Rauno Huttunen:


5. Anthony Giddens


Sisältö

5.1. Johdanto
5.2. Giddenssin strukturalismin kritiikki eli rakenteistumisen teorian filosofiset perusteet
5.3. Rakenteen ja toimijan ajallis-paikallinen oleminen
5.4. Rakenteen ja järjestelmän käsitteet
5.5. Rakenteistuminen ja rakenteiden kaksinaisuus
5.6. Systeeminen ja sosiaalinen integraatio
5.7. Toimijoiden tietoisuuksien stratifikaatimalli
5.8. Instituutioiden muodot
5.9. Tiivistelmä


Johdanto

Giddenssin rakenteistumisen teoria on kunnianhimoinen yritys ymmärtää yksilön ja yhteiskunnan suhteen rekursiivinen luonne. Rakenteistumisen teoriassaan Giddens yhdistelee mm. analyyttistä toiminnan filosofiaa, strukturalistista kieliteoriaa, nuorta ja vanhaa Marxia, vanhaa Wittgensteinia, heideggerilaista aika-käsitystä, symbolista interaktionismia, etnometodologiaa ja hermeneutiikkaa. Giddenssin skaala on laaja ja jopa elektisistinen, mutta useiden näkökulmien synteesi ei ole hänelle itsetarkoitus, vaan väline ymmärtää ja myös "todistaa" toimijana toimivan ihmisen olemassaoloa. Giddens myötäilee kriittisen teorian intentiota yhdistää teoria ja praksis. Rakenteiden ja toiminnan kaksinaisuuden osoittamisella Giddens haluaa auttaa ihmisiä ymmärtämään subjekti-luonteensa. Rakenteistumisen teorian projektissaan Giddens ilmaisee sympatiansa Frankfurtin koulun kriittistä teoriaa kohtaan, vaikka hän eksplisiittisesti kieltäytyy pohtimasta, "miten yhteiskuntatieteiden asema kriittisenä teoriana tulisi nykymaailmassa tajuta" (Giddens, 1984a, 27).

5.2. Giddenssin strukturalismin kritiikki eli rakenteistumisen teorian filosofiset perusteet

Giddensin rakenteistumisen teoria nousee hänen strukturalismin kritiikistään. Ranskalainen strukturalismi nojautuu yhteiskunnallisia ilmiöitä selittäessään melko pitkälle Ferdinant de Saussuren strukturaalikielitieteen vaikutuksesta syntyneisiin malleihin. Saussure loi useita yleiseen käyttöön tulleita käsitteitä ja erotteluja: kielijärjestelmän ja puhunnan erottaminen; merkin harkinnan varaisen luonteen, käsitysen erojen (diff‚rence) asemasta merkkien ja merkkijärjestelmien analyysinperustana; merkin tulkinta merkityksellistäjän ("ilmauksen") ja merkityksellistettävän ("miellesisältöjen") yhdistymänä; sekä synkronisen ja diakronisen erottamisen (33).

Kieliteoriassaan Saussure piti käsitettä järjestelmä (systeemi) parempana kuin rakenne-käsitettä. Nimenomaan kielijärjestelmän (langue) systemaattinen luonne erottaa sen puhunnasta (parole), joka tarkoittaa aktuaalisesti kirjoitettua tai puhuttua sanaa. Kielijärjestelmä on kielen sosiaalinen, rakenteellinen ja synkroninen aspekti. Kielijärjestelmän erottaminen puhunnasta erottaa sen "mikä on sosiaalista siitä mikä on yksilöllistä" (Saussure 1970, 37 ja Giddens 1984a, 33). Samalla kielijärjestelmän tiukka erottaminen puhunnasta erottaa synkronisen diakronisesta. Tällöin korostetaan kielen pysyviä, yleisiä ja järjestelmänomaisia piirteitä kielen ajallisten ja vaihtelevien piirteiden kustannuksella.

Kielijärjestelmän peruspiirteenä on kielellisten merkkien harkinnanvarainen luonne ja näiden merkkien muotoutuminen "erojen" kautta. Kummatkin piirteet korostavat kielen rakennepiirteitä eivätkä kielellisten ilmausten sisältöä. Saussuren mielestä kielen harkinnanvarainen luonne on todistettu pelkästään sillä, että eri kieliä on olemassa. Objektiivisen maailman oliolla ei ole mitään välttämätöntä yhteyttä sitä kuvaavaan kielelliseen merkkiin (lukuunottamatta onomatopoeettisia sanoja kuten esim. verbi sihistä). Kielijärjestelmän kannalta "koira" ei ole parempi tai huonompi sana tarkoittamaan koiraa kuin sana "dog". Puhujan kannalta tilanne on päinvastainen. Puhuja ei voi harkita mitä sanaa hän käyttää ko. oliosta. Hänen on käytettävä sitä sanaa, joka on jo vakiintunut kielessä.

Koska kieli kokonaisuudessaan (järjestelmän kannalta) on harkinnan varainen suhteessa kohdemaailmaansa, kielen merkit saavat identiteettinsä kielijärjestelmän sisällä vain erojen kautta. Saussure käyttää esimerkkinä Genevestä Pariisiin lähtevää junaa. Ihmiset sanovat, että joka päivä lähtee "sama" Geneve-Pariisi -juna, vaikka eri päivinä onkin eri veturi, eri vaunut, eri henkilökunta jne.. Saussuren mukaan Geneve-Pariisi -juna saa identiteettinsä siitä miten se eroaa muista junista; eri lähtöaika, eri reitti, henkilö versus tavara juna jne.. Samalla tavoin yleisestikin kielessä merkkien identiteetti muodostuu niistä eroista, jotka erottavat merkit toisistaan.

Giddens rakenteistumisen teoriansa perustaa luodessaan alistaa kritiikille edellä mainitut Saussuren käsitykset. Ensinnäkin Saussure häivyttää kielen kohteen ongelmat keskittyessään merkityksellistäjien ja merkityksellistettävien väliseen suhteeseen. Näin jää selittämättä mistä merkityksellistettävät (ilmaisun sisällöt) saavat kyvyn viitata kohteisiin tai tapahtumiin maailmassa. Tämä puute on vaikuttanut Giddenssin mukaan strukturalistisen ajattelun myöhempään kehitykseen (Giddens 1984a, 40).

Toiseksi korostaessaan merkkien muotoutumista erojen kautta, Saussure rajoittuu pelkästään kielen muodollisiin ominaisuuksiin. Tällöin merkkien identiteetti riippuu vain muodollisista eroista ei sisällöistä. Tämä tukahduttaa merkkiä koskevat tulkintaprosessit. Giddensin mielestä Geneve-Pariisi -junan identiteettiä ei voida tarkastella irrallaan siitä yhteydestä, jossa tätä ilmaisua käytetään. Ilmaisun käyttöyhteydessä on kyllä kysymys eroista, mutta ei pelkästään ilmaisujen muodollisista eroista, vaan erojen käytöstä kielenkäytössä eli kielipeleissä. "Täten 'sama juna' saattaa koostua aivan eri veturista ja vaunuista kahdessa eri tapauksessa. Mutta nämä veturit ja vaunut taas eivät toimi 'saman junan' osina junan korjausmiehelle tai raidevalvojalle." (41)

Kolmanneksi Saussuren kielijärjestelmä/puhunta- sekä synkronia/diakronia -erottelusta puuttuu välittäjä tai välittävä tekijä. Saussure ei osoita mitkä mekanismit välittävät kielijärjestelmän systemaattisen ja sosiaalisen luonteen puhunnan satunnaisen ja yksilöllisen luonteen kanssa. Saussurelta puuttuu teoria kieltä käyttävästä ja hallitsevasta 'kielen käyttäjästä'. Hän ei näe sitä kielen käyttäjää, joka arkipäiväisessä kielenkäytössä harjoittaa "sääntöjen ohjaamaa luovuutta" (Chomsky 1964, 23). Näin Saussurelta jää näkemättä kieltä käyttävä ja muuntava sekä kielellisiä merkkejä tulkitseva subjekti. Tästä syystä Saussure ei koskaan joutunut pohtimaan tulkinnan ja ymmärtämisen kehän hermeneuttisia ongelmia.

