|
Tapio Onnela
TIETO, VALTA JA VALOKUVAUSArtikkeli on julkaistu aikaisemmin teoksessa: Anja Tuomisto ja Heli Uusikylä (toim.): Kuva, teksti ja kulttuurinen näkeminen SKS 1995
Käsittelen tässä artikkelissa tiedon, vallan ja valokuvauksen suhdetta antropologiassa, kriminologiassa ja psykiatriassa. Teoreettisena kiinnekohtani ovat ranskalaisen filosofin Michel Foucault'n (1926-1984) käsitykset vallan ja tiedon suhteista. Hän esitti teoksissaan sekä marxilaisesta, että liberalistisesta valtateorioista poikkeavia käsityksiä vallan olemuksesta. Foucault'n tuotanto on saanut melko ristiriitaisen vastaanoton mutta toisaalta hänen valtakäsityksensä ovat innostaneet monia tutkijoita, jotka ovat soveltaneet niitä hyvin erilaisissa tutkimuksissa uusia näkökulmia avaavina metodisina välineinä. Esimerkiksi Tuula Varis analysoi kansainväliseen politiikkaan liittyvässä tutkimuksessaan Suomen Lähetysseuran pastoraalista valtaa Ambomaalla 1870-1925. Omissa tutkimuksissani olen käsitellyt vankila-arkkitehtuuria ja valokuvan käyttöä kontollikoneistoissa. Foucault'n tarkoituksena ei ollut luoda yleistä vallan teoriaa vaan tarkastella niiden erilaisten muotojen historiaa, joilla kulttuurissamme ihmisistä tehdään subjekteja. Hän analysoi kulttuurimme käytäntöjä, jotka ovat tehneet meistä sitä mitä me olemme. Itsenäistä, yleismaailmallista, kaikista paikoista ja ajoista löydettävissä olevaa subjektia ei Foucault'n mukaan ole olemassa, vaan ihminen rakentuu aina joka kerta erikseen kulttuurista löydettävien tapojen, käytäntöjen, sääntöjen, tyylien ja keksintöjen ohjaamana. Ne muovasivat modernin yksilön niin subjektina kuin objektinakin. Tästä Foucault päättelee, että kulttuurissamme mikään ei ole pysyvää, ei edes meidän ihmisluontomme tai fysiologiamme välty tuolta historian kaiken muokkaavalta kosketukselta. Ruumis on sopivilla tekniikoilla muovailtavissa halutun kaltaiseksi. (Varis, 1989, 26, 61) Erityisesti Foucault keskittyi tarkastelemaan käytäntöjä joissa valta ja tieto kohtasivat ja joissa nykyinen käsityksemme yksilöstä, yhteiskunnasta ja ihmistieteistä muotoutui. Hän tarkasteli esimerkiksi niitä vallan pikkutarkkoja rituaaleja, jotka keskittyivät vallan ja tiedon yhdistävien, kulttuuristen käytäntöjen ympärille. Tarkastelen artikkelissani valokuvausta tuollaisena käytäntönä.
