Tapio Onnela:

Digitaaliset aineistot historiantutkimuksessa ja opetuksessa

Kansalliskirjasto -lehti (Helsingin yliopiston tiedotuslehti 3/2002) 3/2002

Majken Bremer-Laamanen perustelee kirjastojen kulttuuriperinnön digitointiohjelmaa sanomalla, muun muassa että "mikäli Suomessa ei panosteta ja rahoiteta oman kulttuuriperintömme digitointia, se jää unohduksiin, katvealueeksi, ja sen sijasta suositaan verkossa olevia ulkomaisia lähdeaineistoja."

Tästä on vaikeaa olla toista mieltä. Historiantutkimuksen ja opetuksen näkökulmasta katsoen on ensiarvoisen tärkeää, että huolehditaan siitä, että aineisto jonka varaan tutkimus rakentuu on käytettävissä myös tulevaisuudessa. Tämä pätee yhteiskunnassamme laajemmin tietysti vain silloin jos katsomme kansalliseen menneisyyteemme kohdistuvan tutkimuksen ylipäänsä arvokkaaksi toiminnaksi.

Miksi sitten aineistojen tulisi olla digitaalisessa muodossa jos ne ovat tavoitettavissa muutenkin? Miksi ylipäänsä on mielekästä uhrata niukkoja varoja ikivanhojen pölyisten papereiden ja rotansyöminen pergamentinpalojen digitoimiseen? Eikö menneisyytemme ole jo riittävän tarkasti tutkittu?

Historiantutkimus, kuten moni muukin humanistinen tutkimus eroaa luonnontieteellisestä tutkimuksesta siinä, että sen tutkimustulokset muuttuvat kerta toisensa jälkeen vaikka aineisto pysyisi samana. Samalla aineistolla saadaan siis erilaisia tuloksia koska näkökulma aineistoon muuttuu. Tämä johtuu siitä, että tarpeemme oman paikkamme selvittämiseksi maailmassa muuttuvat. Viimeistä sanaa Suomen historiasta ei ole sanottu, eikä tutkimus koskaan tule olemaan valmis — jokainen sukupolvi luo uudestaan oman tulkintansa menneestä. Jos katsomme, että maailmankuvamme ja identiteettimme tärkeä osa edelleen on nykyhetken ja menneisyyden vuoropuhelu on itsestään selvää, että turvaamme myös tuleville sukupolville pääsyn aineistoon, jonka varassa tuo tieto syntyy. Tämä on tärkeää, koska tulevaisuutta koskevat päätökset tehdään menneisyyttä käsittelevän tiedon varassa. Aineiston digitointi on keino siirtää tuleville polville kulttuuriperintömme.

Huoli kotimaisen aineiston käytöstä on aiheellinen. On selvää, että tutkijat ja opettajat käyttävät aineistoja, jotka ovat helposti saatavilla. Olisi nurinkuista, jos suomalainen historianopetus joutuisi tulevaisuudessa turvautumaan yhdysvaltalaiseen materiaaliin vain siksi, että se on verkosta helposti saavutettavissa ja ilmaista mutta kotimaiseen aineistoon käsiksi pääseminen edellyttäisi matkaa Helsinkiin tai maksullisen aineiston käyttöä. Olen törmännyt tähän kysymykseen rakentaessani Suomen virtuaaliyliopiston historian opetuksen puitteissa verkkokursseja. Esimerkiksi Yhdysvaltain Kongressin kirjaston hallussa olevien 1930- ja 1940-luvuilla otettujen upeiden Farm Security Administrationin 160 000 valokuvan käyttö opetustarkoitukseen on ilmaista ja vaivatonta.

