ja sen ympäristökunnista. Tässä saapumiserässä oli myös Helsingistä ja sen lähikunnista kotoisin olevia miehiä. Tampere ja Helsinki olivat yleisimmät alokkaiden ryhmänjohtajien kotipaikkakunnan.
 

Miesten kotikunta tuli lähinnä esille miesten keskinäisessä keskustelussa. Usein pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat miehet valittelivat pitkää kotimatkaa ja sitä, että Niinisalo on keskellä metsää, ja että siellä ei ole mitään harrastus- ja huvittelumahdollisuuksia. Porista ja lähiseudulta kotoisin olevat miehet eivät usein hyväksyneet pääkaupunkilaisten valituksia ja kysyivät mm. sitä, miksi he olivat tulleet tänne, jos täällä on niin kamalaa. Tällöin pääkaupunkilaiset miehet toivat usein esille sen, että he eivät olleet itse valinneet palveluspaikkaansa, vaan joutuneet tänne pakolla. Ymmärtääkseni Porista kotoisin olevat miehet olivat yleensä toivoneet palveluspaikakseen Niinisaloa ja olivat tyytyväisiä "päästessään" Niinisaloon, pääkaupunkilaiset olisivat halunneet palvella Helsingin lähellä olevissa varuskunnissa, kuten Kaartin pataljoonassa tai Hyrylän ilmatorjuntarykmentissä. Niinisaloon oli tultu pakolla tai sellaisessa tilanteessa, että muutoin palveluspaikka olisi sijainnut Oulussa, Sodankylässä tai Rovaniemellä. Tällöin Niinisaloa pidettiin "vähemmän pahana"-vaihtoehtona. Turun seudulta kotoisin olleet miehet olivat itse hakeneet palvelukseen ensisijaisesti Varsinais-Suomen ilmatorjuntapatteriin (Heikkilä), mutta helsinkiläisten tavoin "joutuneet" Niinisaloon (kuten minä itse). Yleisesti keskustelussa tuli esille se, että Niinisalo oli harvoin toivottu palveluspaikka, vaan siinne tultiin siksi, että sinne "jouduttiin". Usein vapaa-ajalla iltaisin Helsingistä kotoisin olleet miehet puhuivat siitä, että "jos palvelisin Santiksessa (Santahamina), olisin nyt kotona iltavapaalla", tai että "Hyrylästä on meille himaan noin 20 minsaa autolla". Helsingistä kotoisin ollet miehet pitivät myös Vekaranjärveä (Karjalan prikaati, sijaitsee Valkealan kunnassa) parempana palveluspaikkana kuin Niinisaloa, koska Vekaranjärvi sijaitsee maantieteellisesti lähempänä Helsinkiä. Uskon, että ainakin joillakin miehillä palveluspaikan etäinen sijainti vaikutti palvelusmotivaatioon. Miesten jutuissa tuli myös esille se, että he eivät tulisi koskaan käymään palveluksen jälkeen Pohjois-Satakunnassa ja että he kiertäisivät Kankaanpään mahdollisimman kaukaa.
 

7.2.2. 2. Patterin miesten koostumus iän ja koulutuksen mukaan
 

Suomessa armeijaan astuvaan yleensä sinä vuonna, jolloin mies täyttää 20 ikävuotta. Arviolta yli 90 % saapumiserän 1/96 miehistä oli syntynyt vuonna 1976. Lisäksi muutama mies oli syntynyt vuonna 1977. Heitä vanhempiä miehiä oli muutama. Tietojeni mukaan yksi mies oli syntynyt 1975 ja yksi 1974. Patterin vanhimmat alokkaat olivat syntyneet vuonna 1968 ja 1970. Alokasajan loputtua vuonna 1968 syntyneet miehen siirryttyä esikuntapatteriin 2. patterin tykkimiehistä vanhin oli syntynyt vuonna 1970 (minä itse). Itseltäni tultiin usein kysymään sitä, miltä tuntuu olla vanhempana "lasten joukoissa". Esim. kerran tullessani kotiin Turkuun lomabussissa yksi patterin miehistä, joka ei kuulunut varsinaiseen tuttavapiiriini, kysyi sitä, kuinka vanha todella olin ja mitä olin opiskellut. Usein myös itseltäni kysyttiin sitä, miltä tuntee se, kun vuotta nuorempi yliluutnantti (s. 1971) komentaa vuotta vanhempaa tykkimiestä. Toisaalta eräs palvelustoveri, johon tutustuin vasta palveluksen loppuaikana ei tiennyt ikääni, vaan kauhistui kuultuaan, että olen 25-vuotias ja että minulla on akateeminen koulutus. Hän sanoi, että hän oli tosin kiinnittänyt huomiota siihen, että minä poikkesin toisista mm. siinä, että tiesin tavallista enemmän ja että "näytti siltä, että olin kiinnostunut eri asioista kuin muut", ja että käytin puhuessa "vaikeita käsitteitä" (armeijassa mm. vaatetuksen samanlaisuus häivyttää iän näkymistä ja olen huomannut tavallisessa arkielämässä sen, että minua pidetään yleensä todellista ikääni nuorempana).
 

Patterin miesten koulutustaso vaihteli peruskoulusta ja sen 10-luokasta korkeakoulututkintoon. Alokkaista suurin osa oli suorittanut peruskoulun ja jonkin ammattikoulun linjan. Arviolta noin 25 % alokkaista oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Lisäksi kahdella alokkaalla oli korkeakoulututkinto. Heistä toinen oli diplomi-insinööri ja toinen kasvatustieteen kandidaatti (minä). Tämän lisäksi alokkaista oli myös muutama ehtinyt aloittaa korkeakoulu-opinnot Teknillisessä korkeakoulussa (Helsinki ja Tampere). Yksi mies oli opiskellut tilastotiedettä Helsingin yliopistossa syyslukukauden ajan. Korkeakouluopintoja suorittaneiden miesten opinnot suuntautuivat yleisesti lähinnä tekniikkaan tai matemaattisiin aineisiin.
 

Ammattikoulun käyneet miehet olivat yleensä valmistuneet koulusta keväällä 1995, ja olleet tämän jälkeen joko töissä tai työttömänä. Ammattikoulua käyneiden opinnot liittyivät lähinnä auto- ja kuljetustekniikkaan tai rakennusalaan. Yksi miehistä oli tietääkseni suorittanut lähihoitajan tutkinnon, eräs toinen oli myyntimerkantti. Opistotason tutkinnon (kuten merkonomi peruskoulupohjalta) suorittaneita miehiä ei patterissa tietääkseni ollut. Pelkän peruskoulun käyneet miehet olivat olleet ennen armeijaa joko pidempiaikaisessa työsuhteessa tai joko työttöminä tai erilaisissa "pätkätyö-" tai työllistämistöissä. Pelkän peruskoulun käyneet miehet olivat myös patterin nuorimmat varusmiehet.
 

Yleisesti patterin miesten koulutustaso oli varsin alhainen. Nykyisin ikäluokasta yli puolet suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta uusista ylioppilaista enemmistö on naisia. Tämä oli mielestäni selvästi nähtävissä patterissa. Puolustusvoimissa pidetään yleisesti vuoden saapumiserään toista saapumiserää huonompana, koska joukossa on yleensä tavallista vähemmän ylioppilaita. Puolustusvoimien piirissä pidetään yleisenä katsontatapana sitä, että ylioppilaita pidetään yleensä ns. potentiaalisena johtaja-aineksena. Joskus talven saapumiserän kanssa on ollut rekrytoimisvaikeuksia aliupseerikouluun ja upseerikouluun oppilaita valittaessa, ja niihin on jouduttu pakottamaan sellaisia miehiä, jotka eivät ole niihin itse halunneet, mutta ovat olleet ylioppilas- tai opistotason tutkinnon suorittaneita. Armeijassa näyttää olevan tapana, että aliupseerikouluun ei haluta valita sellaisia oppilaita, jotka eivät ole suorittaneet ylioppilastutkintoa, vaikka he olisivat muuten alokasajan suoritusten perusteella sinne hyvinkin sopivaa ainesta. Täten ylioppilastutkinto on lähes eräänlainen "pääsyehto" miehistötason varusmieskoulutusta korkeampiin tehtäviin. Reserviupseerikouluun valitaan mieluiten sellaisia miehiä, joilla on jo jokin korkeakouluopiskelupaikka ja mahdollisesti jo joitakin opintoja suoritettuna. Usein upseerikouluun ei kuitenkaan hakeudun omista henkilökohtaisista syistä johtuen miehiä, jotka ovat tavanomaista iäkkäämpiä ja jo korkeakoulututkinnon suorittaneita.
 

Alokasajan jälkeen suurin osa patterin ylioppilaista komennettiin aliupseerikouluun tai reserviupseerikouluun. Jotkut ylioppilaat tai erityisalan ammattikoulun käyneet siirtyivät patterista erityisalan aliupseeri- tai miehistökoulutukseen (kuten yksi teknisen alan mekaanikko aseseppä-aliupseerikouluun ja yksi lähihoitaja ja yksi ylioppilas lääkintämieskoulutukseen). Tarjolla olleita miehistötason erityiskoulutuksia olivat sotilassoittaja, lääkintämies, keittäjä, koiranohjaaja, sotilaspoliisi ja kirjuri. Patteriin jäivät rivimieheksi lähinnä ammattikoulun ja peruskoulun käyneet ja sellaiset ylioppilaat, jotka eivät syystä tai toisesta halunneet lähteä aliupseerikouluun tai reserviupseerikouluun ja joiden tulevaisuudensuunnitelmat tai opintosuunta ei sopinut mihinkään tarjottuun erityisalan miehistökoulutukseen.
 

7.3. Patterin sosiaaliset ryhmät
 

7.3.1. Arvoryhmät
 

Sotilasyhteisö on hierarkisesti organisoitunut ja jakaantunut eri arvoryhmiin. Sotilasyhteisöä on sanottu toisaalta tasa-arvoiseksi siksi, että periaatteessa kaikilla on mahdollisuus edetä siihen tehtävään, johon hän on kyvykäs. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin, vaan johtajakoulutukseen ja erilaisiin erityistehtäviin valitaan niitä, joilla on enemmän koulutusta. Kaikki ovat myös muodollisesti tasa-arvoisia siten, että kaikki teitittelevät toisiaan ja kaikkien tulee tervehtiä toisiaan (ainakin alempiarvoisen tulee tervehtiä ja teititellä (muutoin siitä huomautetaan ja rangaistaan), alempiarvoisella on oikeus tulla tervehdityksi ja teititellyksi, tosin kukaan ei valvo ylempiarvoisen henkilön toimintaa). Puhuttelussa käytetään sotilasarvoa, jonka katsotaan häivyttävän mahdollisen koulutukseen tai varallisuuteen perustuvan eriarvoisuuden siviilissä (toisaalta käytännössä ylempiarvoisiksi valikoituu niitä, joiden asema myös siviilielämässä on hyvä ja jotka kuuluvat yhteiskunnan eliittiin armeijan rekrytointitapojen vuoksi).
 
 

7.3.1.1. Suhde kantahenkilökunnan edustajiin
 

Varusmiehet ovat palveluksensa aikana kosketuksissa lähinnä opistoupseereihin, jotka toimivat varusmiesten varsinaisina kouluttajina. Patterin päällikkö (eli kapteeni) osallistui koulutukseen varsin harvoin. Alokasaikana kapteeni piti ainoastaan muutaman harvan oppitunnin ja puhuttelussa toivotti miehet tervetulleiksi. Alokkaiden saapuminen patteriin ajoittuu yleensä siihen ajankohtaan, jolloin edellisen saapumiserän varusmiehet lähtevät Lapissa pidettävälle ampumaleirille. Täten patterin kapteeni on fyysisesti poissa patterista ainakin kahden viikon ajan, eikä täten voi käytännön syistä saada kontaktia miehiin. Yleensä kapteeni tapaa jokaisen miehen 8 kuukauden palveluksen aikana kerran kahden kesken eli silloin, kun hän päättää miesten valinnoista eri koulutuksiin. Kapteeni pitää myös joskus sulkeisharjoituksia ja muutaman oppitunnin silloin tällöin. Kapteeni osallistui joskus myös yhden päivän pituisiin maastoharjoituksiin ja miesten käyntiin ampumaradalla lähinnä olemalla itse paikalla ja seuraamalla vierestä miesten koulutusta. Silloin tällöin kapteeni piti itse vääpelin sijaan käskynjaon tai kutsui muutoin miehet koolle tiedonjakoa varten.
 

Miehillä oli luonnollisesti oikeus käydä kapteenin puheilla myös muulloin hänen ollessa paikalla. Tosin ainakin alokasaikana kapteenin toimistoon menoa arasteltiin ja pelättiin. Suhtautumista kapteenin toimistoon menoon voi verrata esim. niihin tuntemuksiin, joita koulun oppilailla voi olla rehtorin toimistoa kohtaan. Myös tykkimiesaikana oli tapana kysyä kapteenin toimistoon kutsutuilta miehiltä syytä siihen, miksi he olivat "joutuneet" kapteenin puheille. Yleensä oli tapana. kysyä esim. "Mitä pahaa sä olet tehnyt?" tai "Tuliko pekkaa?". Käytännössä varusmiesten kontaktit kapteeniin tapahtuivat lähinnä kirjallisesti siten, että kapteeni myönsi miesten anomat lomat. Loma-anomukset kulkivat yleensä toimiston kautta siten, että miehet jättivät anomukset niille varattuun laatikkoon ja patterin kirjuri esitti asiat kapteenille, joka joko myönsi tai ei myöntänyt lomia. Loma-anomukset tulivat yleensä päivystäjän pöydälle, josta miehet saivat ne tietoonsa. Joissakin tilanteissa joissa kapteeni ei ollut myöntänyt lomaa saattoivat miehet käydä hänen luonaan keskustelemassa asioista henkilökohtaisesti. Kapteeni ei itse yleensä koskaan tullut keskustelemaan tai sanonut mitään miehille muutamaan hyvin harvaa poikkeusta lukuunottamatta (luultavasti nämä kaikki poikkeukset (3 kpl) tapahtuivat minulle). Hän ei yleisesti mitenkään osoittanut, että hän tuntisi miehiä nimiltä, tai että hän olisi jotenkin kiinnostunut heistä yksilöinä.
 

Miehet suhtautuivat kapteeniin yleensä varsin neutraalisti. Häntä pidettiin asiallisena, mutta tylynä. Häntä pidettiin kuitenkin muiden pattereiden päälliköitä ankarampana mm. lomien myöntämisen suhteen. Usein häntä verrattiin mm. 3. patterin kapteeniin, jota kutsuttiin "loma-Villeksi" (kapteenin etunimi oli Ville) , koska hän myönsi paljon erilaisia ylimääräisiä korvaus- ja kuntoisuuslomia, joita 2. patterissa ei juuri myönnetty. Miehet arvuuttelivat usein myös kapteenin ikää ja hänen taustahistoriaansa. Miehet totesivat myös sen, että hän oli voimakkaasti pyrkimässä ylöspäin hierarkiassa ja joskus arvuuttelivat sitä, että mitä hän on kymmenen vuoden kuluttua. Kapteenia kutsuttiin miesten keskuudessa "kapuksi" tai "Olliksi" (kapteenin etunimi oli Olli).
 

Patterin varapäällikkönä toiminut yliluutnantti toimi itse myös varusmiesten kouluttajana ja oli usein mukana maastoharjoituksissa. Miehet pitivät yliluutnanttia varsin tiukkana ja turhana jännääjänä. Miehet viittasivat tässä yhteydessä lähinnä si
 

Eniten miesten koulutuksesta vastasivat opistoupseerit (eli toimiupseerit). Alokasaikana miehiä koulutti lähinnä ainoastaan heidän oma jaosjohtajanansa, joka oli sotilasarvoltaan joko vänrikki tai sotilasmestari. Alokasaikana patteri oli jaettu viiteen jaokseen, joista kuhunkin kuului noin 30 miestä. Toimiupseereihin suhtautuminen riippui pitkälti tämän persoonallisuudesta. Itse kuuluin alokasaikana kolmanteen joukkueeseen, jota johti sotilasmestari A. Häntä pidettiin asiallisena, vaikka hänestä liikkui erilaisia kauhujuttuja ja kertomuksia hänen aikaisempina vuosina tekemästä simputuksesta. Yleensä sotilasmestari A. tunnettiin myös toisen patterin ulkopuolella ja häneen suhtauduttiin hieman pelokkaasti. Varsinaiset joukkueen miehet pitivät sotilasmestaria kuitenkin asiallisena, ja suhtautuivat erilaisiin pelotusjuttuihin hieman kummastellen ja epäillen.
 

Sotilasmestari A:ta pidettiin hänen asiallisuudestaan huolimatta kuitenkin hieman outona ja varottavana persoonana. Osansyynä tähän saattoi olla se, että hän oli ulkonäöltään "pelottavan" näköinen, ts. täysin kalju, isokokoinen mies. Tätä vaikutelmaa lisäsi myös se, että hän oli ensimmäinen kantahenkilökunnan edustaja, jonka juuri palvelukseen astuneet alokkaat kohtasivat. Hän piti mm. alokastuvissa ensimmäisen iltavahvuudentarkastuksen, jolloin hän mm. käski miehiä katsomaan heitä silmiin ja ilmoittamaan oman nimensä, kun hän katsoo miestä. Usein vielä palveluksen loppupuolella mennyttä aikaa muisteltaessa miehet puhuivat siitä, että he muistavat sen kun sotilasmestari A tuli ensimmäisen kerran tupaan. Esim. miehet kommentoivat tätä seuraavasti: "Mä ajattelin sotilasmestari A:n nähtyäni, että ovatko tällä kaikki tollasia natseja?". Muistan että ryhmänjohtajat varoittivat meitä ennen vahvuudentarkastusta siitä, että "Todella paha mies tulee pian tupaan, joten olkaa kunnolla".
 