Synkronian ja systeemin korostaminen yhdistää Saussuren strukturalismin funktionalismiin. Samalla tavoin kuin Saussure myös funktionalistit myöntävät että synkronisen ja diakronisen erottaminen on metodologinen jako. "Kyllähän kieli/yhteiskunta on jatkuvassa muutostilassa, mutta meidän pitää nousta satunnaisesta ja vaihtelevasta diakronisen sfääristä synkronisen sfääriin, jotta näkisimme kokonaisuuden". Giddenssin mielestä ei voida perustella väitettä, jonka mukaan kielijärjestelmiä (strukturalismi) tai sosiaalisia järjestelmiä (funktionalismi) "voidaan tutkia irrallaan muutoksesta ja silti tavalla, joka riittävästi oivaltaa niiden perusluonteen" (Giddens 1984a, 43). Strukturalismi ja myös funktionalismi eivät näe kielen/sosiaalisten järjestelmien rekursiivista eli niiden itseensä palautuvaa ja itseänsä muokkaavaa luonnetta. Esimerkiksi kielessä subjekti ei vain käytä sääntöjä, vaan uusintaa ja myös periaatteessa muuntaa näitä sääntöjä. Kielen säännöt ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat olemassa vain ja ainoastaan silloin kun "toimivat toimijat" uusintavat niitä "ajan virrassa". Koska sekä strukturalisteilta että funktionalisteilta puuttuu adekvaatti käsitys ajasta ja subjektiviteetista, he eivät pysty käsitteellistämään "rakenteiden kaksinaisuutta".

Tunnetuimpana nykyisistä strukturalisteista voidaan pitää Jacques Derridaa. Juuri Derrida halusi radikaalisti irtisanoutua Saussuren kielijärjestelmä/puhunta, synkronia/diakronia sekä merkityksellistäjä/merkityksellistettävä -dikotomioista. Derridan mielestä Saussuren teorialla on sekä kriittinen rooli että "läsnäolon metafysiikkaa" tukeva affirmatiivinen rooli. Perinteen vastaisesti Saussure toisaalta korostaa, että merkin merkityksellistettävää (signifioitu; signatum) ei tule jyrkästi erottaa merkin merkityksellistäjästä (signifioiva; signans), koska ne ovat yhden ja saman tuottamisprosessin kaksi eripuolta. Toisaalta Saussure kuitenkin pitää yllä tiukkaakin eroa merkityksellistäjän ja merkityksellistettävän välillä sekä samaistaa merkityksellistettävän kielen ulkopuoliseen "käsitteeseen". Näin Saussure jättää tien auki "klassiselle välttämättömyydelle", jota Derrida nimittää "transsendentiaaliseksi signifioiduksi". Tämä tarkoittaa sitä, että Saussure jättää tien auki sellaiselle käsitykselle, että merkin merkitys sijaitsee kielen eli merkkien eroavuuksien järjestelmän ulkopuolella.

Derridan mielestä transsendentiaalinen merkityksellistettävän olemus on olla viittaamatta merkityksellistäjään eli se ylittää merkityksellistäjien ketjun eikä enää itse voi toimia merkityksellistäjänä. Kun me hylkäämme transsendentaalisen merkityksellistäjän, me huomaamme, että merkin jakaminen merkityksellistäjään ja merkityksellistettävään tulee mielettömäksi. Derrida myöntää kyllä, että tämä erottelu toimii määrätyissä rajoissa. Esimerkiksi kun käännetään tekstiä kielestä toiseen täytyy aina olettaa että vaikka jollain englannin kielisellä "ilmaisulla" (dog) on joku "sisältö", joka voidaan ilmaista jollain suomenkielisellä "ilmaisulla" (koira). Näin merkeillä "dog" ja "koira" on eri merkityksellistäjä mutta sama merkityksellistettävä. Mutta Derridan mielestä kääntäminen tai kommunikaatio eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia, että kyseessä olisi vain merkityksellistettävän kuljettaminen tai siirtäminen. Derridan mielestä kysymyksessä on pikemminkin transformaatio, jossa myös merkityksellistettäväkin kokee muutoksen.

Toiseksi Derridan mielestä Saussure antaa liian suuren arvon puhunnalle kirjoittamiseen nähden eli hän tekee puhunnasta merkityksellistävän substanssin. Näin "ääni" on itse tietoisuus. Vain puhuessani (sisäisesti tai ulkoisesti) tunnen olevani lähellä "käsitettä" (merkityksellistettävää). Puhunnassa merkityksellistäjä tuntuu häipyvän ihan läpinäkyväksi kirkastaakseen merkityksellistettävää eli "käsitettä", joka viittaa ulkoiseen läsnäoloonsa. Tämä tunne on Derridan mielestä harhaa, johon ovat hairahtuneet länsimaalaiset metafyysikot Platonista Husserliin ja Aristoteleesta Hegeliin. Derrida asettaakin tehtäväkseen kumota läsnäolon (käsitteen tai merkityksen läsnäolon) metafysiikka (30). Derrida haluaakin luopua koko merkityksen käsitteestä ja korvata sen jollain hetkellisemmällä ja epäyhtenäisemmällä ( ks. Derrida 1988, sivu 26 kokonaisuudessaan).

Puhunnan sijalle Derrida haluaa asettaa kirjoituksen, jonka hän käsittää "differancena" eli eroavuuksien järjestelmänä. Derrida ottaa todella vakavasti Saussuren Geneve-Pariisi -junan ja käsittää kirjoituksen juuri sinä eroavuuksien järjestelmänä, jossa merkit saavat identiteettinsä ja merkityksensä. Merkitykset eivät ole ulkoisesti läsnäolevia ideoita, ulkoisia viittauskohteita tai kielen käyttäjän asettamia intentioita, vaan ne ovat "erojen leikkiä" kirjoituksessa. Erojen leikki on jälkien ketjuuntumista, missä merkit viittaavat vain toisiinsa. "Ketjuuntuminen johtaa siihen, että jokainen elementti - foneemi tai grafeemi - on muodostunut toisten ketjuun tai järjestelmään kuuluvien elementtien siihen jättämien jälkien perusteella. Tämä ketjuuntuminen, tämä kudelma on teksti, joka tulee tuotetuksi vain toisen tekstin aiheuttaman muunnoksen kautta." (Giddens 1984, 34) Diff‚rancen periaatteeseen kuuluu, että mikään elementti ei ota eikä anna merkitystä muutoin kuin viittaamalla toiseen elementtiin jälkien taloudessa (36). Diff‚rance on Derridalle jonkinlainen epästruktuurimainen rakenne. Diff‚rance on systemaattista erojen ja niiden jälkien leikkiä eli niiden tilaan ja aikaan asettamista, jotta ne voisivat liittyä toisiinsa. Diff‚rance on samalla liikettä että rakennetta. Siksi diff‚rance on ristiriidassa tavallisesti rakenteen käsitteeseen liitettyjen ominaisuuksien kuten staattinen, synkroninen ja epähistoriallinen kanssa. Ei ole vaikea huomata, että Derrida haluaa korvata Saussuren kielijärjestelmän diff‚rancen käsitteellä sillä varauksella, että diff‚rancen olemassaolotapa ei ole puhunta vaan teksti. Ja samalla tavoin kun Saussurella subjekti on kielijärjestelmän mahdollistama ja ehdollistama, niin Derridalla "subjekti ... on riipuvainen erojen järjestelmästä ja diff‚rancen liikkestä" (sama). Kuitenkin Derridan omasta mielestä, diff‚rancen käsite tekee epäolennaisiksi Saussuren ja muiden metafyysiset käsitteelliset vastakkain asettelut.