Biovalta ja poliittinen teknologia
Yksi Foucault'n keskeinen teemana oli biovallan käsite. Se on viimeisen 250 vuoden ajan on kytkenyt ihmisruumiin poliittiset teknologiat, ihmistieteiden diskurssit ja hallinnan rakenteet toisiinsa. Tätä biovaltaa voidaan havainnollistaa tutkailemalla modernin yhteiskunnan alkuvaiheita. Uuden, modernin teollisuusyhteiskunnan merkittävimmät ongelmat ja haasteet liittyivät väestömassojen koulutukseen, terveydenhoitoon ja kurinpitoon. Teollistumisen edellyttämät suuret väestökeskittymät kärjistivät näitä ongelmia. Levottomuudet ja kapinat leimasivat Euroopan historiaa Ranskan vallankumouksesta aina Pariisin kommuunin aikaan 1870-luvulle. Taloudellisen nousun edistämiseksi oli yhtä tärkeää osata hallita pääomien liikkeitä kuin myös ihmisjoukkojen kasaantumista. (Foucault, 1980, 253) Uusi poliittinen teknologia alkoikin Foucault'n mukaan säädellä väestökeskuksiin kerääntyneitä massoja. Kuri oli, ja on edelleenkin, se keskitetty tekninen keino, jonka avulla ruumiin voimaa rajoitettiin poliittisena ja maksimoitiin hyödyllisenä voimana. Foucault'n mielestä kurinpitomenetelmien kehitystä voidaan täysin verrata maanviljelyksen, tai teollisen ja taloudellisen teknologian kehitykseen. Kylvömenetelmien, koneistumisen ja pääoman liikkeiden ohjaaminen oli siis verrattavissa ihmisten oikeanlaiseen käsittelyyn. Esimerkiksi Ranskassa fysiokraatit olivat jo 1760-luvulla alkaneet pitää väestöä viljellyn maan kaltaisena voimavarana. (Hakosalo, 1991, 83) Ihmisten käsittelyä Foucault kutsui "ruumiin poliittiseksi teknologiaksi", joka koostui tiedosta ja sen hallinnasta. Siinä ruumista hallitaan poliittisesti ja käytetään hyväksi taloudellisesti. Ruumista ei suinkaan tarvinnut alistaa hyödylliseksi voimaksi väkivalloin. Se saatettiin tehdä yhtä hyvin tarkasti laskelmoiden, hienovaraisesti ja järjestelmällisesti. Kuri ei enää pelkästään torjunut vaaroja, vaan synnytti myös positiivisia asioita: työpaikkakuri lisäsi tuottavuutta ja koulukuri oppimista. Yhteiskunnan ja teollisuuden ihanteeksi tulivat koulutetut ja terveet kansalaiset, jotka työskentelivät täsmällisesti ja tehokkaasti hygieenisissä olosuhteissa. Kyse ei niinkään ollut siitä, että ihmisistä olisi tullut tottelevaisempia, vaan pikemminkin siitä, että yhteiskunnasta tuli paremmin valvottu, turvallisempi, ymmärettävämpi ja taloudellisemmin organisoitu. (Foucault 1980, 33-34) Hienovaraisessa poliittisessa teknologiassa suoraan ruumiiseen kohdistuvien karkeiden pakkotoimien, kuten kidutuksen tai ruumiinrangaistusten tilalle tuli sielun muodostaminen, normaaliuden normien ja sitä vastaavien tekniikoiden kehittäminen. 1700- ja 1800-luvuilla yksilön kehittämisestä tuli tärkeä tavoite väestön sääntelyssä ja järjestämisessä. Normaali -käsite ilmaantui yleiseen tietoisuuteen samaan aikaan, kun modernin yhteiskunta syntyi; esimerkiksi "saniteettis-normatiivinen ilmiö" esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1753, normaali vuonna 1759 ja normalisoitu vuonna 1834. (Rabinow, 1989 18-20) Uuden poliittisen teknologian syntyminen näkyi selvästi instituutioissa, kuten vankiloissa tai sairaaloissa, joissa tiedon kerääminen ihmisistä tuli yhä tarpeellisemmaksi ja ennen kaikkea hyödyllisemmäksi. Länsimainen, yhteiskuntamme ei toimisi ilman kaikkialle tunkeutuvaa -ja jatkuvasti läsnäolevaa- tiedon keräämistä ja käsittelyä, sillä valta ja tieto kytkeytyvät erottamattomasti toisiinsa. Valtaa ei voida käyttää ilman tietoa, ja tieto väistämättä synnyttää valtaa. Valta ei siis pelkästään alista, sillä se olisi voimaton, jos sen ainut tarkoitus olisi sortaa, sensuroida, kieltää ja rajoittaa. Sen sijaan voimakas valta tuottaa tehokkaita ja kuuliaisia ruumiita, terveyttä ja hyvinvointia.
