Suomen Lääkärilehti Vsk. 53 • Nr: 6 / 98 • s. 559

Osasto: Yleiskatsaus

 Pääsivulle
 
 

- Kaksiosaisen artikkelin toinen osa julkaistaan Lääkärilehden seuraavassa numerossa.
 

Psykologiassa muisti jaetaan erilaisiin alajärjestelmiin sen mukaan, minkälaista informaatiota järjestelmä tallettaa (1,2). Proseduraalinen muisti tallettaa motorisia taitojamme, vaikkapa sen, miten polkupyörällä ajetaan. Semanttinen eli asiamuisti puolestaan tallettaa asiatietoja, kaiken sen yleistiedon, minkä maailmasta olemme oppineet elämämme aikana. Episodinen eli tapahtumamuisti ja autobiografinen (omaelämäkerrallinen) muisti sen sijaan tallentavat tietoa menneisyydessä elämistämme hetkistä ja kokemuksista. Arkikielessä "muistikuvilla" viitataankin juuri tämäntyyppiseen muistiin: mielikuviin, vaikutelmiin ja kertomuksiin, joiden uskotaan heijastavan aikaisempia todellisia kokemuksia.

MITEN TAPAHTUMAMUISTI TOIMII?

Muistitutkijat ovat pyrkineet selvittämään, miten lasten ja aikuisten tapahtumamuisti normaalisti toimii, jotta olisi mahdollista arvioida, onko joissakin kiistanalaisissa tapauksissa sittenkin kyse valemuistoista. Yhdysvalloissa eräissä julki tulleissa tapauksissa uhri väittää muistavansa seksuaalisen hyväksikäytön
alkaneen heti pikkuvauvana. Ainakin tämäntapaisten muistikuvien todenperäisyys voidaan asettaa kyseenalaiseksi, sillä alle 2-vuotiailla ei autobiografinen muistijärjestelmä ole vielä kehittynyt, eikä siltä ajalta tapahtuneiden tapahtumien muistaminen ja tietoinen mieleenpalauttaminen liene mahdollista ("infantiili amnesia"). Autobiografisen muistin synty on yhteydessä minäkäsityksen ja itsetajunnan kehittymiseen - ennen "minän" olemassaoloa ei voi syntyä minän jatkuvuuteen perustuvia omaelämäkerrallisia muistikuvia.

Miten tarkasti pikkulapset sitten muistavat todellisia traumaattisia tapahtumia, esimerkiksi kivuliaita hoitotoimenpiteitä? Alle 2-vuotiaina koetut tapahtumat eivät ole myöhemmin koherentisti raportoitavissa, vaikka tapahtumaan liittyvien yksityiskohtien muistaminen (esim. hoitavan lääkärin tunnistaminen valokuvasta) saattoi onnistua vielä puolen vuoden kuluttua tapahtumasta. Yli 2-vuotiaat sen sijaan kykenivät muistamaan ja kertomaan traumaattisen tapahtuman ytimen, vaikka monet yksityiskohdat olivatkin hämärtyneet (3).

Nämä tutkimustulokset eivät tue sitä näkemystä, että traumaattiset tapahtumat "torjuttaisiin" tietoisuudesta. Traumojen muistaminen näyttää sen sijaan noudattavan aivan samoja sääntöjä kuin kaikkien muidenkin kokemusten: ydin muistetaan ja yksityiskohtia unohdetaan. Vaikka traumaattiset kokemukset voivatkin
joskus olla vaikeasti mieleen palautettavissa, on niillä toisaalta myös täysin päinvastainen taipumus ilmetä äärimmäisen elävinä muistikuvina, jotka tahattomasti ja toistuvasti tunkeutuvat mieleen äkillisinä takautumina ("flashback") sekä todentuntuisina painajaisunina (4). Tapahtuman täydellinen unohtaminen ja myöhempi yhtäkkinen muistaminen ei siis liene se tapa, jolla ainakaan tämäntyyppiset, fyysistä hyvinvointia uhanneet traumaattiset kokemukset muistissamme tyypillisesti käsiteltäisiin. Tuloksia ei kuitenkaan välttämättä voida yleistää koskemaan kaikenlaisia traumoja, kuten syvää häpeäntunnetta aiheuttaneita kokemuksia.