Giddens pitää Derridan kielifilosofiaa selvänä edistysaskeleena suhteessa Saussuren teoriaan, mutta hänen mielestään Derrida ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan strukturalistisen ajattelun perusongelmia. Giddens haluaa Wittgensteinin myöhäisfilosofia avulla korjata sekä Derridan että koko strukturalistisen kielifilosofian heikkouksia. Giddens näkee myös yhtäläisyyksiä Wittgensteinin ja Derridan ajattelussa. Wittgensteinillekin kieli on erojen järjestelmä siinä mielessä, että sanojen merkitykset perustetaan "niihin tapoihin joilla ilmaukset ja merkit saavat identiteettinsä kielipelien elementteinä, näissä kielipeleissä tapahtuvissa eriytyimisprosesseissa" (Giddens 1984a, 65). Sekä Derridalle että Wittgensteinille eroavuus on aina ajassa tapahtuvaa siirtymistä. Kummatkin ajattelijat haluavat kumota perinteisen metafysiikan, mutta nämä kumoamisen tavat eroavat ratkaisevasti toisistaan. Siinä missä Derrida haluaa diff‚rancen avulla kumota transsendentiaalisen signifioidun, Wittgenstein haluaa tämänpuoleistaa merkityksen sijoittamalla sen "elämän muotojen käytäntöön". Wittgensteiniin nojautuen Giddens rakentaa Derrida-kritiikkinsä, joka voidaan tiivistää kahteen teemaan (65 - 71):

(i) Giddens näkee hyvin ongelmalliseksi Derridan tavan asettaa kirjoitettu ensisijaiseksi puhuttuun sanaan nähden. Derrida preferoi kirjoitusta, koska puhe on lyhytkestoinen kirjoituksen ollessa pitempi kestoinen. Ensinnäkin Derrida tässä vie pohjaa siltä kritiikiltä, joka koski Saussuren kielijärjestelmän käsitteen ajatonta, staattista ja synkronista luonnetta. Toiseksi Derrida korostaa kirjoitusta, jotta hän voisi käsittää kielelliset merkit "puhtaina" merkityksellistäjinä (piirretty merkintä), jotka vaan suhteutetaan toisten kielellisten merkkien menneisiin tai tuleviin jälkiin. Kummassakin mielessä Giddens pitää Wittgensteinin positioita tai omaa tulkintaansa siitä hedelmällisempänä. Ensinnäkin koska Wittgensteinilla kieli on kielipelien pelaamista, kieli kytketään kiinteästi ajalliseen, aineelliseen ja yhteiskunnalliseen järjestäytymiseen (Tautologisesti määriteltynä kielipelit ovat niiden toimintojen kokonaisuus, jossa kieltä käytetään. Ehkä kielipelin käsitteen tärkeimpänä ideana on viitata yhteisöllisyyteen ja säännön seuraamiseen. Kielipeli on siis kuten peli, jossa seurataan sääntöä ja jota pelaa enemmän kuin yksi pelaaja). Toiseksi merkityksellistettävä (ts. ilmaisun merkitys) on Wittgensteinilla olemassa subjektien tapana käyttää kieltä eli seurata sääntöä, mikä puolestaan tarkoittaa tiettyyn elämänmuotoon osallistumista. Tämä ei tarkoita sitä, että "käyttö" olisi sama asia kuin "merkitys" vaan sitä, "että kielellisten yksiköiden merkitystä voidaan etsiä vain niistä toimintakäytännöistä, joita ne ilmaisevat ja joissa niitä ilmaistaan" (71).

(ii) Sekä Saussure että Derrida eivät kykene tai halua teorioissaan käsitteellistää kielellisen merkin suhdetta viitekohteeseensa sekä tulkitsevan subjektin asemaa merkityksen muodostumisen prosessissa. Giddenssin mukaan Wittgenstein "näki kielen hallinnan kohdemaailmaa koskevan, yhteiskunnallisten käytäntöjen yhteydessä syntyvän tiedon hallintana. Kielen osaaminen on yhtä kuin kyky osallistua niihin elämänmuotoihin, joissa sitä käytetään ilmaisuun ja joita se ilmaisee" (68). Wittgensteinin käsitys "yhteiskunnallisesta kielen järjestäytymisestä" mahdollistaa kielijärjestelmän eli kielen strukturaalisen ja staattisen puolen yhdistämiselle kielenkäyttöön eli kielen subjektiiviseen ja dynaamiseen puoleen. Wittgensteinin käsitys antaa mahdollisuuden rakentaa sillan kielen analyysin ja hermeneuttisen analyysin välille. Näin siksi koska kielen järjestytyminen käsitetään toisistaan eroavien yhteiskunnallisten toimintojen järjestymisenä eikä pelkästään merkkien (Saussure; merkityksellistäjä + merkityksellistettävä) tai ilmauksien (Derrida; merkityksellistettävä) abstraktina ja autonomisena järjestymisenä eroavuuksien kautta. Tältä kannalta mielenkiinnon keskiöön tulee hermeneuttiset tulkitsemisen ongelmat, joissa on kyse merkityksen muotoutumisesta elämänmuotojen keskinäisissä suhteissa. Kun kieli käsitetään pelkkien ilmaisujen eroavuuksien järjestelmänä, menetetään mahdollisuus nähdä subjektien tulkitsevan toiminnan rooli. Derrida on kykenemätön näkemään sitä tulkitsevaa toimintaa eli keskinäistä toistensa ymmärtämistä, mitä arkipäivän elämä välttämättömästi edellyttää.

Giddens pitää strukturalismin yhtenä merkittävänä saavutuksena eroavuuden (difference) käsitteen esilletuomista. Tosin ko. käsite täytyy Wittgensteinin avulla kytkeä yhteiskunnallisiin toimintakäytäntöihin. Tämän käsitteen wittgensteinilaisella tulkinnalle, me pystymme ottamaan ajallisuuden mukaan yhteiskunnallisten rakenteiden analyysiin. Giddens pitää myös strukturalismin tapaa formuloida yhteiskunnallisia ilmiöitä kokonaisuutena tyydyttävämpänä kuin funktioanalyysin tapaa. Saussurelainen strukturaalikielitiede antaa mahdollisuuden käsittää rakenteiden rekursiivinen luonne eli nähdä rakenne sekä inhimillisen toiminnan lähtökohtana että tuotoksena. Kuitenkaan strukturalismi ei tähän kyennyt vaan käsitteellisesti eliminoi rakenteiden rekursiivisuuden toisen poolin eli subjektin. Giddensin mielestä yhteiskuntateorian kiireellisimpänä tehtävänä on subjektin uudelleenlöytäminen lankeamatta subjektivismiin (81).

5.3. Rakenteen ja toimijan ajallis-paikallinen oleminen

Giddensin strukturaation teoria nojautuu edellä käsitellyn strukturalistisen perinteen, Marxin ajattelun sekä Wittgensteinin myöhäisfilosofian hedelmiin, tai paremmin sanottuna Giddenssin omaperäiseen tulkintaan näiden kolmen lähteen ansioista. Marxilta Giddens haluaa omaksua yhteiskunnallisen praksiksen idean eli idean todellisuutta muuttavasta sosiaalisesta toiminnasta. Strukturalismin ja Wittgensteinin käsitykset kielestä Giddens kokee tärkeiksi yhteiskuntateorialle, koska yhteiskunta ja yhteiskunnalliset järjestelmät ovat olemassa juuri kielellisen interaktion kautta. Näin kieltäkäyttävän subjektin ja kielellisten rakenteiden analyysissä on kyse myös yhteiskunnallisen subjektin ja yhteiskunnallisten rakenteiden analyysistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Giddens pitäisi yhteiskuntaa kielenä, vaan sitä, että ne perusseikat, jotka voidaan havaita kielellisten rakenteiden ja kielen käytön suhteessa, voidaan havaita myös yhteiskunnallisten rakenteiden ja käytännön suhteessa. Kummassakin tapauksessa rakenne on olemassa vain käytäntönä, joka on kiinteästi sidoksissa aikaan. Rakenne on olemassa sekä häviävinä että toistuvina momentteina ajan virrassa. Kielen käytössä ja yhteiskunnallisessa praksiksessa toteutetaan tiettyjä rakenteita ajassa ja paikassa, mutta tämä toteuttaminen tapahtuu aina hiukan erilailla (diff‚rance) kuin ajassa aikaisemmin. Wittgensteiniin strukturaatioteoria liittyy siten, että yhteiskunnalliset rakenteet eivät vaikuta toimijoihin gravitaation tavoin, vaan instituutioissa olevien sääntöjen kautta.

