Rauno Huttunen:


3. Emile Durkheim


3.1. Solidaarisuus ja subjektiviteetti

Weberin aikalainen Durkheim käsitti yhteiskunnallisen subjektiviteetin jonain kollektiivisena tai kollektiiviselle kuuluvana. Yksilön toiminnan merkitys ei Durkheimin mukaan palaudu yksilön intentioihin vaan jonkinlaisen kollektiivisen tajunnan (conscience collective) merkityksiin tai arvoihin. Kollektiiviset merkitykset eli sosiaaliset faktat määräävät Durkheimin mukaan yksilön toiminnan. Kirjassaan Sosiologian metodisäännöt Durkheim julistaa, että näihin sosiaalisiin faktoihin pitää tutkijan suhtautua niinkuin ne olisivat "esineitä" (Durkheim 1977, 43). Nämä sosiaaliset faktat ovat yksilöihin nähden ulkoisia ja pakkoa aiheuttavia. Näin yksilö toimiessaan toteuttaa jotain kollektiivista subjektia tai tietoisuutta. Kuulostaa kovasti hegeliläiseltä, vaikka Durkheim sanoutuikin "luonnontieteellisen metodinsa" nimissä irti kaikenlaisesta filosofisesta spekulaatiosta (144). Filosofian kieltämisen vaikeus näkyy Durkheimin sosiologiassa; se spekulaatio, jonka Durkheim heittää etu ovesta ulos, tuleekin takaikkunasta sisään entistä metafyysisempänä.

Ensimmäisen merkkiteoksensa esipuheessa (Sosiaalisesta työnjaosta, 1990) Durkheim vastaa syytöksiin, joiden mukaan hän ei ole ottanut huomioon tahdon vapautta. Filosofia käsitelköön tahdon vapautta omana ongelmanaan johon sosiologian tiede ei puutu. Filosofien ratkaisu tähän kysymykseen ei vaikuta sosiologia-tieteen kantaan (11). Mutta kuten sanottu Durkheimhan liikkuu tällä perin filosofisella tahdon alueella asettaessaan em. teoksen esipuheessa tutkimuksensa lähtökohdaksi yksilön persoonallisuuden ja sosiaalisen solidaarisuuden keskinäissuhteen: "Mistä johtuu, että yksilö itsenäistyessään käy yhä riippuvaisemmaksi yhteisöstä? Miten hän voi samanaikaisesti tulla yhä enemmän yksilöksi ja olla enemmän sidoksissa yhteiskuntaan? On näet kiistämätöntä, että nämä kaksi muutosta, näyttäkööt miten vastakkaisilta tahansa, tapahtuvat samansuuntaisesti ... Meistä vaikutti siltä, että tämän näennäisen ristiriidan ratkaisu on sosiaalisen solidaarisuuden muutos, joka aiheutuu yhä lisääntyvästä työnjaosta." (16)

Durkheimin mielestä itsenäisen yksilön ja yhteiskunnan ristiriita on näennäistä vapauden teeman kannalta. Yhteiskunta ei ole vapauden este vaan edellytys. Samoin kuin Marx kieltää Feuerbachin "nurkassa kyyhöttävän" yksilön, samoin Durkheim kieltää utilitaristien erillisen yksilön. Se, että traditionaalinen yhteiskunta ei anna mahdollisuuksia kehittää yksilöllistä ja persoonallista identiteettiä, ei johdu siitä, että yhteiskunta ja yksilö olisivat a priori vastakkaisia. Durkheimin mukaan traditionaalisessa yhteiskunnassa vallitsee alhaisen työnjaon asteen vuoksi mekaaninen solidaarisuus. Se tarkoittaa solidaarisuutta samankaltaisten, samalla tavoin ajattelevien ja samoja arvoja kantavien ihmisten kesken. Mekaaninen solidaarisuus on erittäin suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa solidaarisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat eriytyneet tekemään erilaisia töitä ja he ovat erilaisia per soonallisuuksia ja tästä syystä he tarvitsevat toisiaan.