VOIDAANKO MUISTIKUVIA MANIPULOIDA?

Kokeellisen muistitutkimuksen keinoin on pyritty selvittämään, miten luotettavia esimerkiksi silminnäkijöiden muistikuvat jostakin tapahtumasta ovat. Muistikuvien vääristymistä on tutkittu seuraavanlaisilla koejärjestelyillä: Tutkittaville näytetään kuvasarja tai videofilmi jostakin tapahtumasta. Sitten he saavat luettavakseen kirjallisia kuvauksia samoista tapahtumista, mutta joitakin yksityiskohtia on lisätty tai vääristelty. Lopuksi heidän pitää kertoa vain se, mitä muistavat nähneensä kuvissa. Monet raportoivat nähneensä kuvissa sellaisia yksityiskohtia, joita siellä ei todellisuudessa ole ollut mutta jotka mainittiin kertomuksissa. Tämä ilmiö tunnetaan nimellä "misinformation effect" (5,6).

Toinen muistikuvien muuntumiseen liittyvä ilmiö on lähdevääristymä (source misattribution). Tällöin jotakin epätodellista tapahtumaa (esim. alun perin kuviteltua tai uneksittua) aletaankin myöhemmin pitää muistikuvana todellisesta tapahtumasta tai kuvitteellinen ja todellinen tapahtuma muutoin sekoittuvat muistikuvissa muistelijan itse tätä tiedostamatta. Erityisesti pikkulasten on epäilty olevan alttiita muistin lähdevääristymille. Eräässä tutkimuksessa 3-6-vuotiaille lapsille kerrottiin tosia ja keksittyjä tapahtumia toistuvasti, ja heidän piti pohtia kertomuksia sekä arvioida, olivatko kertomusten tapahtumat todella tapahtuneet heille (7). Ilman mitään suggestioita 30- 40 % lapsista jatkuvasti uskoi jonkin keksityn tapahtuman todeksi. Pelkästään kertomusten läpikäynti mielessä useaan kertaan riitti siis muuntamaan kuvitteelliset tapahtumat valemuistoiksi. Kun toisessa tutkimuksessa mukaan lisättiin suggestio siitä, että kaikkien kertomusten tapahtumat olivat todella tapahtuneet lapselle, valemuistamisen määrä kasvoi huomattavasti  - sitä enemmän mitä useammin suggestio annettiin. Vaikka lapsille lopuksi kerrottiin, että haastattelija oli erehtynyt useasti, valemuistojen määrä jäi tämän tiedonannon jälkeenkin 50 % suuremmaksi kuin ilman suggestioita. Huomattava osa valemuistoista oli siis muuttunut pysyviksi muistikuviksi.

Tutkimusta jatkettiin mielenkiintoisella tavalla. Lasten kertomukset todellisista ja valemuistetuista tapahtumista oli nauhoitettu videolle ja ne annettiin neljän ammattiryhmän edustajien arvioitaviksi: psykologit, lainoppineet, sosiaalityöntekijät ja psykiatrit. Heidän tehtävänään oli luokitella lasten kertomukset sen perusteella, mikä kertomus oli todellinen muistikuva ja mikä valemuisto. Arvioijat eivät kuitenkaan kyenneet erottamaan valemuistoja todellisista sattumaa paremmin; kaikki kertomukset vaikuttivat hyvin aidoilta. Onkin huomattava, että kyseessä ei ole mikään "valheenpaljastus": tutkittavina olleet lapset eivät suinkaan valehdelleet, vaan he olivat itsekin alkaneet vakaasti uskoa valemuistikuviensa todenperäisyyteen (5).