Juuri käsitys rakenteiden ajallisuudesta auttaa meitä käsitteellistämään yksilön rakenteisiin vaikuttamisen mahdollisuuden eli rakenteiden kaksinaisuuden mahdollisuuden. Rakenteet eivät ole ajassa tapahtuvaan toimintaan nähden ulkoisia, vaan ne toteutuvat ja uusiutuvat ajassa ja paikassa yksilöiden ja yhteisöjen konkreettisessa yhteiskunnallisessa praksiksessa. Rakenteet eivät ole olemassa yleisesti ja ajattomasti jossain ideoiden sfäärissä. Ne eivät ohjaa tuonpuoleisesta käsin ihmisten konkreettista toimintaa. Giddenssin mielestä yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole pelkästään ideaalityyppejä eli tutkijan luomia malleja, joilla vain konstruoidaan todellisuutta (esim. L‚vi-Strauss 1968, 271), vaan ne todella ovat olemassa yhteiskunnallisessa praksiksessa. Tällaisen harhan, jossa yhteiskunnalliset rakenteet nähdään jotenkin tuonpuoleisena tai pelkästään analyyttisenä, on aiheuttanut sellainen näkemys, joka erottaa jyrkästi yhteiskunnan tutkimisessa synkronisen ja diakronisen tarkastelutavan.

Kun funktionalistinen tai strukturalistinen sosiologia sulkeisti pois ajan saadakseen siitä poikkileikkauksen tai "valokuvan", se samalla sulkeisti pois toimivan subjektin. Rakenteita uusintavan ajallisen toiminnan toimija eli subjekti ei näy tai "valotu" edellä mainitun kaltaisessa valokuvassa. Näin on siksi, että konkreettinen toimija on sidottu aikaan ja paikkaani. Näitä ulottuvuuksia ei havaita pelkällä synkronisella analyysillä ja diakroninen analyysi ilman rakenteellista aspektia jää pelkäksi perättäisten tapatumien kirjaamiseksi eli triviaaliksi historian kirjoitukseksi.

Temporaalisuuden merkitystä korostaessaan Giddens viittaa Heideggerin aika-käsitykseen. Heideggerillahan kaikki olemassaoleva ei ole vain ajallisesti olemassaolevaa, vaan kaikki olemassaoleva on ajallista (Heidegger 1978, 40). Heideggerin mielestä aika ja sen kokeminen eivät muodostu yksittäisistä nyt -hetkistä, vaan Dasein (ihmisen läsnäolo/tietoisuus) on jatkuvaa virtaa, jossa menneisyys (muisti) ja tulevaisuus (ennakointi) ovat läsnä. Näin Giddenssin mielestä toimijana toimiminen ei viittaa sarjaan yksittäisiä tekoja, jotka tapahtuvat nyt -hetkien sarjassa. Toimija eksistoi toimimisen jatkuvassa virrassa. Tähän Giddens lisää sen tärkeän seikan, että toimija toimimisen virrassa, minä ajankohtana tahansa, olisi voinut toimia toisin (Giddens 1984a, 97).

Giddenssin mukaan me voimme hahmottaa kolme toisiinsa kytkeytyvää ajallisuuden muotoa, jotka tunkeutuvat kaikille yhteiskunnallisen elämän momenteille. Ensinnäkin voimme ajatella "päivästä toiseen elämän kestoa" (the dur‚e of day-to-day life), joka ilmenee toimintojen toistuvuutena tai ajan suunnan käännettävyytenä kuten L‚vi-Strauss sen sanoisi. Tällaisessa kestossa on kysymys jokapäiväisten askareiden toistumisesta päivästä toiseen. Tämä päivästä toiseen dur‚e sekoittuu yksilön elämänkaaren kestoon (the dur‚e of the lifespan; longue dur‚e), joka on toinen ajallisuuden muoto. Tällaisen keston takia ihmiset tuntevat olemassaolonsa rajallisuuden ja ajan suunnan irreversiaalisuuden/kääntämättömyyden.

Siis päivästä toiseen dur‚e koetaan käännettävänä ja melkein ikuisuuteen asti toistuvana, mutta elämänkaaren dur‚e koetaan rajallisena ja toistumattomana. Giddenssin mielestä voi olla, että em. elämänkaaren keston kokeminen ei ole mikään antropologinen vakio, vaan sisältää etnosentristisiä esioletuksia. Esimerkiksi kulttuureissa, joissa uskotaan reinkarnaatioon voi pitkän keston kokeminen olla varsin toisenlaista. Mutta joka tapauksessa lyhyen keston ja pitkän keston ajallisuuden muodot sekoittuvat kolmanteen ajallisuuden muotoon eli instituutioiden tai institutionalisoitujen toimintakäytäntöjen kestoon. Tämä on kaikista pisin keston muoto, sillä instituutiothan elävät pitempään kuin ne yksilöt, joiden toiminta yllä pitää instituutioita.


päivästä toiseen kesto: "toistuva aika"

elämänkaaren kesto: "toistumaton aika"

instituutioiden pitkä kesto: "toistuva aika"

Kuvio 2. Ajallisuuden muodot (Giddens 1984b, 35).

Nämä edellä mainitut kestot liittyvät kiinteästi myös toiminnan spatiaaliseen ulottuvuuteen. Inhimillisen toiminnan ja samalla sekä rakenteen että subjektin temporaalis-spatiaalista luonnetta Giddens yrittää valaista viittaamalla Lundin koulun aika-geografiaan (111-119). Sen kehitti Torsten Hägerstrand Lundin yliopistossa tutkiessaan aika-resursseja ja sosio-kulttuurillista ekologiaa (Carlstein 1982, 39). Aika-geograafisilla malleilla Hägestrand kuvaa ihmisen "polkua" ajan ja paikan muodostamassa tilassa.

Hägestrandin mukaan ihmisen aika-avaruuspolkua rajoittavat seuraavat objektiiviset seikat (Hägestrand 1975, Carlstein 1982, 49):

1. Ihmiskehon jakamattomuus.
2. Rajoitettu elinaika.
3. Rajoitettu kyky ottaa osaa enempään kuin yhteen tehtävään tai aktiviteettiin samanaikaisesti.
4. Se tosiasia, että jokaisella aktiviteetilla tai projektilla on rajoitettu kesto.
5. Se tosiasia, että tilassa liikkuminen on myös ajassa liikkumista.
6. Rajoitettu "pakkaamiskapasiteetti" aika-paikka -avaruudessa; kaksi ihmistä ei voi miehittää samaa tilaa samanaikaisesti.
7. Territoriaalisen tai terrestiaalisen tilan rajallisuus (katsottiinpa sitten maatilaa, kaupunkia, maata tai vaikka koko maapalloa.

Näiden luonnollisten seikkojen lisäksi ihmisen mahdollista aika-avaruuspolkua rajoittavat tai ohjaavat institutionaaliset tekijät eli instituutiot, jotka ilmenevät päivittäisen polun rutinoitumisena. Instituutiot ohjaavat ihmisten toimintakäytäntöjä eri vahvuisilla ja erilaisiin voimavaroihin perustuvilla säännöillä. Voimavarat Giddens jakaa auktorisaatioon eli toimintaan velvoittamiseen (fyysinen pakko saktiona) ja allokaatioon eli suostuttamiseen. Instituutiot Giddens määrittelee syvälle juurtuneiksi vakiintuneiksi yhteiskunnallisiksi toimintakäytännöiksi, joita toimijat ja heistä muodostuneet ryhmät jatkuvasti uusintavat (Giddens 1984a, 112-3). Tämä uusintaminen tarkoittaa tietyssä ajassa ja tilassa tapahtuvia päivittäisiä, viikottaisia jne. konkreettisia uusintamisakteja. Instituutiot eivät kuitenkaan pelkästään rajoita toimijoiden yhteiskunnallista toimintaa vaan myös ylipäänsä mahdollistavat sen. Toinen seikka on se, että on olemassa paljon tarpeettomia instituutioita ja sen lisäksi tuiki tarpeellisissa instituutioissa esiintyy tarpeetonta repressiota ja pakottamista.

5.4. Rakenteen ja järjestelmän käsitteet

Kuten edellä kirjoitetusta on käynyt ilmi, Giddens ei pidä rakenneta jonkinlaisena yhteiskunnan jähmettyneenä valokuvamaisena hahmotelmana. Giddens viittaa rakenteen aspektilla sääntöihin ja käytettävissä oleviin voimavaroihin, jotka yhteiskunnallisessa uusintamisessa sitovat ajan ja paikan yhteiskunnallisiin järjestelmiin. Säännöt ja käytettävissä olevat voimavarat ovat olemassa rekursiivisesti sekä toimijoiden toiminnan ehtoina että tuotteina. Merkille pantavaa on, että Giddens halua tehdä selkeän eron rakenteen ja järjestelmän (systeemi) käsitteiden kanssa. Yhteiskunnalliset rakenteet ovat olemassa yhteiskunnassa objektiivisesti mutta eivät "suoraan", vaan yhteiskunnallisten järjestelmien "rakenteellisina ominaisuuksina". Yhteiskunnalliset järjestelmät puolestaan koostuvat yksilöiden ja ryhmien välisistä vakiintuneista suhteista eli instituutioista, jotka ovat syvälle aikaan ja paikkaan segmentoituneita toistuvia yhteiskunnallisia toimintakäytäntöjä.

