Tapio Onnela:
Huumausaineet historiallisesta näkökulmasta, katsaus huumeidenkäytön ja huumepolitiikan historiaan

Tarkastelen tässä artikkelissa huumausaineiden käyttöä ja merkitystä historiallisesta näkökulmasta. Huumausaineiden käytön ja huumepolitiikan historiaa ei yleisesti tunneta Suomessa riittävän hyvin, vaan suhtautuminen niihin on jokseenkin historiatonta. Tämä on osaltaan johtanut Suomessa käydyn keskustelun yksipuolisuuteen ja sävyttänyt sitä tunnepitoisilla reaktioilla ja kärjistyksillä. Vaikka historiallisia tilanteita ei tietenkään voida sellaisenaan siirtää eikä soveltaa suoraan nykypäivään, niin historiallisen tarkastelun avulla voidaan purkaa joitakin väärinkäsityksiä huumausaineista ja niiden käytön luonteesta. Tuntemalla tien, jota pitkin olemme tulleet tähän hetkeen voimme tehdä tulevaisuuteen ulottuvia päätöksiä paremmin tiedoin ja argumentein. Tärkeitä kysymyksiä ovat, miten ja millä perusteilla kulttuurimme käytössä olevat tajuntaan vaikuttavat kemikaalit ovat valikoituneet sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Miten tuo prosessi on muotoutunut, ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet? Miten huumekontrollissa käytetyt keinot ovat tepsineet, ja mitä seurauksia niistä on ollut?

Huumausaineisiin liittyvä terminologia on sekava, ja eri kielissä samoja asioita kutsutaan hieman eri nimillä. Esimerkiksi ruotsiksi huumeiden käyttö on aina missbruk (väärinkäyttö) ja englannin kielessä käytetään yleisesti termiä narcotics (nukutusaineet) myös piristävistä huumeista. Käytän tässä artikkelissa etupäässä termejä tajuntaan vaikuttavat aineet tai psykoaktiiviset aineet, jolloin mukaan voidaan laskea rauhoittavat ja puuduttavat päihteet, piristeet ja tietoisuutta laajentavat päihteet. Termi päihde voisi myös olla merkitykseltään laajempi, samoin tajuste. Termi huume käsitetään yleensä Suomessa siten, että sillä tarkoitetaan laittomia tajuntaan vaikuttavia aineita. Tämä termi ei siis kata esimerkiksi teknisiä liuottimia, liimoja tai psyykenlääkkeitä, vaikka niitä käytettäisiinkin huumaustarkoituksessa. Tämä laillisuuden ja laittomuuden raja on ongelmallinen, ja se on syntynyt tiettyjen historiallisten prosessien tuloksena. Jotkin aineet luokitellaan huumeiksi siksi, että niin on sovittu joko kansallisissa lainsäädännöissä tai kansainvälisissä sopimuksissa.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluvia päihdeaineita, esimerkiksi alkoholia, nikotiinia ja kofeiinia, käytetään suuria määriä, ja niistä on varsin nopeasti tullut niin kiinteä osa tapakulttuuriamme, ettemme lainkaan miellä niitä kaikkia tajuntaan vaikuttaviksi päihteiksi. Helposti unohdamme sen tosiasian, että kun kulttuureissa tapahtuu muutoksia, myös niiden käyttämät päihdeaineet muuttuvat. Vaikuttaisi siltä, että juuri nyt on jälleen kerran käynnissä tuollainen kulttuurinen muutos, jota voisi verrata kahvin, teen ja tupakan tuloon yleisiksi nautintoaineiksi Euroopassa 1600-luvulta lähtien. Aikaisemmin meillä suhteellisen tuntemattomia aineita, kuten kannabista, käytetään nykyään varsin yleisesti huolimatta aineen laittomuudesta. Uusia synteettisiä huumausaineita tulee yhä enemmän laittomille markkinoille, ja samalla myös erilaisten laillisten mielialakemikaalien kulutus on selvässä nousussa.

Suhtautuminen päihteisiin on paitsi historiatonta myös kaksinaismoralistista. Samaan aikaan kun kauhistellaan laittomien huumeiden käyttöä niin vaikkapa Jeesuksen vereksi muuttuneen alkoholin ritualistista juomista pidetään aivan itsestään selvänä asiana, kuten myös rippijuhlien yhteydessä tarjottavan keskushermostoon vaikuttavan stimulantin, kofeiinin nauttimista. Ylioppilaille kohotellaan shamppanjalaseja. Nikotiinia inhaloidaan, pureskellaan ja nuuskataan mitä erilaisimmissa yhteyksissä, kun halutaan piristyä, rauhoittua tai päästä eroon tupakanpoltosta. Oluen, viskin ja viinin ystävillä on omia harrastusyhdistyksiään, joissa paneudutaan näiden nautintoaineiden hienouksiin. Elämäämme säädellään yhä enemmän erilaisten kemikaalien avulla. Eniten myyty lääke Suomessa on masennuksen hoidossa käytetty psyykenlääke. Ero laittomien ja laillisten tajuntaan vaikuttavien kemikaalien välille on piirretty kulttuuriimme vähitellen historiallisen kehityksen tuloksena. Aineiden farmakologisilla ominaisuuksilla on tähän rajanvetoon toissijainen osuus.