Kun lasta haastatellaan ja häneltä pyritään saamaan luotettavaa informaatiota jostain tietystä tapahtumasta, on syytä kiinnittää huomiota haastattelijan ennakkoasenteeseen ja odotuksiin. Eräässä tutkimuksessa haastattelijoille oli annettu joko todenmukaista tai epätarkkaa tai sitten ei minkäänlaista ennakko-informaatiota tapahtumasta, jota koskeva haastattelu heidän tuli suorittaa lapsille. Epätarkkaa ennakkotietoa saaneet haastattelijat olivat taipuvaisia kyselemään harhaanjohtavia kysymyksiä 4-5 kertaa useammin kuin muut haastattelijat, ja lapset puolestaan olivat taipuvaisia antamaan myönteisiä vastauksia
niihin. Niinpä tapahtumasta saadaan helposti huomattavan vääristynyt käsitys, mikäli haastattelija on alun perinkin väärillä jäljillä virheellisine ennakko-oletuksineen (4).

Ainakin lapset ovat siis varsin alttiita erilaisille suggestioille ja muistivääristymille. Entä onko mahdollista synnyttää aikuiselle valemuisto jostakin lapsena muka tapahtuneesta tapahtumasta? Useimmat seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät muistikuvathan ovat aikuisten raportoimia ja väitetyistä tapahtumista on
saattanut kulua vuosia. Mahdollisuutta synnyttää valemuistoja tutkittiin siten, että perheenjäsenet kertoivat teini-ikäiselle tutkittavalle tämän lapsuuden todellisista tapahtumista, mutta mukaan liitettiin kertomus epätodellisesta tapahtumasta (joka koski eksymistä kauppakeskukseen tutkittavan ollessa 5-vuotias) (4). Tutkittavan piti sitten kirjoittaa raportti kaikesta siitä, mitä hän todella muistaa noista kerrotuista tapahtumista, viitenä päivänä peräkkäin. Tutkittava "muisti" suggeroidun tapahtuman heti ensimmäisenä päivänä ja muisti siitä lisää yksityiskohtia seuraavien päivien aikana. Kun hänelle kokeen jälkeen kerrottiin, että kyseistä tapahtumaa ei koskaan ollut oikeasti tapahtunut, hän oli varsin myrtynyt.

Miksi uskomme varsin herkästi omien muistikuviemme luotettavuuteen? Siihen, mitä uskomme muistavamme, vaikuttaa se, miten uskomme muistin toimivan. Vuonna 1980 Yhdysvalloissa tehdyssä kyselytutkimuksessa 60 % tavallisista ihmisistä ja 80 % psykologeista uskoi, että muistikuvat on pysyvästi tallennettu aivoihin ja että unohtaminen on vain ohimenevä epäonnistuminen mieleenpalauttamisessa. Tosiasiassa unohtaminen on se, mitä normaalisti tapahtuu, ja muistaminen on poikkeus (4). Virheellinen arkiteoria muistin luonteesta toimii ikään kuin itseään toteuttavana ennusteena, ja tulkitsemme omia joskus
epäluotettaviakin muistikuviamme ylioptimistisen arkiteorian valossa.

"MUISTITYÖSKENTELY" PSYKOTERAPIASSA

Yhdysvalloissa on noussut suuri häly sellaisista usein psykoterapian yhteydessä palautetuista muistikuvista, joissa henkilöt muistavat tulleensa lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi tai olleensa uhreina rituaalimenoissa. Näiden muistikuvien seurauksena lapset ovat haastaneet vanhempiaan oikeuteen insestistä. Kun riippumattomia todisteita muistikuvien puolesta ei olekaan aina löytynyt, ovat entiset potilaat ja heidän aiheetta syyllistetyt vanhempansa puolestaan haastaneet terapeutteja oikeuteen valemuistojen implantaatiosta.