Digitaalisesta aineistosta on hyötyä kun massa on tarpeeksi suuri

Kansallisen kulttuuriperinnön digitointihanke suunnittelee valtavan aineiston digitointia. Ajallisesti kolmeen osaan jaetun suunnitelman mukaan digitoitaisiin aineistoa 1800-luvulle asti. Hanke noudattelee muualla maailmassa meneillään olevia projekteja, skannerit käryävät eri puolilla vaurasta länttä ja muuntavat paperidokumentteja, kirjoja, lehtiä, kuvia ja ääntä digitaaliseen muotoon. Nyt tämä valtava aineistomassa alkaa olla niin suuri, että siitä on oikeasti hyötyä tutkimukselle. Esimerkiksi kotimainen digitaalisessa muodossa oleva historiallinen sanomalehtikirjasto, joka kattaa vuodet 1771-1860 on erinomainen lähde monenlaiselle tutkimukselle, ja sen toivoisi nopeasti ulottuvan lähemmäksi nykyaikaa.

Aineistoista on hyötyä varmemmin vasta sitten kun aineistokokoelmat ovat tarpeeksi suuria ja pysyviä, vain esimerkinomaiset näytteet eivät ole käyttökelpoisia muuhun kuin opetuksen tueksi. Esimerkiksi Yleisradion taannoin julkaisema Kansallinen äänigalleria tarjoaa kiinnostavia poliitikkojen ääninäytteitä ja vaihtuvia ääniä erilaisista tapahtumista, mutta sitä ei oikein voi käyttää vakavassa tutkimuksessa ja sen käyttö opetuksessakin on hankalaa koska tarjolla oleva materiaali on vaihtuvaa.

Miten voitaisiin varmistautua siitä, että osataan valita juuri oikeat aineistot? Monasti on käynyt juuri siten, että aineisto, joka on valittu osoittautuukin käyttökelvottomaksi tutkijoiden kannalta, mutta aineisto jota ei osattu aikanaan arvostaa onkin tuhoutunut, näinhän kävi aikoinaan esimerkiksi varhaisen elokuvan ja valokuvauksen aineistoille. Tätä on vaikea arvioida, kenties ainut tapa on vain säilyttää tarpeeksi suuria kokonaisuuksia.

Digitoitu materiaali mahdollistaa uudenlaisen tutkimuksen

Mitä hyötyjä aineiston saatavuuden, pysyvyyden ja säilytyksen lisäksi digitaalisella aineistolla voisi olla historiantutkimukselle? On selvää että digitaalinen muoto voisi pelastaa happamelle paperille painetun, hitaasti hapertuvan 1800-luvulla painetun aineiston. Myös sen tutkiminen omalla työpöydällä olisi vaivatonta mutta digitaalinen aineisto mahdollistaa myös uudenlaisen tavan tutkia menneisyyden jälkiä. Suunnattoman lehtiaineiston selaaminen esimerkiksi joidenkin käsitteiden etsimiseksi veisi ihmisiän ja täyttäisi tutkijan keuhkot paperipölyllä, nyt samaan tulokseen päästään koneen avulla sekunneissa. Tämän kaltaista historiantutkimusta ei ole Suomessa ole juurikaan ainakaan toistaiseksi kovin paljoa harrastettu. Mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa on tutkittu Abraham Lincolnin uskonnollisia käsityksiä hakemalla uskonnollisia termejä hänen digitoiduista kirjoituksistaan ja päädytty aikaisemmasta poikkeaviin tuloksiin. On selvää että tämänkaltainen tutkimus tulee tulevaisuudessa lisääntymään. Odotettavissa on myös, että digitointi nostaa esille aiemmin unohtuneita aineistoja, jotka voivat tarjota uusia kiinnostavia näkökulmia historiaan.

Joitakin laadullisia edellytyksiä aineiston käytölle historiantutkimuksen materiaalina toki on olemassa. Aineiston tulisi teknisesti olla niin hyvä, että sitä todella voisi käyttää, esimerkiksi kuvattujen asiakirjojen tulisi olla kunnolla luettavissa ja myös papereille tulostettavissa, näin ei aina valitettavasti ole.