Usein viitattiin siihen, että hän on siviilissä naimaton ja luultavasti myös hyvin yksinäinen mies, koska hänellä ei ole vaimoa eikä perhettä. Hänen sanottiin harrastavan vanhojen, saksalaisten II-maailmansodan aikaisten kirjojen keräilyä ja olevan poliittiselta vakaumukseltaan kansallissosialisti. Varuskunnassa häntä kutsuttiin mm. "natsi-A:ksi". Jotkut Parkanosta kotoisin olleet miehet (hän asui Parkanossa) kertoivat erilaisia juttuja mm. siitä, että hänen asuintaloaan ympäröi sähköaita ja että se on varustettu erilaisin hälytyslaittein. (itse en koskaan ole saanut selville juttujen todenperäisyyttä). Hänen sanottiin myös pitävän "hard rockista", erityisesti Metallicasta. Miehet myös keskustelivat hänen sukulaisistaan, koska yksi oman tupani mies sattumalta tunsi erään, joka oli koulussa samalla luokalla hänen kanssaan. Sotilasmestari A totesi myös minulle henkilökohtaisesti, että yksi hänen veljistään asuu samassa kaupungissa kuin minä, ja kysyi, tunnenko sattumalta hänen veljeään. Tupakaverini kertoi, että A oli jo lukiossa halunnut tulla ammattisotilaaksi.
 

Sotilasmestari A suhtautui jaokseen hyvin myönteisesti, ja kiitteli sen toimintaa ja sanoi siinä näkyvän jokaisella miehellä aitoa yrityshalua. Koulutustarkastuksessa jaos sai kiitosta hyvästä suorituksesta, ja sotilasmestari A totesi hyvän suorituksen olevan ainoastaan joukon ansioita, johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Samalla hän totesi olevansa ylpeä siitä, että hän saa toimia hyvän joukkueen kouluttajana.
 

Alokasaikana osittain A:n vastakohdaksi erottui luutnantti M.K. Hän suhtautui yleensä eri asioihin varsin leppoisasti, ja antoi itsestään mukavan ja miesläheisen vaikutelman. Ryhmänjohtajat kertoivat hänen toimineen heillä aliupseerikoulun kouluttajana ja joukkueenjohtajana, ja häntä oli myös aliupseerikoulussa pidetty mukana kouluttajana. Ryhmänjohtajat totesivat kuitenkin, että hän saattoi suuttuessaan toimia arvaamattomasti. Alokasleirillä hän tuli myös juttelemaan miesten kanssa aivan spontaanisti ja mm. valitteli leirin huonoja sääolosuhteita (-30 astetta pakkasta).
 

Alokasaikana miesten kouluttajat osittain vaihtuivat. Patterin kouluttajat jakaantuvat yleensä niihin, jotka vastaavat lähinnä alokkaiden ja toisaalta tykkimiesten kouluttajiksi. Aliupseerikouluun ja upseerikouluihin komennettujen lähdettyä patterista miehet jaettiin uusiin joukkueisiin eli jaoksiin. Tykkimiesaikana patteri jakaantui ainoastaan kahteen joukkueeseen: perus- ja sivujaokseen. Kumpaankin jaokseen kuului noin 37 miestä. Uusia kouluttajia pidettiin hieman alokaskouluttajia vapaamielisimpinä. Erityisesti vänrikki N:ää pidettiin yhtenä tykkimiesten tukijana. Erässä tilanteessa, jossa eräs miehistä asetta käsitellessä sai iskun huuleensa kehotti hän tätä menemään välittömästi varuskuntasairaalaan, vaikka mies sanoi itse pärjäävänsä ilman apua, koska huulesta ei tullut verta. Samalla hän toi esille sen, että jos jossain harjoituksessa joku vain saisi pienenkin haavan tai alkaisi voida huonosti, tulee tästä aina välittömästi ilmoittaa kouluttajalle, koska miesten hyvinvointi ja terveys ovat tärkeitä asioita.
 

Toiseksi uudeksi kouluttajaksi tykkimiesajan alussa tuli vänrikki P.R. Hänestä pidettiin aluksi, koska häntä pidettiin rennonoloisena. Suhtautuminen häneen muuttui kuitenkin palveluksen aikana, ja häntä alettiin pitää kierona. Jotkut hänen toimistaan tuntuivat aluksi vitseiltä, mutta näiden tarkoitusperästä ei päässyt koskaan perille. Esim. eräässä tilanteessa hän tervehti patteria hyvin mairittelevalla äänensävyllä, ja kun patteri vastasi samalla tavalla, hän raivostui, ja alkoi puhua siitä, että tykkimiehet eivät vielä 6 kuukauden palveluksen jälkeen osaa tervehtiä. Hän käytti myös usein sanontaa, jonka mukaan "Kun minulla menee hyvin, teillä menee hyvin. Jos minulla menee huonosti, teillä menee vielä huonommin. Toimikaa siis tämän mukaan". Vänrikki P.R:n tiukentunut suhtautuminen miehiin näkyi mm. hänen tultua vääpelin sijaiseksi heinäkuussa. Miehet totesivat yksituumaan vääpelin aseman nousseen hänelle päähän. Hän kutsui eräänä päivänä mm. patterin koolle käytävälle kuusi kertaa. Ensimmäinen käytävälle järjestäytyminen pidettiin sellaisena ajankohtana, jolloin osa miehistä oli vielä syömässä. Hän sai raivokohtauksen, kun miehiä tuli puhutteluun "myöhässä". Miehille ei oltu ilmoitettu etukäteen mistään puhuttelusta. Kaikkien puhuttelujen aiheena oli patterin majoitustilojen huono siisteys (syy oli osittain aiheellinen, koska miehet yrittivät livetä tuvan siivouksesta) ja se, että miehet eivät huolehtineet omien varusteidensa ja itsensä siisteydestä (parran ajaminen ja tukan pituus). Hän mm. uhkasi ajaa joidenkin miesten tukan, jos nämä eivät itse kävisi parturissa. Hän mainitsi myös sen, että hän ei ole käynyt kampaamo-oppilaitoksia, ja että jälki on sen mukaista. Usein hän myös toi puheessaan esille sen, että hän tietää, että miehet pitävät häntä v...ttumaisena. Palveluksen loppupuolella miesten laskiessa päiviä hän muistutti siitä, että hän määräisi kaikista aina 4.9.1996 klo. 12.00 asti ja sen jälkeenkin tarvittaessa aina portille asti. Hän myös sanoi, että miesten oli turha uhotella edes mielessään ajatusta, että "tapan ton äijän", koska sadat miehet olivat varmasti niin ajatelleet jo aikaisemmin, ja että hänessä kuitenkin vielä henki pihisee.
 

Miehet suhtautuivat vieroksuen myös vänrikki J.J:hin, joka toimi sivujaoksen kouluttajana. Hän oli fyysisesti isokokoinen, lihava mies. Usein viitattiin siihen, että hän leirillä liikkui aina myös metsässä maastoautolla, eikä itse tehnyt mitään ,vaan määräsi aina miehet tekemään kaiken mahdollisen. Hän ei myöskään koskaan kiittänyt miehiä, eikä antanut minkäänlaista palautetta. Hän suhtautui miehiin yleisesti hyvin kylmäkiskoisesti.
 

Eri yksiköissä vääpeli on sotilashenkilö, joka vastaa erilaisista varusmiehiä koskevista juoksevista asioita sekä erilaisista hallinnollisista tehtävistä. Usein patterin tai komppanian vääpeliä nimitetään yksikön "äidiksi". Oman patterini vääpeli vaihtui kesken palvelusajan 1.6.1996. Alokasaikana miehet suhtauivat tällöin vääpelinä toimineeseen luutnantti A.T:hen hieman pelokkaasti (toisaalta kaikkia esimiehiä alokasaikana pelättiin). Jotkut mm. ilmoittivat, että he eivät uskalla mennä vääpelin toimistoon hoitamaan asioitaan. Alokasoppitunteja pitäneet tykkimiestoimikunnan edustajat sekä varusmiesdiakoni totesivat tähän sen, että luutnantti A.T:tä pidetään varuskunnassa mukavimpana vääpelinä (mm. sotilaskodin vessan seinällä oli kirjoitus, jossa todettiin 2. patterin luutnantti A.T:n olevan tykkimiehen hyvä ystävä), ja että me tulisimme myöhemmin arvostamaan häntä, kunhan oppisimme tuntemaan hänet paremmin. Palveluksen aikana miesten suhtautuminen A.T:n muuttui, ja häntä pidettiin erityisesti tavallisen rivimiehen tukijana. Luutnantti A.T ei arvostanut ryhmänjohtajina toimivia alikersantteja, vaan hän piti tärkeimpinä tavallisia tykkimiehiä. Luutnantti A.T. toteutti tätä ajattelutapaa myös käytännössä mm. siten, että hän ei laskenut tykkimiesten käyttämien lomamatkojen määrää. Hän myös toteutti kaikki miesten toiveet mahdollisimman nopeasti, jos se oli mahdollista. Mm. eräänä iltana omasta tuvastamme paloi sulake viallisen pistorasian vuoksi. Hengenvaarallinen pistorasia vaihdettiin välittömästi seuraavana päivänä. Usein hän myös puhutteli miehiä tuttavallisesti pojiksi, eikä hän vaatinut yhtä tarkkaa sotilaallista käyttäytymistä kuin muut. Hän pyrki myös järjestämään patterin miesten käyttöön leireillä ja maasto-olosuhteissa mahdollisimman hyviä varusteita ja hyvää ruokaa.
 

Miesten myönteinen suhtautuminen luutnantti A.T:hen tuli esille erityisesti silloin, kun patterin vääpeli vaihtui. Uudeksi vääpeliksi tuli sotilasmestari A, jonka persoonaa on kuvattu jo edellä. Miehet suhtauivat vääpelin vaihdokseen pelonsekaisesti, ja totesivat A.T:n hyvän ajan nyt loppuvan. Samalla miehet totesivat sen, että nyt ilmaisten matkojen saaminen loppuu, ja että joka ikinen matkalippu lasketaan yksitellen. A.T alkoi heti toteuttaa patterissa erilaisia päivittäisen toiminnan muutoksia, joita miehet pitivät tarpeettomina. Uudistuksista käytännössä mahdottomaksi osoittautui se, että toimisto kirjoitti miesten nimet lomakirjaan sen sijaan, että miehet kirjoittivat nimensä siihen itse. Käytännössä lomakirja ei ollut koskaan ajan tasalla, ja siellä oli suuria virheellisyyksiä. Hän itse sanoi patterin päässeen A.T:n aikana menneen rempalleen, ja että "hän tulisi huolehtimaan siitä, että kuri ja järjestys palaavat". Useat miehet pelkäsivät tai vieroksuivat sotilasmestari A:ta ja alkoivat vältellä toimistossa käymistä. Sen sijaan he pyrkivät hankkimaan eri asioita koskevia tietoja muilta kouluttajilta, erityisesti vänrikki N:ltä. Sotilasmestari A suhtautui tähän siten, että hän muistutti vastaavansa miesten juoksevien asioiden hoidosta ja siitä, että hän on olemassa miesten hyvinvointia varten. Toimisto on miehille aina avoinna, ja sotilaallisen käytöksen ja reippauden muistamalla kaikki asiat selviävät. Tästä huolimatta miehet eivät koskaan luottaneet A:han ja hänen hyväntahtoisuuteen. Miehet viittasivat mm. siihen, että A ei saanut mitään aikaiseksi. Miehet valittivat mm. sitä, että patterin aseöljy oli loppunut. A totesi, että miehet saisivat aseöljyä tykkihallilta ja että hän hankkisi patteriin aseöljyä mahdollisimman nopeasti. Käytännössä aseöljyä ei tullut patteriin ainakaan saapumiserän kotiuttamiseen mennessä. Miehet viittasivat usein siihen, että aikaisempi vääpeli oli aina hoitanut kaikki juoksevat asiat seuraavaan päivään mennessä. Sotilasmestaria syytettiin myös turhasta tärkeilystä, kuten siitä, että päivärahojen maksun yhteydessä niiden kuittauksesta tuli erikseen tehdä ilmoitus.

Patterin toimistossa työskenteli vääpelin lisäksi toimistoaliupseri ja kirjuri. He olivat kummatkin varusmiespalvelustaan suorittavia miehiä. Toimistoaliupseeri oli sotilasarvoltaan alikersantti ja kirjuri tykkimies. Patterina oli tapana, että toimistoaliupseeri valitaan aliupseerikoulun viestilinjan suorittaneista miehistä tuliasemalinjan suorittaneiden sijaan. Kirjuri valittiin puolestaan tykkimiesten parista hakemusten perusteella. Kirjurin tehtävä on yleensä halutuin miehistötason tehtävä, koska kirjuri ei osallistu patterin varsinaiseen koulutukseen eikä maastoharjoituksiin, vaan hoitaa toimistossa erilaisia avustavia toimistotehtäviä (siviilissä kirjuri vastaa lähinnä toimistoapulaista), kuten matkalippujen ja päiväohjelmien kirjoittamisesta. Kirjureilla on myös erilaisia erityisoikeuksia, kuten mahdollisuus käydä syömässä silloin kuin he itse halusivat. Heidän ei myöskään tarvinnut kulkea muodossa ja he pääsivät usein sotilaskotiin myös päivällä palvelusaikaan. Kirjurin ei myöskään tarvinnut osallistua ilta- ja aamutoimiin eikä tupatarkastuksiin. Kirjurilla oli myös oikeus määrätä erilaisia tehtäviä muille tykkimiehille ja jopa kokelaille.
 

Toimistoaliupseerin tehtävänä oli toimia kirjurin esimiehenä (toimistoaliupseeri vastaa siviilissä luultavasti kanslistia tai toimistosihteeriä). Itselläni ei ole tarkkaa tietoa heidän tehtävänjaostaan eikä vastuistaan, mutta he olivat usein tarkkoja siitä, että he eivät tehneet toistensa tehtäviä, vaikka se "asiakaspalvelun" (erityisesti sen funktionaalisen laadun) kannalta olisi ollut miesten mielestä tarpeellista. Esim. miehet usein valittivat sitä, että toimistoaliupseeri ei suostunut kirjoittamaan matkalippuja, vaan totesi tehtävän kuuluvan kirjurille.
 

Patterin miehet arvostelivat lähes jatkuvasti toimistossa työskenteleviä miehiä ja erityisesti patterin kirjuria, tkm. M.V:tä, jota pidettiin lähinnä "vässykkänä" ja "nakittajana". Usein miehet viittasivat siihen, että M.V pääsi palveluksesta todella helpolla, koska hänen ei tarvinnut koskaan lähteä mihinkään maastoharjoituksiin. Usein myös ihmeteltiin sitä, kunka hän voi kutsua itseään tykkimieheksi, koska hän ei ole koskaan ollut tykillä. Miehet pitivät häntä myös eräänlaisena "pinnarina", koska hän ei ollut koko palveluksen aikana kertaakaan yhdessäkään maastoharjoituksessa. Alokasleirin ajan hän oli ollut sairaana varuskuntasairaalassa. Miehet myös arvostelivat sitä, että hänellä oli tapana päästä lomille muista miehiä huomattavasti aikaisemmin. Hänelle oli myös myönnetty kaikkia muista miehiä (erityisesti ryhmänjohtajia) enemmän kuntoisuuslomia patterin juoma-automaatin täyttämisestä. Tätä pidettiin erityisen epäoikeudenmukaisena, koska muut miehet eivät saaneet kuntoisuuslomia mistään, eikä patterin miesten mielestä patterin juoma-automaatissa ollut koskaan juotavaa. Lisäksi täyttäminen tehtiin käytännössä siten, että kirjuri käski muita miehiä täyttämään automaatin ja kantamaan juomakorit, koska tämä ei kuulu kirjurin tehtäviin. Katkeruutta herätti myös se, että kirjuri ei ollut koskaan iltaisin paikalla, jolloin miehet olisivat halunnet hoitaa asioitaan. Usein miehet valittivat mm. sitä, että he eivät saaneet loma-anomuksiaan ja matkalippujaan ajallaan, koska kirjuri oli jo ehtinyt lähteä lomille ennen muita miehiä, joskus jo edellisenä päivänä. Miehistön lisäksi kirjurin toimista valittivat myös ryhmänjohtajat, jotka totesivat miehen pääsev
 

Patterin ensimmäiseen toimistoaliupseeriin, alik. P.S:ään suhtauduttiin patterin kirjuria myönteisemmin. Hän oli usein toimistossa myös vapaa-ajallaan. Häntä pidettiin muista alikersanteista poikkeavana siinä, että hän ei edellyttänyt varsinaista toimistokäyttäytymistä eikä "herroittelua". Hän ei myöskään vasinaisesti nakittanut miehiä, vaan esitti lähinnä pyyntöjä. Patterin uuteen, kesäkuun alussa 1996 patteriin tulleeseen toimistoaliupseeriin suhtauduttiin puolestaan kielteisesti. Häntä pidettiin miehenä, joka ei saanut mitään aikaiseksi. Hän myös teetti kaikki tehtävät miehillä katsoen miesten työtä lähinnä sivusta. Jotkut viittasivat siihen, että hänet oli nimitetty toimistoaliupseeriksi siksi, että hän ei selviytyisi muista tehtävistä.
 