Tajuntaan vaikuttavien aineiden käytöistä varhaisissa kulttuureissa

Ihmiset - kuten eläimetkin - ovat riippuvaisia erilaisista kasveista. Tämä riippuvuussuhde on vaikuttanut ihmisiin, eläimiin ja kasveihin koko mittaamattoman pitkän evoluution ajan. Kasvit ovat sopeutuneet ympäristöönsä kehittämällä erilaisia kemikaaleja karkoittamaan eläimiä tai vetämään niitä puoleensa. Joillakin näistä kasvien tuottamista kemikaaleista on tajuntaan vaikuttavia ominaisuuksia.

Ihmisaivot ovat sähkökemiallinen prosessi, jonka toimintamekanismeista ei tiedetä kovin paljoa. Miljardit aivosolut kommunikoivat keskenään kemikaalien avulla. Vaikuttamalla näihin kemikaaleihin voidaan muuttaa ihmisen tajuntaa ja ajatuksia. Aivoissa toimivat reseptorit ja kemikaalit toimivat kuten avaimet ja lukot. Ihmisaivoista on löydetty reseptoreja, jotka reagoivat tiettyjen huumausaineiden kuten opiaattien, kannabiksen tai nikotiinin kanssa. (Esimerkiksi kodeiini, morfiini ja heroiini ovat oopiumista erotettuja aineita, joita kutsutaan opiaateiksi.) 1970-luvulla löydettiin aivoista ihmisen kivunsietokykyyn luontaisesti vaikuttava aine, enkephalin, jota erittyy muun muassa pitkänmatkan juoksijoilla tietyn rasituskynnyksen ylityttyä.

Ihmisillä on siis luontaiset edellytykset reagoida tiettyjen kasvien huumaaviin aineosiin aivoissa olevan mekanismin kautta. Tämä biologinen tosiasia on aikojen saatossa saanut erilaisia muotoja ihmisten käyttämien aineiden ja erilaisten aineiden säätelymekanismien kautta. Tajuntaan vaikuttavia kasveja on nautittu esimerkiksi tiukasti uskonnollisissa ja ritualistisissa yhteyksissä. Joidenkin tutkijoiden mukaan esimerkiksi antiikin Kreikan Eluisionin mysteeriuskonnon, yhtenä keskeisenä osana olisi ollut tajuntaan vaikuttavan aineen jakaminen mysteeriin vihityille henkilöille. Mysteereihin vihittävät joutuivat ennen vihkimistään käymään pitkällisen valmisteluprosessin ennen aineen nauttimista; heidän piti mm. puhdistua meressä. Pappien huutaessa 'merelle vihittävät' heidän piti rientää veteen vetäen perässään porsasta, joka sitten myöhemmin uhrattiin. Mysteereihin kuului myös paastoamista(1). On oletettu, että vihkimistilaisuudessa jaettu juoma,  kykeion, saattoi sisältää pilaantuneessa viljassa kasvaneen sienen (Claviceps purpurea, torajyvä) tuottamaa psykedeelistä ainetta.(2)

Ihmisillä vaikuttaa olevan tarve tai ainakin mieltymys muuttaa tajuntansa tiloja. Tätä osoittaa muun muassa se, että näemme unia. Ihmiset muuttavat tajuntansa tilaa myös tietoisesti monin erilaisin keinoin, esimerkiksi rukouksilla tai meditaation avulla. Myös taidetta, musiikkia tai seksuaalisuutta voidaan käyttää tässä tarkoituksessa. Erilaisten kasvien ja niistä muokattujen aineiden käyttö tajunnan muuntelussa on ollut tunnettua eri kulttuureissa hyvin kauan. Kulttuurissamme tuttujen aineiden, kahvin, alkoholin tai tupakan, ritualistiselle käytölle voidaan löytää kiinnostavia edeltäjiä vanhemmista kulttuureista. 