Samaisessa kirjassa Durkheim kirjoittaa, että ihmisillä on kaksi tajuntaa; toinen niistä on koko ryhmän tai yhteiskunnan yhteinen ja toinen on se henkilökohtainen, joka tekee meistä yksilön ja persoonallisuuden. Mekaaninen solidaarisuus on voimakkaimmillaan, kun kollektiivinen tajunta peittää lähes täydellisesti yksilötajunnan. Tällöin yksilöllisyytemme on olematon. Kun mekaaninen solidaarisuus vaikuttaa, emme ole persoonallinen vaan kollektiivinen olento. Kun mekaaninen solidaarisuus edellyttää, että ihmiset ovat toistensa kaltaisia, orgaaninen solidaarisuus edellyttää, että he ovat erilaisia. "Edellinen on mahdollinen vain sikäli kuin yksilön persoonallisuus on sulautunut kollektiiviseen persoonallisuuteen; jälkimmäinen vain jos jokaisella meistä on oma toimintapiiri ja siis persoonallisuus." (Durkheim 1990, 127) Orgaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta jättää peittämättä osan yksilön tajunnasta. Ja mitä laajempi tämä oman alue on, sitä voimakkaampi on tästä solidaarisuudesta aiheutuva kiinteys. Durkheimin mielestä orgaanisessa solidaarisuudessa kokonaisuuden yksilöllisyys lisääntyy samalla kun sen osien yksilöllisyys. Erilaisuus on tällöin yhteiskunnan voimavara eikä hajoittava tekijä. "Yhteiskunnasta tulee kyvykkäämpi toimimaan sopuisasti samalla, kun sen jokaisella aineksella on enemmän toimintaa, joka on juuri sille tyypillistä." (128) Durkheimin individualismia korostava saint-simonilainen sosialismin visio liittyy tähän orgaanisen solidaarisuuden käsitteeseen.

Durkheimin mukaan työnjako tavallisesti aiheuttaa solidaarisuutta, mutta "voi silti sattua, että sillä on aivan erilaisia tai jopa vastakkaisia seuraamuksia" (323). Nämä "abnormaalit" työnjaon muodot hän jakaa anomisiin ja väkinäisiin työnjakoihin. Anominen työnjako viittaa Durkheimilla lähinnä kahteen seikkaan. Ensinnäkin se viittaa sääntelyn ja sääntöjen puuttumiseen sosiaalisesta järjestyksestä. Tästä syystä talouskriisit seuraavat periodisesti toisiaan, epäoikeudenmukaiset vallitsevat sopimukset työnantajien ja työläisten välillä, eri teolli suushaarojen tuotanto ei vastaa kulutusta jne.. Anomia tässä merkityk sessä on siis yhteiskunnan ei yksilön piirre. Toiseksi anominen työnjako viittaa yksilön asemaan tuotannossa. Anomisen työnjaon seurauksena yksilö kokee sekä elämänsä että työnsä eristyneenä ja merkityksettömänä.

Väkinäisellä työnjaolla Durkheim viittaa siihen, että sosiaalisten funktioiden jakautuminen, jolle solidaarisuuden pitäisi perustua, ei vastaa ihmisten luonnollisten kykyjen jakautumista. Väkinäisen työnjaon käsitteellä Durkheim näyttää meille ankaran luokka- tai kastiyhteiskunnan mallin, jossa ihmiset sidotaan tehtäviinsä suoranaisella pakolla (sama, 324). "Väkinäisyys alkaa vasta, kun sääntelyä, joka ei enää vastaa asioiden todellista tilaa ja jolla ei siis ole moraalista perustetta, ylläpidetään väkisin." (343) Pakottamaton työnjako ei ole vain selvän pakon puuttumista, vaan myös kaikkien niiden seikkojen puuttumista, jotka epäsuorastikin estävät jokaisessa ihmisessä piilevän "sosiaalisen voiman" toimimista. Pakottomassa työnjaossa mikään ei myöskään estä yksilöitä saavuttamasta kykyjään vastaavaa asemaa yhteiskunnallisessa kerrostuneisuudessa. Sosiaalisen kerrostuneisuuden pitää Durkheimin mukaan "ilmentää täsmällisesti luonnollista erilaisuutta". Lisäksi pakottomassa työnjaossa vallitsevat sellaiset sopimukset, että jokainen saa työstänsä oikeudenmukaisen palkkion. Oikeudenmukaiset sopimukset palkkioista takaavat sen, että kukaan ei synny rikkaaksi tai köyhäksi. Näin "rikkaita ja köyhiä ei toisin sanoen voi synnynnäisesti olla kuin epäoikeudenmukaisten sopimusten nojalla" (349).

