YK:n pääsihteerille Kofi Annanille lähetettiin YK:n huumeongelmia käsitelleen yleiskokouksen alla vuonna 1998 vetoomus, jonka olivat allekirjoittaneet eri puolilta maailmaa tulevat parlamentaarikot, oikeustieteen, lääketieteen ja taloustieteen tutkijat, sekä huumekysymyksen asiantuntijat. Vetoomuksessa ehdotettiin, että YK muuttaisi kriminalisointiin ja repressioon pohjautuvaa huumausainestrategiaansa. Keskeinen sanoma oli, että sota huumeita vastaan ei ole onnistunut vähentämään huumeongelmia, vaan on päinvastoin pahentanut niitä kaikkialla maailmassa. YK:n koordinoima kriminalisointiin ja rangaistuksiin perustuva politiikka oli vetoomuksen mukaan osoittautunut epäonnistuneeksi. Monissa maissa repressiivisen huumepolitiikan katsottiin estäneen huumeiden käyttöön liittyvien sairauksien, HIV:n ja hepatiitin leviämisen ehkäisyn. Ihmisoikeuksia todettiin loukatun ja vankiloiden täyttyvän huumerikoksista tuomituista. Huumesodan todettiin aiheuttavan myös vakavia ympäristöongelmia vetoomuksen allekirjoittajat huomauttivat. Valtavia taloudellisia resursseja uhrataan kieltopolitiikan ylläpitoon, ihmisten koulutuksen, terveydenhoidon tai taloudellisten olojen parantamisen sijasta. Allekirjoittajien mielestä realistiset keinot vähentää huumeisiin liittyvää rikollisuutta tai terveysongelmia on hylätty retoristen vaatimusten edessä, jotka tähtäävät huumevapaaseen yhteiskuntaan. Laittoman huumekaupan arvo on YK:n arvioiden mukaan noin 2 400 miljardia markkaa, eli noin 8% koko maailmankaupasta, mikä tällä hetkellä menee rikollisorganisaatioiden käsiin ja uhkaa yhteiskuntiemme kehitystä muun muassa järjestäytyneen rikollisuuden ja korruption muodossa. (Public Letter to Kofi Annan June 1, 1998 )

Tämä YK:lle suunnattu vetoomus liittyy maailmalla edelleenkin vellovaan keskusteluun huumepolitiikan suunnasta. Yhä useammat asiantuntijat alkavat olla sillä kannalla, että noin sadan vuoden ajan harjoitettu huumepolitiikka on epäonnistunut, ja sitä tulisi muuttaa liberaalimpaan suuntaan. Mutta tämä näkökulma ei ole Suomessa juurikaan noussut esille, vaan päinvastoin meillä ollaan saavuttamassa huumepoliittisessa keskustelussa toista ääripistettä, jota luonnehtii hysteria, moraalinen paniikki sekä verenmakuiset vaatimukset rangaistusten koventamisesta. Paniikinomainen suhtautuminen kaikkeen huumausaineisiin liittyvään on saanut jo pelottavia piirteitä. Asiallinen keskustelu huumepolitiikasta tuntuu Suomessa vaikealta, eivätkä huumepolitiikan erilaiset näkemykset tahdo päästä valta-julkisuudessa esiin. Seurauksena on ollut se, että keskustelu on jämähtänyt kauhistelun ja kovien otteiden vaatimisen tasolle. On ajauduttu pattitilanteeseen, jossa ratkaisuksi on tarjolla vain joko kovia tai vieläkin kovempia otteita. Tämän kirjan tavoitteena on tuoda esille näkökulmia ja faktoja joita suomalaisessa keskustelussa ei aikaisemmin juurikaan ole esitetty.