Varhaisissa kulttuureissa huumaavilla aineilla on arveltu olleen suurikin merkitys. Esihistoriallisista kulttuureista jälkiä on hyvin vähän, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole, ja kuvallisten- ja esinelähteiden tulkinta puolestaan on erittäin vaikeaa. Oxfordin yliopistossa antropologina työskentelevä Richard Rudgley on käsitellyt teoksessaanEssential Substances. A Cultural History of Intoxicants in Society)(3) tajuntaan vaikuttavien aineiden käyttöä kulttuureissa eri aikoina. Hän lähtee tutkimuksessaan neoliittiselta ajalta ja tuo esiin todisteita huumaavien sienien, oopiumin ja kannabiksen käytöstä hyvin varhaisilta ajoilta. Näiden psykoaktiivisten aineiden käyttö on jatkunut katkeamatta koko ihmiskunnan historian ajan. Esimerkiksi Lascaux`n kuuluisien luolamaalausten abstraktit, geometrisiltä vaikuttavat kuviot voisivat olla merkkejä shamanistisista transsitiloista, erityisesti sellaisista, jotka edellyttävät psykoaktiivisten kasvien tai sienien nauttimista. Tämä selittäisi kuvioiden samankaltaisuutta eri kulttuureissa. On syytä olettaa, että näissä paleoliittisissa kulttuureissa (noin 45 000 - 10 000 eKr.) kasvit ja sienet tunnettiin hyvin. (4) Shamanistisissa kulttuureissa, jotka jatkuivat esimerkiksi Siperiassa pitkälle meidän aikaamme asti, yhteisöjen hengelliset johtajat, shamaanit, käyttivät rummutusta tai psykoaktiivisia aineita apunaan päästäkseen transsitilaan. Punaisen kärpässienen tai muiden psykoaktiivisten sienten, kuten psilocybiinien, avulla shamaanit pääsivät toiselle todellisuuden tasolle hakeakseen sieltä apua parannusrituaaleihin tai neuvoja yhteisöä varten. Toiset tutkijat kuten esimerkiksi Christian Ratsch ovat jopa sitä mieltä, että kasvit tai sienet 'loivat' shamanistisen kulttuurin, että ne olivat tuon kulttuurin varsinainen alullepaneva voima. (5)

Tajuntaan vaikuttavia kasveja käytettiin uskonnollisissa rituaaleissa monissa korkeakulttuureissa. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa sellaisia kasveja oli huomattavasti enemmän kuin vanhassa maailmassa. Richard Evans Schultes, kuuluisa psykoaktiivisten kasvien tuntija, on laskenut, että uudessa maailmassa oli käytettävissä yli 100 erilaista tajuntaan vaikuttavaa kasvia tai sientä.(6) Intiaanit saattoivat käyttää esimerkiksi tajuntaan vaikuttavia sieniä tai peyote-kaktusta. Tupakka on laajimmalle levinnyt Etelä-Amerikasta peräisin oleva tajuntaan vaikuttava kasvi. Muita tällaisia kasveja ovat kaakao ja koka- pensaan lehdet.    

Oopiumin käyttö ja kontrolli

Käsittelen seuraavaksi oopiumin käytön historiaa tarkemmin, koska oopiumin ja sen johdannaisten käyttö ja sääntely muodostavat huumausaineiden nykyisen kontrollipolitiikan ytimen. Oopiumia käytettiin jo neoliittisella ajalla, ja unikkoa, josta sitä valmistetaan, on viljelty ainakin jo 5000 ñ 6000-luvuilla eKr. Oopiumi oli merkittävä kauppatavara itäisen Välimeren alueella pronssikaudelta lähtien. Oopiumiuutetta vietiin Kyprokselta Egyptiin käytettäväksi sekä tavallisena- että lemmenlääkkeenä, mutta myös sen tajuntaan vaikuttavien ominaisuuksien vuoksi.(7) Antiikin maailmassa sekä hellenistisessä että roomalaisessa traditiossa oopiumi oli hyvin tunnettu lääkeaine, jonka riippuvuutta aiheuttavat ja vaaralliset ominaisuudet tunnettiin erittäin hyvin. Kreikkalaisten eepoksessa Odysseuksessa esiintyy oopiumi, jonka sanottiin ìhiljentävän kaikki kivut ja valituksetì. Antiikin Roomassa oopiumi oli suosittu aine, jota myytiin Rooman kaupungissa sadoissa kojuissa. Esimerkiksi vuonna 312 oopiumin 793 myyntipistettä tuottivat 15 % Rooman kaupungin verotuloista. Oopiumin tärkeyttä kuvastaa sekin, että se oli hintasäännöstelyn alainen tuote.(8) Plinius Vanhempi (23ñ79 jKr.) kertoo luonnonhistoriassaan, että oopiumia saatettiin käyttää myös itsemurhien teossa 'kun sietämätön sairaus oli tehnyt elämästä vihattavaa'. Rooman keisari Marcus Aurelius käytti säännöllisesti oopiumia olematta kuitenkaan siitä riippuvainen ainakaan meidän kriteereillämme mitattuna. Hän käytti kuitenkin päivittäin  Mitridatium -nimistä lääkettä, jossa oli monia aineosia, myös oopiumia, jonka määrää lääkkeessä vaihdeltiin aina tarpeen mukaan. Sekä keisari että hänen lääkärinsä olivat hyvin tietoisia oopiumin suotuisista, mutta myös haitallisista vaikutuksista, muun muassa siitä, että vaikuttava annos kasvaa säännöllisessä käytössä.(9)

