Hiidenkivi 2/2006

Kyllästymiseen asti olemme saaneet kuulla miten talouden ja tuotannon rakenteet ovat muuttumassa jälkiteollisiksi ja yhteiskunta ”tietoyhteiskunnaksi”. Yleensä tämä puheenparsi herättää humanistien parissa lähinnä ironisia kahvipöytävitsejä, mutta ”informaatioteollisuus” ja ”luova talous” aikamme iskusanoina eivät taida sittenkään kadota, vaikka työntäisimme päämme syvälle kirjatomuun.

Vanhoissa teollisuusmaissa tehdään yhä vähemmän yksinkertaista kokoonpanotyötä perinteisistä materiaalista. Maailma muuttui. Mitä meille jää? Yhä useammat uskovat, että tietointensiiviset alat työllistävä yhä enemmän - ja että uudet tuotteet ovat vähemmän materiaalisia. Monet tulevaisuuteen kurkistelijat arvioivat, että uusi ”informaatiotalous” laajenee erityisesti kulttuuri- ja hyvinvointialoilla. Teknologia yhdentyy: sisältöjä digitoidaan, ja tietotekniikka-, telekommunikaatio- sekä media-alat sulautuvat vähitellen yhteen. Professori Jukka Kemppinen arvioi, että informaatioliiketoimintaa syntyy Suomessa jo tällä hetkellä 5% bruttokansantuotteesta, eli 150 miljardista 7,5 miljardia euroa. Informaatiosta ja tiedosta on todellakin tulossa yhä selvemmin sekä tuotannontekijä että tuote.

Luulen, että humanistisilla aloilla ei ehkä ole vielä ihan oikeasti haluttu hyväksyä, että digitaalinen kumous todellakin muuttaa monia asioita ja että se voisi olla myös mahdollisuus. Itse asiassa humanistien velvollisuus on olla mukana tässä muutoksessa eikä suinkaan jättää sitä insinöörien ja kauppatieteiden leikkikentäksi.

Vaikka Suomessa on käynnissä upeita aineistojen digitointiprojekteja, niin asenteellisella tasolla monet humanistit tuntuvat olevan vähän hukassa, eikä digitoimisen vauhtikaan ole riittävän nopea. Ikään kuin olisi jääty ihmettelemään sitä miksi meitä ei enää tarvita kun kansallinen identiteetti luotiin jo 1800-luvulla, eikä sitä talvisodan henkeäkään tarvitse enää olla nostattamassa. Kansallisen identiteetin pönkittäjiksi kelpuutetaan mieluummin autokuskit tai jääkiekkoilijat kuin pölyttyneet kirja-viisaat.

Mikä voisi olla se 2000-luvun rohkea visio, joka vastaisi edes vähän 1800-luvun utopistisilta näyttäneitä ajatuksia kansan sivistämisestä ja koulutuksesta. Entä mikä vastaisi suhteellisesti sitä panostusta jonka menneet polvet ovat uhranneet arkistojen, museoiden ja kirjastojen perustamiseen? Mitä viisaan yhteiskunnan tulisi tehdä, jotta se generoisi uudenlaisen tuotannon syntyä?

Teollistumisen alkuaikoina menestyivät ne joilla oli pääsy edullisesti raaka-aineisiin: hiileen ja rautamalmiin, ja kyky luoda teknologian avulla ennenkuulumatonta vaurautta. Jos emme enää pärjää perinteisillä teollisuuden aloilla, eikö silloin pitäisi helpottaa aineettomien tietotuotteiden ja uuden infrastruktuurin syntyä? Tietotuote tarvitsee kuitenkin myös raaka-aineensa ja tuotantoympäristönsä. Sen pohjana on vakaa ja tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta, jossa monipuolisesti koulutetut ihmiset ovat avainasemassa, mutta sen lisäksi tarvitaan myös raaka-aineita: tietoa, dataa ja digitoituja materiaaleja.

Tulevaisuuden tuotteet tulevat yhä enemmän olemaan informaatioon perustuvia syntetisoituja tuotteita, jotka hyödyntävät koko kulttuuriperintöämme, siksi kannattaisi tarkastella tulevan tuotantoympäristön tekijöitä. Tiukat tekijänoikeuslait jarruttavat uusien tuotteiden syntyä. Mikki Hiiri ei olisi ollut mahdollinen, jos nykyiset Disney-yhtiön ajamat tekijänoikeuslait olisivat olleet voimassa 1920-luvulla, kun Mikki Hiiren hahmo napattiin yhteisestä kulttuuriperinnöstämme menestystuoteeksi. Uuden sukupolven nikkaroijat eivät enää virittele mopoja vaan he ”sämpläävät” tietoa ja dataa ja luovat niistä uusia yhdistelmiä.

Jos halutaan jatkaa suomalaista kulttuuria ja edistää tietointensiivistä tuotantoa, raaka-ainelähteille pääsy on sen ehdoton edellytys. Käytännössä se tarkoittaa helppoa ja ilmaista pääsyä mahdollisimman laajaan tietoaineistoon. Mikseivät FinElibin aineistot voisi olla kaikkien suomalaisten käytössä ilmaiseksi? Investointi laajaan tiedon saatavuuteen voisi olla kaukonäköisempi päätös kuin vaikkapa sokerijuurikkaan viljelyn tukeminen.

On tuhlausta rajoittaa yhteisten kuva- ja materiaalikokoelmien käyttöä, ja on väärin jos kotimaista materiaalia ei voi sen korkean hinnan tai hankalien käyttöehtojen takia hyödyntää. Kulttuuriperintöä säilyttävien instituutioiden pihtariasenne materiaaliinsa vaikeuttaa uuden kulttuurin syntyä. Kokoelmia on ylläpidetty veronmaksajien rahoilla vuosikymmenet, ja kansa on lahjoittanut aineistoja niille, jotta ne olisivat jälkipolvien käytössä. Siksi näiden laitosten velvollisuus on antaa materiaalinsa julkiseen käyttöön ilmaiseksi, eikä piilotella sitä hyllyjen kätköissä. Tähän ne tarvitsevat tietenkin kunnon resurssit.