Erityisen epäilyksen kohteeksi on noussut "muistityöskentelyksi" kutsuttu terapiamenetelmä, jossa käytetään monenlaisia tekniikoita tukahdutettujen muistikuvien mieleenpalauttamiseksi. Jos terapeutti epäilee, että potilaan epämääräiset oireet viittaavat lapsuudenaikaiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, hän alkaa
maanitella tukahdutettuja muistikuvia esiin esimerkiksi seuraavanlaisin keinoin: Potilaalle kerrotaan, että hänen oireensa kielivät tukahdetuista seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvistä muistoista, vaikkei hän itse kykenisikään moista aluksi muistamaan. Terapeutti vakuuttaa, että monet uhrit eivät muista sellaisia
tapahtumia ja että mielenterveyden ongelmat häviävät vain, jos tukahdetut muistikuvat onnistutaan palauttamaan mieleen. Muistikuvien mieleenpalauttamiseksi käytetään sitten hypnoosia, mielikuvien ohjaamista sekä kehotetaan potilasta etsimään muistivihjeitä hyväksikäytöstä vaikkapa vanhojen valokuvien avulla. Terapeutti tulkitsee potilaan unia ja fyysisiä oireita muistoiksi lapsuudessa tapahtuneesta hyväksikäytöstä, ja hän suosittelee liittymistä hyväksikäytöstä selviytyneiden ryhmiin sekä asiaa koskevien populaarikirjojen lukemista. Kaikkia hyväksikäyttöön viittaavia muistikuvia terapeutti pitää tarkkoina kuvauksina todellisista tapahtumista, ja hän pyrkii tukahduttamaan potilaan epäilyt muistikuvien todenperäisyydestä (8).

Ei liene mikään yllätys, että juuri tuollaisessa ilmapiirissä saattaa syntyä valemuistikuvia. Tutkimus on osoittanut, että henkilö ei itse kykene erottamaan suggeroituja, illusorisia muistikuvia todellisista; suggestioiden voimaa lisäävät niiden antajan ammatillinen auktoriteettiasema sekä elävät mielikuvat, joita
herkästi syntyy hypnoosissa tai mielikuvaharjoittelussa. Lisäksi suggestioherkkyys on yksilöllinen ominaisuus: suggestiolle herkkien henkilöiden muistikuvat ovat alttiimpia vääristymään kuin muiden (9).

UFOSIEPPAUKSET

Toinen Yhdysvalloissa suurta huomiota osakseen saanut ilmiö ovat ufosieppauskertomukset, joita amerikkalaiset ovat raportoineet tuhansia viime vuosien aikana. Nämä muistikuvat eivät juurikaan palaudu spontaanisti, vaan useimmiten henkilöllä on aluksi monenlaisia psyykkisiä oireita, kuten ahdistuneisuutta, painajaisunia, hämäriä ja pelottavia muistikuvien rippeitä tai kokemus siitä, että jossakin tilanteessa aikaa on selittämättömästi kadonnut. Usein vasta neuvonpito "terapeutin" tai "ufotutkijan" kanssa palauttaa todentuntuisen muistikuvan siitä, että henkilö on joutunut avaruusolentojen sieppaamaksi. Tyypillinen sieppauskertomus alkaa siitä, että henkilö muistaa havainneensa tunnistamattomia lentäviä esineitä tai valoja tai havaitsee lähettyvillä outoja hahmoja, joiden olettaa olevan avaruusolentoja. Tässä vaiheessa uhrit usein tuntevat olevansa kuin halvaantuneita ja he huomaavat siirtyneensä muukalaisten avaruusalukseen. Siellä heille suoritetaan kivuliaita lääketieteellisiltä vaikuttavia toimenpiteitä. Lopuksi muukalaiset pyrkivät pyyhkimään uhrin muistikuvat tapahtuneesta pois ja uhri palautetaan.