Rakenneanalyysi yhteiskuntatieteissä on yhteiskunnallisten järjestelmien rakenteistumisen tutkimista. Järjestelmä on tämän käsityksen mukaan rakenteistunut kokonaisuus ja tämä rakenteistuminen on olemassa "erojen tosiasiallisena jäsentymisenä" (Giddens 1984, 110). Siis rakenne on reaalisesti olemassa ajassa ja paikassa, muttei suoraan, vaan järjestelmien järjestymisprosesseissa.

Jotta voisimme paremmin ymmärtää rakenteen ja järjestelmän suhdetta, täytyy tarkentaa a) säännön ja b) käytettävissä olevien voimavarojen käsitteitä. a) Giddenssin käsitykset säännöstä ja säännön seuraamisesta nojautuvat Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan. Wittgensteinin mukaan säännön seuraaminen on "sen tietämistä, miten toimintaa tästä jatketaan", toisin sanoen sen tietämistä, miten sääntöjen mukaan "pelataan". Tämä ei kuitenkaan tarkoita aina sitä, että säännöistä oltaisiin tietoisia. Esimerkiksi ihmisen voidaan sanoa hallitsevan jotain vierasta kieltä silloin kun hän ei enää tietoisesti seuraa ko. kielen kielioppia lauseita muodostaessaan. Ja oman äidinkielemme kohdallahan me kykenemme hyvin rajoitetusti eksplikoimaan sitä kielioppia, jota kieltä käyttäessämme seuraamme. Ja sama pätee yhteiskunnallisissa toimintakäytännöissä. Joka päivä me osallistumme monien instituutioiden yllä pitämiseen tietämättämme. Me tiedämme miten toimia tiettynä ajan hetkenä tietyssä paikassa, vaikka emme pystyisikään eksplikoimaan sitä sääntöä, jota seuraamme. Mutta luonnollisesti me myös pystymme kysyttäessä usein suullisesti ilmaisemaan mitä sääntöä seuraamme. Näin voimme erottaa instituutioita ja sääntöä koskien kahdenlaista tietoa; diskurssiivista ja praktista.

Wittgenstein filosofoi vielä pitemmälle säännön seuraamisesta. Hänen mielestään me emme pysty tarkasti rajaamaan jonkin sanan käyttöä sanakirjamaisessa mielessä; "...ei siksi, että emme tiedä niiden todellista määritelmää, vaan siksi, ettei niiden todellista 'määritelmää' ole olemassakaan. Tällaisen määritelmän olemassaolon otaksuminen olisi suunnilleen samaa kuin jos otaksuisimme, että lapset aina keskenään palola leikkiessään pelaisivat jotakin peliä tiukkojen sääntöjen mukaan" (Wittgenstein 1972, 25). Eli instituutioidenkaan suhteen emme voi tarkasti määritellä mitä sääntöä seurataan, koska ajassa ja paikassa uusinnettavat säännöt eivät säily samanlaisina eivätkä ne monestikaan ole kovin tarkasti määriteltävissä tai diskursiivisesti esitettävissä.

b) Käytettävissä olevien voimavarojen käsitteessä on kyse vallasta. Giddens on sanonutkin, että "viittaamalla resursseihin haluan painottaa valta-käsitteen keskeisyyttä yhteiskuntateorialle" (Giddens 1982, 38). Valta merkitsee käytettävissä olevien voimavarojen hallitsemista. Tätä voidaan tarkastella kahdesta perspektiivistä; toisaalta instituutioiden kykynä pitää yllä hallinta- tai dominaatiorakenteita sekä toimijoiden kykynä saada aikaan halutunlaista muuntumista eli transformaatiota. Valtaa tutkittaessa voidaan siis erottaa kaksi vallan analyysin perspektiiviä: toisaalta instituutioiden analyysi ja toisaalta strategisen käyttäytymisen analyysi.

Tässä yhteydessä meitä kiinnostaa institutionaalinen analyysi eli institutionaalisten voimavarojen analyysi. Institutionaalisissa kanssakäymisen muodoissa esiintyy kahdenlaista toisistaan erotettavaa käytettävissä olevien voimavarojen muotoa ja kaksi sanktioiden päämuotoa (ks. kuvio 4).


Käytettävissä olevat voimavarat

Sanktion muoto

TOIMINTAAN VELVOITTAMINEN

eli auktorisaatio

FYYSINEN PAKKO
KÄYTTÖÖN OIKEUTTAMINEN

eli allokaatio

SUOSTUTTAMINEN

Kuvio 4. Käytettävissä olevien voimavarojen jaottelu (Giddens 1984a,).


Toimintaan velvoittaminen viittaa resursseihin, joilla saadaan henkilö tai henkilöt toimimaan tietyllä tavalla. Käyttöön oikeuttaminen viittaa resurssiin omistaa tai hallita aineellisia kohteita tai ilmiöitä. Toimintaan velvoittaminen eli auktorisaatio on siis resurssi ihmisten suhteen ja käyttöön oikeuttaminen eli allokaatio on resurssi aineellisten ilmiöiden suhteen. Toimintaan velvoittaminen ja käyttöön oikeuttaminen voivat liittyä jompaankumpaan tai molempiin sanktioinnin muotoon. Sanktioiden muotojen rajalinja on toisaalta häilyvä. Esimerkiksi mahdollisuus välttää pakkoon perustuva toimenpide voidaan nähdä suostuttamisena (Giddens 1984a, 153-4).

5.4. Rakenteistuminen ja rakenteiden kaksinaisuus


RAKENNE

Säännöt ja käytettävissä olevat voimavarat yhteiskunnallisten järjestelmien ominaisuuksiksi järjestäytyneinä. Rakenteet ovat olemassa vain "rakenteellisina ominaisuuksina"

JÄRJESTELMÄ

Säännöllisiksi yhteiskunnallisiksi toimintakäy(systeemi) tännöiksi järjestäytyneet, jatkuvasti uusinnetut suhteet toimijoiden ja heistä muodostuneiden kollektiivien välillä.

RAKENTEISTUMINEN

Vuorovaikutuksen synnyttämät tilanteet, jotka määrävät rakenteiden jatkuvuutta tai muuntu mista ja siten myös järjestelmien uusintamista

(Giddens 1984a, 112).


Rakenteet eivät ole olemassa sellaisenaan ajassa ja paikassa tapahtuvissa yhteiskunnallisissa toimintakäytännöissä eli vuorovaikutussuhteissa. Ne ovat olemassa vain järjestelmien (systeemien) rakenteellisina ominaisuuksina (ts. sääntöinä ja käytettävissä olevina voimavaroina). Giddenssin terminologian mukaan järjestelmillä on rakenteellisia ominaisuuksia, mutta yhteiskunnalliset järjestelmät eivät itse ole rakenteita. Rakenteistuminen on vuorovaikutustilanteiden eli yhteiskunnallisten toimintakäytäntöjen jäsentymistä erojen kautta vakiintuneiksi toimintakäytännöiksi. Rakenteistuminen on juuri se prosessi, jossa toimijat sääntöjen ja käyttävissä olevien voimavarojen avulla joko uusintavat yhteiskunnalliset järjestelmät samanlaisena tai muuntuneina toimintakäytäntöinä (,jotka puolestaan luovat säännöt ja resurssit yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle).