Oopiumin käyttö levisi sitten itäisen Välimeren alueelta arabikauppiaiden mukana muualle maailmaan: Persiaan, Intiaan ja Kiinaan. Ainetta käytettiin vakiintuneesti Euroopassa myös keskiajalla. Lääketieteen merkittävä kehittäjä Paracelsus (1493ñ1541) käytti sitä lääkkeissään. Oopiumi mainitaan muun muassa ChaucerinCanterburyn tarinoissa 1300-luvun lopulla ja ShakespearenOthellossa. 1600-luvun alussa. Sitä käytettiin esimerkiksi neljässä kuuluisassa 1500-luvun lääkkeessä: mithridatiumissa, theriacassa, philoniumissa ja  diascordiumissa. Thomas Sydenham kehitti 1660-luvulla vielä 1800-luvulla yleisesti myös lapsille tarjotun Laudanum-nimisen lääkkeen, joka oli alkoholin ja oopiumin sekoitus. Vuonna 1700 julkaistiin ensimmäinen oopiumiaddiktiota käsitellyt kirja, John Jonesin Mysteries of Opium Reveald, jossa addiktioon ei suhtauduttu, mitenkään erityisen paheksuvasti tai hysteerisesti. Se ikäänkuin hyväksyttiin tämän lääkeaineen sivuoireeksi, jonka kanssa vain piti osata elää. Oopiumin syöntiä pidettiin Euroopassa pitkään lähinnä aasialaisena tapana.(10)

Tultaessa 1800-luvulle oopiumin käyttö oli levinnyt maailmassa yhä laajemmalle, ja siitä oli tullut brittiläisen siirtomaavallan tuottoisimpia liiketoimia. Brittien hallitsemassa Intiassa tuotettiin oopiumia, jota vietiin Kiinaan, missä sitä oli käytetty paitsi lääkkeenä myös huvikäytössä jo ainakin 600-luvulta lähtien. Oopiumin käyttö oli levinnyt kaikkiin yhteiskuntaluokkiin jo ennen brittien tuloa. Kiinalaisten tapa käyttää oopiumia jopa leivonnaisissa ei ollut muualla yhtä tunnettua, oopiumin polttaminen piipussa sen sijaan yleistyi vasta tupakan leviämisen myötä 1600-luvulla. Brittien Itä-Intian Kauppaseura, joka valtasi oopiumimarkkinat portugalilaisten ja hollantilaisten jälkeen, pystyi tuomaan Kiinaan Intiassa valmistettua laadukkaampaa oopiumia, jonka kysyntä oli suuri. Oopiumista maksettiin Kiinassa arvometalleilla - kullalla ja hopealla - siten, että sen hinta parhaimmillaan oli yhden suhde yhteen, eli grammalla kultaa sai gramman oopiumia. Estääkseen epäedullisena pitämänsä kaupan kiinalaiset kielsivät ensin sen maahantuonnin ja myöhemmin käytön. Aluksi kiellettiin oopiumikauppa länsimaisten kanssa 1729, mutta edelleenkin oli sallittua kasvattaa sitä Kiinassa. Kiinaan tuotiin tuolloin, vuonna 1729, noin 1,5 tonnia oopiumia. Vuonna 1820, jolloin oopiumin käytöstä seurasi kuolemanrangaistus, sitä tuotiin maahan jo 750 tonnia ja 1840 jo 2000 tonnia. Kiinan kauppatase ei kestänyt tätä, ja kiinalaiset joutuivat nyt pohtimaan, mitä oopiumin kaupalle ja käytölle tehtäisiin. Pääosin oli kolme vaihtoehtoa: oopiumin kaupan, kasvatuksen ja käytön salliminen ja siitä saatavien verotulojen hyväksikäyttö, kaupan ja käytön totaalinen kieltäminen tai sitten vallitsevan tilanteen jatkaminen, mitä kannattivat oopiumikaupalla rikastuneet lahjotut virkamiehet. Kiina päätyi kieltoon ja seurauksena oli ns. ensimmäinen oopiumisota Iso-Britanniaa vastaan (1839-1842), jonka seurauksena Kiina joutui avaamaan satamiaan brittien kaupalle ja muun muassa päästämään maahan kristittyjä lähetyssaarnaajia.(11)

Oopiumin käyttö kasvoi Kiinassa vuosien 1767-1850 välisenä aikana huomattavasti, eräiden arvioiden mukaan se 70-kertaistui.(12) Oopiumin kulutus kasvoi tosin Kiinan ohella muuallakin maailmassa samaan aikaan, myös Britanniassa.(13) Erilaiset teollisesti valmistetut patenttilääkkeet, joiden vaikuttavana aineena oli oopiumi, tulivat kautta maailman yhä suositummiksi. Nämä muutokset olivat puolestaan osa laajempaa kehitystä teollistuneen maailman kulutustottumuksissa. Oltiin siirtymässä viljasta proteiinipitoiseen ravintoon, jonka ohella käytettiin runsaasti sokeria sekä teen sekä kahvin kaltaisia stimulantteja. 