Vaikuttaa siltä, että ufosieppauksia raportoivat henkilöt eivät useinkaan tietoisesti valehtele eivätkä yleisesti ottaen ole menettäneet realiteettitajuaan. Miksi sitten mieleltään terveet tavalliset ihmiset uskovat tulleensa avaruusmuukalaisten kaappaamiksi? Tuntuu epäuskottavalta, että avaruusoliot olisivat
kiinnostuneita vain lähinnä keskiluokkaisista valkoisista amerikkalaisista ja että huiman kehittynyttä avaruusteknologiaa hallitsevat muukalaiset suorittaisivat varsin kömpelöitä lääketieteellisiä toimenpiteitä sekä toistuvasti epäonnistuisivat muistikuvien poispyyhkimisessä. Ufosieppauksia koskevien muistikuvien tausta antaakin aihetta epäillä, että olemme jälleen tekemisissä valemuistojen kanssa (10). Elokuvat ja tarinat ufoista ja avaruusmuukalaisista ovat jo niin syvälle juurtunut osa amerikkalaista populaarikulttuuria, että juuri kukaan ei ole voinut niiltä välttyä. Suuri osa, arviolta 70-90 % sieppauskertomuksista muistetaan
hypnoosin avulla. "Siepatut" yleensä hakeutuvat terapiaan, koska uskovat, että heille on tapahtunut jotakin omituista, mutta he eivät oikein tiedä mitä. Tähän usein liittyy tunne puuttuvasta ajasta, josta henkilöllä ei ole muistikuvaa. "Sieppaukset" tapahtuvat usein yöllä tai illalla, tilanteessa, jossa sieppauksen uhri on yksin, hämärässä, ja usein unen ja valveen rajamailla. Uhrin kokema outo kokemus saattaisi hyvinkin olla unen ja valveen välimaastossa esiintyvä hyvin todentuntuinen hypnagoginen tai hypnopompinen hallusinaatio, jossa tyypillisesti nähdään kummallisia hahmoja ja koetaan halvaantunut tila (ns. unihalvaus, sleep paralysis) tai näennäinen ruumiistairtautuminen. Mikäli sieppauksen uhri on kiinnostunut ufoista, hän saattaa päätyä terapeutille, jolla on samanlainen kiinnostus. Mikäli terapeutti vielä uskoo hypnoosin paljastavan todellisia muistikuvia, ovat olosuhteet valemuistojen synnylle otolliset. Niinpä hypnoosin käyttö ei pelkästään "paljasta" ufosieppauksia vaan on keskeisessä osassa niiden synnyttämisessä (8).

VOIKO MUISTIKUVIIN LUOTTAA?

Muistikuvien tarkkuuteen ja todenperäisyyteen on siis ennemminkin syytä suhtautua varauksellisesti kuin kritiikittömästi. Muistikuvat ovat muistelutapahtumassa syntyviä luomuksia, eivät aikamatkoja todelliseen menneisyyteen sellaisena kuin se tapahtui. Vahva subjektiivinen kokemus menneisyyden muistamisesta tapahtuu useimmiten visuaalisten mielikuvien avulla. Niinpä minkä tahansa elävän visuaalisen mielikuvan luominen muistelutapahtuman aikana saattaa johdatella meidät uskomaan, että mielikuva edustaa todellisia tapahtumia. Kun arvioimme heränneiden muistikuvien luotettavuutta, meidän pitää kiinnittää erityistä huomiota niihin olosuhteisiin, joissa muistikuvien konstruointi on tapahtunut (1).

Hypnoosin käyttö luo olosuhteet, joissa hypnotisoidulle henkilölle syntyy erittäin eläviä visuaalisia mielikuvia ja joissa hän on taipuvainen pitämään mitä tahansa heränneitä mielikuvia aitoina muistikuvina (vaikkapa omasta syntymästä tai jopa edellisestä elämästä peräisin olevina). Suggestiivisesti ja johdattelevasti käyttäytyvä auktoriteettihahmo (esim. psykoterapeutti) vaikuttaa voimakkaasti muistikuvien konstruointiolosuhteisiin sekä siihen, minkälaisia mielikuvia muistelija pyrkii pitämään totena. Muistelijan persoonallisuus, eritoten hänen kykynsä synnyttää eläviä mielikuvia sekä hänen suggestioherkkyytensä, vaikuttavat siihen, miten helposti hänen muistikuvansa vääristyvät tai syntyvät kokonaan tyhjästä. Mielikuvan toistuva läpikäynti lisää subjektiivista luottamusta sen aitouteen ja tarkkuuteen - näin alun perin epävarma todistajanlausunto voi monta kertaa toistettuna saada aikaan vankkumattoman todenperäisyyden tunteen.