Varsinaisen henkilökunnan lisäksi patterissa työskenteli hetken ajan erilaisia tilapäisiä ja työharjoittelua suorittavia kadetteja ja upseerioppilaita. Alokasaikana kouluttajana toimi varsin pitkään oppilas J. Häntä pidettiin asiallisena, mutta tylynä. Kadetit pitivät lisäksi joitakin oppitunteja, mutta heistä miehet eivät saaneet varsinaista käsitystä. Kesällä heinäkuussa patterissa suoritti työharjoitteluaan kaksi opistoupseerioppilasta, jotka suhtautuivat miehiin varsin tuttavallisesti. Myös miehet pitivät heistä, koska he eivät "tärkeilleet turhaan". He eräässä otteessa mm. totesivat tykkimiehistä, että "te olette ihan pohjimmiltaan mukavia kavereita".
 

Miehistö ei juuri tavannut patterin ulkopuolella työskenteleviä sotilashenkilöitä. Kapteenia ylempiin sotilashenkilöihin, ts. esikunnan edustajiin miehet suhtautuivat lähinnä vieroksuen ja varauksellisesti. Tavalliselle miehelle ylin sotilashenkilö, jonka hän tapasi palveluksen aikana, oli yleensä kapteeni. Esikunnassa työskentelevät ylemmät upseerit, kuten SatTR:n komentaja everstiluutnantti Koskela ja Tykistöprikaatin komentaja eversti Kyllönen olivat miehistöön kontaktissa ainoastaan virallisissa yhteyksissä, eli suurempia sotaharjoituksia edeltävissä puhutteluissa. Erityisesti everstiluutnantti Koskelaa pidettiin varottavana ja epämielyttävänä henkilönä, joka on hyvin tarkka omasta arvostaan. Alokasajan päätyttyä hän piti tykkimiehiksi jääville puhuttelun, jossa hän lähinnä haukkui ja mollasi tavallisia rivimiehiä. Eversti Kyllöstä pidettiin jonkin verran mielyttävämpänä henkilönä, mutta hän ei ollut miehiin juuri mitenkään kosketuksissa. Miesten kuva heistä muodostui ainoastaan lähinnä erilaisten muilta kuultujen juorujen ja ulkoisen esiintymisen perusteella. Heitä pidettiin rivimiesten keskuudessa selvästi muista erottuvina "herroina".
 

Edellisen perusteella voi tehdä sen johtopäätöksen, että miesten suhtautuminen eri kantahenkilökunnan edustajiin oli hyvin paljon riippuvaista heidän omasta persoonallisuudestaan ja suhtautumisestaan miehiin. Miehet arvostivat sellaisia kantahenkilökunnan edustajia, jotka eivät tuhraan tärkeilleet ja tuoneet esille omaa asemaansa, mutta jotka kuitenkin pitivät "kohtuulliseksi katsottua" sotilaallista kuria. Hyvänä esimerkkinä pidettynä kantahenkilökunnan edustajana voi pitää lähinnä ensimmäisenä vääpelinä toiminutta luutnantti A. T:tä. Hänelle vastakkaisen tyypin muodosti puolestaan vänrikki J. J., jota miehet pitivät turhana tärkeilijänä ja kylmänä miesten nakittajana. Yleisesti voi kuitenkin sanoa sen, että miesten kuva opistoupseereistä oli kadettiupseereita myönteisempi. Kadettiupseerit jäivät yleisesti miehille varsin vieraiksi. Sotaharjoituksissa kadettiupseerit toimivat lähinnä patterien komentopaikalla, joka sijaitsee fyysisesti muutaman sadan metrin tai kilometrin päässä varsinaisesta tuliasema-alueesta. Oman patterini päällikkö kapteeni "Olli" toimi esim. Lapin ampumaleirillä koko taisteluosaston johtajana. Henkilökohtaiset kontaktit kadettiupseerien kanssa liittyivät lähinnä ainoastaan erilaisiin negatiivisesti koettuihin tilanteisiin, kuten erilaisiin rangaistuksiin ja ojennuksiin.
 

7.3.1.2. Suhde varusmiesesimiehiin
 

Varusmiesesimiehiin luuluvat upseerikokelaat ja alikersantit. Upseerikokelaat toimivat jaosten ja joukkueiden johtajina, alikersantit puolestaan ryhmien, kuten tykkiryhmän johtajina. Upseerikokelaat ovat saaneet koulutuksensa Haminassa sijaitsevassa reserviupseerikoulussa, ryhmänjohtajat saavat puolestaan koulutuksensa Niinisalon varuskunnan omassa aliupseerikoulussa.
 

Suhtautumisessa varusmiesesimiehiin voidaan erottaa kaksi selvästi toisistaan erottuvaa kautta. Alokasaikana varsusmiesesimiehiin suhtauduttiin kunnioittaen ja hieman aluksi hieman pelokkaasti ja varoen. Alokasajan varusmiesesimiehet olivat saapuneet patteriin edellisessä saapumiserässä ja he olivat valmistuneet aliupseerikoulusta noin kuukautta ennen oman saapumiseräni palvelukseensastumista. Upseerikokelaat olivat saapuneet patteriin juuri ennen uusien alokkaiden saapumista.
 

Edellisen saapumiserän varusmiesesimiehet olivat hyvin tietoisia omasta muodollisesta arvostaan ja sen tuomista oikeuksista. He tekivät selväksi sen, että he haluavat selvästi erottua alokkaista, ja että heidän kanssaan ei ainakaan muodollisesti olla kavereita. Esim. alik. T.H. sanoi, että "me ei olla mitään kavereita, ei ainakaan virallisesti.". He olivat hyvin tarkkoja siitä, että heitä puhuteltiin muodollisesti, ja että heitä aina kutsuttiin alikersanteiksi. Samoin he olivat hyvin tarkkoja siitä, että heitä aina ulkona liikuttaessa tervehdittiin. He myös yleensä aina tupaan tultaessa vaativat huomion huutamista sekä tupailmoituksen tekemistä. Jolleivat miehet tätä tehneet, oli tupien esimiehillä tapana askellella tuvan kynnyksen yli useita kertoja ja huudattaa miehillä huomiota. Varusmiesesimiehet teettivät myös kaikki tehtävät miehistöllä, vaikkei heillä olisi ollut tähän kaikkeen oikeutta. Tällaisia tehtäviä olivat mm ryhmänjohtajien majoitustupien siivous. Jos heidän majoitustiloihinsa meni käymään, olivat he hyvin tarkkoja siitä, että sisään astuttaessa noudatettiin sotilaallista käyttäytymistä.
 

Ryhmänjohtajat eivät yleensä koskaan tulleet vapaasti keskustelemaan miesten kanssa. Tupien esimiehet saattoivat tulla joskus tupaan keskustelemaan miesten kanssa, mutta keskusteluaiheet liittyivät aina jotenkin palvelukseen. Oman tupani esimiehellä alikersantti T.H:lla oli tosin joskus tapana käydä tuvassa antamassa miehillä koulutusta ja esim. varusteiden pakkausta koskevia ohjeita. Hän myös käski meitä tehdä iltatoimia varten erilaisia "viritelmiä", jotta me ehtisimme kaikkein nopeimmin valmiiksi. Hän totesi mm, että "te olette minun tupani, ja minä haluan, että minun tupani on paras". Ennen iltatoimia hän kävi muistuttamasta siitä, mitä hän oli aikaisemmin illalla sanonut, ja että hän ei tule tarkastamaan miesten varustusta ennen iltatoimia.
 

Alokasaikana erottui patterista kaksi toisilleen vastakkaista varusmiesesimiehen tyyppiä. Oman tupani esimiehenä toiminutta T.H:ta pidettiin reiluna ja varsin mukavana varusmiesesimiehenä. Vaikkei hän suoraan "kaveroinut" miesten kanssa, pidettiin häntä kuitenkin miesten puoltajana. Hän ei myöskään teettänyt miehillä mitään turhia tehtäviä. T.H:n vastakohta oli puolestaan alikersantti P.M, jota yleisesti pelättiin ja pidettiin miesten sortajana ja nakittajana. Alik. P.M:llä oli tapana keksiä erilaisia keinoja miesten kiusaamiseksi. Hänestä alkoikin pian kiertää erilaisia juttuja, ja miehet arvuuttelivat hänen taustahistoriaansa. Hänen toimintansa selittyy osaltaan ehkä sillä, että häntä itseään oli kiusattu aliupseerikoulussa siten, että hänelle oli aina kuuleman mukaan vieritetty kaikkein hankalimmat ja ikävimmät tehtävät
 

Osaa varusmiesesimiehistä pidettiin varsin kykenemättäminä tehtäviin. Erityisesti moitittiin alikersantti M.M:ää, joka ei saanut tehtyä juuri mitään. Jos hän toimi päivystäjänä, ei hän yleensä koskaan toimittanut asioita eteenpäin. Esim. eräs palvelustoverini pyysi käyttöönsä allergiahuopaa, mutta tämä toive ei koskaan edennyt hänen kauttaan vääpelille. Miehet eivät yleensä uskaltaneet toimittaa myöskään loma-anomuksiaan hänen kauttaan, koska he pelkäsivät näiden jäävän sille tielleen.
 

Edellisen saapumiserän ryhmänjohtajien suhtautuminen miehiin alkoi vapautua heidän oman palveluksensa loppupuolella, ts. huhti-toukokuussa. He olivat yhä tiukkoja mm. tervehtimisestä ja puhuttelusta, mutta eivät enää keksineet miehille mitään "ylimääräisiä tehtäviä". Olin tällöin itse komennuksella YK-koulutuskeskuksessa, mutta kuulin varusmiestovereiltani, että ryhmänjohtajat pitivät ainoastaan lähinnä hauskaa keskenään. Samalla he valittivat sitä, että iltaisin he usein hiljaisuuden jälkeen joko tappelivat käytävillä tai muutoin häiritsivät toisten yöunta.
 

Tykkimiehet olivat käytännössä alokkaita aina siihen asti, kun edellisen saapumiserän varusmiesesimiehet kotiutuivat kesäkuun alussa 1996. Heidän lähdettyään patterista sen henki muuttui täysin. Uudet varusesimiehet kuuluivat samaan saapumiserään kuin tykkimiehet, ja osa heistä oli palvellut samassa patterissa alokkaina. Heillä oli aluksi auktoriteettiongelmia, ja he yrittivät aluksi saada auktoriteettia yrittämällä vaatia miehiltä ohjesääntöjen mukaista puhuttelua ja käyttäytymistä. Miehet eivät kuitenkaan suostuneet "herroittelemaan" entisiä alokasajan tupakavereitaan", vaan kieltäytyivät noudattamasta ohjesääntöä silloin, kun ylempiarvoisia sotilashenkilöitä ei ollut läsnä. Miehet sanoivat uusille ryhmänjohtajille suoraan, että "sovitaan niin, että te ette v..ttuile meille, niin mekään emme v..ttuile teille".
 

Uusien varusmiesesimiesten tulo näkyi mm. siinä, että miesten ei tarvinnut enää seistä asennossa ja ilmoittaa päivystäjälle omia menemisiään vapaa-aikana, vaan he saivat itse siirtää kulunvalvontataulun prikan siihen paikkaan, jonne he olivat menossa. Tässä suhteessa jotkut uusista varusmiesesimiehistä olivat tarkempia. Esim. itse kerran siirsin oman prikan sotilaskotiin lähtiessäni ilman ilmoittautumista, ja tällöin päivystäjänä ollut alikersantti kysyi, eikä tykkimies osaa ilmoittautua. Seuraavana iltana aloin tehdä ilmoitusta toiselle, sinä iltana toimineelle päivystäjälle, joka sanoi, että tykkimiesten ei tarvitse enää tehdä ilmoituksia, vaan kaikki saavat mennä miten itse tahtovat.
 

Uusia varusmiehiä ei juuri koskaan herroiteltu, eikä heitä puhuteltu sotilasarvolla. Heitä myös aivan avoimesti sinuteltiin. He saattoivat myös tulla juttelemaan itse miesten kanssa muustakin kuin palvelusta koskevista asioista. Ryhmänjohtajista näkyi myös se, että he pitivät ja arvostivat miehiä yksilöinä.
 

Yleisesti voi sanoa, että suhtautuminen eri ryhmänjohtajiin oli paljolti riippuvaista heidän omista luonteenpiirteistään, kuten Pippingin sodan ajan komppaniassa. Vihattuja ryhmänjohtajia olivat sellaiset, jotka olivat tarkkoja omasta asemastaan ja muodollisesta käyttäytymisestä ja jotka nakittivat miehiä vain siksi, että se oli heistä itsestään hauskaa. Mukavana ja luotettavana ryhmänjohtajana pidettiin sellaista, joka kohteli miehiä varsin tuttavallisesti, mutta joka kuitenkin vaati asioiden suorittamista sekä tarvittaessa opasti miehiä niiden teossa. Auktoriteettiasemansa ryhmänjohtaja saattoi turvata joko herättämällä pelkoa toisissa miehissä tai toisaalta olemalla heitä kohtaan reilu ja salliva. Auktoriteettivaikeuksista kärsi sellainen varusmiesesimies, joka suhtautui eri asioihin välinpitämättömästi ja joka ei saanut itse juuri mitään aikaan.
 

Tykkimiesajan loppupuolella ryhmänjohtajat kertoivat juttuja toisistaan oman ryhmänsä jäsenille. Kuulemani juttujen mukaan ryhmänjohtajat eivät muodostaneet mitään yhtenäistä ryhmää, vaan heidän sisällään oli oma arvohierarkiansa. Jotkut ryhmänjohtajat pitivät joitakin tovereitaan lähinnä jonkinlaisina helppoheikkeinä, jotka pyrkivät selviytymään kaikesta mahdollisimman helpolla. He eivät koskaan suostuneet lähtemään metsään, vaikka olisi ollut heidän vuoronsa. Jos metsään meno uhkasi, oli heillä tapana ilmoittautua sairaaksi, vaikka mitään sairautta ei itse asiassa ollutkaan. Ryhmänjohtajat olivat periaatteessa sopineet eräänlaisesta työnjaosta, jonka mukaan he lähtisivät vuorottain metsään. Käytännössä tämä jako ei toiminut, vaan osa ryhmänjohtajista oli kieltäytynyt lähtemästä mihinkään harjoituksiin, koska he pitivät enemmän punkassa makaamisesta.
 

Usein monet sanoivat, että he olivat hakeutuneet aliupseerikouluun lähinnä siksi, että he halusivat itselleen suhteellisen arvostetun sotilasarvon. Tämä oli heidän mielestään tapa erottua massasta. Vain harvat olivat todella kiinnostuneita johtamisesta ja sotataitojen oppimisesta. Aliupseerikouluun hakeutumisen motiivit olivat täten ymmärtääkseni lähinnä aineellisia. Esim. tykkiryhmäni johtaja sanoi, että hän lopetti skarppaamisen sen jälkeen, kun kävi selväksi, että hän pääsisi aliupseerikouluun. Aliupseerikoulussa ei puolestaan kannattanut enää turhia jännätä vaan tehdä sen verran töitä, että pääsi koulusta läpi.
 

Edellä oleva kuvaus koski ainoastaan alikersantteja. Upseerikokelaat, jotka toimivat joukkueiden johtajina olivat alikersantteja vähemmän yhteydessä miehiin. Heitä voi kuitenkin pitää hieman alikersantteja kypsempinä ja "aikuismaisempina" persoonina. Tätä selvittää osaltaan se, että kokelaat olivat kaikki ylioppilaita ja heistä suurin osa oli korkeakouluopiskelijoita. Kokelaista ei ketään varsinaisesti pelätty eikä inhottu. Kokelaista arvostettiin erityisesti kokelas "Äröä", joka joskus iltavahvuudentarkastuksen yhteydessä saattoi sen suoritettuaan tulla myös tupaan pienelle juttuhetkelle ja kertoa seuraavan päivän ohjelmasta. Tämä käytiin epämuodollisesti. Itse arvostin tätä erityisen paljon, koska tämä osoitti mielestäni sitä, että kokelas tunsi huolta miehistä. Kokelaat pitivät kuitenkin aina tiettyä etäisyyttä tykkimiehiin, ja he yleensä vaativat heidän kanssa keskusteltaessa "herra kokelaan" käyttämistä. Kokelaat eivät myöskään koskaan tulleet keskustelmaan miesten kanssa miesten yksityisasioista. Muistan kuulleeni yliluutnantin kieltäneen kokelailta miesten kanssa keskustelun, koska upseeri ei saa veljeillä miesten kanssa, vaan hänen tulee antaa heille selviä, yksiselitteisiä käskyjä.
 