Yhtenä esimerkkinä suomalaisesta huumehysteriasta ovat urbaanit legendat, jotka saavat vakavasti otettavissa medioissakin huomiota. Perättömiä huhuja jäätelötötteröihin injektoidusta huumeesta tai Pokemon-kortteihin ujutetusta LSD:stä lasten saamiseksi "huumekoukkuun" levitetään kritiikittömästi. Poliisi ja viranomaiset ovat huolestuneita, samalla kun lehdistö revittelee kauhuotsikoita ongelman käsiin räjähtämisestä tutkijat pääosin, ja niitä jotka esittävät virallisesta totuudesta poikkeavia mielipiteitä ei kuunnella. Vaihtoehtoisia hoitomuotoja käyttäviä lääkäreitä tai laittomien huumeiden käytöstä kertovia on jopa erotettu työpaikoistaan. Myös lainsäädäntöä on kiristetty; huumeiden käytöstä voidaan nyt langettaa helpommin sakkotuomioita.

Vaikuttaa siltä, että huumepoliittisessa ilmapiirissä ollaan meillä (toisin kuin muualla) kulkemassa huolestuttavaan suuntaan. Entinen ulkoministeri Keijo Korhonen ehdotti kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa huumerikollisuuden torjumiseksi. "Olisin valmis omin käsin teloittamaan,"toteaa Korhonen Ilkka-sanomalehden kolumnissaan. Entinen huumesyyttäjä Ritva Santavuori väittää valtion virkamiehien saaneen huumerikollisten rahoja, jotta he puhuisivat huumeiden puolesta, nämä kun olivat rohjenneet epäillä nykyisen politiikan tuloksia . (Ilkka, 19.8. 1999 ; Uudenkaupungin Sanomat 14.12.2000. )

Sisäministeri Ville Itälä (kok) jatkaa samalla linjalla. Helsingin Sanomien haastattelussa hän tuomitsi ehdottomasti jaon mietoihin ja vaarallisiin huumausaineisiin ja on esittänyt huumetestien ulottamista työpaikoille ja kouluihin. YK:n vetoomuksen allekirjoittajan kaltainen kriittinen asiantuntija voisi ihmetellä, minkälaiseen yhteiskuntaan huumeetonta Suomea tavoittelevat tahot oikein ovat pyrkimässä, kun emme kykene pitämään edes vankiloita huumeettomina?

Nils Christien ja Kettil Bruunin erinomaisessa, jo klassikoksi muodostuneessa teoksessa Hyvä vihollinen. Huumausainepolitiikka pohjolassa (1986) auttaa asettamaan edellisten kaltaisia populistisia lausuntoja oikeisiin kehyksiinsä. Kyseessä on hyvän vihollisen esiin manaaminen, kun yhteiskunnan monimutkaisiin ongelmiin ei keksitä ratkaisuja. Huumausaineista saadaan helposti yksinkertainen ja konkreettinen syntipukki, johon kaikki pahuus voidaan helpoimmin projisoida. Christie ja Bruun toteavatkin, että "yksi vaarallisimmista huumeiden käyttötavoista on niiden poliittinen käyttö". (Nils Christie - Kettil Bruun:Hyvä vihollinen: huumausainepolitiikka Pohjolassa , 1986.)Ehkä tällä hetkellä onkin vaikea keksiä hedelmällisempää poliittisten pisteiden keruuseen soveltuvaa aihepiiriä kuin kovien otteiden vaatiminen huumepolitiikassa.

Median kritiikittömyys vallitsevaa politiikkaa kohtaan on ollut hämmästyttävää. Koska huumeiden vastustaminen on hyvä asia toimittajat ovat valmiita jättämään tosiseikat ja kriittisyyden huomiotta. Tarkoitukset ovat tietysti hyviä, mutta estämällä ja hyljeksimällä keskustelua, johon kuuluu myös vallitsevan politiikan perusteiden kritiikki, päinvastoin lisätään ongelmia - ja samalla ehkä tehdään välttämätön muutos entistä vaikeammaksi. Medioiden mielipideilmastossa elätellään vanhaa utopiaa huumevapaasta yhteiskunnasta, joka saavutettaisiin kiristämällä lainsäädäntöä ja rangaistuksia.