Kukaan Durkheimin lukija nykypäivänä ei voi olla kiinnittämättä huomioita siihen seikkaan, että nämä työnjaon abnormaalit tai patologiset muodot ovat normaaleja tyypillisempiä teollistuneille yhteiskunnille. Onko siis koko modernisaatio jäänyt väliin, koska Durkheimin määrittelemä orgaaninen solidaarisuus on pääosin jäänyt saavuttamatta vai onko modernin luonne sellainen, että sen piirteisiin ei kuulu minkäänlainen solidaarisuus? Weberin vastaus on, että länsimaisen modernisaation luonteeseen ei kuulu orgaanisen solidaarisuuden kehittyminen. Hänelle yhteiskunnallinen ja yksilöllinen anomia sekä subtantiaalisten arvojen tyhjiö ovat modernisaation keskeisimpiä piirteitä eivätkä poikkeamia tai lieveilmiöitä. Marxin vastaus voisi olla se, että kapitalistinen modernisoituminen lieveilmiöineen on vain välivaihe edettäessä kohti todellista modernia eli kommunismia. Marxin mielestä kapitalistinen modernisaatio voi kyllä tuhota koko historian ellei kapitalismin ylittämiseen tarvittavaa subjektiivista tekijää kehity.

Durkheimille kapitalismi ei näyttäydy aivan näin kielteisenä. Matti Kortteisen tulkinnan mukaan Durkheim ei pitänyt kapitalismia pelkästään orgaanisen solidaarisuuden tyyssijana. Kapitalismissa uusi orgaaninen solidaarisuus syntyy mekaanisen solidaarisuuden "alle tai sisään". "...moderni, teollistunut yhteiskunta on sellainen, historiallisesti syntynyt kulttuurinen rakennekokonaisuus, joka rakentuu - sikäli kuin ei hajoa - mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden rakenteellisen yhteensopivuuden ja -kietoutumisen varaan." (Kortteinen 1992, 322). Weberin tavoin Durkheim pitää oikeuden kehittymistä tärkeänä modernisoitumisen indikaattorina. Durkheim sitoo repressiiviset juridiset sanktiot mekaaniseen solidaarisuuteen ja restitutiiviset sanktiot orgaaniseen solidaarisuuteen (Durkheim 1990, 134- 141 ja 211). Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa "sosiaalinen elämä" ts. sosiaa linen integraatio perustuu tajunnan samanlaisuuteen, juridiset sanktiot ovat kostavia eli repressiivisiä. Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa sosiaalisuus perustuu pitkällekehittyneeseen työnjakoon, säännöt ovat sopimuksellisia ja niiden rikkomisesta seuraa vain korjaustoimenpiteitä, joilta puuttuu kaikenlainen rankaisuluonne. Yhteiskunnan kehittyminen ilmenee oikeuden kehittymisenä rankaisutoimenpiteistä kohti korjaustoi menpiteitä. Kapitalismi on puolestaan sellainen yhteiskunta, jossa "sosiaalinen elämä" perustuu sekä mekaaniseen että orgaaniseen solidaarisuuteen. Yhteiskunta pitää koossa itseään sekä mekaanisen pakottamisen että orgaanisen sopimuksellisuuden avulla. Työnjaon patologiset ja abnormaalit muodot johtuvat siitä, että mekaanisen ja orgaanisen solidaarisuuden rakenteellinen yhteenkietoutuminen epäonnistuu.