7.3.2. Ikäryhmät
 

Ikäryhmillä tarkoitetaan tässä yhteydessä saapumiserään kuuluvaa järjestystä. Edelliseen saapumiserään kuuluvia miehiä kutsuttiin "vanhoiksi" ja myöhemmin saapuneen erän miehiä "nuoriksi". Esim. sinä kolmen viikon aikana helmikuussa, jolloin oman saapumiseräni miehet olivat vannoneet sotilasvalan ja meistä oli tullut tykkimiehiä, oli patterissa lisäksi myös kotiutumista odottavia edellisen saapumiserän miehiä. Tällöin heitä kutsuttiin vanhemmiksi tykkimiehiksi ja meitä nuoremmiksi tykkimiehiksi.
 

Jako kahteen ryhmään oli hyvin leimaavaa. Vanhemmilla tykkimiehillä oli tapana nimitellä ja "pompotella" patteriin juuri saapuneita alokkaita. Tämä näkyi mm. siinä, että saapuessamme meitä nimitettiin morteiksi, ja myös tykkimiehet alkoivat vaatia meiltä tervehtimistä. Alkuvaiheessa tykkimiehen ja ylempiarvoisen sotilashenkilön erottaminen ei ollut helppoa, koska edellisen saapumiserän tykkimiehillä oli käytössä oman saapumiseräni miehiä parempia varusteita, joita omassa saapumiserässäni jaettiin ainoastaan ryhmänjohtajille ja kokelaille (kuten puolikengät, solmio ja ns. vanhanmallinen lomapuku, jossa on koulutushaaramerkki). Nuoremmat tykkimiehet ja alokkaat myös huolehtivat kaikista patterin "nakitustehtävistä".
 

Oman saapumiseräni ryhmänjohtajat purkivat suurimman vallanhalunsa juuri alokkaisiin, kun heillä ei ollut varsinaista auktoriteettiasemaa tykkimiesten parissa. Tykkimiehiin suhtauduttiin tuttavallisesti ja heitä sinuteltiin, alokkaita teititeltiin eikä heitä kohtaan tunnettu mitään ystävällisyyttä. Ryhmänjohtajat juoksuttivat alokkaita samalla tavoin kuin omana alokasaikanaan ja pitivät yhtä tiukkoja iltatoimia.
 

Kasarmialueella vapaa-aikana alokkaiden perään huudeltiin mortti-huutoja ja heille kerrottiin yleensä erilaisia pelottelujuttuja. Joskus muodossa esim. ruokalaan mennessä ryhmänjohtajilla oli tapana käskeä miesten osoittaa "sotilaallista naurua" tyhmille alokkaille. Mikäli tykkimiesten oma toiminta oli kuitenkin liiaksi päässyt lipeämään sotilaallisuudesta (ts. gonahtamaan), ja tämä harmitti ryhmänjohtajia, oli heillä tapana komentaa alokkaita nauramaan "sotilaallista naurua gonahtaneille tykkimiehille." Kumpaankin komentoon miehet kummassakin ryhmässä suhtautuivat hyvin mielekkäästi.
 

Nuorempien ja vanhempien miesten välinen suhde kärjistyi erityisesti vanhempien miesten viimeisten palveluspäivien aikana. Vanhemmat miehet tekivät nuoremmille selväksi sen, että he tulisivat "hajoamaan aamuihinsa, ja että paljon paskaa olisi vielä tulossa". Heillä oli tapana ärsyttää nuorempia mm. soittamalla kovaäänisesti kotiuttamismusiikkia (Klamydian "Mä lähden himaan" ja yrittämällä häiritä kaikilla mahdollisilla tavoilla nuorempien tykkimiesten yöunta. B-lamelli jouduttiin käytännnössä lukitsemaan yöksi vanhempien tykkimiesten remuamisen vuoksi. Sotilaskodissa ja ruokalassa vanhemmat miehet aivan avoimesti ohittivat nuoremmat tulleet miehet mm. sanomalla, "että alokkaiden aamuilla on aikaa odottaa".
 

Oman saapumiseräni miehet suhtautuivat hyvin kielteisesti joihinkin alokkaiden saamiin uusiin erityisoikeuksiin, joita meille ei omana alokasaikanamme oltu suotu. Uudet alokkaat saivat mm. marssilla käyttää lenkkitossuja maihareiden sijaan, joita me jouduimme käytt&
 

Erityisen katkerasti vanhemmat tykkimiehet suhtautuivat siihen, että alokkaat saivat istua tuolilla vahvuudentarkastuksen aikana. Itse olimme joskus seisseet punkkien päissä asennossa jopa yli 40 minuuttia.
 

7. 3. 3. Sotilaalliset ryhmät
 

7. 3. 3. 1. Jaokset

Alokasaikana patteri jakaantui useampaan eri jaokseen, johon kuhunkin kuului noin 35-40 miestä. Alokasjaoksen sisällä ei juuri näkynyt minkäänlaista yhteenkuuluvuudentunnetta. Jaoksen voidaan sanoa "koulumaailman termein" vastaavan suurta koululuokkaa. Kullakin jaoksella oli oma kouluttajansa ja oma ohjelmansa. Kunkin jaoksen oma ohjelma johti käytännössä siihen, että miesten oli helpompi oppia tuntemaan oman jaoksensa miehiä.
 

Tykkimiesaikana patteri jaettiin perus- ja sivujaokseen, johon kumpaankin kuului noin 37-38 miestä. Jaosjaon merkitys oli myös tällöin lähinnä ainoastaan koulutuksellinen. Eri jaokset kävivät mm. eri aikoina saunassa ja joskus jaokset lähtivät eri aikoina maastoharjoituksiin. Kummallakin jaoksella oli oma kouluttajansa. Jaosjaolla ei ollut varsinaista vaikutusta miesten toveruussuhteisiin. Tässä vaiheessa patterin miesmäärä oli jo laskenut sen verran, että miehet tunsivat toisensa suhteellisen hyvin.
 

7.3.3.2. Tupa
 

Sotilaallisista ryhmistä tupa oli ehkä keskeisin varusmiesten toimintaan vaikuttanut yhteisö. Tupa on yhteisö, jossa kymmenen-kaksitoista miestä asuu suurimman osan palvelusajastaan. Tuvassa eläminen on kollektiivista elämää. Mm. nukkuminen, pukeutuminen ja osa vapaa-ajan vietosta tapahtuu tupayhteisössä. Tuvan hengellä on voimakas vaikutus palvelusviihtyvyyteen, ja usein ns. hyvät toverisuhteet syntyvät saman tuvan jäsenten kesken.
 

Alokasaikana patterin B-lamellissa samassa tuvassa asui 12-14 miestä, mikä tarkoitti käytännössä hyvin ahdasta asumista. Joillakin miehillä tämä luultavasti vaikeutti sopeutumista, koska monelle miehelle armeija on ensimmäinen paikka, jossa hän joutuu asumaan yhteismajoituksessa.
 

Tupajako oli suoritettu valmiiksi ennen palvelukseen saapumista. Jako oli tehty aakkosten mukaan, joten omassa tuvassani asui miehiä, joiden nimi alkoi P- tai R-kirjaimella. Tuvan sisällä miehet tutustuivat varsin pian toisiinsa, ja tulivat yleensä toimeen varsin hyvin keskenään eräitä poikkeustapauksia lukuunottamatta. Tupajako meni uusiksi alokasajan jälkeen patterin rivimiesten määrän pienentyessä osan lähtiessä aliupseeri- ja upseerikouluihin tai miehistön erityiskoulutukseen. Uusi jako toteutettiin patterin muuttaessa B-lamellista A-lamelliin. Tällöin noin puolet oman tupani miehistä vaihtui. Omasta mielestäni ns. alokastupa oli paras tupa. Itse jäin kaipaamaan monia alokastuvan tovereita.
 

Uudessa tuvassani yhteisön elämää häiritsi se, että tuvan jäsenenä oli kaksi muista tuvan miehistä selvästi poikkeavaa yksilöä. Tkm. C.R:llä oli tapana soittaa tuvan radioita myös sellaisina aikoina, jolloin muut miehet olisivat jo halunneet nukkua. Hän myös yleensä pelleili ja halusi kokeilla alokasaikana, missä ryhmänjohtajien sietoraja kulkee. Toinen selvästi muista tupamme ja koko patterin miehistä poikkeava henkilö oli tkm. A.J, joka oli luonteeltaan hieman yksinkertainen. Tkm A.J. ei osallistunut patterin varsinaiseen palvelukseen, vaan hän suoritti varusmispalveluksen toimimalla sotilaskodin lähettinä ja tiskaajana. Usein miehet puhuivat siitä, että tkm. A.J:n paikka ei ole armeijassa, vaan että hänelle olisi pitänyt antaa vapautus asepalveluksen suorittamisesta. A.J. häiritsi miesten toimintaa mm. olemalla jatkuvasti äänessä ja kertomalla jatkuvasti omia, osittain skitsoidija juttuja. Tkm. A.J:tä kutsuttiin yleisesti patterissa Mr. Beaniksi, koska hän muistutti kyseisen tv-sarjan koomikkoa sekä ulkonäöltään että toimintatavoiltaan. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa tkm. A.J:tä voisi verrata sotamies Ritaojaan.
 

Tkm. A.J:n asuminen tuvassamme aiheutti jännitteitä erityisesti hänen ja häntä seuraavassa vuoteessa nukkuneen tkm. M.O:n välille. Usein iltaisin he saattoivat riidellä vielä vahvuudenlaskennan jälkeen. Usein M.O arvosteli A.J:tä suoraan, ja osaa hänen toiminnastaan voi kutsua ja pitää pennalismina. Joskus myös tuvan muut miehet osallistuivat kiusaamiseen. Ryhmänjohtajien suhtautuminen A.J:hin vaihteli. Osa piti hänta epänormaalina, osa taas vaati samoja suorituksia kuin muilta.
 

Patterissa oli A.J:n lisäksi myös joitakin muita miehiä, jotka olivat lähes jatkuvasti äänessä ja yleensä aina valittivat patterin olosuhteita ja yleensä palvelusta. He olivat myös niitä miehiä, jotka pyrkivät kaikin tavoin luistamaan palveluksesta mm. ilmoittumalla kurjina päivinä sairaiksi. Esim. tkm. V.V ilmoitti kaikkien miesten kuullen, että hän ei tulisi tekemään Lapin leirillä mitään, vaan muut saisivat varautua siihen, että he saavat tehdä myös hänen osansa. Mikäli joko patterin miehistä teki jotain erikoista, olivat yleensä he ensimmäisinä siitä kiinnostuneita ja kertoivat siitä juoruja. He olivat ns. voimakkaita persoonallisuuksia, joita ei ainakaan julkisesti paheksuttu. Joissakin kahden kesken käymissäni keskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että kaikki eivät pitäneet heitä arvossa. Esim. tkm. S.K. kysyi minulta sitä, että "olenko samaa mieltä siitä, että patterissa on varsin paljon "kusipäitä"?".
 

7. 3. 3. 3 Tykkiryhmä
 

Maastoharjoituksia varten patteri jaettiin eri tykkiryhmiin. Leirejä koskevat ryhmäjaot ilmoitettiin miehille etukäteen patterin ilmoitustaululla. Tykkiryhmäjaon suoritti yksikön päällikkö eli kapteeni. Yksittäisiä päivän kestäviä maastoharjoituksia (asemaanajoharjoituksia) varten tykkiryhmät muodostettiin spontaanisti jakamalla miehet jonoihin, joista muodostuivat tykkiryhmät.
 

Yhden päivän kestävissä maastoharjoituksissa ei tykkiryhmän miesten välillä juuri syntynyt mitään erityisiä syvällisiä suhteita. Miehet pyrkivät kuitenkin jakautumaan jonoihin siten, että he pääsisivät kavereidensa kanssa samaan tykkiryhmään. Usein miehet pyrkivät vaihtamaan paikkaa rivissä silloin, kun esimiesten katse vältti.
 

Pysyvimmät tykkiryhmät määrättiin ns. esilapin leiriä (14-16.7.1996) ja Rovajärven tykkileiriä (21.7.1996-11.8.1996) varten. Tämä tykkiryhmäjako oli samalle se jako, jonka perusteella meidät tarvittaessa kutsutaan kertausharjoituksiin. Puolustusvoimien tavoitteena on nykyisin muodostaa ns. sodan ajan joukot valmiiksi jo varusmiespalveluksen aikana. Puolustusvoimien tavoitteena on tällä tavalla parantaa varusmiesten motivaatiota ja esim. kertausharjoituksissa helpottaa lyhyttä koulutusaikaa sillä, että miesten ei tarvitse enää erikseen tutustua toisiinsa.
 

Tykkiryhmä oli leireillä se ryhmä, joka korostetusti määritti miesten toimintaa. Kullakin tykkiryhmällä oli käytössään ja vastuullaan yksi tykki. Tykin käsittely ja sillä ampuminen on selvää ryhmätyötä, jossa tarvitaan kunkin miehen työpanosta. Myös erilaiset patterin tehtävät, kuten vartiointi, määräytyi tykkiryhmän mukaan. Kukin tykkiryhmä asui omassa majoitusteltassaan, ja kullakin tykkiryhmällä oli oma vetoauto ja omat varusteet, joista se vastasi.
 

Tykkiryhmä muodostuu tykin johtajasta (sotilasarvo alikersantti), suuntaajasta (vastaa tykin suuntauksesta), lukkomiehestä (tehtävänä lukon avaaminen ja sulkeminen sekä sen huolto), lataajasta (lataa tykin ammuksen), asettajasta (asettaa kollimaattorin paikalleen), panostajasta (tekee tykin panokset) sekä ammusmiehistä (kantavat ammuksia tykille) ja autonkuljettajasta. Autonkuljettajan tehtävänä on myös toimia ammusmiehenä. Vaativin miehistötason tehtävä on tykin suuntaaja. Suuntaajan tekemästä työstä on riippuvaista se, mihin tykin ampuma granaatti lentää. Käytännössä tykillä kaikki miehet tekivät tykillä lähes kaikkea, eli tarvittaessa kantavat ammuksia, lataavat tykkiä tai tekevät panoksia. Tämä johtui osaltaan siitä syystä, että tykkiryhmät olivat harvoin täysiä. Esim. oma tykkini toimi suurimman osan kummastakin leiristä joko viidellä tai kuudella miehellä kahdeksan miehen sijaan (muut miehet olivat yleensä tekeytyneet sairaiksi). Esim. oma tehtäväni oli virallisesti lataaja, mutta käytännössä lähinnä kannoin ammuksia.
 

Leireillä miehet kommunikoivat muiden tykkien kanssa radion välityksellä. Tulitaukojen aikana miehet menivät lepäämään lähinnä omille teltoilleen tai autoilleen. Toisilla tykeillä ei juuri käyty, joten miesten kontaktit rajoittuivat lähinnä ainoastaan oman tykkiryhmän jäseniin.
 

Tykkiryhmässä sen oma sisäinen henki määrittää pitkälti sitä, kuinka hyvin se toimi. Miesten välistä keskinäistä mieltymystä osoitti mm. se, että omassa tykkiryhmässäni ei juuri kukaan kaivannut tkm. M.V:tä ja S. R:ää heidän ilmoittauduttua sairaiksi, vaikka he poissaolollaan lisäsivät muiden työtä. Tkm. M.V:tä ja S.R:ää pidettiin ainoastaan lähinnä "taakkana", jotka veivät tilaa varusteineen sekä teltassa ja auton lavalla. Tkm. M.V ja S.R. eivät olleet osallistuneet mm. ennen Lapin leiriä pidettyyn kolmen päivän harjoitteluleiriin.
 

7. 3. 4. Epäviralliset ryhmät
 

Patterin sotilaalliset ryhmät vaikuttivat voimakkaasti miesten sosiaalisiin suhteisiin. Sotilaallisten ryhmien sisälle syntyi myös erilaisia epävirallisia ryhmiä, joiden kiinteydestä ja määrästä oli vaikeaa saada tietoja. Usein epäviralliset ryhmät olivat rakenteeltaan hyvin epämääräisiä ja osin tilapäisiä. Itse erotin patterista lähinnä kolmenlaisia epävirallisia ryhmiä, eli kotiseuturyhmät, kaverusryhmät sekä osittain kotiseuturyhmien alalajina lomakuljetusryhmät.
 

Kotiseuturyhmät olivat hyvin epämääräisiä. Usein kuitenkin joissakin yhteyksissä tuli esille se, että osa miehistä oli kotoisin joko Porista tai Helsingistä. Helsingistä kotoisin olevat yleensä valittelivat palveluspaikkaa ja sen sijaintia, kun taas porilaiset ja kankaanpääläiset olivat lähinnä puolustusasemissa ja toivat esille sen, että myös kehä kolmosen ulkopuolella oli elämää. Turkulaisia arvosteltiin joskus heidän murteestaan: esim. tkm. S.S:ää kutsuttiin joskus "simmottis kummottis tämmöttis"-mieheksi. Myös minun kotipaikkani oli monen miehen helppo arvata. Joskus lomabussiin mentäessä turkulaiset halusivat erottua Poriin jäävistä miehistä yrittämällä tarkoituksella tuoda murteen korostetusti esille, kuten esim. toteamalla auton menevän "turkkuun" (itse totesin sen menevän Åboon).
 

