Hiidenkivi 6/2008

”Alkoholia ei tarjota intiaaneille eikä suomalaisille” luki saluunoiden ovilla suomalaisten Amerikan siirtolaisuuden huippuaikoina. Slussenin sissit tunnetaan edelleen Ruotsissa, emmekä unohda en finne igen otsikoita, joissa suomalaiset taas puukottivat tai pyörittivät heroiinikauppaa. Tapaukset ovat esimerkkejä siirtolaisuuden aiheuttamasta juurettomuudesta. Rikollisuus muuttajien keskuudessa on aina korkeampaa siellä minne merkittävä joukko ihmisiä joutuu kotoaan muuttamaan, aiemmin tulleet pitävät uusia tulijoita rikollisina ongelmatapauksina ja alempina ihmisinä. Rikollisuus on nykypäivänkin rasistille oiva pelotteluase.

Rasismia on aina yritetty perustella tieteellisesti. Ihonväriin ja kallonmittauksiin tukeutunut ihmisten luokittelu ja paremmuusjärjestykseen laittaminen pyritään perustelemaan joskus myös geeneillä, mutta erityisen suosituksi tekosyyksi ihmisarvon polkemiseen on nyt nostettu ”kulttuuri”. Uusrasistit tietysti kieltävät olevansa rasisteja ja tätä varten he ovatkin kehittäneet tilalle käsitteen: monikulttuurikritiikki, joka on poliittisesti helpompi tapa myydä sama asia.

Tämän uusrasismin pääideologina pidetään kielitieteilijä FT Jussi Halla-ahoa, jonka blogiin Scripta - Kirjoituksia uppoavasta Lännestä vedotaan kun halutaan saada tieteelliseltä kalskahtavaa tukea omille peloille ja ennakkoluuloille. Maahanmuuton vastaista toimintaa organisoi kansallismielinen Suomen Sisu ja poliittinen vaikuttaminen kanavoituu Perussuomalaisten kautta. Taktisina keinoina käytetään pelottelun, ennakkoluulojen sekä vääristeltyjen faktojen lisäksi olkiukkotekniikka, salaliittoteorioita ja uhriksi tekeytymistä.

Halla-ahon kirjoitukset yrittävät vakuuttaa, että monikulttuurisuus on ideologia, jonka ansiosta erityisesti afrikkalaiset ja Lähi-idästä tulevat maahanmuuttajat uhkaavat länsimaisia arvoja, sanavapautta ja naisten oikeuksia. Hän ei tarjoa ratkaisuja, vaan saarnaa blogissaan tuhoa ja monikulttuurisuuden Harmageddonia: ”Kun Eurooppa räjähtää ja luhistuu, kun suvaitsevaisuus ja dialogi tulevat tiensä päähän, kun manner pirstoutuu väestöryhmien linnoitettuihin enklaaveihin, ...” onko jo kenties liian myöhä, hän synkistelee.

Uusrasistit väittävät virheellisesti, että islamistien ihmisoikeusrikkomuksista tai sharian ujuttamisesta länsimaisen oikeusjärjestelmän rinnalle vaietaan ja että heidän totuuden julistamistansa olisi jotenkin pyritty estämään. Jokainen nettiä seurannut ei ole voinut kuitenkaan välttyä huomaamasta vuosia jatkunutta vihankylvöä maahanmuuttajia kohtaan.

Halla-ahon kaivaa kansainvälisestä mediasta esiin muka suurina paljastuksina ”vaiettuja asioita” sanoen niitä muslimien tai afrikkalaisten normaaleiksi tavoiksi: ”Pastorien villitsemät yhteisöt polttavat, myrkyttävät, ruoskivat, hautaavat elävältä tai häätävät kodeistaan pieniä, noidiksi epäiltyjä lapsia. Maahanmuuton seurauksena lapsiin kohdistuvat manausrituaalit ovat rantautuneet Eurooppaankin.” Hän antaa ymmärtää, että ne joita hän kutsuu ”suvaitsevaistoksi” hyväksyvät nämä ihmisoikeusrikkomukset koska se on osa monikulttuurisuusideologiaa. ”He ovat jo täällä, ja se, mikä on heidän mielestään normaalia meininkiä, on muuttunut normaaliksi eurooppalaiseksi meiningiksi. Sitä meininkiä sitten katselet sinä. Ja lapsesi. Ettekä voi sille yhtään mitään.” Halla-ahon propaganda pelaa mielikuvilla yhdistämällä maahanmuuttajat kärpäsiin tai heinäsirkkoihin ja puhuu heistä ”ihmissaastana”- tätä taktiikkaa käytettiin menestyksellä jo 1930-luvulla.

Monikulttuurikriittisyys muistuttaa islamistien tai kristittyjen fundamentalistien ideologiaa ja retoriikkaa, yhteinen aatepohjakin löytyy Lähi-idän uskonnoista. Niiden messianistinen maailmankuva lähtee kriisiytymisen kokemuksesta, siinä sementoidaan oman yhteisön rajat ja jaetaan todellisuus mustavalkoisesti hyvään ja pahaan.

Kulttuurifundamentalistien mielestä kulttuuriset ominaisuudet ovat lähes synnynnäisiä ja muuttumattomia ja niiden sekoittumista pidetään ”epänormaalina tilana”, vaikka mitään alkuperäistä kulttuuria, joka voisi ”mennä pilalle” ei ole ollut olemassakaan, kuten ei ylipäänsä mitään kulttuuria ilman ihmisten välistä vuorovaikutusta. Muuttumattomuus on kulttuurien tuho. Muutosta voidaan toki yrittää estää, mutta se vaatii kilometreittäin piikkilankaa ja konekiväärejä.

Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Ketola määrittelee fundamentalismin ”pelon ja vastarinnan teologiaksi”. Monikulttuurikriittisyys, kuten islamilainen fundamentalismikin, ovat ideologioita, jotka ilmaantuvat kun uskonnollinen tai kulttuurinen perinne koetaan uhatuksi. Ne ovat molemmat liian nopeasti muuttuvan globalisoituvan maailman kasvukipuja, joka ei jätä meille aikaa sopeutua muutokseen.

Kolumni julkaistiin Hiidenkivessä 6/2008