3.2. Historian subjekti

Sosiologian metodisäännöissä Durkheim korosti rakenteiden (ts. kollektii visen tajunnan) pakottavaa voimaa yksilöihin nähden. Persoonallisuus onkin itseasiassa harhaa. Kysymys on vain sosiaalisten roolien hiukan erilaisista kombinaatioista. Esimerkiksi isän, parturin, lautamiehen roolit plus monet muut mahdolliset roolit määrittelevät jonkun yksilön peittävästi. Sosiaalinen olemassaolo on siis tyystin kollektiivisten faktojen määräämää. Kirjassaan Sosiaalisesta työnjaosta Durkheim tuo esille myös yhteiskunnallisten rakenteiden yksilöllisyyttä luovan ja mahdollistavan potentiaalin. Modernissa yhteiskunnassa pitkälle kehittynyt työnjako mahdollistaa yksilö tajunnan merkittävän autonomisuuden alueen. Työ, orgaanisen solidaarisuuden vallitessa, ei typistä vaan laajentaa yksilön persoonallisuutta. Durkheimin mukaan moderni järjestelmä ei ainoastaan mahdollista erillisten ja erilaisten persoonallisuuksien olemassaoloa, vaan suoranaisesti edellyttää niitä. "Uskontoelämän alkeismuodoissa" Durkheim taas tuo teoriaansa lisää niitä seikkoja, joka korostavat rakenteiden pakottavaa voimaa; rituaalikäyttäytyminen, kollektiiviset representaatiot ja idea kollektiivisesta tiedostamattomasta.

Vaikka Durkheim kovasti kirjoitti yksilöllisen alueen autonomiasta, ei yksilöillä ole mahdollisuutta tulla sellaisiksi subjekteiksi, jotka pystyvät valitsemaan yhteiskuntansa kehityksen suunnan tai päättämään sosiaalisen toimintansa yleisistä ehdoista. Vapaus on vapautta rakenteiden kautta ja rakenteissa, ei vapautta vaikuttaa rakenteisiin. Marxillahan kumouksellinen käytäntö oli juuri vaikuttamista rakenteisiin. Mutta sekä Marx että Durkheim loivat tietynlaisen lineaarisen ja yk sisuuntaisen mallin historian kehityksen suunnasta. Yhteiskunta voi kehittyä kohti kommunismia tai kohti modernia teollisuusyhteiskuntaa orgaanisine solidaarisuuksineen tai taantua ja jopa tuhoutua. Tosin Marxin mielestä yhteiskuntataloudellinen muodostuma ei automaattisesti siirry muodosta toiseen, vaan täytyy olla jokin "edistyksellinen luokka", joka enemmän tai vähemmän tietoisen toiminnan avulla pyrkii kohti uutta muodostumaa. Marxin ja Engelsin mielestä Rooman valtakuntaa seurasi pimeä keskiaika, koska tällaista edistyksellistä luokkaa ei löytynyt. Siis Marxin mukaan ihmiset voivat kohota yhteiskunnallisiksi subjekteiksi luokan kautta siinä määrin, että he muuttavat yhteiskunnan tiettyyn annettuun suuntaan. He voivat jättää pois välivaiheita, mutta eivät määrätä suuntaa, jonka määrää talous ja viimekädessä teknologian taso. Siis tietyn teknologian vallitessa voidaan muodostaa korkeintaan vain orjayhteiskunta, toisen teknologian vallitessa korkeintaan vaan kapitalismi jne..

Durkheimillakin on historiallisen kehityksen suuntia yksi: alkukantaisesta ja traditionaalisesta moderniin. Mutta yksilöiden muuttava toiminta on Durkheimille pikemminkin häiritsevää. Työnjaon kehittyminen ja sosiaalisten vuorovaikutusten määrän lisääntyminen Durkheimin mielestä spontaanisti tuottaa orgaanisesti solidaarista toimintaa ja sitä vastaavan kollektiivisen tietoisuuden. Ihmisten tietoinen puuttuminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen tuottaa patologista työnjakoa. Tosin työnjaosta-kirjassaan Durkheim panee merkille sen seikan, että traditionaalisen arvomaailman tilalle ei ole tullut uutta arvomaailmaa ja se on syynä yksilöiden anomiseen tilaan. Siis Durkheim toisaalta myöntää ihmisten roolin kollektiivisten faktojen luojina. Mutta mielestäni Durkheim niin kuin Marx ja Weberkään eivät pystyneet tyydyttävällä tavalla käsitteellistämään yhteiskunnallisten rakenteiden pakottavien ja vapauttavien poolien dialektiikkaa. Marx tosin antaa pitkin matkaa vihjeitä tällaisen dialektiikan mahdollisuudesta.


Jos haluat kommentoida, klikkaa tästä

Paluu Huttusen kotitekoiselle sivulle