Yhdeksi kotiseuturyhmän alalajiksi muodostui patteriin lähinnä palveluksen keskivaiheissa ns. lomakuljetusryhmiä. Lomakuljetusryhmät syntyivät lähinnä ns. taloudellisen intressin pohjalta. Lomakuljetusryhmä muodostui muutamasta samalla seudulla asuvasta miehestä, jotka kulkivat lomamatkat samalla autolla. Yhdellä ryhmän jäsenistä oli käytössään auto, ja muut yleensä osallistuivat polttoainekustannuksiin muutamalla kympillä. Julkisilla kulkuneuvoilla matkustaminen oli varusmiehille pääsääntöisesti ilmaista, mutta tästä huolimatta osa miehistä halusi tehdä lomamatkat henkilöautolla jopa helposti päästäviin paikkoihin kuten Helsinkiin, koska henkilöautoa pidettiin julkisia kulkuvälineitä nopeampana keinona päästä lomille. Usein henkilöautoa käyttämällä saattoi esim. Helsingistä lähteä noin tuntia myöhemmin ajamaan kohti Niinisaloa.
 

Ns. kaverusryhmät muodostuivat miesten keskinäisten mieltymysten perusteella. Yleensä persoonaltaan samankaltaiset tupakaverit luottautuivat yhteen ja viettivät vapaa-aikansa yhdessä. Kaveriryhmät kävivät yhdessä sotilaskodissa sekä kävivät halutessaan viettämässä iltaa Kankaanpäässä. Kankaanpäähän lähtö oli tosin riippuvaista siitä, oliko jollakin kaverusryhmän jäsenellä auto käytettävissään.
 

Kaveriryhmiä muodostui sekä saman tuvan sisälle että yli tuparajojen. Kaverityhmien jäsenet pyrkivät yleensä pääsemään myös samoihin virallisiin sotilaallisiin ryhmiin, kuten samaan tykkiryhmään.
 

Uskoakseni kaveriryhmällä oli erittäin keskeinen merkitys miesten palvelusviihtyvyyteen. Henkinen selviytyminen palveluksesta olisi luultavasti ollut vaikeaa ilman hyviä kavereita. Palveluksen alkuvaiheessa tähän viittasivat myös jotkut ryhmänjohtajat, kuten oman tupani esimies, myös edellä kuvattu T.H. Hän totesi armeijan olevan "helvetinmoinen paikka, jos täällä joutuu yksin hautomaan asioitaan". Toisaalta patterissa oli myös joitakin ns. hiljaisia miehiä, jotka viettivät aikaansa lähinnä omissa oloissaan.
 

Mielestäni olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin kaverusryhmien jäsenet ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä palveluksen jälkeen. Itse olen yrittänyt pitää yhteyttä yhteen hyvään toveriini, joka tosin asuu Helsingissä. Uskoisin, että yhteyden pitäminen palveluksen jälkeen on paljolti riippuvaista miesten kotipaikasta.
 

7. 4. Miesten asenteet muihin yksikköihin
 

Itse en osaa arvioida, missä määrin patterin miehillä oli yhteyksiä oman patterin ulkopuolelle. Alokasajan jälkeen yhteyttä pidettiin lähinnä niihin miehiin, jotka olivat siirtyneet johonkin toiseen patteriin (lähinnä esikuntapatteriin), mutta palvelleet alokasaikana 2. patterissa. Joskus muissa pattereissa olevat 2. patterin miehet kävivät tervehtimässä vanhaan alokaspatteriin jääneitä miehiään. Usein miehet kuitenkin vertailivat kertoivat juttuja toisista pattereista ja niiden oloista. Yleisesti omaa patteria pidettiin muita patteria huonompana mm. lomien suhteen. Miehet viittasivat usein siihen, että esim. 3. patterissa miehet saivat huomattavasti enemmän erilaisia kuntoisuuslomia, joita ei 2. patterin miehille juuri myönnetty. Yleensä omaa patteria pidettiin muita pattereita huonompana palveluspaikkana. Tämä johtui lähinnä kateudesta muita pattereita kohtaan.

7.4.1. Esikuntapatteri ja komennusmiehet
 

Esikuntapatteriin ja siellä asuviin ns. komennusmiehiin suhtauduttiin lähinnä halveksien. Komennusmiehet olivat käytännössä B-palveluskelpoisuusluokan miehiä, jotka palvelivat lähinnä esikunnan lähetteinä ja kirjureina. Heidän palveluksensa oli fyysisesti huomattavasti tuliasemamiesten palvelusta helpompaa.
 

Komennusmiehiä pidettiin yleensä jotenkin "tyhminä" ja "toisen luokan sotilaina". He olivat sotilasarvoltaan tykkimiehiä, mutta joskus miehet keskustelivat siitä, voidaanko heitä kutsua tykkimiehiksi, koska he eivät ole nähneet tykkejä lippukenttää kauempaa.
 

Esikuntapatterissa asuivat komennusmiesten lisäksi myös sotilaspoliisit ja lääkintämiehet sekä koiranohjaajat. Lääkintämiehet työskentelivät päivisin varuskunnan sairaalassa. Tuliasemamiesten mielestä myös heidän palveluksensa oli "luvattoman helppoa".
 

Miehet eivät juuri luottaneet lääkintämiesten ammattitaitoon tai siihen, että he joskus todellisessa tilanteessa osaisivat tehdä jotain. Usein miehet keskustelivat myös siitä, mikä on lääkintämiesten todellinen tehtävä rauhan aikana, koska varuskuntasairaalassa oli töissä heidän lisäkseen myös varsinaisia sairaanhoitajia. Lääkintämiehistä käytettiinkin usein halventavaa nimitystä "jodipelle".
 

Varuskunta-alueen valvonnasta huolehtivien sotilaspoliisien palvelusta pidettiin myös tuliasemamiesten palvelusta helpompana, vaikka heillä oli rivimiehiä enemmän kiinniolovuoroja. Miehet eivät pitäneet mm. siitä, että sotilaspoliisit valvoivat mm. miesten lähtöä lomille ja sitä, ketkä tulivat varuskunta-alueelle. Sotilaskoirien koulutuksesta vastaavia koiranohjaajia pidettiin puolestaan lähinnä erilaisina "vässyköinä", jotka halusivat päästä palveluksestaan mahdollisimman helpolla. Heitä nimitettiin mm. "koiranpaskoiksi". Joskus miehillä oli tapana haukkua koiranhaukkua heidän peräänsä.
 

Tuliasemamiesten kielteinen suhtautuminen esikuntapatteriin johtui lähinnä heidän kateudestaan. Esikuntapatterin miesten palvelus oli muita fyysisesti helpompaa, ja usein miesten mielestä heidän suorittamat työtehtävät olivat tavallisen tuliasemamiehen tehtäviä mielekkäämpiä ja motivoivimpina. He eivät myöskään joutuneet juurikaan maastoharjoituksiin ja leireille. Esikuntapatterin miehillä oli myös se etuoikeus, että he pääsivät palvelusaikanaan muita miehiä helpommin liikkumaan varuskunta-alueella. Esim. komennusmiehet menivät patteristaan palveluspaikalleen vapaasti, kun taas tuliasemamiehet menevät palvelukseen aina marssimalla muodossa ryhmänjohtajan johdattamana. Joskus miehet kadehtivat myös komennusmiesten hienompia palvelusasuja. Lähettien ja kirjurien koulutushaaramerkkiä kutsuttiin yleisesti "vässykkämerkiksi":
 

Toisaalta patterissa oli myös joitakin miehiä, jotka sanoivat suoraan, että heitä ei houkuttanut papereiden pyörittäminen jossakin toimistossa ja että he olivat periaatteessa varsin tyytyväisiä omaan palvelukseensa. Nämä miehet toimivat siviilissä yleensä käytännön töissä, kuten puuseppinä tai asentajina. He olivat myös yleensä kiinnostuneita tykeistä ja erilaisista aseista.
 

7.4.2. Muut joukko-osastot
 

Muita joukko-osastoja pidettiin yleisesti omaa joukko-osastoa (Tykistöprikaatia) parempana. Usein "paremmuuden mittana" pidettiin lomiensaantimahdollisuutta ja sijaintia suhteessa kotipaikkakuntaan. Helsinkiläiset pitivät luonnollisesti parempina joukko-osastoina Kaartin rykmenttiä ja Hyrylän ilmatorjuntapatteria. Usein miehet puhuivat myös siitä, että Säkylän varuskunnassa vain joka 7. viikko oli ns. kiinnioloviikko, jolloin komppania ei päässyt viikonloppuvapaalle. Turkulaiset miehet kadehtivat Heikkilässä palvelevia tovereitaan, jotka kävivät kotonaan iltaisin ja saivat aina viikonloppuvapaata ja erilaisia ylimääräisiä lomia. Heikkilän kasarmin kuri ei myöskään ollut juttujen mukaan mitään Niinisaloon verrattuna. Usein miehet kutsuivatkin Niinisaloa "kiinnisaloksi".
 

Aselajina tykistöä kohtaan ei tunnettu varsinaista ylpeyttä, vaikka sitä pidettiin kuitenkin parempana aselajina kuin jalkaväkeä. Usein miehet viittasivat siihen, että jalkaväkimiehet joutuivat kulkemaan kaikkialle jalkaisin marssimalla tai hiihtämällä taikka ajamalla polkupyörällä, kun taas tykkimiehet ajoivat leireille kuorma-auton lavalla. Jääkärien palvelus koostuu myös pitkälti tst-harjoituksista, joissa ryömitään ja kieritään maassa sekä juostaan joskus useitakin kilometrejä perän jälkeen. Täten tuliasemamiesten palvelus on fyysisesti esim. kiväärimiehen palvelusta helpompaa. Joidenkin juttujen mukaan Säkylässä kiväärimiehet viettivät viikottain yhden yön metsässä tst-harjoituksessa. Tässä suhteessa tykkimiehiä pidettiin "erimiehinä". Jotkut miehet totesivat, että he eivät "maaporan" hommiin ryhtyisi.
 

Usein miehet pitivät myös 2. ja 3. patterin tuliasemakoulutusta 1. patterin tulenjohto- ja viestimiesten koulutusta mielekkäämpänä siinä suhteessa, että viestimiehet joutuivat juoksemaan viestikelojen kanssa metsässä. Tuliasemaa pidettiin myös siinä suhteessa parempana palveluspaikkana, että mahdollisessa sotatilanteessa tulenjohtomiehet tulisivat olemaan etulinjassa näköyhteydessä viholliseen ja täten jatkuvassa kuolemanvaarassa. Tuliasemat sijaitsevat sotatilanteessa muutaman kilometrin päässä vihollisesta suoran tulen takana. Tulenjohtomiehet joutuvat palveluksessaan myös suorittamaan erilaisia mittauksia mm. suuntakehällä ja vaijerilla. Vaijerimittauksen suorittamista pidettiin yhtenä epämielyttävimmistä tehtävistä, koska siinä joutui juoksemaan usein pitkänkin matkan.
 

Jotkut miehet haaveilivat pääsystä lähempänä sijaitseviin varuskuntiin. Tietääkseni miehet eivät kuitenkaan juurikaan tehneet siirtymisanomuksia. Sen sijaan patteriin tuli huhtikuussa yksi uusi mies, joka oli aikaisemmin palvellut laivastossa. Hän siirtyi laivastosta tykistöön lähinnä siksi, että hän oli kotoisin Kankaanpäässä ja halusi suorittaa varusmiespalveluksensa kotipaikkakunnallaan.
 

7.5. Virallisten ja epävirallisten normien noudattaminen
 

7.5.1. Suhtautuminen virallisiin normeihin
 

Miesten kunnioitus sotilasyhteisön virallisia normeja kohtaan höltyi palveluksen kuluessa. Erityisenä käännekohtana voi pitää aikaisemman saapumiserän ryhmänjohtajien kotiutumista. Vanhoja ryhmänjohtajia kunnioitettiin, eikä heille koskaan sanottu vastaan. Uusia ryhmänjohtajia ei pidetty samassa arvossa kuin vanhoja johtajia. Heille sanottiin vastaan, eikä heitä pidetty juuri miehistöä parempana. Aluksi myös uudet ryhmänjohtajat pyrkivät erottautumaan miehistöstä, mutta he pian huomasivat, että tämä ei onnistunut, koska miehet eivät suostuneet tottelemaan johtajia, jotka yrittivät pitää itsenään muita parempina. Usein miehet valittivat ryhmänjohtajille erilaisista palvelukseen liittyvistä asioista, kuten motivaation puutteesta, huonosta ruuasta, turhasta odottamisesta, ym. Tällöin ryhmänjohtajat toivat yleensä esille sen, että myös he olivat tavallisia varusmiehiä, ja että he eivät voineet tehdä asioiden vuoksi mitään. Samalla he kysyivät sitä, miksi miehet aina valittivat kaikista asioista heille, koska he eivät voi tehdä mitään. Heidän mukaansa miesten tulisi mennä ylempiarvoisten puheille valituksineen. Tähän miehet vastasivat siten, että ryhmänjohtajat ovat miesten lähimpiä esimiehiä, joiden tehtävänä on asioiden vieminen eteenpäin.
 

Viimeisen kahden palvelusviikon aikana patteri toimi lähinnä kaikkien sotilasyhteisön virallisten normien vastaisesti aina silloin, kun esimiesten silmä vältti. Patterin marssi oli aivan surkeata, eikä tahtimarssista tullut mitään ryhmänjohtajien vaatimuksista ja rangaistuspelotteluista huolimatta. Usein miehillä oli tapana huudella rivistä, että "marssi ei enää nappaa" tai että "gonapapat eivät enää jaksa kulkea tahdissa". Miehet eivät myöskään innostuneet kotiuttamisoppitunneista, vaan näillä lähinnä nukuttiin ja keskusteltiin kavereiden kanssa.
 

Miehet eivät jaksaneet myöskään innostua viimeisestä kolme päivää kestäneestä maastoharjoituksesta. Leiri oli sijoitettu viimeiselle kokonaiselle palvelusviikolle. Miehet hakeutuivat joukoittain vastaanotolle ja yrittivät saada näiksi päiviksi lomia. Myös harjoituksessa miehet olivat lähinnä kiinnostuneita lähinnä siitä, milloin lääkintämiesten ambulanssi saapuisi alueelle. Miehet arvuuttelivat lähinnä sitä, että joutuisiko vastaanotolta palaamaan metsään, vaiko pääsisivätkö miehet makailemaan kasarmille.
 

Lääkärin vastaanotolle hakeutuminen oli miesten parissa yleinen tapa välttää palvelusta. Patterissa oli joitakin miehiä, jotka hakeutuivat vastaanotolle lähes joka päivä, ainakin silloin kun joutuminen maastoharjoitukseen tai tykkikoulutukseen uhkasi. Patterissa kiersi mm. huhuja, joiden mukaan jotkut edellisen saapumiserän tykkimiehistä olivat ollet arviolta noin 75 % palvelusajasta vapautettuja palveluksesta erilaisin tekosyin. Monet miehet pitivät näitä miehiä esikuvinaan ja arvostivat lähinnä niitä, jotka keksivät mitä eriskummallisempia tapoja päästä eroon palveluksesta. Joillakin miehillä oli tapana hakeutua vastaanotolle erityisesti silloin, kun he olivat toimineet edellisen yön apupäivystäjinä ja joutuneet valvomaan suuren osan yöstä. Esim. toimin itse A-lamellin apupäivystäjänä yhden yön noin kolme viikkoa ennen kotiutumista. B-lamellin päivystäjänä toimi samanaikaisesti tkm. S.S, joka oli lähes aina poissa palveluksesta. Hän sanoi minulle yöllä suoraan, että "se on vastaanotolle meno huomenna". Tällä tavoin hän sai mahdollisuuden nukkua päivällä muutaman tunnin odottaessaan lääkärille menoa. Lääkärin vastaanotolle menosta tulee armeijassa ilmoittaa heti herätyksen jälkeen päivystäjälle. Armeijan sääntöjen mukaan vastaanotolle ilmoittautunut henkilö on vapautettu päivän palveluksesta aina siihen asti, kunnan lääkärille menon aika tulee. Käytännössä lääkärin vastaanotolle pääsy tapahtui yleensä vasta iltapäivällä, joten miehet saivat maata suurimman osan päivästä tuvissaan. Vaikka mies olisikin kelvannut palvelukseen (KP), ei hänen käytännössä useinkaan tarvinnut ottaa enää osaa koulutukseen loppupäivän aikana. Usein vastaanotolle menneillä miehillä oli tapana arvuutella sitä, kuinka pitkä jono lääkärille on, ja kuinka sen saisi etenemään mahdollisimman hitaasti. Heinäkuussa miehet mm. iloitsivat siitä, että alokkaat menivät vastaanotolle ennen tykkimiehiä, ja täten jono aina pitkittyi. Miehet mm. puhuivat siitä, että "meidän täytyy opettaa alokkaita hakeutumaan vastaanotolle, jotta jono pitenisi. Samalla ne pääsevät aikaisemmin gonahtamaan, ja tämä puolestaan haittaa alikersanttien työtä".
 

Kantahenkilökunta luonnollisesti oli tietoinen siitä, että lääkärin vastaanottoa käytettiin hyväksi pinnaamistarkoituksessa. Alokasaikana miehiä uhattiin mm. sillä, että KP:ta seuraa esitutkinta. Usein myös viitattiin siihen, että jos sairaspäiviä kertyy liikaa, voidaan miehen palvelus keskeyttää ja hänet siirretään E-luokkaan, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että miehen tulee tulla armeijaan uudestaan muutaman vuoden kuluttua. Joskus kapteeni myös kutsui puhutteluun sellaisia miehiä, joiden vapautuspäivien määrä oli korkea. Näillä puhutteluilla ei juuri kuitenkaan ollut vaikutusta. Pinnaaminen palveluksesta pikemminkin yleistyi palveluksen loppupuolella kuin vähentyi.
 