Oopiumi oli tärkeä kiinalaisille nationalisteille valtion muodostusprosessissa. He pystyivät hyödyntämään sitä paitsi taloudellisesti myös poliittisesti kansallisessa propagandassaan, sitä kutsuttiin muun muassa ulkomaalaiseksi mustaksi mudaksi. Kiinan oopiumikysymykseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kytkeytyivät kiinalaisten nationalistien lisäksi myös monet muut tahot uskonnollisesta raittiusliikkeestä anti-imperialisteihin ja lääketeollisuuteen. Myös Yhdysvaltojen intressit olivat pelissä mukana. Oopiumin laajamittainen käyttö aiheutti ongelmia, mutta käytön rajoittaminen oli hyvin vaikeaa. Kiinassa tasapainoiltiin pitkään oopiumin täydellisen kieltämisen ja säännöstelyn välillä. Siitä saadut tulot olivat kuitenkin niin tärkeitä valtiolle, ettei sitä haluttu kokonaan kieltää.(14)

Oopiumin käytössä tapahtui merkittäviä muutoksia 1800-luvulla teollistumisen ja tieteiden kehityksen seurauksena. Oopiumista opittiin erottamaan siinä olevat vaikuttavat aineet, ja näin voitiin tuottaa huomattavasti voimakkaampia aineita. Morfiini eristettiin oopiumista 1800-luvun alussa ja heroiini 1870-luvulla. Niiden katsottiin olevan parempia ja turvallisempia kuin oopiumin, kumpienkin arveltiin soveltuvan oopiumiriippuvuuden hoitoon. (Kiinassa morfiinia kutsutaan edelleen 'Kristuksen oopiumiksi').(15)Samanlainen muutos tapahtui kun koka-pensaan lehdistä onnistuttiin erottamaan kemiallisesti pelkkiä lehtiä satoja kertoja voimakkaampaa kokaiinia 1860-luvulla. Morfiinia käytettiin laajamittaisesti kipulääkkeenä 1800-luvun suurissa sodissa, kuten Krimin sodassa 1850-luvulla ja Yhdysvaltojen sisällissodassa 1860-luvulla. Ensimmäisessä maailmansodassa 1914-1918 sitä käytettiin myös huomattavia määriä. Morfiinin sanottiin hiljentäneen täynnä valitusta olleet joukkosidontapaikat. Tätä sotakoneiston levittämää opiaattien käyttöä voisi hyvin verrata 1600-luvun sotien myötä yleistyneeseen paloviinan tai tupakan käyttöön. Tupakan poltto levisi nopeasti ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana. Sitä jaettiin sotilaiden päivittäisiin elintarvikeannoksiin esimerkiksi myös Suomessa.

Toinen merkittävä muutos 1800-luvulla tapahtui aineiden käyttötavoissa. Oopiumia oli nautittu yleensä suun kautta tai polttamalla. Morfiinia alettiin injektoimaan suoraan verenkiertoon neulojen ja ruiskun avulla. 1800-luvulta lähtien tajuntaan vaikuttavien aineiden käytön yleisenä trendinä tuli olemaan yhä voimakkaampien aineiden yhä nopeampi ja tehokkaampi käyttö.    

Kontrollipolitiikan rakentuminen

Tajuntaan vaikuttavien aineiden käyttöä on yritetty kautta aikojen kontrolloida, usein siten, että jokin yhteiskunnan eliitti monopolisoi aineiden jakelun ja säätelee sitä joko ritualistisesti tai rajoittamalla niiden saatavuutta muuten. Historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä huumaavien aineiden käytön rajoitusyrityksistä, jotka ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta epäonnistuneet. Esimerkiksi Arabiassa Joneiman emiiri Soudon Sheikhouni määräsi 1378, että kannabiksen käyttäjät tulisi vangita ja kannabiksen syöjiltä tulisi kiskoa hampaat irti. Useita tuomioita pantiin täytäntöön, mutta kun 15 vuotta oli kulunut lain voimaantulosta oli kannabiksen kulutus alueella kasvanut. Tupakan käytöstä langetettiin ankaria rangaistuksia esimerkiksi 1600-luvun puolivälissä Venäjällä; sekä tupakan käyttäjältä, että hänelle ainetta toimittaneelta katkaistiin kidutuksen jälkeen nenät. Kiinassa 1600-luvun puolivälissä saattoi saada myös kuolemantuomion tupakan käytöstä tai sen myymisestä.