Juuri tällä rakenteistumisen käsitteellä Giddens perustelee rakenteiden kaksinaisuuden. Rakenteiden kaksinaisuudella Giddens rkoittaa sitä, "että yhteiskunnallisten järjestelmien rakenteelliset ominaisuudet [säännöt ja resurssit, RH] ovat järjestelmää ylläpitävien toimintakäytäntöjen kannalta sekä niiden välineitä että tuotoksia" (118). Tällä muotoilulla rakenteistumisen teoria hylkää jaottelut synkroninen/diakronien ja staattinen/dynaaminen sekä käsityksen rakenteesta pelkkänä pidäkkeenä. Ei ole olemassa ajan ja paikan ulkopuolella olevia rakenteita, vaan rakenteet ovat olemassa järjestelmien rakenteellisina ominaisuuksina, joita uusinnetaan yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen virrassa. Ja nämä rakenteelliset ominaisuudet eivät ole vain yhteiskunnallisen toiminnan ehkäisijöitä vaan myös mahdollistajia. Tietenkin tietyn mahdollisuuden realisoituminen sulkee pois vaihtoehtoiset mahdollisuudet ja tässä mielessä järjestelmien rakenteelliset ominaisuudet ovat rajoittavia ja suuntaavia. Mutta rakenteet tai järjestelmien rakenteelliset ominaisuudet eivät sinänsä ole yhteiskunnallisen toimijan vapauden este, ainoastaan repressiiviset rakenteelliset ominaisuudet ovat.

Yhteiskunnalliset järjestelmät siis uusinnetaan ajallisessa ja konkreettisessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Jokainen toimintaprosessi, olkoon se kuinka pakotettu tahansa, tuottaa jotain uutta - sisältää tuoreen teon. Toisaalta kaikki toiminta on osa menneen jatkumista. Tämä pitää paikkansa kaikkein radikaaleimmissakin muutosprosesseissa. Aina säilyvät tietyt rakenteelliset ominaisuudet, jotka sitten mahdollistavat muuntuneet rakenteelliset ominaisuudet. Mutta kaikki tämä tapahtuu ajan virrassa, jossa ei ole erotettavissa erillisiä momentteja, jossa rakenteelliset ominaisuudet olisivat olemassa ensin välineinä ja sitten tuotoksina; järjestelmien rakenteelliset ominaisuudet ovat olemassa samanaikaisesti toiminnan välineinä ja tuotoksina. Tämä on rakenteiden olennainen piirre. Ne ovat olemassa vain jatkuvassa muotoutumisensa prosessissa eli rakenteet ovat rakenteistumista. Jatkuva muotoutuminen on taas yhteiskunnallisten toimijoiden jatkuvaa toimintaa ja vuorovaikutusta, jossa säännöt ja resurssit (järjestelmien rakenteelliset ominaisuudet) jäsentyvät alati uudelleen.

5.5. Systeeminen ja sosiaalinen integraatio

Kuten edellä on käynyt ilmi, Giddenssin mukaan yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen järjestelmät eli systeemit uusinnetaan rakenteen kaksinaisuuden kautta. Tämä tarkoittaa siis sitä, että rakenteet - jotka ovat olemassa systeemien rakenteellisina ominaisuuksina käytettävissä olevina voimavaroina ja resursseina - ovat olemassa sekä toimijoiden toiminnan ehtoina että tuloksina. Integraation käsite Giddenssillä viittaa toimijoiden toimintojen keskinäiseen riippuvuuden asteeseen ts. systeemisyyteen ("järjestelmämäisyyteen"). Integraation Giddens määrittelee yleisellä tasolla "... vakiinnutetuiksi suhteiksi, keskinäiseksi vaihdannaksi ja heidän toimintakäytäntöjensä vastavuoroisuudeksi joko toimijain tai heidän muodostamiensa ryhmien ja yhteisöjen (kollektiivien) välillä. 'Toimintakäytäntöjen vastavuoroisuus' taas tulee käsittää tarkastelun kohteena olevien osapuolten välisiksi sekä autonomiaa että keskinäistä riippuvuutta ilmentäviksi suhteiksi" (Giddens 1984a, 128). Giddens korostaa, että hän ei halua käyttää integraation käsitettä synonyyminä sosiaaliselle koheesiolle eikä keskinäiselle yhteisymmärrykselle.

Systeemisen ja sosiaalisen integraation Giddens haluaa eriyttää seuraavalla tavalla:


Sosiaalinen integraatio

Toimijoiden välinen vastavuoroisuus

Systeeminen integraatio

Systeemien ja kollektiivien välinen vastavuoroisuus

Kuvio 5. Systeeminen ja sosiaalinen integraatio (sama).

Sosiaalisessa integraatiossa systeemimäisyys ilmenee välittömällä kasvoista kasvoihin tapahtuvalla vuorovaikutuksen tasolla. Sosiaalisen integraation käsitteellä Giddens haluaa korostaa ajallis-paikallisen läsnäolon merkitystä yhteiskunnallisissa suhteissa. Systeeminen integraatio on sekä systeemien että kollektiivisten toimijoiden integraatioita. Giddenssin mukaan sosiaalinen integraatio on ensisijainen systeemiseen integraatioon nähden. Tämä liittyy ensinnäkin siihen Giddenssin periaatteelliseen näkemykseen, että yhteiskunnilla ja systeemeillä sinällään ei ole mitään tarpeita eikä intressejä. Näitä seikkoja on vain ihmisillä (315). Toiseksi nimenomaan sosiaalisesta integraatiossa toteutuu rakenteiden kaksinaisuuden toinen pooli eli rakenteiden uusiutuminen ajallis-paikallisessa praksiksessa. "Rakenteen kaksinaisuus suhteuttaa arkipäivän toimintojen pienimmänkin ilmentymän laajojen yhteiskunnallisten järjestelmien [systeemien, RH] ominaisuuksien muotoutumiseen: kun sanon kieliopin mukaisen englannin kielen lauseen tavallisessa keskustelussa osallistun englannin uusintamiseen kielenä. Tämä on lauseen lausumisen ei-aiottu, odottamaton seuraus, mutta se kytkeytyy myös suoraan rakenteen kaksinaisuuden rekursiivisuuteen." (130)

Tässä Giddenssin mainitsemassa esimerkissä systeeminen ja sosiaalinen integraatio lankeavat yhteen. Jos kaikki yhteiskunnallinen uusintaminen olisi samanlaista, ei jakoa systeemiseen ja sosiaalisen integraatioon tarvittaisi. Mutta on olemassa sellaisia ei-aiottuja toiminnan seurauksia, jossa nämä seuraukset ulottuvat yli rakenteiden kaksinaisuuden rekursiivisten seurausten. Tämä seikka tuo mukaan systeemisiä sääntelymekanismeja. Giddens jakaa systeemin sääntelymekanismit kolmeen ryhmään seuraavalla sivulla olevan kuvionmukaisesti:

Systeemi =

toimintojen keskinäinen riippuvuus käsitettynä:
1) homeostaasioivina kausaalisina palautekytkentöinä
2) itsesäätöisyytenä, joka perustuu feedback-informaa tioon
3) reflektoivana itsesäätöisyytenä

Kuvio 6. Systeemisten mekanismien tasot (130).

Funktioanalyyttisessä tutkimuksessa yhteiskunnallisen systeemin eri osien keskinäinen riippuvuus nähdään homeostaasioivina palautekytkentöinä. Giddenssin mielestä homeostaasiset kytkennät ovat vain yksi toimintojen keskinäisen riippuvuuden muoto tai taso. Seuraava ja korkeampi taso on feedback-prosesseihin perustuva itsesääntely, joissa tärkeänä osana on valikoivien "informaatiofilttereiden" toiminta. Tasapainon edistämisen lisäksi feedback-mekanismit voivat viedä kontrolloitua muutosta eteenpäin tiettyyn suuntaan. Kolmas ja korkein taso on reflektoiva itsesääntely, jota esiintyy edellisistä poiketen vain yhteiskunnallisissa systeemeissä.