Miehistön lisäksi myös ryhmänjohtajat ja kokelaat hakeutuivat vastaanotolle ja hakivat vapautuksia. Patterissa liikkui mm. juttuja kokelas V.V:stä jonka palvelustyyliä osittain ihannoitiin. Kun palvelus ei juuri "napannut", oli hänellä tapana hakeutua vastaanotolle. Aikaisemman saapumiserän ryhmänjohtajat hakeutuivat oman palveluksensa loppupuolella joukoittain vastaanotolle viimeisellä palvelusviikollaan. Muistan itse katsoneeni patterin sairaskirjasta, että kaikki tulloin vastaanotolle ilmoittautuneet ryhmänjohtajat ja kokelaat olivat olleet kelpoisia palvelukseen.
 
 

7.5.2. Suhtautuminen omaan ja valtion omaisuuteen

Armeijassa ollaan hyvin tarkkoja erilaisista varusesineistä ja niiden takaisin saamisesta. Kaikista varusteista ja tarvikkeista, joita haetaan esim. jostain varastosta, tehdään tarkka, yksilöity kuitti. Henkilökunta ei myöskään voi soittaa työpaikaltaan vapaasti puhelimella varuskunnasta ulos, vaan ulkopuhelut täytyy erikseen tilata keskuksesta. Yksityispuhelut työpaikalta ovat kiellettyjä. Käytännössä henkilökunta hoitaa yksityispuhelut joko Telen tilipuhelu-sopimuksella tai käyttämällä omia matkapuhelimiaan.
 

Varusmiehet saavat palvelukseen astuessaan haltuunsa noin 16.000 markan edestä erilaisia palvelusvarusteita, joista he vastaavat koko palveluksen ajan. Mikäli varusmieheltä katoaa varusesineitä, on hän velvollinen korvaamaan ne omista rahoistaan. Varusteiden tallellaoloa valvottiin säännöllisesti varustarkastuksin, joissa kaikki varusteet käytiin läpi.
 

Miehet arvostelivat usein sitä, että varusmiesten tuli korvata vähistä varoistaan mahdolliset puutteet. Erilaisia varuspuutteita syntyi lähinnä siksi, että varusteita unohtui leireillä metsään tai siksi, että joko toinen varasti itselleen joltain toiselta jonkin varusesineen. Usein varas oli itse kadottanut kyseisen varusesineen, ja pani näin vahingon kiertämään. Palveluksen loppupuolella miehet puhuivat keskenään siitä, että itseltä puuttuvat esineet saattoi hankkia "morttimarketista", eli varastamalla alokkaiden patterista. Kerran alokkaiden reppuja oli jätetty ilman vartiointia lippukentälle, jolloin miehet alkoivat innokkaasti tutkia näiden sisältöä.
 

Erityisen paljon erilaisia varusesineitä katosi Lapissa pidetyllä Rovajärven ampumaleirillä. Tavaroiden varastaminen teltoista, joissa ei ole lukkoja eikä usein vartiointiakaan, on helppoa. Esim. itse pääsin eroon kumisaappaistani ja eräs palvelustoverini pyyhkeestään saunassa. Saunassa miehet keskustelivat yleisesti siitä, että alueella "pöllitään" erittäin paljon toisten varusteita, ja että teltoissa tulisi aina olla vartiointi. Samalla arvosteltiin sitä, että myös muiden varastamat esineet tuli korvata.
 

Kantahenkilökuntaan kuuluvilla oli usein tapana varoitella varusesinevarkaista ja siitä, että omia tavaroita ei saa jättää minnekään ilman vartiointia. Esim. vääpeli sanoi alokasajan aluksi mm. sen, että "urheilutalo on vaarallinen paikka, koska siellä katoavat tavarat". Urheilutalon lisäksi esim. sotilaskodista katosivat yleensä omille naulakkoon jätetyt takit ja lakit.
 

Vaikka varusesineitä varastettiin patterissa yleisesti, ei miesten yksityisomaisuuteen kuten lompakkoihin ja matkapuhelimiin juuri kohdistunut varkauksia. En muista kuulleeni yhdestäkään tällaisesta tapauksesta. Yksityisomaisuuteen kohdistuvat varkaudet olisivat luultavasti johtaneet poliisitutkintaan.
 

Jokainen mies oli henkilökohtaisesti vastuussa omasta aseestaan. Aseen puhdistusta ja öljyämistä kontrolloitiin säännöllisin asetarkastuksin. Usein miehillä oli tapana puhdistaa aseensa myös silloin, kun asetarkastuksia ei suoritettu. Miehiä oli mm. uhattu sillä, että he joutuvat korvaamaan mahdollisen ruostuneen aseen jälkikäteen. Aseen katoamisen sanottiin johtavan vankeustuomioon.
 

Miehet eivät juuri pitäneet arvossa puolustusvoimien yhteisiä, koulutuksessa käytettäviä välineitä, kuten radioita ja tykkejä. Näitä pidettiin auttamattomasti vanhanaikaisia. Radioiden ja muiden viestivälineiden kohdalla mm. viitattiin siihen, että omassa GSM:ssä on huomattavasti uudempaa tekniikkaa joka on ollut myös hinnaltaan puolustusvoimien radioita halvempaa.
 

Tykkien huolto, kuten putken puhdistus suoritettiin suurella vastenmielisyydellä. Miehet eivät myöskään ymmärtäneet sitä, miksi tykkien putkia puhdistettiin myös silloin, kun niillä ei oltu ammuttu, eivätkä ne olleet missään likaantuneet. Tykkihallille menoa ja tykkien huoltoa pidettiin eräänlaisena täyteohjelmana silloin, kun miehille ei oltu keksitty mitään muuta järkevämpää koulutusta. Koulutuskäytössä ollutta tykkikalustoa (H 105-3) pidettiin myös auttamattomasti vanhanaikaisena. Miehet viittasivat usein siihen, että "tuskin näitä paskoja saataisiin edes liikkeelle ennen kuin venäläiset ovat tulleet rajan yli".

7.5.3. Päihteet ja vastakkainen sukupuoli
 

Päihteiden käyttö palvelusaikana on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Myös lomilta palaaminen humalassa on rangaistavaa. Tästä huolimatta jotkut miehet palasivat lomiltaan ja iltavapailtaan patteriin joskus myös todella huonossa kunnossa. Esim. omassa tuvassani tkm. S.P piti ainakin kahteen otteeseen tupaamme hereillä päihtyneenä keskellä yötä. Seuraavan päivän hän yleensä makasi huonovointisena tuvassamme. Hänellä ei itsellään ollut minkäänlaista muistikuvaa edellisen illan tapahtumista. Kuulimme muualta, että hänet oli heitetty ulos Kankaanpääläisestä ravitsemusliikkeestä sen jälkeen, kun hän oli hakkunut sen ulkomaalaista tarjoilijaa neekeriksi.
 

"Huonossa kunnossa" lomiltaan palaavia miehiä ei patterissa kuitenkaan ollut kovinkaan paljoa. Yleensä tupakaverit yrittivät saada heidän pois kantahenkilökunnan silmistä. Varuskunnan päivystävällä upseerilla oli tapana tehdä patteriin yöisin ratsioita erityisesti keskiviikko-iltaisin, jolloin varusmiehillä oli pidennetty iltavapaa. Myös sotilaspoliisit valvoivat miesten tilaa varuskunnan portilla. Tästä huolimatta en muista kuulleeni, että kukaan oman patterini jäsen olisi viettänyt yötään putkassa. Tosin eräs mies (en muista hänen nimeään) sai rangaistuksena poistumiskieltoa siitä, että hän oli remunnut paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Tällöin patterin vääpelinä toiminut luutnantti A.T. varoitti miehiä menemästä jatkossa kyseiseen ravitsemusliikkeeseen, koska sen vahtimestareina toimi vapaa-ajallaan kantahenkilökuntaan kuuluvia työntekijöitä, jotka hänen mukaansa mielellään halusivat "polttaa" varusmiehiä. Luutnantti A. T. kehotti miehiä tämän vuoksi viettämään iltansa mieluummin jossain sellaisessa paikassa, jossa he eivät vapaa-aikanaan kohtaisi kantahenkilökunnan jäseniä.
 

Alkoholin saanti varuskunta-alueella oli käytännössä vaikeaa. Sen puuttuessa jotkut miehet pyrkivät päihtymään mm. haistelemalla auton lukkosulaa tai liimaa.Miesten päihteiden käyttö ei juuri kuitenkaan varsinaisesti haitannut palvelusta, kun se rajoittui lähinnä lomille ja lomilta palaamisiin. Usein miehet kertoivat erilaisia juttuja siitä, kuinka paljon he olivat saaneet juotua lomansa aikana. Usein mahdollisimman kovaa ryyppäämistä pidettiin loman onnistumisen mittana kuten myös Pippingin komppaniassa. Tästä huolimatta patterissa ei ollut juuri varsinaisia alkoholisteja. Alokasajan jälkeen tosin yksi mies siirrettiin E-luokkaan siksi, että hänen katsottiin olevan kypsymätön asepalvelukseen. Hän oli edellisenä viikonloppuna palannut lomilta juovuksissa ja karannut yöllä patterista. Hänet oli saatu kiinni kotoaan juovuksissa muutaman päivän jälkeen.

Tupakan poltto oli patterin miesten parissa hyvin yleistä. Arviolta yli puolet miehistä poltti tupakkaa ja osa käytti tämän lisäksi myös nuuskaa. Eri harjoituksissa oli miehillä yleensä tapana aina tauon tullessa pyytää lupaa polttamiseen. Myös osa sellaisista miehistä, jotka eivät olleet polttaneet muutamaan vuoteen, aloittivat tupakan polton uudestaan palveluksen aikana. Aikaisemmin polttaneiden tupakan kulutus taas puolestaan lisääntyi. Savukkeiden kalleuden vuoksi monet siirtyivät käyttämää itse koottavia sätkiä, joita he käärivät tauoilla.
 

Varusmiesten lisäksi myös monet kantahenkilökunnan jäsenet polttivat runsaasti. Esim. vänrikki P. R. tupakoi lähes jatkuvasti myös antaessaan koulutusta lippukentällä. Eräs palvelustoverini mm. totesi, että kantahenkilökuntaa voi kutsua "cancer-klubiksi", joka ei näytä välittävän tupakan vaaroista.
 

Erityisesti alokasaikana useat miehet kaipasivat kotona olevia tyttöystäviään. Miehillä oli tapana pitää heihin yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse. Omaa tyttöystävää nimitettiin yleisesti "muijaksi". Oman "muijan" ja yleensä naisten puutetta pyrittiin korvaamaan kuten Pippingin komppaniassakin rajulla ja härskillä kielenkäytöllä. Esim. kirosanoissa vilisi usein naisten sukupuolielimien nimiä, ja joillakin armeijan vaatteilla oli niihin viittaavia nimiä.
 

Usein miehillä oli myös tapana kertoa erilaisia juttuja naisseikkailuistaan. Joskus kiinniolovuoron loppupuolella lomaa odoteltaessa miesten tarve sukupuolivietin tyydytykseen nousi lähes ylipääsemättömäksi. Tämä saattoi johtaa mm erilaisiin fyysisiin purkauksiin, kuten esim. kaapin oven potkimiseen ja erilaisiin huutoihin, joissa haikailtiin seksuaalista tyydytystä. Esim. alokastuvassani alok. J.P. huusi yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa kovalla äänellä haluvansa "p...llua" ja "n...ida muijaa". Hän myös kertoi tarinoita, joissa hän oli kavereidensa kanssa harjoittanut itsetyydytystä saunassa. Masturboinnin yleisyydestä patterissa ei voi sanoa mitään, mutta jotkut miehet arvelivat tätä tapahtuvan sotilaskodin ovellisissa vessoissa.
 

Erilaisten pornografisten tuotteiden hallussapito varuskunta-alueella on kiellettyä, mutta tästä huolimatta miehillä oli usein mukanaan erilaisia seksilehtiä. Näitä oli tapana myös käydä lainaamassa toisista tuvista. Lapin leirillä joillakin miehillä oli tapana myös veistellä puusta erilaisia eroottisia esineitä. Yhtenä Rovajärven leirin perinteenä on mm. se, että puusta tehdään iso miehen sukupuolielintä muistuttava veistos, johon kirjoitetaan niiden miesten nimet, jotka ovat onnistuneet pahiten "munaamaan" itsensä leirillä.
 

Niinisalon varuskunnassa koulutetaan myös naisvarusmiehiä, joista ensimmäiset astuivat palvelukseen samanaikaisesti minun kanssani. Oma patterini ei kuitenkaan joutunut juuri tekemisiin naisvarusmiesten kanssa. Heitä pidettiin kuitenkin pieninä kummallisuuksina ja heidän motiivejaan hakeutua varusmiespalvelukseen kummasteltiin. Usein näitä myös kysyttiin suoraan. Joskus miehet nauroivat kuullessaan 1. patterin naisalikersantin johdattavan joukkoa huutamalla heikolla äänellä tahtia. Saamani vaikutelman mukaan naispuolisia ryhmänjohtajia ei pidetty aivan yhtä arvokkaina kuin miespuolisia, mutta miehet kyllä tottelivat myös heidän käskyjään. Luultavasti naissotilasjohtajien auktoriteetti oli parempi alokkaiden joukossa. Saamani vaikutelman mukaan naissotilasjohtajat olivat alokkaiden kouluttajina yhtä ankaria ja kovia käskemään kuin miespuoliset ryhmänjohtajat.
 

7.5.4. Uskonto ja taikausko
 

Uskonnollisesti suuntautuneita varusmiehiä patterissa ei juuri ollut, eikä uskontoon liittyvistä asioista edes juuri keskusteltu. Kiinniolosunnuntaisin miehillä oli mahdollisuus käydä halutessaan Kankaanpään kirkossa. Jotkut miehet lähtivät kirkkoon lähinnä siksi, että tämä oli ainoa tapa päästä pois varuskunta-alueelta siviili-yhteisön pariin. Osalla miehistä oli tapana todella mennä kirkkoon, osa taas vietti jumalanpalveluksen ajan jossain kaupungilla. Yleensä kirkkoon lähteviä miehiä pidettiin patterissa jotenkin tärähteneinä tai hulluina. Jotkut mm. kysyivät sitä, että "mitä pahaa te olette tehneet, että syntejä tulee kirkossa rukoilla anteeksi?". Erityisen kummoksuen suhtauduttiin siihen, että joku kävi kirkossa ehtoollisella. Ainoa jotain uskonnosta puhua mies oli tkm. P.K, joka sanoi minulle Kankaanpään kirkossa käydessäni lukeneensa Matteuksen evankeliumia siitä raamatusta, joka meille oli jaettu alokasaikana. Hän myös totesi, että kirkossa olevaan ehtoolliseen tulisi osallistua. Käytyämme ehtoollisella hän mm. totesi seurakunnan nyt nähneen, että myös nuoria miehiä käy ehtoollisella.
 

Patterissa järjestettiin myös talvella kerran viikossa (yleensä tiistaisin) varuskunnan papin tai varusmiesdiakonin pitämä hartaushetki. Näihin hartauksiin osallistuminen oli pakollista kaikille evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluville. Yleensä hartauksiin osallistuivat kaikki, myös ryhmänjohtajista juutalaisiin kuuluva alik. L.M. Miehet eivät pitäneet näitä tilaisuuksia varsinaisesti arvossa, mutta niitä ei myöskään halveksittukaan. Alokasaikana iltahartausta odotettiin osittain siksi, että iltahartauden jälkeen miehillä oli yleensä vapaat iltatoimet.
 

Kesällä iltahartaus pidettiin lippukentällä. Tähän tilaisuuteen osallistuttiin vastenmielisesti. Usein miehet viittasivat mm. siihen, että tilaisuus oli liian muodollinen, koska siihen mentiin muodoss>


Transfer interrupted!

ät myöskään pitäneet siitä, että iltahartauden vuoksi iltaloma käytännössä lyheni, koska joukot vietiin lippukentälle jo noin klo. 20.50. Missään hartaustilaisuuksissa miehet eivät suostuneet laulamaan eivätkä kaikki edes ristineet käsiään.
 

Taikauskoon liittyvä toiminta ei ollut uskontoon liittyvien tekijöiden ohella varsinaisessa keskeisessä asemassa miesten jokapäiväisessä elämässä. Miehillä oli tosin tapana lukea lehdistä horoskooppeja ja erilaisia paranormaaleja ilmiöitä koskevia juttuja ja katsoa televisiosta salaisia kansioita, mutta en usko, että patterin miehet olisivat todella uskoneet siihen, mitä he katsoivat tai lukivat.
 

7.5.5. Avuliaisuus

Patterin miesten avuliaisuus toisiaan kohtaan vaihteli. Yleensä samaan tupaan tai joukkueeseen tai tykkiryhmään kuuluvia miehiä oli tapana auttaa mm. varusteiden päällepukemisessa. Joskus jotkut auttoivat huonompia miehiä mm. punkan tai pinkan teossa. Yleisesti toisten auttaminen kuitenkin väheni palveluksen kuluessa. Alokkaita tai toisen patterin miehiä ei suostuttu auttamaan mistään hinnasta, vaan heidän työmääräänsä pyrittiin puolestaan yleensä päin vastoin lisäämään.
 