Pakkokeinoilla kenties saadaan ongelma lakaistua näkymättömiin maton alle, mutta itse ongelmia niiden avulla ei poisteta. Jos yhtäkkiä havaittaisiin tulipalojen lisääntyneen ja tutkijat saisivat selville, että tietyissä rakenteissa on vikoja, kannattaisiko mieluummin satsata uusien palomiesten ja paloautojen hankkimiseen, vai selvittää mitä rakennevirheille voitaisiin tehdä, jotta vahingot olisivat tulevaisuudessa vähäisemmät? Yhä selvemmäksi on alkanut käydä, että nykyisin harjoitettu huumepolitiikka ei toimi edes palokunnan tavoin, vaan pikemminkin se vaikuttaa bensiinin ruiskuttamiselta liekkeihin.

Olisi tarkoituksenmukaisempaa miettiä, miten saisimme käyttöömme tehokkaampia keinoja säädellä tällä hetkellä laittomien päihteiden käyttöä ja vähentää huumeiden käytöstä aiheutuvia ongelmia. Nykyiset välineet, joita on ollut käytössä jo lähes sadan vuoden ajan ovat perustuneet lähinnä käyttäjiin, kauppiaisiin ja tuottajiin kohdistuneeseen ankaraan kriminalisointiin ja repressioon. YK:n toimesta koordinoitu lainsäädäntö on ulotettu kaikkialle maailmaan. Nämä toimet eivät selvästikään ole helpottaneet tilannetta. Huumeita on saatavilla yhä enemmän ja kontrolloimattomasti, hinnat ovat laskeneet ja rikollisjärjestöjen voitot ovat tähtieteellisiä. Huumeiden käyttäjien syrjäytyminen on yleistynyt ja kansalaisoikeuksia on kavennettu samalla kun kontrollikoneistot ovat saaneet yhä enemmän uusia keinoja huumeongelman vakavuuteen vedoten.

YK:le osoitettu vetoomus johtaa pohtimaan myös sitä, ettei huumausainepolitiikkaa voida perustaa sille utopistiselle kuvitelmalle, että ihmiset yhtäkkiä voitaisiin saada kokonaan lopettamaan tajuntaan vaikuttavien kasvien ja aineiden käyttö. Toisaalta on myöskin ilmeistä, että monet huumaavat aineet, erityisesti luonnonkasveista syntetisoidut aineet, kuten heroiini tai kokaiini, voivat olla vaarallisia. On utopistista kuvitella, että näitä aineita voitaisiin laajamittaisesti käyttää ongelmitta; ne voivat aiheuttaa sosiaalisia ja yksilöllisiä ongelmia merkittävälle ihmisjoukolle, mutta suurin osa ihmisistä kuitenkin pystyy pitämään tajuntaan vaikuttavien aineiden käytön turvallisissa rajoissa, ja useimmiten ongelmat johtuvat joko suoraan tai välillisesti aineiden kriminalisoinnista. On myös ilmeistä, että yhteiskunnalliset ongelmat, kuten työttömyys ja syrjäytyminen lisäävät ongelmakäyttöä.

Haittojen vähentämisen politiikka, lähtee siitä olettamuksesta, että huumeista vapaa yhteiskunta on utopia ja siksi tulisi keskittyä erilaisten päihteiden käytön aiheuttamien haittojen minimoimiseen. On tarkoituksenmukaisempaa tarjota suonensisäisiä huumeita käyttäville puhtaita ruiskuja ja opettaa heidät pistämään oikein kuin antaa näiden ihmispolojen tartuttaa ensin toisiinsa ja sitten myös muihin hepatiittia tai HIV-viruksia. On järkevämpää ja halvempaa jakaa opiaattiriippuville esimerkikiksi metadonia, kuin antaa heidän hankkia päihteensä laittomilta markkinoilta. Monet tutkijat ovat sillä kannalla, että puhtaan heroiinin jakelu rekisteröidyille narkomaaneille apteeekeista poistaisi useimpia ongelmia, ainakin se vähentäisi huumekuolemia, rikollisuutta ja syrjäytymistä. Useat kokeilut esimerkiksi Sveitsissä tukevat tätä. Kenties olisi järkevämpää ottaa koko huumausaineiden kauppa yhteiskunnan haltuun ja kontrolliin kuin antaa suunnattomien summien virrata rikollisille ja pimeään talouteen.