Havainnollistaakseen näitä kolmea tasoa Giddens käyttää esimerkkinä köyhyyskehää. Aineellisen hyvinvoinnin puute johtaa alhaiseen koulutustasoon ja tämä edelleen huonosti palkattuun työhön, josta seurauksena on materiaalisen hyvinvoinnin puutteen uusiutuminen. Köyhyyskehä on selvästi homeostaattinen mekanismi, jossa jokainen tekijä vahvistaa seuraavaa tekijää eikä mikään tekijä toimi säätelevänä filtterinä. Voi olla että tarkemmassa tutkimuksessa havaitaan että tutkinto, joka säätelee pääsyä koulutuksen seuraavalle tasolle toimiikin sinä informaatiofiltterinä, joka kontrolloi kehän muita tekijöitä. Tällöin tämän filtterin rekisteröimä ja välittämä feedback-vaikutus voi joko pitää yllä tasapainotilaa tai säädellä tiettyyn suuntaan menevää muutosta. "Tällainen prosessi voi olla vaikkapa työväenluokasta lähtevien lasten asteittainen siirtyminen virkamies- ja toimihenkilöasemiin [silloin kun filtteri suuntaa muutosta, RH]. Otaksukaamme edelleen, että opetusministeriö käyttää hyväkseen tietoa köyhyyskehästä ... ja katkaisee tämän kehän: tällöin reflektoiva toiminnan tarkkailu tulee uutena vaikuttavana tekijänä mukaan yhteiskunnallisen järjestelmän organisoitumisprosesseihin." (132) Giddenssin mielestä reflektoivien itsesäätelypyrkimysten lisääntyminen systeemisessä integraatiossa onkin tunnusomainen piirre modernille yhteiskunnalle.

5.6. Toimijoiden tietoisuuden stratifikaatiomalli

Yhteiskunnalliset järjestelmät ja instituutiot eivät luo itse itseään ikäänkuin toimijoiden selän takana. Jokaisella toimijalla on Giddenssin mukaan suhteellisen paljon tietoa niistä järjestelmistä, joita hän toiminnallaan osallistuu uusintamaan (Giddens 1984a, 120). Mutta, kuten aiemmin totesin, tämä tieto ei ole useinkaan luonteeltaan diskursiivista eli selvästi kielellisesti artikuloitavissa. Tämä tieto on pääosin luonteeltaan praktista. Praktisen tiedon merkitystä toimijalle ei pidä väheksy. Sillä on tärkeä merkitys myös rakenteiden kaksinaisuudelle. Praktinen tietohan on juuri tietoa siitä, miten käytännössä rakenteet uusinnetaan eli tietoa siitä miten minun tulee toimia. "Kaikki yhteiskunnalliset toimijat, olipa heidän yhteiskunnallinen asemansa kuinka matala tahansa, omaavat ainakin jonkinlaisen tiedollisen otteen niistä yhteiskuntasuhteista, jotka heitä sortavat." (120) Yksilöiden mahdollisuus muuttaa ja kumota repressiiviset rakenteet perustuu juuri tähän praktisen tiedon olemassaoloon. Tietenkin käytännön tietoisuudella on monia rajoituksia. Ehkä tärkein on se, että toimija tietää pätevästi vain tutuista järjetelmistä. Heti kun toiminnan olosuhteet ratkaisevasti muuttuvat tai toiminta siirtyy uusiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin, käytännöllinen tietoisuus joutuu eksyksiin.

Marxillahan ei ollut tällaista praktisen tiedon käsitettä. Hän kirjoitti Pääoman juuri työläisille, että näistä voisi tulla filosofien haaveileman emansipaation materiaalinen voima. Kirjeessään ranskalaiselle kustantajalle Marx antaa luvan julkaista Pääoman erillisinä vihkosina, jotta se helpottaisi työläisten mahdollisuutta tutustua hänen teoriaansa (Marx 1975, 27). Marxin mielestä vallankumoukseen kykenevät vain Gidenssin termeillä sanottuna kapitalismin rakenteistä diskurssiivista tietoa omaavat työläiset. Myös Lenin oli sitä mieltä, että työläiset eivät pysty spontaanisti kehittämään pätevää tietoa kapitalismin rakenteista. Siksi tarvitaan ammattivallankumouksellisia, jotka vievät "oikean tietoisuuden" työväenluokalle. Althusser ei käsittääkseni kannattanut leniniläistä näkemystä ammattivallankumouksellisista, vaan Marxin tavoin halusi työläisten rohkeasti lukevan Pääomaa. Althusser tekikin lähinnä työläisille tarkoitetun Pääoman lukuohjeen (Althusser 1984, 67-85). Althusser ja muut ns. strukturalistisen marxismin edustajat eivät kyenneet käsitteellistämään yhteiskuntaa muuttamaan pystyvää toimijaa mm. siksi, että he tekivät jyrkän jaon tieteen ja ideologian välille, jossa ei ollut sijaa praktiselle tiedolle.

Diskurssiivisen ja praktisen tiedon jaottelun mukaisesti Giddens jakaa toimijoiden tietoisuuden diskurssiiviseksi ja praktiseksi. Yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa toimija tulee toimeen ts. kykenee seuraamaan sääntöä nimenomaan praktisen tietoisuutensa ansiosta. Praktinen tietoisuus perustuu intersubjektiivisesti jaettuun kulttuurisen tiedon varastoon. Näiden kahden tietoisuuden tason lisäksi Giddens erottaa vielä kolmannenkin tietoisuuden tason eli tiedostamattomien motiivien ja kognitioiden tason (Giddens 1984b, 7).

Gidenssin mielestä Freudin kehittelemä tiedostamaton motivaatio on hyvin merkittävä inhimillisen toiminnan piirre. Gidenssin mallissa jako praktisen ja diskurssiivisen tietoisuuden välillä on liukuva, mutta tiedostamattomien motiivien taso erottuu näistä kahdesta muusta tasosta hyvin jyrkästi. Selittaessään toimintaansa toimijat pystyvät yleensä melko hyvin tuomaan diskurssiin praktisessa tietoisuudessa olevia intentioita. Sen sijaan tiedostamattomat motiivit jäävät normaalisti diskurssiivisen tietoisuuden tavoittamattomiin. Tämän lisäksi inhimillisen toiminnan olosuhteissa on tekijöitä, jotka jäävät sekä diskurssiivisen että praktisen tiedon piirin ulkopuolle. Samoin osa inhimillisen toiminnan seurauksista jää praktisen että diskurssiivisen ennustuskyvyn ulkopuolelle. Edellistä Giddens kutsuu toiminnan tuntemattomiksi olosuhteiksi ja jälkimmäistä toiminnan tarkoittamattomiksi seurauksiksi (Giddens 1984a, 98-103).

2.4.5 Instituutioiden muodot

Giddens määritteli instituutiot syvälle aikaan ja paikkaan juurtuneiksi toimintakäytännöiksi. Hän lajittelee instituutiot sen mukaan minkälaisesta toiminnan strukturoitumisesta eli minkä lajin säännöistä ja resursseista on kysymys. Vuorovaikutus voi strukturoitua signifikaatio-, dominaatio- tai legitimaatiorakenteiksi. Seuraavassa kaaviossa kuvataan miten toimintakäytännöt eli vuorovaikutussuhteet ovat modaliteettien kautta suhteessa rakenteisiin. Toimijan kannalta katsottuna nämä modaliteetit kytkevät toimijan käyttämät tietovarannot ja voimavarat toiminnan rakenteellisiin ominaisuuksiin. Instituutioiden ja toiminnan rakenteellisten ominaisuuksien kannalta katsottuna modaliteetit ovat sääntöjä ja yhteiskunnallisia voimavaroja, joilla vuorovaikutusta säännellään.


rakenne

signifikaatio dominaatio legitimaatio

modaliteetti

tulkinnalliset skeemat kyky normi

vuorovaikutus

kommunikaatio valta sanktio

Kuvio 8. Vuorovaikutuksen ja sen rakenteellisten ominaisuuksien lajit Giddenssillä (Giddens 1984a, 136 ja 1984b, 29).


Yllä esitetty kaavio on jonkinlainen ideaalityyppinen esitys rakenteellisten ominaisuuksien ja vuorovaikutuksen eri lajien suhteesta. Todellisuudessa ei voida vuorovaikutuksesta erottaa kommunikaatiota, valtaa ja sanktioita eikä niiden rakenteellisia ominaisuuksia toisistaan. "Merkityksen kommunikaatio vuorovaikutuksessa ei tapahdu erikseen irrallaan valtasuhteiden toiminnallisista vaikutuksista tai normatiivisten sanktioiden luoman kehikon ulkopuolella." (Giddens 1984a, 136) Kaikki nämä toimintakäytännön muodot liittyvät kiinteästi toisiinsa eikä mikään toimintakäytäntö koskaan ole vain yhden tyyppisen säännön tai voimavaran käyttöä.