Nykyinen kansainvälisiin sopimuksiin ja kriminalisointeihin perustuva reagointitapa huumausaineisiin, jota Suomikin solmimiensa sopimusten velvoittamana noudattaa, sai alkunsa 1800-luvun lopulla uskonnollisen liikkeen taitavan propaganda- ja lobby-politiikan seurauksena. Tämä 'anti-oopiumi' -liike syntyi vastustamaan Britannian oopiumikauppaa Kiinaan, ja mukana liikkeessä oli runsaasti kveekareita.(16) Liike sai aikaan kansainvälisiä sopimuksia ja julistuksia, joilla pyrittiin säätelemään aluksi oopiumin kauppaa, ja myöhemmin sopimuksia laajennettiin koskemaan myös muita aineita. Tällaisia sopimusjärjestelyitä olivat esimerkiksi Shanghain sopimus 1909 ja Haagin oopiumikonferenssi 1911-1912. Sittemmin Kansainliitto ja myöhemmin YK määrittelivät kielletyt aineet näiden varhaisten kokousten antamien suuntaviivojen mukaisesti.(17) YK:n huumausaineyleissopimukset, joissa kielletyt aineet määriteltiin, tehtiin vuosina 1961, 1971 ja 1988. Näiden sopimusten pakottamina joutuivat eräät maat, joissa oli länsimaista poikkeava päihteiden käyttökulttuuri, kriminalisoimaan omia perinteisiä päihdeaineitaan samalla kun länsimaisille päihteille, kuten alkoholille ja psyykenlääkkeille avautui uusia markkinoita. Esimerkiksi Intian tai Pakistanin kokemuksille aineiden säännöstelyssä ei annettu minkäänlaista painoa, ei myöskään Tunisialle, jossa valtio säänteli kannabiksen kulutusta monopolisointijärjestelmän avulla. Etelä-Amerikassa koka-pensaan lehtiä oli käytetty perinteisenä nautintoaineena hyvin kauan.(18)

Haagin vuoden 1912 kansainvälinen oopiumisopimus astui voimaan Suomessa 1922. Vuoden 1928 asetus lisäsi kontrolloitavien aineiden listaa Geneven oopiumisopimuksen nojalla siten, että se käsitti nyt oopiumin, morfiinin, kokaiinin ja heroiinin lisäksi myös koka-lehdet ja kannabiksen. Näillä kansainvälisillä kontrollitoimilla, jotka vakiintuivat 1920-luvulla, pyrittiin estämään muissa kulttuureissa käytettyjen huumausaineiden leviäminen läntisiin teollisuusmaihin. Läntisten huumeiden, kuten alkoholin ja lääkkeiden kauppa kehitysmaihin tosin säilyi vapaana. Kontrollin tarkoitus oli myös, että tiettyjen tajuntaan vaikuttavien synteettisten aineiden käyttö rajattaisiin vain lääketieteellisiin tarkoituksiin tai kriminalisoitaisiin kokonaan. Suomi seurasi kansainvälisiä huumausainesopimuksia vasta Kansainliiton painostuksen jälkeen. Lääkintöhallitus vastusti muun muassa vuosien 1925 ja 1931 sopimuksiin liittymistä.(19) Suomessa käytettiin 1930-luvulla heroiinia noin 7 kiloa vuodessa miljoonaa asukasta kohden. Koko maailmassa vain Japanissa kulutus oli suurempaa. Kansainvälinen oopiumikontrollin valvontalautakunta joutui huomauttamaan asiasta suomalaisille useita kertoja. Heroiinista ei kuitenkaan haluttu luopua, sillä se oli suosittu kipulääke Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla. Heroiini syrjäytti morfiinin, ja sitä lisättiin muun muassa yskänlääkkeisiin.(20) Heroiini vedettiin kokonaan pois apteekkijakelusta vuonna 1957.(21)

Pervitin-nimistä vilustumislääkettä markkinoitiin sodan jälkeen Suomessa muun muassa kaupungeissa valomainoksilla. Pervitin-nimellä oli sodanjäkeisessä Suomessa hyvä maine, sillä samannimistä saksalaisten kehittämää amfetamiinivalmistetta jaettiin sodan aikana "höökipillereinä" kaukopartiomiehille, jotta he olisivat pysyneet vuorokausikaupalla jalkeilla vaikeissa olosuhteissa. (vilustumislääkkeet eivät sisältäneet amfetamiinia) Amfetamiinijohdannaisia käytettiin vielä 1960-luvulla yleisesti laihdutuslääkkeissä. Amfetamiini lisättiin Suomessa kiellettyjen aineiden luetteloon vuonna 1966, ja samana vuonna kiellettyjen aineiden käyttö muuttui rangaistavaksi teoksi. (22)

Tarkasteltaessa huumeiden käyttöä ja huumeongelmaa historiallisesta näkökulmasta ei voi välttyä muutamilta ilmeisiltä kysymyksiltä: Miksi heroiinin käyttö ei Suomessa esimerkiksi 1930-luvulla ollut ongelma, sen käytön laajuudesta huolimatta? Miksi amfetamiinijohdannaisten väärinkäyttö oli kuitenkin varsin vähäistä niiden helposta saatavuudesta huolimatta? Miksi huumausaineiden käyttö vakavana sosiaalisena ongelmana syntyi vasta 1960-luvulla, jolloin huumelainsäädäntöä kiristettiin? Miten tehokas keino huumeiden kriminalisointi on ollut huumeongelman ratkaisijana?