Yhteiskunnassa harjoitettavan politiikan tulisi tukea huumeiden käytön haittojen vähentämistä, luoda turvallisuutta ja hyvinvointia. Abstrakteista viesteistä, siitä näkeekö joku yhteiskunnan taho huumausaineet joko oikeina tai väärinä ei ole käytännössä hyötyä ainakaan aineista riipuvaisille, heidän perheilleen tai yhteiskunnalle, joka joutuu viime kädessä maksamaan ongelmia aiheuttaneiden aineiden kustannukset.

Asiantuntemattomat lausunnot ja perättömien tietojen välittäminen ovat valitettavasti kuitenkin vieneet pohjaa asialliselta huumevalistukselta ja keskustelulta Suomessa. Ongelma Suomessa ei ole siinä, ettei maassamme tehtäisi ansiokasta huumepoliittista tutkimusta, vaan siinä että asiantuntijoiden mielipiteet jätetään huomioimatta silloin kun poliittisia päätöksiä huumepolitiikasta tehdään.

Toinen tärkeä motiivi tämän kirja synnylle on sen pohtiminen, miksi huumeongelmaan suhtaudutaan meillä niin hysteerisesti ja tunnevaltaisesti suhteessa ongelman yhteiskunnalliseen kokoon. Miksi asiantuntijoiden mielipiteitä ei kuunnella? Samankaltainen tilanne on vallalla naapurimaassamme Ruotsissa, jonka yhteiskuntapolitiikkaa meillä usein matkitaan. Hollantilaisen tutkijan Tim Boekhout van Solingen löytää syitä hysteeriselle paniikille, jota esiintyi 1990-luvulla laman aikaisessa ja sen jälkeisessä Ruotsissa, muun muassa ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kriisistä. Ruotsalaisen yhteiskunnan uhkat, sosiaalivaltion rahoitusongelmat ja Euroopan Unioniin liittyminen voidaan helposti tiivistää ja projisoida yhteen uhkakuvaan - huumausaineiden käyttöön. Se on pääosin ulkopuolelta tuleva uhka, jota vastaan tulee taistella. van Solingenin selitystä voidaan soveltaa meilläkin. Ruotsalaisen arkkiälykön Jan Myrdalin 1970-luvulla propagoimassa ajattelussa huumeiden käyttö edustaa hyökkäystä yhteiskunnan moraalista ydintä vastaan, jossa huumeiden käyttö vahvistaa sorrettujen luokkien alistetun paikan yhteiskunnassa. (Boekhout van Solinge, Tim: The Swedish Drug Control System : An Indepth Review and Analysis, Amsterdam, Mets/Cedro, 1997, 100.)

Tässä kirjassa huumekysymystä lähestytään historiallisesta, psykiatrisesta, eettisestä, poliittisesta ja esteettisestä näkökulmasta. Australialainen oikeustieteilijä ja historioitsija Desmond Manderson pohtii syitä paniikille ja hysterialle, jota huumeiden käyttö kaikkialla länsimaissa herättää. Hän kysyy miksi suhtaudumme niin hysteerisesti huumeiden käytön symboleihin, esimerkiksi neuloihin? Mandersonin mukaan huumeet tuntuvat uhkaavan yhteiskunnissamme ennenkaikkea ylikorostunutta järjen auktoriteettia. Yhteiskunnan huumefiksaatio estää meitä näkemästä pelkojemme todellisia syitä ja sitä mitä niiden lievittämiseksi olisi ehkä mahdollista tehdä. Mandersonin mukaan sekä narkomaaneille että tiukan lainsäädännön kannattajille on yhteistä maailmankatsomus, joka on symbolinen, esineellistetty ja pakkomielteinen. Ihmisten ja heidän ongelmiensa sijasta huomio kiinnittyy neuloihin ja pulvereihin.