On myös tärkeää, että tietokantojen käyttöliittymät olisivat mahdollisimman havainnollisia, ja yksinkertaisia. Niiden tulisi ehdottomasti sallia aineiston intuitiivinen, päämäärättömän selailun. On olemassa valitettavan monia esimerkkejä siitä miten tietokantojen hakutoiminnot ovat niin monimutkaisia ja hankalia käyttää ettei käyttäjä löydä tietokannoista mitään eikä pysty hyödyntämään niitä koska ei tiedä mitä hän voisi aineistosta löytää. Pahimmassa tapauksessa tietokannan hakusivulla on tarjolla tyhjä laatikko, jonka vieressä lukee: "search" mutta käyttäjälle ei kerrota mitä aineistosta voisi löytyä ja minkälaisilla hakutermeillä hän voisi aloittaa. Aineiston päämäärätön selaileminen on ehdottoman välttämätöntä. Pelkän datan tunkeminen tietokantaan ei siis riitä ainakaan humanistiselle tutkimukselle, aineistojen tulee olla kunnolla kuvattuja ja liitetty synty-ympäristöönsä.

Historiaa verkossa

Historian aineistoja tarvitaan paitsi tutkimukseen myös opetuksen tueksi. Suomen virtuaaliyliopiston historian opetushanke aloitti toimintansa vuonna 2001. Se syntyi eräänlaisena jatkoprojektina vuonna 1996 alkaneelle maan historianlaitosten, arkistojen museoiden ja kirjastojen alulle panemalle Agricola-Suomen historiaverkko hankkeelle. Joka puolestaan on "portaali" historiantutkimuksen ja opetuksen aineistoihin ja palveluihin. Kenties tämän historiantutkijoille, opettajille ja harrastajille suunnatun palvelun ja digitointihankkeiden välillä voisi olla jatkossa enemmänkin yhteistyötä.

Virtuaaliyliopiston historian opetushanke tarjoaa verkon kautta yliopistollista historian opetusta tällä hetkellä yli 20 verkkokurssin avulla, hanke alkoi Turun ja Tampereen yliopistoista ja on nyt laajentunut myös muutamille muille historian laitoksille. Historian verkkokurssien rakentaminen edellyttää ehdottomasti lisää digitaalisia aineistoja, varsinkin kotimaisesta materiaalista, ulkomaisesta aineistosta ei ole puutetta.

Sähköä vai paperia

Vaikka näyttäisi siltä, että historia-alalla ollaan varsin hyvin mukana digitalisoituvassa kulttuurissa niin muutosvastarintaa toki ilmenee. Keskustelu kääntyy usein mustavalkoisiin ja aika hedelmättömään kinasteluun kirjan tulevaisuudesta. Yleensä se loppuu ylistyslauluun siitä miten mukava käyttöliittymä paperille painettu kirja on ja miten surullista olisi olla ilman sitä, koska tietokonetta ei voi ottaa mukaan sänkyyn tai kylpyammeeseen. Keskustelussa unohdetaan helposti, että digitalisoituminen ei merkitse välitöntä vanhojen alustojen häviämistä vaan elämme pitkään siirtymäkautta, jossa sekä vanhat että uudet alustat elävät rinnakkain. Olemme vielä kehityksen alussa, Internet on ollut laajemmassa käytössä vasta alle 10 vuotta ja esimerkiksi näyttöjen tekniikka on vielä kohtuullisen alkeellista. Kannattaa muistaa, ettei Gutenbergin painamia kirjojakaan voinut sängyssä lukea. Kenties paperiselle kirjalle käy aikanaan kuten sähkösanomille. Korusähkeitä on lähetetty vielä pitkään senkin jälkeen kun sähkösanomien lähettäminen on käynyt tarpeettomaksi.