Historiallisesta näkökulmasta tarkastellen voi nykyisiä huumeongelmia rinnastaa 1920-luvun alkoholikieltolakien seurauksiin Suomessa tai Yhdysvalloissa. Alkoholin hinnat laskivat, juopottelu yleistyi ja laittoman alkoholin kauppa synnytti vahvoja rikollisorganisaatioita. Laittomuus ja taistelu markkinoista johtivat rikolliset aseistautumaan, minkä seurauksena väkivalta ja korruptio lisääntyivät. Yhdysvalloissa väitettiin 25 % lainvalvojista olleen korruptoituneita. Suomessakin esiintyi korruptiota, mutta se oli kuitenkin varsin vähäistä eikä ehtinyt onneksi pureutua yhteiskuntaamme syvemmälle. Tislatun alkoholin kulutus moninkertaistui, koska oli taloudellisempaa salakuljettaa väkevää pirtua kuin olutta. Korvikeaineet aiheuttivat alkoholinkäyttäjien kuolemia. Samankaltaiset ongelmat liittyvät nykyisin laittomien päihteiden, esimerkiksi heroiinin, käyttöön ja kontrolliin. Epäpuhtaat aineet aiheuttavat kuolemia, voimakkaamman heroiinin salakuljetus on kannattavampaa kuin miedompien aineiden, ja rikollisjärjestöjen voitot ovat tähtitieteellisiä.

Yhdysvalloissa huumeiden ongelmakäyttö oli ennätyksellisen alhaista toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen, koska huumeiden salakuljetusreitit olivat sodan vuoksi katkenneet. Lainsäädäntöä kuitenkin kiristettiin 1950-luvulla ja pyrittiin luomaan pelottelutaktiikalla huumeiden vastaista ilmapiiriä. Narcotics Control Act vuodelta 1956 kiristi lainsäädäntöä entisestään: kuolemantuomio voitiin langettaa myyjälle, joka kauppasi heroiinia alaikäiselle. Huumevalistuskampanjat olivat niin yliampuvia, että ne alkoivat johtaa päinvastaiseen tulokseen.(23)Huumeiden hintojen noustua kiristyneen valvonnan seurauksena järjestäytynyt rikollisuus päätti siirtyä pienemmästä kaupanteosta laajempaan isojen erien kauppaan.(24) 1960-luvulla alkoi aivan uudenlainen huumeiden käytön aika, jonka myötä ongelmakäyttäjien määrä huomattavasti kasvoi.(25) Tämä huumeiden käyttö oli leimallisesti nuorten vastakulttuuria ja maanalaista alakulttuuria. Laittomien huumeiden käyttö irtosi yhteiskunnallisesta kontrollista, siitä tuli rikollisen taloudellisen toiminnan merkittävin tulolähde ja käyttäjät alkoivat syrjäytyä ja marginalisoitua.

Yhdysvaltojen vaikutus huumekieltojärjestelmän kansainväliselle synnylle 1900-luvun alkupuolella oli ratkaiseva. Esimerkkejä huumeiden poliittisesta käytöstä Yhdysvaltain historiassa on useita. Richard Nixon käytti vuosien 1968 ja 1971 vaalikampanjoissaan tietoisesti keskiluokan huumepelkoja hyväkseen, (hän käytti muun muassa manipuloituja tilastoja), samaa pelottelutaktiikkaa jatkoi Ronald Reagan omalla kaudellaan 1980-luvulla. Iran-Contra -skandaalin paljastuttua 1980-luvulla kävi ilmi, että huumekaupalla oli rahoitettu Yhdysvaltojen poliittisia operaatioita Keski-Amerikassa. Suomalaisessa ja pohjoismaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa puolestaan huumausaineista on tullut se 'hyvä vihollinen', jonka esiinmanaamisella peitetään myös huumeiden ongelmakäytön todellisia syitä(26).

Narkkarin identiteetin synty

Aikana, jolloin vahvojakin huumeita, kuten heroiinia, ooppimia tai morfiinia, oli vapaasti saatavilla, pakonomaista huumeiden käyttöä pidettiin sairautena ja aineisiin sortuneisiin suhtauduttiin kuten sairaisiin. Esimerkiksi Otavan vuoden 1914 Tietosanakirja määritteleeMorfinomanian seuraavasti: "Ö mielisairautta lähenevä tuskallinen tila, joka valtaa morfinistin, kun hän syystä tai toisesta on pakotettu hiukan pitemmän ajan olemaan ilman morfiinia." Sairautena huumeiden käyttöä alettiin pitää 1800-luvun lopulla, kun keskiluokkaisia morfiininkäyttäjiä alettiin pitää sairaina.(27)

Nykyisin huumausaineiden käyttöön suhtaudutaan usein rikosoikeuteen liittyvänä ongelmana, jota ìhoitavatî etupäässä poliisin huumeyksiköt, oikeus ja vankeinhoitolaitos. Suomessa tämä muutos konkretisoitui 1960-luvun lopulla, kun huumeasiat siirrettiin huoltopoliisilta rikospoliisille ja huumeiden käyttö kriminalisoitiin.(28)