Miehillä oli tapana auttaa myös toisiaan rahallisesti antamalla kaverille luottoa, jos hän oli päivärahojen loppumisen vuoksi ilman rahaa. Lainoista ei peritty korkoa, eikä niihin vaadittu takausta. Yleensä miehet maksoivat velkansa hyvin säännöllisesti heti saatuaan omat päivärahansa.
 
 

7.6. Vapaa-ajan vietto ja miesten tulevaisuudensuunnitelmat
 

Varusmiehillä on yleensä iltaisin vapaa-aikaa noin klo. 17.30 lähtien klo. 21.00:n asti. Alokasaikana iltavapaan saanti yleensä venyi, koska tupa piti siivota kunnolla. Siivouksen jälkeen miehillä oli tapana käydä kysymässä siivouksen hyväksyntää ryhmänjohtajilta, jotka eivät yleensä koskaan hyväksyneet tuvan siisteyttä ensimmäisellä kerralla.
 

Vapaa-ajalla varusmiehillä on oikeus lähteä varuskunta-alueen ulkopuolelle ns. varuskunta-vapaalle, jos yksikkö ei ole kiinniolovuorossa. Usein varuskunta-vapaalle lähtevillä oli tapana suunnistaa Niinisalon ainoaan ravitsemusliikkeeseen tai autolla Kankaanpään keskustaan. Keskiviikkoisen pidemmällä varuskunta-vapaalla, joka kesti 24.00 asti, kävivät jotkut Porissa asuvat miehet kotonaan.

Ne miehet, jotka eivät lähteneet varuskunta-vapaalle, viettivät aikansa yleensä sotilaskodissa juomalla kahvia ja syömällä munkkeja ja lukemalla lehtiä. Sotilaskodissa osa miehistä myös katsoi televisiota. Television katsomismahdollisuus oli myös patterissa, mutta monet miehet pitivät sotilaskotia patterin luokkaa ja sen puupenkkejä mielyttävämpänä television katsomispaikkana. Katsotuimpia televisio-ohjelmia olivat "Kauniit ja rohkeat", "Salaiset kansiot" sekä eri urheiluohjelmat. Jos televisiosta tuli urheilua, oli turha yrittää katsoa mitään muuta kanavaa.
 

Ne miehet, jotka eivät käyneet sotilaskodissa tai eivät viettäneet siellä koko iltaa, yleensä makailivat punkissaan ja nukkuivat tai muutoin lepäilivät. Yleensä jokaisessa tuvassa oli myös radio ja cd-nauhuri, jota iltaisin kuunneltiin. Joskus cd-levyjä käytiin myös lainaamasta toisista tuvista. Alokasaikana joillakin ryhmänjohtajilla oli tosin tapana kieltää nauhurien kovaääninen kuuntelu, ja kieltoa uhmanneilta tuvilta käytiin usein takavarikoimassa nauhurin virtajohto. Mikäli miehet hankkivat nauhuriin patterit, takavarikoitiin puolestaan kummatkin tai koko nauhuri. Palveluksen loppupuolella miehillä oli tapana ärsyttää patteriin jääviä ryhmänjohtajia mm. soittamalla pikaisesta kotiuttamisesta muistuttavia musiikkikappaleita, kuten esim. Klamydian "Mä lähden himaan"-kappaletta tai Eppu Normaalin vuosi 85-kappaletta silloin, kun tykkimiehillä oli jäljellä 85 palveluspäivää.
 

Arviolta vain harvat patterin miehet lukivat varsinaisia kirjoja. Nämäkin kirjat olivat yleensä lähinnä dekkareita tai muuta "kevyempää kirjallisuutta". Ymmärtääkseni sotilaskodin yhteydessä ollutta kirjastoa ei käytetty kirjojen lainaamiseen, vaan lähinä musiikin kuunteluun ja sarjakuvien lukemiseen. Kirjoja lainanneet varusmiehet olivat havaintojeni mukaan lähinnä ryhmänjohtajia tai kokelaita, tykkimiehet eivät kirjoja juuri lainanneet. Sotilaskodin kirjakokoelmat olivat varsin hyvät, vaikka siellä oli myös sellaista kirjallisuutta, jota oli viimeksi kuittien mukaan lainattu 1960-luvun puolivälissä. Kirjaston hoidosta huolehtivat sotilaskotisisaret. Valtaosa kirjoista oli saatu kirjastoon lahjoituksina, mutta sotilaskotiyhdistys kartoitti kirjaston kokoelmia säännöllisesti myös ostoin. Kankaanpään kaupunginkirjastossa miehet eivät tietääkseni käyneet.
 

Joskus joillakin miehillä oli tapana käydä eri tuvissa kysymässä tosiltaan, onko jollakin jotain luettavaan, mutta yleensä toisten kirjat eivät juuri kiinnostaneet miehiä. Esim. itseäni kummaksuttiin siitä, että luin ruotsinkielistä kirjallisuutta ja sitä, että mukanani oli myös tieteellistä kirjallisuutta, jota en kuitenkaan jaksanut lukea.
 

Kirjojen sijaan miehet lukivat erilaisia lehtiä. Sanomalehtiä miehet lukivat lähinnä sotilaskodissa. Luetuin lehti oli Helsingin Sanomat, koska varsin suuri osa patterin miehistä oli kotoisin Helsingistä. Osa luki myös Aamulehteä ja Satakunnan kansaa. Turun Sanomia lukivat lähinnä ainoastaan harvat Turun seudulta tulleet varusmiehet (lehteä ei tullut kuin kaksi kappaletta). Patterissa miehet lukivat lähinnä erilaisia autolehtiä, kuten V8-lehtä ja Tuulilasia sekä erilaisia ulkomaalaisia, lähinnä saksalaisia autolehtiä (miehet eivät yleensä osanneet lukea lehtien artikkeleita, vaan tyytyivät lähinnä kuvien katseluun). Monet lukivat myös Puhelinpalsta- ja Keltainen Pörssi-lehden autoilmoituksia. Autolehtien lisäksi miehet lukivat mielellään myös sarjakuvia, joista Aku Ankka ja Roope-sedän taskukirja olivat suosituimpia. Näitä luettiin erityisesti alokasaikana. Muita suosittuja lehtiä olivat myös erilaiset pilalehdet, kuten Pahkasika ja Myrkky. Osa miehistä luki myös kielloista huolimatta seksilehtiä, ja näitä kierrätettiin tuvista toisiin.
 

Miehet eivät yleensä puhuneet keskenään varsinaisista tulevaisuudensuunnitelmistaan tai jatkokoulutushaaveistaan. Yleensä miehet ajattelivat tulevaisuutta korkeintaan seuraavaan lomaan tai 4.9.1996 asti. Kotiuttamisen jälkeinen elämä tuntui varsin selkiytymättömältä. Monet sanoivat, että he eivät osaa sanoa mitään siitä, mitä he tekevät esim. vuoden kuluttua. Jotkut miehet puhuivat siitä, että he haluaisivat päästä töihin, ja ehkä joskus vielä opiskelemaan jonnekin. Pidempiaikaisesta opiskelusta tai ylioppilastutkinnon suorittamisesta harvan olivat kuitenkaan (ainakaan julkisesti) kiinnostuneita. Niitä miehiä, joilla oli ylioppilastutkinto, kahdehdittiin. Usein miehet kuitenkin viittasivat siihen, ett&auleet yksityisesti. Usein monet olivat mm. yllättyneitä siitä, että kaikki korkeakoulututkinnon saaneet eivät esim. heti saa työtä tai että korkeakoulututkinnon saanut henkilö voi saada huonompaa palkkaa kuin esim. ammattikoulun käynyt, urakoita tekevä rakennusmies. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, kuinka monta vuotta olin hakenut lykkäystä varusmiespalveluksen suorittamisesta, ja mitä aioin tehdä tulevaisuudessa.
 

Ryhmänjohtajista jotkut haaveilivat hakemista jonnekin korkeakouluun, kuten Teknilliseen korkeakouluun tai Kauppakorkeakouluun. Opiskelutoiveet liittyivät lähinnä tekniikkaan tai kauppaan ja hallintoon, kukaan ei sanonut haluavansa opiskella humanistisia tieteitä, yhteiskuntatieteitä tai kasvatustiedettä. Usein monet ryhmänjohtajat kuitenkin tunnustivat, että heidän pääsymahdollisuutensa korkeakouluihin nykyisillä hakijamäärillä sekä omilla todistuksilla olivat huonot. Jotkut ajattelivat mahdollisuutta lähteä opiskelemaan ulkomaille, jos Suomesta ei saa opiskelupaikkaa muutamaan vuoteen. Mitään konkreettisia suunnitelmia ei ryhmänjohtajilla kuitenkaan vielä kesällä 1996 ollut. Tällöin heillä oli vielä noin kolmasosa palveluksestaan jäljellä, ja he usein viittasivat siihen, että tulevaisuudensuunnitelmien tekeminen tässä tilanteessa ei ollut vielä ajankohtaista. Tilanne saattoi olla toinen joulukuussa 1996 heidän kotiutuessaan.
 

7.7. Patterin toiminatapoja
 

7.7.1. Aamu- ja iltatoimet sekä siivouspalvelu
 

Suhtautuminen aamu- ja iltatoimiin sekä siivouspalveluun muuttui huomattavasti palveluksen aikana. Alokasaikana ja varsin pitkän aikaa tykkimiesaikana aamutoimet olivat ohjatut. Patterin miesten aamuherätys oli klo. 06.00 jonka jälkeen patterin päivystäjä kiersi tuvat ja kysyi kunkin tuvan miehiltä mahdollisista palvelusvapautuksista ja ilmoittautumisesta lääkärin vastaanotolle tai sairaanhoitajan hoitotunnille. Tämän jälkeen miehillä oli tietty lyhyt aika vuoteen sijaamiseen ja aamutoimivarusteiden hakuun. Yleensä tähän oli aikaan 2-3 minuuttia, jonka jälkeen miehet siirtyivät jakkaroille ojentamaan. Pesuhuoneeseen siirryttiin ryhmänjohtajan käskyllä. Hampaiden pesun jälkeen miehet tekivät vuoteen sijaamisen loppuun ja pukivat päälleen säädetyn varustuksen. Patterin aamiaisaika oli klo. 06.50. Ennen aamiaiselle menoa miehet komennettiin muotoon lamellikasarmin eteen, josta ruokalan eteen siirryttiin muodossa. Ruokalan edessä joukot ilmoitettiin yleensä päivystävälle upseerille, jos hän oli paikalla. Jotkut upseerit olivat hyvin tarkkoja ilmoituksen teosta, toiset puolestaan eivät halunneet ilmoitusta, vaan sanoivat päivystäjälle suoraan, että ilmoitusta ei tarvitse tehdä. Aamiaisen jälkeen miehet palasivat omassa tahdissaan patteriin odottamaan määräystä palveluksen alusta. Palveluspaikalle lähdettiin muodossa noin klo. 07.20. Varsinainen palvelusaika alkoi 07.30, jolloin joukkojen tuli olla palveluspaikassa.
 

Ohjatut aamutoimet jatkuivat aina huhtikuun loppuun saakka. Tämän jälkeen aamutoimet muuttuivat käytännössä vapaiksi, koska tuolloin aamuja laskeneet alikersantit eivät enää jaksaneet antaa kaikkia tavallista arkielämää koskevia komentoja. Uusien ryhmänjohtajien aikana ei ohjatuista aamutoimista ollut puhettakaan. Mikäli alikersantit olisivat yrittäneet niihin ryhtyä, eivät miehet olisi niihin suostuneet.
 

Patterin iltatoimet olivat ohjattuja aina edellisen saapumiserän tykkimiesten kotiutumiseen saakka. Vahvuudentarkastus suoritettiin patterissa klo. 21.00, jolloin päivystäjä kävi laskemassa miehet tuvissa. Alokasaikana alikersantit olivat tarkkoja siitä, että miehet vastasivat heidän määräämällään tavalla. Usein alikersantit halusivat harhauttaa miehiä eri tavoin, mm. alik. P.M käski miehiä vastaamaan "niin kuin on opetettu", ts. toistamalla tämä lause "herra alikersantti"-ilmaisun sijaan. Joskus miesten tuli matkia kissojen markimista tai jotain muita ääniä. Alikersantit olivat myös tarkkoja siitä, että miehet huusivat huomio hänen tullessaan tupaan ja että miehet tekivät tupailmoituksen. Yleensä miehillä oli tapana sopia etukäteen siitä, kuka kulloinkin teki tupailmoituksen.
 

Vahvuudentarkastuksen aikana miesten tuli seistä asennossa punkkien päissä. Jos ryhmänjohtajat näkivät jonkun liikkuvan, he alkoivat yleensä juoksuttaa tupaan punkkien päiden, jakkaroiden ja käytävän väliä. He usein myös yrittivät saada miehiä nauramaan eri tavoin. Muutaman kerran alikersantti M.M. tuli tupaamme ja alkoi soittaa tuvan radionauhuria niin kovaa, että emme kuulleet mitään, mitä ryhmänjohtajat komensivat.
 

Vahvuudenlaskennan jälkeen miehet määrättiin iltatoimiin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ryhmänjohtajat määräsivät tietyn määräajan, kuten 2 minuuttia vaatteiden vaihtoa varten. Ryhmänjohtajilla oli tapana katsoa sekuntikellosta, että määrättyä aikaa noudatettiin. Mikäli aika ei riittänyt, määrättiin suoritus yleensä uusittavaksi. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että miehet repivät vaatteet pois päältään. Toimia yritettiin nopeuttaa siten, että miehet tekivät erilaisia virityksiä, kuten jättivät pois päältään joitain vaatteita tai avasivat takin napit valmiiksi. Usein tämä ei kuitenkaan onnistunut, koska ryhmänjohtajilla oli tapana tarkastaa miesten varustus ennen iltatoimiin määräämistä. Mikäli he löysivät virityksiä, oli ryhmänjohtajilla usein tapana määrätä miehet esim. pitämään kypärää päässä pesuhuoneeseen menossa.
 

Iltatoimia ja peseytymistä seurasi pinkan teko eli päiväpeitteen taittelu jakkaralle. Usein ryhmänjohtajat myös määräsivät tietyn ajan pinkkatarkastusta varten. Mikäli pinkkaa ei oltu tehty sileästi, pinkka yleensä "räjähti", eli se tuli tehdä uudestaan. Yleensä pinkkoja ei edes varsinaisesti tarkastettu, vaan ryhmänjohtajat räjäyttivät jokaisesta tuvasta mielensä mukaan muutaman pinkan. Omassa tuvassani pinkkatarkastusta yritettiin kiertää sillä, että kävimme nukkumaan ennen pinkkatarkastuksen tuloa. Nukkuvia miehiä ei näet saa tarpeettomasti herättää.
 

Vanhojen tykkimiesten kotiuduttua ohjatut iltatoimet loppuivat. Tällöin miehet saivat istua jakkaroilla siihen, kunnes ryhmänjohtaja tuli tupaan. Ilmoituksen ja vahvuudenlaskennan jälkeen miehet saivat vapaasti siirtyä pesuhuoneeseen. Usein ryhmänjohtajilla oli tapana todeta, että "iltatoimet vapaat muutta pakolliset". Tämän jälkeen miehet saivat käydä nukkumaan.
 

Tykkimiesajan loppupuolella vahvuudentarkastus oli hyvin vapaamuotoinen. Yleensä miehet nojailivat laiskasti jakkaroilla ja vastasivat nimenhuudossa laiskasti "joo" tai "paikalla". Kerran päivystävä upseeri huomautti ryhmänjohtajia siitä, että he olivat kadottaneet auktoriteettinsa, koska miehet eivät puhutelleet heitä sotilasarvolla.
 

7.7.2. Marssi
 

Sotilaat kulkevat aina kaikkiin palveluspaikkoihin muodossa marssimalla. Alokasaikana marssimista harjoiteltiin normaaliin palvelukseen liittyvien siirtymisten lisäksi myös omissa harjoituksissaan. Jalkamarssin lisäksi talvella 1996 patteri liikkui myös paljon suksilla hiihtämällä. Pisin patterin suorittama marssi oli noin 14 kilometriä Niinisalon varuskunnasta Kuninkaanlähteen leirialueelle. Tämä marssi suoritettiin täyspakkauksin, joka painaa noin 40 kiloa. Tämän marssin lisäksi patteri hiihti mm. Kankaanpään keskustaan uimahalliin. Useat miehet eivät olleet hiihtäneet yli kymmeneen vuoteen. Suhtautuminen hiihtämiseen oli yleensä hyvin vastenmielistä. Miehet mm. sanoivat, että he eivät tulisi ikänä armeijan jälkeen enää hiihtämään.
 

Alokasaikana jalkamarsissa muodonviejänä toimineet ryhmänjohtajat olivat hyvin tarkkoja tahdista ja oikeasta askelluksesta. Heillä oli usein tapana toistaa tahtia ja käskeä myös miehiä tekemään niin. Patterille opetettiin myös marssilauluna "Tykkipojan laulu", jota miehillä laulatettiin erityisesti silloin, kun he olivat hengästyneitä tai kärsivät influenssasta. Miesten laulutaito oli usein varsin kyseenalainen, eivätkä ryhmänjohtajat saaneet miehiin yleensä minkäänlaista kunnollista ääntä. Tämän vuoksi laulun laulatus jäi yleensä muutamaan säkeistöön.
 