Eurooppalaista huumekeskustelua ja huumepolitiikan muotoutumista Euroopan parlamentissa viimeisten vuosien ajan tiiviisti seurannut hollantilainen europarlamentaarikko Hedy D'Ancona haluaa puolestaan kyseenalaistaa sen lähes uskonnollisen kiihkon, joka valtaa poliitikot huumekysymyksen noustessa esiin. Anconan mukan pakkokeinopolitiikan kannattajat vetoavat moraalisiin arvoihin, perheen merkitykseen sekä ihmisten arvo-valintaan hyvän ja pahan välillä. Länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa ei olla löydetty parannuskeinoja eristäytymiseen, perheiden hajoamiseen, nuorten näköalattomuuteen, rikollisuuden ja epävarmuuden tunteen lisääntymiseen, kyllä huumevapaalle yhteiskunnalle merkitsee kuvitteellista ratkaisua ja huumesodasta tulee näin pyhä sota. Kun tämä asenne on kerran omaksuttu, myönnytyksiä ei enää tehdä haittojen vähentämisen politiikalle. Tieteelliset tulokset ja asiantuntijoiden mielipiteet saavat väistyä tunteiden ja ennakkoluulojen tieltä.

Ylitarkastaja Tapani Sarvanti, pohtii yhteiskuntamme huumepolitiikan mahdollisuuksia eettiseltä kannalta. Hänen mukaansa Suomessa tulisi pehmentää suhtautumista yksittäisiin huumausaineiden käyttäjiin. Kansainväliset yleissopimukset eivät edellytä huumausaineiden käytön kieltämistä tavalla, joka meillä on omaksuttu. Sarvanti ei kuitenkaan kannata huumeiden laillistamista demokratiaan vedoten; hänen mukaansa jokainen kansakunta ja kulttuuri päättää itse, mitä se haluaa hyväksyä ja mitä paheksua. Huumepolitiikan tavoitteet tulisi asettaa pragmaattisesti ja realistisesti.

Psykiatri Juhani Salakari tuo huumeongelman käsittelyyn yksilön näkökulman. Hänen mukaansa huumeongelma syntyy ennen muuta ihmisen itsetunnon romahtamisesta, kyvyttömyydestä sietää tunteita ja hallita elämää. Huumeiden ongelmakäyttöön tulisi Salakarin mukaan suhtautua hoitoa vaativana, terveydenhoidollisena ongelmana, ei rikosoikeudellisena, rangaistusta vaativana ongelmana.

Tutkijat Mikko Salasuo ja Pauliina Seppälä tarkastelevat kirjoituksissaan huumeiden käyttöä Suomessa 1970- ja 1990-luvuilla. Salasuo on tutkinut ensimmäisen huumeaallon viimeistä kehitysvaihetta Helsingissä 1970-luvun puolivälissä. Hän tarkastelee syitä, jotka johtivat tämän ensimmäisen huumeaallon laantumiseen. Pauliina Seppälä on puolestaan tutkinut 1990-luvun teknokulttuurin myötä tullutta uutta huumeiden käytön muotiaaltoa. Yhteisartikkelissaan he arvioivat suomalaisen huumeiden käytön menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja päättelevät huumeiden käytön tulleen osaksi yhteiskuntaa. Heidän mukaansa huumeiden käyttö saavuttaa saman tilan kuin muut 1960-luvulla alkaneen liberalisoitumiskehityksen osa-alueet. Risto Mikkonen käsittelee artikkelissaan prosessia, jonka seurauksena kannabiksesta tuli kansaivälisten sopimusten kieltämä huumausaine. Hän kirjoittaa miten länsimainen päihdekulttuuri tuotiin toisiin kulttuureihin, kun monissa maissa perinteisesti käytetty kannabis YK:n pakottamana kriminalisoitiin. Tapio Onnela käsittelee artikkelissaan huumeiden käytön ja huumepolitiikan pidempää historiallista kehityskaarta, jossa perinteisesti käytettyjen luonnonaineiden rinnalle ja tilalle tulivat länsimaisten lääketehtaiden tuotteet sekä alkoholi.