Kuva huumeiden käyttäjästä muuttui teollistuneissa länsimaissa radikaalisti toisen maailmansodan jälkeen, myös meillä Suomessa. Vaikka 1800-luvulla esimerkiksi oopiumin käyttö Britanniassa oli varsin tavallista työväenluokan parissa, niin ongelmakäyttäjäksi nostettiin silloin keskiluokkainen oopiumia tai morfiinia käyttävä nainen. Työväenluokkaista oopiumin käyttöä pyrittiin rajoittamaan lainsäädännöllä, mutta keskiluokan käyttöä alettiin määritellä sairautena. Huumeiden käyttöä saattoi esiintyä myös 'dekadenteissa' taiteilijapiireissä, (kuuluisimpia ovat romantiikan ajan brittiläiset runoilijat kuten Thomas De Quincey tai Samuel Coleridge) mutta se oli kuitenkin varsin vähäistä eikä ole rinnastettavissa 1950- ja 1960-luvuilla syntyneisiin huumealakulttuureihin.(29)Kuva huumeita käyttävästä keskiluokkaisesta naisesta oli vallitseva vielä pitkään. 

Suomessa huumausaineiden 'huvikäyttö' 1920- ja 1930-luvuilla oli myös verrattain pienen piirin puuhastelua; usein niitä käyttivät terveydenhoidon parissa työskentelevät henkilöt. Huumeiden käyttö oli sidoksissa laillisiin rakenteisiin, ja sillä oli tietyt sosiaaliset puitteet. Käytetyt aineet kulkeutuivat terveydenhuoltojärjestelmän, eli apteekkien ja sairaaloiden kautta ei-lääkinnälliseen käyttöön. Sodan jälkeisissä oloissa sotilassairaaloissa morfiinia tai heroiinia saaneet muodostivat yhden käyttäjäkunnan, esimerkiksi heroiinitabletteja saatettiin murskata jauhoksi ja polttaa tupakan seassa.(30) Laajamittainen rikollisuus, kuten aineiden salakuljetus ja rikollisorganisaatiot, tulivat kuvaan vasta paljon myöhemmin, kun lainsäädäntöä 1950- ja 1960-luvuilla kiristettiin. Silloin syntyivät myös huumeita käyttävien nuorten alakulttuurit.(31)

Opiaattien käyttöä ei 1800-luvulta toiseen maailmansotaan asti koettu teollisuusmaissa läheskään yhtä vaikeaksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi kuin työväenluokan alkoholin käyttöä. Tämä käsitys alkoi kuitenkin muuttua toisen maailmansodan jälkeen. Huumausaineiden kriminalisoinnin myötä syntyi 1950-luvulla Amerikassa narkkarin käsite (am. junkie ). Käsitteen teki kuuluisaksi kirjailija William Burroughs romaanissaanJunkie (1953). Kun oopiumin käyttäjä yleensä käytti ainetta eräänlaisena energian lähteenä täyttääkseen yhteiskunnan hänelle asettamat velvollisuudet paremmin (joko kodin sisällä tai ammatin harjoittamisessa), niin narkkari on lähtökohtaisesti yhteiskunnan ulkopuolinen hahmo. Syntyi aikaisemmin tuntematon stereotyyppinen kuva narkomaanista, joka on jotakin marttyyrin ja kreivi Draculan väliltä. Vähitellen 1950- ja 1960-luvuilla myös huumeiden käyttäjien oma identiteetti alkoi muuttua ja alkoi noudattaa uutta käsitystä huumeiden käyttäjän persoonallisuudesta. Tämä muutos on selkeästi kytkeytynyt huumausaineiden laillisuusstatuksen muutokseen.(32)

Uusi narkkari on vastuuton, yhtäältä yhteiskunnan, varsinkin kulutuskulttuurin ulkopuolella tahallaan pysyttelevä, toisaalta omaa nautintoaan tavoitteleva nuori henkilö, jonka ainut tavoite on saada nopeasti ja helposti heroiinia suoneen. Hänelle heroiinin käyttö on pakonomaista toistuvaa toimintaa. Hippien edeltäjien ns. beatnikkien myötä tämä kuva sai entistä enemmän myös vastakulttuurista sisältöä.(33) Huumeiden käyttäjän syrjäytyminen ja muuttuminen yhteiskunnan ulkopuoliseksi hahmoksi tapahtui siitäkin huolimatta, että näiden uusien narkomaanien huumeannos oli itse asiassa huomattavasti pienempi kuin aikaisempien keskiluokkaisten naisaddiktien. Kummallekin riippuvuustyypille, uudelle ja vanhalle, oli toki yhteistä sama euforian kokemuksen halu. Mutta aineiden erilaisesta saatavuudesta, laillisuusasteesta ja käyttökulttuurista johtuen se tuotti uudelle addiktille, narkkarille, vakavia sosiaalisia ongelmia, kun taas vanhemmalle käyttäjälle se oli eräs apukeino sosiaaliseen integraatioon.(34)

Artikkeli on ilmestynyt teoksessa: Tapio Onnela, (toim.)Pyhä huumesota. Huumepolitiikan pelkoja ja utopioita, Uusikaupunki 2001.

Viitteet