Kritiikitön suhtautuminen muistikuvien todenperäisyyteen voi aiheuttaa vakavia seurauksia: Yhdysvalloissa on tuomittu ihmisiä vuosiksi vankilaan pelkästään todistajien muistikuvien nojalla (ilman mitään fyysisiä todisteita) mm. yhdennäköisyydestä tunnetun natsisotarikollisen kanssa, lasten massiivisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka lapsia oli kuulusteltu hyvin johdattelevasti, sekä satanististen rituaalien ja insestin harjoittamisesta, vaikka muistikuvien palauttaminen tapahtui painostavassa uskonnollisessa ilmapiirissä rukoillen ja uskoen, että Jumala palauttaa vain tosia muistoja, ja vaikka eri henkilöiden
muistikuvat olivat hyvin ristiriitaisia (1). Toisaalta meidän ei pidä kokonaan menettää luottamustamme muistikuvien todenperäisyyteen. Mikäli muistikuvien palauttaminen tapahtuu mahdollisimman neutraaleissa olosuhteissa, ilman suggestiota, painostusta, johdattelua, mielikuvien esiinmaanittelua ja "elävöittämistä",
ovat pikkulastenkin muistikuvat useimmiten varsin todenmukaisia (1).
 

KIRJALLISUUTTA

1 Schacter DL. Searching for Memory. New York: Basic Books 1996.

2 Revonsuo A, Lang H, Aaltonen O. Mieli ja aivot: kognitiivinen neurotiede. Turun yliopisto, kognitiivisen neurotieteen yksikkö 1996.

3 Howe ML, Courage ML, Peterson C. How can I remember when "I" wasn't there: Long-term retention of traumatic experiences and emergence of the cognitive self. Consciousness and Cognition1994;3:327-355.

4 Baars BJ, McGovern K. Steps towards healing: False memories and traumagenic amnesia may coexist in vulnerable populations. Consciousness and Cognition 1995;4:68-74.

5 Pezdek K, Roe C. Memory for childhood events: How suggestible is it? Consciousness and Cognition 1994;3:374-387.

6 Garry M, Loftus EF, Brown SW. Memory: A river runs through it. Consciousness and Cognition1994;3:438-451.

7 Ceci SJ, Huffman MLC, Smith E, Loftus EF. Repeatedly thinking about a non-event: Source misattributions among preschoolers. Consciousness and Cognition 1994;3:388-407.

8 Lindsay DS. Contextualizing and clarifying criticisms of memory work in psychotherapy. Consciousness and Cognition 1994;3:426-437.

9 Barnier AJ, McConkey KM. Reports of real and false memories: The relevance of hypnosis, hypnotizability, and context memory test. J Abnormal Psychology 1992;101:521-527.

10 Newman LS, Baumeister RF. Toward and explanation of the UFO abduction phenomenon: Hypnotic elaboration, extraterrestrial sadomasochism, and spurious memories. Psychological Inquiry1996;7:99-127.
 

Kirjoittajat
Antti Revonsuo
PsT, Suomen Akatemian nuorempi tutkija
Turun yliopisto, kognitiivisen neurotieteen tutkimusyksikkö ja
filosofian laitos

Hannu Lauerma
LT, psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti
ylilääkäri, Vankimielisairaala
tutkija, TYKS

Sakari Kallio
KK, psykologi, tutkija
Turun yliopisto, kognitiivisen neurotieteen tutkimusyksikkö ja
psykologian laboratorio