Giddens tekee tästä signifikaatio-dominaatio-legitimaatio -triangelista perustan, jonka avulla hän lähtee luokittelemaan yhteiskunnallisia instituutioita kuvion 9 osoittamalla tavalla. Kutakin instituutioiden lajia tulee tarkastella sen mukaan, mitä voimavarojen ja sääntöjen lajia ne käyttävät ensisijaisesti hyväkseen.


Ensisijain en rakenteellinen ominaisuus Instituution laji Teorian laji
S - D - L symbolisen järjestyneisyydet/diskurssin eri muodot koodien teoria
D(aukt.) - S - L poliittiset instituutiot auktorisatiivisten resurssien teoria
D(allok.) -S -L taloudelliset instituutiot allokatiivisten resurssien teoria
L - D - S Oikeus- ja pakkoinstituutiot normatiivisen sääntelyn teoria

Kuvio 9. Instituutioiden lajit sekä niitä vastaavat voimavarat ja teorian lajit Giddenssillä. S tarkoittaa signifikaatiota eli merkityksen muodostumista, D dominaatiota eli hallintaa ja L legitimaatiota eli oikeuttamista (Giddens 1984a, 173 ja 1984b, 31).


Symbolisten järjestymien ja diskurssimuotojen erittelyssä on tietenkin ensisijassa kysymys merkityksen muodostumisesta, mutta tällainen erittely ei saa jättää huomioimatta sitä, miten diskurssin muodot kytkeytyvät dominaatioon ja legitimaatioon. Tämän triangelin keskinäisiä kytkentöjä ei luonnollisestikaan saa unohtaa muitakaan instituutiotyyppejä analysoidessakaan. Taulukossa mainittu koodien teoria tarkoittaa sekä merkkien (signs) että symbolien tutkimista, mitkä Giddens haluaa selvästi erottaa toisistaan. Giddens pitää ansiokkaana Ricoeurin tapaa erottaa merkki ja symboli. "...mitä tahansa merkityksen muodostumisen rakennetta, jossa suora, primääri, nimenomainen (literal) merkitys lisäksi määrittää toisen merkityksen, joka on epäsuora, sekundäärinen ja figuratiivinen ja joka voidaan ymmärtää vain ensimmäisen merkityksen välityksellä." (Ricouer 1974, 12-13 ja Giddens 1984a, 174) Symbolissa on kysymys jonkinlaisesta merkin päälle tulevasta "lisämerkityksestä" (vrt. lisäarvo). Tämä merkityksen "lisäarvo" on sekä symbolisen järjestyneisyyden että diskurssimuotojen perimmäinen voimavara. Ideologiasta on tässä instituution lajissa kyse silloin, kun signifikaatiossa eli merkityksen ja lisämerkityksen tuottamisen prosessissa legitimoidaan sektionaalisia intressejä (Giddens 1984b, 33).

Taloudelliset ja poliittiset instituutiot Giddens erottelee sillä perusteella, että toisessa nojataan allokatiivisiin ja toisessa auktorisatiivisiin resursseihin. "Politiikassa on kysymys henkilöitä koskevan tekemään velvoittamisen käytöstä voimavarana. Vastaavasti 'taloudellinen' tarkoittaa kohteisiin ja aineellisiin ilmiöihin liittyvän käytöön oikeuttamisen hyväksi käyttöä." (Giddens 1984a, 175) Auktorisatiivisia ja allokatiivisia resursseja Giddens ei aseta ensisijaisuus-suhteisiin. Oikeudellisilla instituutioilla Giddens viittaa myös sellaisten yhteiskuntien oikeudellisiin muotoihin, joissa ei ole formaalisti määriteltyjä säädöksiä.

2.4.6 Tiivistelmä

Giddenssin rakenteistumisen teoria perustuu hänen näkemykseensä kieltä käyttävän subjektin luonteesta. Giddens käyttää hyväksi monia Saussuren käsitteitä, muttei hyväksy Saussuren tapaa palauttaa subjektiviteetti kielellisiin rakenteisiin tai systeemiin (langue). Kun Saussure korostaa kielessä yleisen (systeemisen) ja ajattoman merkitystä, hän ei kunnolla pysty käsitteellistämään ajassa ja sosiaalisissa suhteissa toimivaa kielen käyttäjää, joka elävässä puhunnassa uusintaa kieltä joka hetki. Saussure ei näe kieltä käyttävää, muuttavaa ja kielellisiä merkkejä tulkitsevaa luovaa subjektia.

Myöskään Derrida ei pysty käsitteellistämään subjektia. Derrida onnistuu dekontruktionistisella ohjelmallaan jättämään tämän strukturalistisen harhan ja näkemään kielen erojen kautta syntyvien merkityksien vapaana leikkinä. Derridaa haluaa nähdä kielelliset merkit puhtaina merkityksellistäjinä (ilmauksina) jotka kirjoituksessa ovat vain suhteissa menneisiin ja tuleviin merkityksellistäjiin eli kielen jälkiin. Näin Derridan anakistinen lingvistiikka kadottaa sekä kieltä ajassa ja paikassa käyttävän että merkityksiä tulkitsevan subjektin, koska kieli on Derridalle ajatonta ja staattista kirjoitusta ja merkityksiä ei itseasiassa ole olemassakaan.

Giddens ottaa tästä strukturalistisen kielifilosofian perinteestä monet rakenteistumisen teorian peruskäsitteet, mutta antaa niille sellaisen tulkinnan, joka lähtee nuoren Marxin ja vanhan Wittgensteinin ideoista. Giddens näkee subjektin sekä kielellisiä että yhteiskunnallisia rakenteita uusintavana ja muokkaavana - ajassa ja paikassa että yhteiskunnallisissa suhteissa ja lingvistisissä kielipeleissä toimivana - luovana toimijana. Rakenteistumisen teoriassaan Giddens haluaa erottaa rakenteen ja systeemin (järjestelmän) käsitteet. Rakenteet eivät ole olemassa sinänsä yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa, vaan ne ovat olemassa sääntöinä ja käytettävissä olevina voimavaroina yhteiskunnallisten systeemien (järjestelmien) rakenteellisiksi ominaisuuksiksi järjestäytyneinä. Rakenteistuminen on sitten sitä, että toimijat ajallis-paikallisessa praksiksessa rakenteistavat toimintansa olosuhteita eli uusintavat ja muokkaavat seuraavaan toimintatilanteeseen säännöt ja käytettävissä olevat voimavarat. Yhteiskunnallisten toimijoiden mahdollisuuden tulla tietoisiksi subjekteiksi Giddens perustelee sillä, että toimijoilla on hallussaan suuri määrä praktista tietoa yhteiskunnallisten systeemien toiminnasta, joka periaatteessa on mahdollista kääntää diskurssiiviseksi tiedoksi.

Vaikka Giddens ei pidä itseään marxilaisena, hän preferoi Marxin teokset merkittävimmiksi "hyväksikäytön" lähteiksi pyrittäessä käsitteellistämään subjektin ja rakenteen välisiä suhteita. Jatkolainaan hänen käyttämäänsä Marx-sitaattia, koska ko. sitaatista on tietynlaisen tulkinnan avulla löydettävissä monet strukturaatioteorian peruspiirteet.

"Kaikki joilla on käsitelty muoto, kuten tuotteet etc., ilmenevät vain momentteina, ohi kiitävinä hetkinä... [yhteiskunnan]... liikkeessä. Välitön tuotantoprosessi itsessään ilmenee vain momenttina. Olosuhteet ja prosessin objektifikaatiot ovat itsessään sen tasa-arvoisia momentteja, ja sen ainoita subjekteja ovat yksilöt, mutta eivät sinänsä vaan monenkeskisissä ja vastavuoroisissa suhteissa, joissa he samalla sekä uusintavat että uudistavat... joissa he uudistavat itsensä samoin kuin koko luomansa aineellisen maailman." (Marx 1973, s. 712, Giddens 1979, s. 129)

Siis subjekteja voi olla vain yksilöiden monenkeskisten suhteiden (ts. yhteiskunnallisten järjestelmien) kautta ja nämä suhteet heidän (yksilö-subjektien) täytyy tuottaa uusintamisen ohikiitävässä momentissa. Tällä tavalla tuotetaan ja uusinnetaan sekä subjektit että koko yhteiskunta. Kaikki alkaa ja päättyy ajallis-paikallisessa yhteiskunnallisessa praksiksessa.


Jos haluat kommentoida, klikkaa tästä

Paluu Huttusen kotitekoiselle sivulle