Hiidenkivi 4/2007

Matti Rossin unkarilaiskirjailijasta tekemä ilmianto 30 vuoden takaa nousee sitkeän säännöllisesti esiin julkisuudessa. (kts. Matti Rossin kirje Unkarin kirjailijaliitolle 11.4. 1975, Agricola-Suomen historiaverkko) Viimeksi Rossia kurmotti kokoomuspoliitikko Ben Zyskowicz, kun tämä sai kääntämisen valtionpalkinnon. Kirjailijakollegan ilmiantaminen totalitaarisen valtion edustajille oli tietysti niljakas teko, ja tätä pitkäikäistä, oikeutettuakin raivoa lisää, että Rossi ei koe tehneensä mitään väärää tai tuomittavaa.

Mutta. Me jotka olemme heittämässä sitä sadatta kiveä voisimme ehkä vielä hetken miettiä ennen kuin annamme kiven lentää. Kuka oikeastaan hyötyi eniten Neuvostoliiton Itä-Euroopassa ylläpitämästä totalitaarisesta diktatuurista? Suomessa heitä oli kulttuurieliitin runoilija Rossi, joka sai julkaista runojaan Tiedonantajassa tai Kulttuurivihkoissa. Hänellä saattoi olla tiettyä auktoriteettia vasemmistolaisessa kulttuurieliitissä. Mikä tuon kulttuurieliitin painoarvo todellisuudessa oli? Jälkiviisaudella maustetusta uhoamisesta päätellen se oli varsin suuri.

Unohdetumpia, mutta kenties kiinnostavampia ja ainakin aikanaan huomattavasti vaikutusvaltaisempia ajojahdin kohteita olisivat vaikkapa ”punaiset vuorineuvokset”, valtionyhtiöiden johtoryhmät, perässähiihtäjät ja muut talouselämän johtajat, jotka liehittelivät poliittista valtaa. He tekivät kaikkensa saadakseen oman yrityksensä tungetuksi bilateraalisen kaupan tavaranvaihtopöytäkirjoihin, sillä jos siinä onnistui, oli saatavilla helppoa rahaa - ja paljon. Tämä porukka oli se, joka oikeasti hallitsi Suomea 1970-luvulla ja nettosi vielä mukavasti. Eikö zyskowicziläisen hyveellisen logiikan mukaista olisi vetää tilille muutkin diktatuurin kanssa veljeilleet: pääomapiirit ja tehtaanomistajat, jotka toimittavat kulutustavaroita Neuvostoliittoon hyvillä voitoilla, pönkittäen siten diktatuurivaltiota ja sen sortokoneiston säilymistä vuosikymmeniä.

Laivoja, koneita, talvisaapikkaita, sulatejuustoa, maaleja ja muuta kulutustavaraa meni Neuvostoliittoon isoja sarjoja ja laivalasteittain. Menekki oli taattu, kun kilpailua ei ollut, ja riskit olivat olemattomat. Tuotekehittelyyn ei juuri tarvinnut investoida, koska kaikki länsimainen meni itsestään kaupaksi, ja kaupat varmistettu valtioiden välisillä sopimuksilla etukäteen.

Energian saannin turvaaminen meni luonnollisesti kaiken ihmisoikeushömpötyksen edelle. Se oli öljykriisin jälkeisessä ajassa niin tärkeää, että esimerkiksi WSOY perusteli luopumistaan Aleksandr Solzenitsynin Gulagin julkaisemisesta vedoten koko maata uhkaavaan kylmyyteen ja kansalliseen etuun.

Siksi tuntuu vähän oudolta, että jokin runoilija tai laulaja saisi kymmenien vuosien jälkeen pyydellä anteeksi tekemisiään, mutta diktatuurista rankasti netonneet raharikkaat ovat selvinneet kuin koira veräjästä. Ja lopultakin, emmekö me kaikki hyötyneet diktatuurista? Se tavallinenkin tehdastyöläinen tai laivanrakentaja nettosi neuvostokaupan lihavista urakoista ihan kivasti. Ja juu, kyllä minäkin vietin lokoisia rikkaanpäiviä sukkahousukauppojen jälkeen Leningradin Europeiskajassa - ei siinä mitään.

Onko maailman omatunto sitten nyt puhtaampi? Onko yksikään suoraselkäinen 1970-lukulaisia taiteilijoita hiillostanut, kommunismin ja Neuvostoliiton urhea kriitikko uskaltanut ehdottaa, että yritysten tulisi lakata tukemasta Kiinan kommunistista diktatuuria, jonka tehtaissa orjatyö ei ole mitenkään tavatonta, ja vetäytyä Kiinasta? Uskaltaako kukaan arvostella Nokiaa sen tuottavasta yhteistyöstä totalitaarisessa riistokapitalismin Kiinassa, maassa jossa toisinajattelijat hiljennetään? Esimerkiksi kiinalainen toisinajattelijan Shi Tao vangittiin hakukoneyhtiö Yahoon antamien tietojen avulla. Yahoo sanoi vain noudattavansa Kiinan lakeja. Eikö tämä yhtään häiritse kommunismin kriitikoita? No ei nyt sentään, täytyyhän realiteetit tunnustaa: ”Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes”. Mutta olisiko Etelä-Afrikan rotusortohallitus kaatunut ilman merkittävää julkista painostusta, jonka olennaisia osa olivat taloudelliset boikotit, jotka lopulta pakottivat romuttamaan apartheid-järjestelmän?

On ironista, että nobelkirjalija Alexandr Solzenitsyn varoitti juuri tästä samasta ”legaalisesta realismista” kritisoidessaan maanpakolaisuutensa alkuaikoina Yhdysvalloissa läntisiä oikeusoppineita siitä, että ne hyväksyvät väkivalloin synnytetyn ja ylläpidetyn valtion toiminnan, koska se on ”lakien mukaista”, siitäkin huolimatta, että ne rikkovat moraalisia periaatteita.

Mutta ehkä elegioiden mahti sittenkin on voimakkaampi kuin junallinen kulutustavaroita. Joihinkin meistä niillä on ollut niin mahtava vaikutus, että adrenaliinitasot nousevat vielä 30 vuoden päästä.

Kolumni julkaistiin Hiidenkivessä 4/2007