Hypnologia-lehti 3/98
 

Hypnoosin syvyys ja hypnoosiherkkyys - keskeisten käsitteiden tarkastelua

Sakari Kallio, Turun yliopisto

Pääsivulle

Hypnoosista puhuttaessa viljellään usein melko kevyesti ja synonyymeinä käsitteitä hypnoosiherkkys ja suggestioherkkyys. Usein myös puhutaan erilaisista hypnoositilan syvyyksistä ja siitä miten näitä syviä tiloja voidaan erilaisilla ns. syventämistekniikoilla tuottaa, jotta esim. hoidon tulos olisi optimaalinen. Tässä kommentissa tarkastelen tarkemmin näitä keskeisiä käsitteitä sekä minkälaisia perusteita on puhua eriasteisista syvyyksistä hypnoosin yhteydessä ja eriasteisten syvyyksien mahdollisista eroavaisuuksista terapian tuloksia ajatellen.

Määrittelen ensiksi selvyyden vuoksi käyttämäni käsitteet:

Termi suggestio tulee suoraan latinasta (suggestio = salaisvaikutus, mieleenjohdatus). Weitzenhoffer (1957) on määritellyt käsitteen seuraavasti:
 

"Suggestiolla ymmärretään sen antajan mitä tahansa verbaalista tai nonverbaalista, yksinkertaista tai monimutkaista kommunikaation muotoa, jonka tarkoituksena on saada henkilö (subject) kokemaan asioita tai toimimaan tietyllä tavalla.... ".


Tärkeää on tässä huomata, että suggestio ei sinällään liity suoraan hypnoosiin vaan suggestioita voidaan antaa aivan yhtä hyvin ilman hypnoosia. Edellä mainittuun viitaten voimme määritellä hypnoosi-induktion (hypnoosiin johdattaminen) seuraavasti:
 

"Induktio on usein rentoutumista korostava suggestioiden sarja, jonka päämääränä on saattaa henkilö edelleen herkemmäksi suggestioille."


Suggestioherkkyyden voimme edelleen jakaa valvesuggestioherkkyyteen ja hypnoosi-herkkyyteen (hypnoosisuggestioherkkyyteen) sen mukaan arvioidaanko suggestioherkkyyttä ilman hypnoosia vai hypnoosi-induktion jälkeen. Näiden kahden korrelaatio (vastaavuus) on hyvin korkea (= .85)  eli henkilö, joka tuottaa hypnoosi-induktion seurauksena positiivisia vasteita, tuottaa niitä herkästi myös ilman hypnoosi-induktiota (Hilgard & Tart, 1966).

Hypnoosiherkkyyttä arvioidaan mittareilla, jotka yleensä rakentuvat useista erilaisista suggestioista, jotka koehenkilölle esitetään sen jälkeen, kun koehenkilö on ensin "hypnotisoitu" l. hänelle on esitetty hypnoosi-induktio. Mittareiden suggestiot voidaan jakaa niiden tyypin mukaan (Farthing 1992) kolmeen eri luokkaan:

Ideomotoriset suggestiot ovat suggestioita mielikuvan seurauksena tapahtuvasta automaattisesta motorisesta muutoksesta. Oleellista on se, että koehenkilö kokee motorisen muutoksen tapahtuvan ilman tahdonalaista ponnistusta l. "ikään kuin itsestään". Tällainen mielikuva voisi olla vaikka ranteen ympärille sidottu naru, joka nostaa kättä vähitellen ilmaan.
Haastesuggestiot ovat suggestioita, joissa koehenkilölle annetaan mielikuva jonkin normaalisti yksinkertaisen motorisen suorituksen vaikeudesta. Tällainen voi olla esimerkiksi mielikuva käden muuttumisesta niin painavaksi, että sen liikuttaminen käy mahdottomaksi. Suggestio on toteutunut, mikäli koehenkilö yrityksistään huolimatta ei saa kättään normaalisti liikkumaan.
Kognitiiviset suggestiot ovat aistimuksiin (esim. hallusinaatiot) ja muistiin suunnattuja mielikuvia, jotka kokemuksina ovat vaikuttavimpia ja myös tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisimpia.

Hypnoosiherkkyyttä arvioivat mittarit on suunniteltu pääsääntöisesti siten, että alussa annetaan helposti onnistuvia ideomotorisia suggestioita ja lopussa kognitiivisia suggestioita, jotka onnistuvat vain pienellä osalla ihmisistä. Herkkyysmittareiden normitiedoista (esim. Kallio & Ihamuotila, painossa) voi karkeasti todeta, että ideomotoriset suggestiot toimivat 80 - 90 %:lla, haaste- tyyppiset suggestiot noin 40-50  %:lla ja kognitiiviset suggestiot noin 15-30  %:lla koehenkilöistä. Tilanteen asettamat sosiaaliset vaatimukset toimia suggestioiden mukaan ovat kuitenkin hyvin merkittävä tekijä ja varsinkin, jos on kysymyksessä vastaanotolle apua hakemaan tullut asiakas tai potilas.