Historian kirjoitus mielletään edelleen paksun kirjan kirjoittamiseksi. Paperisten kirjojen asema on toistaiseksi säilynyt ainakin historian tutkijoiden piireissä tiedon ensisijaisena lähteenä. Tilanne on tietoverkkojen kehityksen myötä kuitenkin muuttumassa, kenties nopeammin kuin olemme tähän asti uskoneetkaan. Ainakin nyt vaikuttaa siltä, että tieteellisten aikakausjulkaisujen paperille painaminen on tulossa tiensä päähän.

Paperisten kirjojen katoamista on myös ennustettu. Digitaalisen kumouksen apostoli Nicholas Negroponte esimerkiksi muistuttaa, että kirjoituksen käyttöönotosta lähtien kirjoitusalustojen materiaalit ovat vaihdelleet savitauluista papyrukseen tai eläinten nahkoihin. Miksi muste-selluloosa yhdistelmä olisi entistä pysyvämpi materiaali?

Kirjan "käyttöliittymä" on vuosisataisen kehityksensä aikana muokkautunut käteväksi ja edulliseksi tiedonsiirron välineeksi. Kirjan historiaa tutkineen Robert Darntonin mukaan käsitykset elektronisen kirjan tuomista mullistuksista, sekä siitä missä aikataulussa se korvaa paperikirjan, ovat vaihdelleet yltiöpäisestä innostuksesta pessimismin kautta pragmaattiseen näkemykseen, jossa paperikirjan ja elektronisen kirjan parhaat puolet yhdistetään monikerroksisiin kokonaisuuksiin.

Näissä "tietotuotteissa" on analogisia, paperille painettuja osia, sekä verkosta saatavilla olevia lisäosia ja dokumentaatioita. Perinteinen kirja ei siis ainakaan heti häviä mutta muuttaa muotoaan ja sulautuu elektronisiin tuotteisiin.

Digitaalinen lähdeaineisto

Digitaalisten lähteiden käytössä on monia ongelmia, mutta suurin osa niistä ratkeaa normaalilla kriittisellä asenteella lähteisiin, joka ei olennaisesti poikkea analogisiin, paperille painettuihin lähteisiin suhtautumisesta.

Käsinkirjoitettu tai painettu dokumentti herättää samoja kysymyksiä kuin digitaalinen dokumentti, vaikka digitaalisella dokumentilla ei ole sellaisia fyysisiä ominaisuuksia, joiden avulla siitä voitaisiin tehdä päätelmiä: Onko kirjoittajaksi väitetty henkilö kirjoittanut dokumentin? Onko käsikirjoituksesta olemassa muita kopioita? Kuka on kuvaillut dokumentit? Onko jokin kolmas luotettava osapuoli tunnistanut sen?

Kirjan luotettavuus perustuu siihen, että sen on pitänyt käydä läpi tietty institutionaalinen prosessi, ennen kuin se on julkaistu. Tämä järjestelmä on syntynyt hitaasti vuosisatojen kuluessa ja perustuu viimekädessä luottamukseen, jota tunnemme arkistovirkailijoita, vertaisarviointijärjestelmää, kirjastojen henkilökuntaa tai kustantajien laaduntarkkailujärjestelmää kohtaan. Sama luottamus voidaan tietysti rakentaa myös elektronisille järjestelmille.

Historiantutkimuksen peruskysymykset ja ongelmat eivät muutu vaikka tiedon alusta muuttuisikin. Suurempi ongelma nyt ja tulevaisuudessa on se, miten muutamme tämän valtavan informaatiomäärän tiedoksi ja mieluummin tietysti hyvää elämää edistäväksi ja ihmiskuntaa palvelevaksi viisaudeksi.

Tapio Onnela

Kirjoittaja on Suomen virtuaaliyliopiston historian opetushankkeen koordinaattori ja Agricola-Suomen historiaverkon toimittaja

Kansalliskirjasto -lehdessä (Helsingin yliopiston tiedotuslehti 3/2002) 3/2002