Tykkimiesajan loppupuolella marssi muuttui hyvin pakonomaisesti ja tahdittomaksi. Miehet vähät välittivät väleistä tai yhdenmukaisuudesta. Yleensä muoto näytti enemmänkin lössiltä joukolta kuin sotilaalliselta osastolta. Miehillä oli myös avoimesti tapana kuittailla ryhmänjohtajille joukosta mm. aamujen määrää ja sitä, että mikään ei enää kiinnosta, kaikista vähiten marssiminen.
 

Jalan liikkuminen harjoituksiin väheni alokasajan jälkeen. Varsinaisiin asemaanajoihin ja maastoharjoituksiin joukko eteni aina moottorimarssilla eli kuorma-auton lavalla. Ohjeiden mukaan lavalla miesten tuli istua tykkilaatikon päällä ja tähystää mahdollista "vihollista". Käytännössä miehet yleensä makailivat auton lavalla eivätkä välittäneet tähystämisestä mitään. Näin tapahtui erityisesti Rovajärven ampumaleirillä. Miesten yöuni jäi leirin aikana usein varsin vähäiseksi, ja asemien vaihtoon kuluva aika käytettiin yleensä nukkumiseen auton lavalla. Näin tehtiin yleensä erityisesti yöllä tapahtuvissa asemanvaihdoissa, vaikka miehet oli määrätty tähystämään erityisesti tällöin. Miehillä oli myös tapana polttaa kuorma-auton lavalla tupakkaa, vaikka tämä oli ankarasti kiellettyä.
 

Patterin pisin moottorimarssi oli pituudeltaan noin 600 kilometriä, eli siirtyminen Niinisalosta Karvian, Seinäjoen, Uudenkaarlepyyn, Kokkolan, Lohtajan, Oulun ja Kemin kautta Rovaniemelle ja sieltä edelleen Kemijärvelle. Marssi kesti käytännössä noin 12- 14 tuntia, ja sen aikana pidettiin keskimäärin kuusi taukoa. Matkan aikana miehet joko nukkuivat tai katselivat ohi ajavia autoja. Ohi ajavissa autoissa miehet olivat kiinnostuneita lähinnä niissä olevista naisista, joiden "ominaisuuksia" miehet avoimesti kommentoivat. Usein autojen kuljettajat ja matkustajat vilkuttelivat miehille. Erityisesti leiriltä palattaessa joidenkin ohiajavien autojen kuljettavat halusivat tarkoituksella ärsytellä miehiä. Esim. Kemissä eräät ohiajavassa autossa olleet nuoret näyttivät miehille kaljapulloja ja vilkuttelivat valoja. Eräässä autossa ollut noin 40-vuotias mies myös näytteli sormillaan ohiajaessaan nollaa.
 

7.7.3. Maastoharjoitukset
 

Patterin maastoharjoitukset olivat yleensä varsin lyhyitä. Suurin osa harjoituksista oli ainoastaan yhden päivän kestäviä asemaanajoja, joista palattiin kasarmille jo hyvin aikaisin, yleensä jo noin klo. 17.00. Tämän lisäksi patteri kävi muutamalla leirillä, joista pisin eli Rovajärven tykkileiri Lapissa kesti 22 päivää.
 

Leireistä olosuhteiltaan kurjin oli alokasaikana pidetty ns. "morttileiri". Leriri pidettiin 6-8.2.1996, jolloin ulkona oli pakkasta noin 25-30 astetta. Yöpyminen suoritettiin puolijoukkueteltoissa, joita yritettiin pitää lämpimänä kamiinoilla. Käytännössä tämä ei juuri onnistunut, ja teltoissa oli usein hyvin kylmää. Nukkumista vaikeutti myös se, että miehillä ei ollut käytössään makuupusseja, vaan ainoastaan huovat, jotka eivät juuri lämmittäneet. Toisena haittaavana tekijänä leirillä oli pimeys. Helmikuussa tulee yleensä pimeää jo noin klo. 16.00. Leirialue sijaitsi myös paikassa, jossa valoa ei heijastunut edes asutuksesta.
 

Patteri oli palveluksensa aikana kahdella pidemmällä leirillä, huhtikuun lopussa ns. Tykistökoulun leirillä sekä heinäkuun lopulla ja elokuun alussa perinteisellä kenttätykistön ampumaleirillä Rovajärven ampuma-alueella. Tykistökoulun leiri kesti kahdeksan päivää. Se pidettiin Niinisalon omalla ampuma-alueella, eli Pohjankankaalla, joka on noin 5 kilometrin päässä varuskunnasta. Itse en osallistunut tähän leiriin, koska olin tuolloin komennuksella YK-koulutuskeskuksessa. Useat palvelustoverini kuitenkin valittivat, että leirin olosuhteet olivat olleet huonot. Huhtikuun lopussa satoi tuolloin Kankaanpäässä mm. lunta ja öisin oli useita asteita pakkasta. Miehet kuvasivat leiriä mm. siten, että tykistökoulun leirillä "oli ollut kova nälkä, väsymys, kylmä ja ääretön v..tus".
 

Lapin leiriä varten patterin jaettiin kahtia. Patterista muodostettiin kaksi erillistä tulipatteria (1. ja 3. tulipatteri). Kolmas tulipatteri, johon itse kuuluin, muodostettiin yhdessä kolmospatterin kanssa. Patteriin oli valittu lähinnä sellaisia tykkimiehiä, jotka eivät olleet Tykistökoulun leirillä tai jotka olivat muutoin osallistuneet vähemmän patterin koulutukseen. Käytännössä kolmanteen tulipatteriin sijoitettiin sellaiset miehet, jotka olivat tykkimiestaidoiltaan tavallista heikompia. Esim. oma tykinjohtajani sanoi, että hän oli aluksi kauhistellut oman tykkiryhmänsä kokoonpanoa, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että me kyllä tulisimme pärjäämään hyvällä yrittämisellä. Ainakin tekisimme parhaamme ja sen, minkä osaamme. Kahden leiripäivän jälkeen hän totesi, että leiri oli tähän asti sujunut ongelmitta, ja että olimme selvinneet hyvin siitä huolimatta, että tykkiryhmämme oli vajaa.
 

Kolmas tulipatteri oli koottu ns. kokeilu- ja kehittämispatteriksi. Miehille ilmoitettiin etukäteen heidän kuulumisestaan erikoispatteriin hyvissä ajoin, mutta varsinaisesta patterin tehtävästä miehille annettiin tietoja vasta hieman ennen leiriä. Patterin tehtävänä oli suorittaa Tykistökoulun tutkimustoimintaan liittyvää koeammuntaa uudella H 155-83 tykillä. Tykin uuden putkimallin granaattien on laskettu lentävän yli 40 kilometrin päähän. Ammunnan tarkoituksena oli mitata granaattien lähtönopeutta ja lentoratoja. Ennen tehtävän kertomista miehet olivat arvuutelleet patterin kokoamistarkoitusperää. Yhdeksi mahdolliseksi patterin tehtäväksi arveltiin mm. sitä, että patterin toiminta liittyisi johonkin psykologiseen kokeeseen, jossa tutkittaisiin kuinka paljon miehet kestävät psyykkistä painetta. Jotkut ajattelivat sitä, että patterin kouluttajiksi tulee kadetteja, joiden tehtävänä on opetella kouluttamaan huonosti oppivia varusmiehiä.
 

Kolmas tulipatteri oli ns. puolinainen patteri, koska siinä ei ollut kuin kolme tykkiä. Ensimmäisen ja toisen tykin miehistö koottiin toisen patterin miehistä (itse olin toisen tykin lataaja), kolmannen tykin miehistö sekä patterin komentoryhmä kolmannen patterin miehistä. Komentoon oli kolmannesta patterista valittu lähinnä sellaisia miehiä, joille ei oltu keksitty mitään muuta tehtävää, mutta joiden tuli kuitenkin lähteä leirille.
 

Kokeilupatteri lähti Rovajärven leirialueelle kaksi päivää muita pattereita aikaisemmin. Patterin miehet suhtautuivat muita aikaisempaan leirille lähtöön katkeruudella ja pitivät kahta päivää pidempää leiriä epäoikeudenmukaisena. Miehet kiinnittivät huomiota mm. siihen, että patterin lääkintävastaavana toimi sotilasmestari A.A. ja miehet pitivät selvänä sitä, että kukaan ei saisi vapautuksia. Kolme päivää kestäneen koeammunnan jälkeen patteri liittyi muihin joukkoihin, jotka olivat tulleet leirialueelle koeammunnan aikana. Miehet olivat koeammunnan jälkeen hyvin väsyneitä ja olisivat halunneet levätä muutaman päivän. Tähän ei kuitenkaan ollut tilaisuutta, vaan koepatteri osallistui ammuntaa seuraavana päivänä muiden joukkojen mukana varsinaisiin ammuntoihin.
 

Kolmannen tulipatterin henki muodostui heti alussa erittäin hyväksi. Tähän vaikutti osaltaan se, että kolmannen tulipatterin johdossa olleet kantahenkilökunnan jäsenet olivat hyvin vapaamielisiä ja luottivat miehiin. Miehet arvostivat erityisesti patterin vänrikkiä M. L:ää sekä luutnantti P.P:tä. Heitä pidettiin reiluina "tyyppeinä", jotka eivät turhaan jännänneet.
 

Kolmannessa tulipatterissa ei erilaisia muodollisia sääntöjä noudatettu yhtä tarkasti kuin muissa pattereissa. Esim. patterin pienen miehistömäärän vuoksi tuliasema-alueella ei suoritettu tykkikohtaista vartiota, vaan alueella kiersi kulloinkin vain yksi vartiomies. Ammusvartiossa olevat miehet yleensä istuivat ammuslaatikoiden päällä ja olivat ilman taisteluvyötä, mikä on ohjesääntöjen vastaista. Patterin johtajat olivat tästä tietoisia ja kehottivat miehiä seisomaan silloin, kun patterin ulkopuolisia oli lähellä tai jos tietä pitkin kulki vieras auto. Leirialueella, jossa patteri asui ammuntojen välillä, patteri sai kulkea vapaasti mm. syömään. Muut patterit marssivat ruokailuun muodossa.
 

Leirin keskivaiheilla miehiin iski väsymys ja motivaation puute. Taisteluammunta II:ta edeltävänä aamuna patterin miehistä yli puolet hakeutui vastaanotolle. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että patteri lähti harjoitukseen vain noin kolmasosan vahvuudella. Patterissa oli mm vain kaksi toimivaa tykkiä, ja myös komennon miehet joutuivat tulemaan tykille. Kolmannella tykillä toimivat osan ajasta lataajina myös patterin kantahenkilökuntaan kuulunut vääpeli sekä yksi kouluttajina toimineista vänrikeistä. Ammunnoista paluun jälkeen harjoituksesta pinnanneet miehet käskettiin huoltamaan tykkejä. Miehet suhtautuivat tähän hyvin vastenmielisesti, koska heistä tykkien huolto kuului niille, jotka olivat ne myös lianneet. Tämä kiristi patterin henkeä ja ihmisten hermoja hetken aikaa.
 

Yleisesti miesten mukaan Rovajärven leiri sujui varsin hyvin. Miehiä oli peloteltu Rovajärven leirillä ja sen kauheuksilla lähes koko palveluksen ajan. Leiriaika oli kulunut nopeasti, eikä se ollut rasittanut miehiä erityisen paljon. Usein miehet olivat odottaneet leirin toiminnan olevan huomattavasti intensiivisempää ja vaativampaa. Leirin aikana oli ammunnoissa ollut usein monien tuntien taukoja.
 

8. Loppupäätelmiä
 

Sota-ajan komppania ja rauhan ajan varusmiesyhteisö muistuttavat sosiaaliselta elämältään varsin paljon toisiaan. Yhteistä kummallekin ovat mm. keskustelunaiheet, suhtautuminen päihteisiin sekä pyrkimys päästä palveluksesta mahdollisimman helpolla. Kummatkin kadehtivat myös sellaisia miehiä, joiden palvelus on jollakin tavalla omaa palvelusta helpompaa (vt. Pippingin komppanian etulinjan miesten suhtautuminen huoltojoukkoihin ja 2./SatTR:n miesten suhtautuminen komennusmiehiin ja esikuntapatteriin).
 

Suomalaisessa sotilassosiologiassa ei ole juuri suoritettu tavallisia rivimiehiä koskevia tutkimuksia. Mielestäni esim. varusmieskoulutuksen piilo-opetussuunnitelman analysointi olisi tarpeellista erityisesti varusmieskoulutuksen kehittämisen kannalta. Samalla voitaisiin saada myös selville mahdollisesti niitä tekijöitä, joista paljon puhuttu varusmiesten huono palvelusmotivaatio johtuu.
 

 
 
Paluu alkuun


 

LÄHTEET:
 

Aamulehti (1997) Tuntemattoman sotilaan rykmentti elää: Valkealan Vekaranjärvelle kokoontuneita veteraaneja yhdistää kirjan tuoma julkisuus ja Veljeä ei jätetä-periaate. Aamulehti, sunnuntai 15.6.1997. Teksti Pekka Parantainen, kuvat Lauri Vuorenmaa.
 

Aamulehti (1997) Sodan helvetti ahdistaa minua yhä: Afganistanin sodan veteraani toipui hermoromahduksesta Viipurissa. Aamulehti 26.6.1997. Teksti Kari Kumpulampi.

Allardt, Erik (1989) Sotakirjoistakin löytyy sosiologista tietoa. Sotilasaikakauslehti 3/1989, 196-201.
 

Envall, Markku (1984) Kirjailijoiden kentät ja kasarmit: varusmiselämän kuvaukset Suomen kirjallisuudessa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 410. Suomalaisen kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Goffman, Erving (1969) Minuuden riistäjät: tutkielma totaalisista laitoksista. Marraskuun liike. Lohja.
 

Harinen, Olli (1981) Ruotsalaista maanpuolustustutkimusta: tutkimustiivistelmiä. Sotilassosiologian julkaususarja A, n:o 1. Sotatieteen laitos. Helsinki.
 

Harinen, Olli (1992) Sotilasjoukon kiinteys ja sotilasorganisaatio. Sotilassosiologian julkaisusarja A. n:o 7. Sotakorkeakoulu, sotatieteen laitos. Helsinki.
 

Janowitz, Morris & Little, Roger (1974) Sociology and military establishment. Sage. Beverly Hills.
 

Kuosa, Kalle (1985) Niinisalon varuskunta. Satakunnan tykistörykmentin perinneyhdistys. Pohjois-Karjalan kirjapaino. Oy. Joensuu.
 

Leitzinger, Jorma & Leitzinger, Antero
(1986) Sotilas kahden sukupolven kokemuksin ja ajatuksin. Kustannus Oy Harppuuna. Tammisaari.

Lähdesmäki, Mari (1993) Varusmiesten läheiset ihmissuhteet.
Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto. Psykologian pro gradu-tutkielma.


Nieminen, Pasi (1989) Kertausharjoitus. Gummerrus. Jyväskylä.
 

Pipping, Knut (1947a) Kompaniet som samhälle: iakttagelser i ett finskt frontförband 1941-1944. Acta academiae aboensis humaniora XVI. Åbo.
 

Pipping, Knut (1947b) Den finlädske soldaten i litteraturen. Särtryck ur Finsk tidskrift h. 5, CxLII, 1947. (saatavana Åbo Akademin kirjastosta)
 

Pipping, Knut (1978) Komppania pienoisyhteiskuntana: sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayhteisöstä 1941-1944. Otava. Helsinki.
 

Randell, Seppo (1965) Varusmiespalvelus ja asennemuutokset: sosiologinen tutkimus sotilasorganisaatiosta ja turvallisuusasenteista sekä niiden muutoksista. Acta Academiae Socialis, ser. A. vol. 2. Yhteiskunnallinen korkeakoulu. Tampere.
 

Uusitalo, Hannu (1995). Tiede, tutkimus ja tutkielma: johdatus tutkielman maailmaan. 2. pai- nos. WSOY: Juva.
 

Wrede, Johan (1955) 330 dagar. Schildts förlag. Helsingfors.
 

Vuorikari, Kalevi (1982) Havaintoja sotilaasta ja sotilasyhteisöstä. Sotilassosiologian julkaisu- sarja A, n:o 2. Sotakorkeakoulu. Sotatieteen laitos. Helsinki.
 

YLE 1977 (1977) Tykkimies kauppalan viimeiset vaiheet. Tv-näytelmä, TV-2, teatteritoimitus 1977. Pääosa Vesa-Matti Loiri, käsikirjoitus Alpo Ruuth. VHS-kuvatallenne. Yleisradion tallennepalvelu, tilausnumero. V840023. Kesto 83 min. Väri. Saatavana esim. Turun kaupunginkirjastosta.


Örmark, Kauko (1991) KoRoHo kannaksella: kranaatinheitinkomppania 14./JR 48 jatkosodassa ja rintamayhteisönä. 13./JR 48:n perinnetoimikunta. Lappeenranta.
 
 


Kiitokset:

Kiitokset kaikille saapumiserän 1/96 (palvelukseenastuminen 9.1.1996) 2./SatTR/TykPR:n miehille siitä, että annoitte minulle tutkimusaineiston. Kiitos myös hyvistä ja (hieman epämieluisistakin hetkistä).





Paluu alkuun

Paluu kotisivulleni