On todettu, että hypnosi-induktio lisää suggestioherkkyyttä ja siksi johdutaan helposti uskoon, että mitä enemmän joku on "hypnoosissa" sitä suggestioherkempi hän on ja siksi myös hypnoterapia vaatii "syvän hypnoositilan". Eräs keskeisimpiä ja selkeimpiä hypnoositutkimukseen liittyvistä tuloksista on kuitenkin se, että eri ihmisten välillä on huomattavia eroja niissä kokemuksissa, joita hypnoosin yhteydessä kykenee aistimaan. Tämän reagointitaipumuksen l. hypnoosiherkkyyden on todettu olevan myös suhteeellisen pysyvä ominaisuus (esim. Gorassini & Spanos 1986, Gfeller et al. 1988). On myös havaittu, että induktion sisällöllä on vähemmän merkitystä kuin yleensä luullaan, koska hypnoosiherkkä ihminen tulee induktion seurauksena olemaan suunnilleen yhtä paljon "hypnoosissa" induktiosta ja hypnotisoijasta riippumatta. Oleellisinta tutkimusten mukaan on molempien osapuolien yhteinen käsitys, että kysymyksessä on nimenomaan hypnoosi-induktio ja koehenkilön odotus sen seurauksista (Kirsch 1991). Itse asiassa erilaisilla syventämistekniikoilla on todettu olevan vain hyvin marginaalinen vaikutus (ks. esim. Page 1992).

Mielenkiintoinen tutkimustulos on myös se, että hypnoosiherkkyys ei välttämättä ennusta hoidosta saatua hyötyä (esim. Smith 1998) ja osa kliinikoista onkin sitä mieltä, että hypnosiherkkyyden arviointi klinisessä työssä on tästä syystä turhaa. Cohenin (1989) tekemässä kartoituksessa ainoastaan 8% vastaajista rutiininomaisesti testasi potilaansa hypnoosiherkkyyden ja 24% vastaajista oli hylännyt menettelyn kokonaan.

Yhteenvetona voimme todeta, että käsitteenä hypnoosin syvyys on erittäin kyseenalainen jo siitäkin syystä, että meillä ei ole ainoatakaan vedenpitävää behavioraalista (käyttäytymisen tasolla ilmenevää) kriteeriä, joilla voisimme varmasti osoittaa edes jonkun olevan hypnoosissa (Weitzenhoffer 1996) ja siksi syvyyden arviointi on vieläkin hankalampaa. Hypnoosiherkkyyden arvioinnista kliinisessä kontekstissa tuntuu olevan eriäviä mielipiteitä ja toimenpiteen mielekkyys riippuukin varmasti hoidon tarkoituksesta.
 
 

Lähteet:

Cohen, S. B. (1989) Clinical uses of measures of hypnotizability. Am-J-Clin-Hypn. 32(1): 4-9.

Farthing W. G. (1992) The Psychology of Consciousness. New Jersey: Prentice Hall.

Gfeller J. D., Lynn S. J., & Pribble W. E. (1987). Enhancing hypnotic susceptibility: Interpersonal and rapport factors. Journal of Personality and Social Psychology, 52, 586-595.

Gorassini D. R., Spanos N. P. (1986) A social-cognitive skills approach to the successful modification of hypnotic susceptibility. Journal of Personality and Social Psychology, 50, 1004-1012.

Hilgard E., Tart C, T. (1966) Responsiveness to suggestions following waking and imagination instructions and following induction of hypnosis. J-Abnorm-Psychol. (3): 196-208.

Kallio S., Ihamuotila, M. (1999) Finnish Norms for the Harvard Group Scale of Hypnotic Susceptibility, Form A. International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis.

Kirsch, I. The Social Learning Theory of Hypnosis. (1991) Teoksessa: Theories of Hypnosis Current Models and Perspectives. S. Lynn and J. Rhue (Editors). New York: The Guilford Press.

Page, R. A.,  Handley, G. W. (1992) Effects of "deepening" techniques on hypnotic depth and responding. International Journal of Clinical and Experimental Hypnosis 40(3): 157-68

Smith, M. S., Womack, W. M. Chen, A. C.  (1989) Hypnotizability does not predict outcome of behavioral treatment in pediatric headache. Am-J-Clin-Hypn. 31(4): 237-41.

Weitzenhoffer, A. M. (1957) General techniques of hypnotism. New York: Grune & Stratton.

Weitzenhoffer, A. M. (1996) Catalepsy Tests: What Do They Tell Us? International Journal Of Clinical and Experimental Hypnosis. Vol. XLIV, 307-323,.