Valokuvaus tieteiden palveluksessa
Valokuvat ovat nykyään luonnollinen osa arkipäiväistynyttä tiedonkeruuta, ja moderni teknologia on lisännyt tiedonkeruun kapasiteettia huomattavasti. Sähköinen kuvankäsittely ja taltioiminen on muuttanut kuvaa esineenä. Arkistointiin ja valtaan kytkeytyvät käytännöt, joita moderni teknologia niin tehokkaasti hyödyntää, ovat kuitenkin peräisin jo valokuvauksen varhaisvaiheilta ja itseasiassa paljolti jo ajalta ennen valokuvauksen käyttöönottoa mekaanis-kemiallisena keksintönä. Valokuvauksen osuutta modernin yhteiskunnan muodostumisessa on yleensä lähestytty hyvin "viattomista" lähtökohdista jättämällä vallankäyttöön liittyvä problematiikka sivuun. Tällöin valokuvausta on tarkasteltu itsenäisenä, irrallisena ilmiönä ja samalla rajattu näkökulma liian kapeaksi. Valokuvauksen käyttöönottoa erilaisissa instituutioissa ja käytännöissä voidaan käyttää kurkistusikkunana siihen ratkaisevaan hetkeen jolloin kuvat ja tekstit kohtaavat toisensa ja synnyttävät uusia tieto ja valtasuhteita. (Tagg 1988, 4) Uudet esittämisen ja yhteiskunnallisen sääntelyn muodot olivat keskeisiä teollisen yhteiskunnan organisoitumisessa. Sen yhteydessä syntyivät kurinpidolliset, hoitavat ja kasvattavat laitokset 1800-luvun kuluessa. Olennainen osa näitä uusia instituutioita oli uusien havainto-, kortistointi- ja tarkkailumenetelmien kehittyminen. Myös valokuvaus oli tuon aikakauden ja sosiaalisen ympäristön tuote. Jo valokuvaustekniikan pioneeriaikana 1840-luvulla oli selvää, että valokuvaus tulisi palvelemaan tieteiden edistämistä, esimerkiksi tähtitiedettä (haaveiltiin esimerkiksi tarkasta kuukartasta). Mutta sen käyttökelpoisuus havaittiin myös ihmistä tutkivien tieteiden alueella, kuten antropologiassa, fysionomiassa, psykiatriassa ja rotututkimuksessa. Kriminologit puolestaan käyttivät valokuvia rikollisten tunnistamiseksi ja kontrolloimiseksi. (Sekula, 1986, 3)
Fysionomia ja frenologia
1800-luvulla arvostetut ja suositut tieteen alat fysionomia ja frenologia perustuivat ajatukseen, jonka mukaan ruumiin muoto, erityisesti kasvot, kallon muoto ja sen kuhmut kertoisivat yksilön luonteenpiirteistä ja taipumuksista. Näistä tieteenaloista ammennettiin innokkaasti vaikutteita antropologiaan, kriminologiaan ja psykiatriaan.
Fysionomia oli näistä kahdesta oppialasta varhaisempi ja pohjautui jo Aristoteleen ajatuksiin. Sen mukaan ihmisen ruumis ja ulkonäkö, erityisesti kasvon muodot kuvastivat ihmisen luonteenpiirteitä ja sielullisia ominaisuuksia. Nämä ajatukset nosti uudelleen esiin sveitsiläinen runoilija-pappi Johann Kaspar Lavater (1741-1801) 1700-luvun loppupuolella teoksessaan "Physiognomische Fragmente zur Beföderung der Menschenkenntniss und Menschenliebe", 1775-1778, josta lähtien ne olivat erityisen suosittuja melkein koko 1800-luvun. Teos oli tarkoitettu neuvoa antavaksi moraaliseksi oppikirjaksi, ja myös taiteilijoiden apuvälineeksi. Lavaterin teoksesta tuli jokaisen gentlemannin käsikirja, jota käytettiin apuna, kun palkattiin palvelusväkeä, solmittiin ystävyyssuhteita tai tehtiin bisnestä. Lavaterin ajatukset perustuivat kuitenkin suurimmaksi osaksi intuitioon ja havainnointiin; ne olivat sekoitus uskontoa ja estetiikkaa. Hän toisti vanhaa ajatusta siitä, että ihmisen tunteet jättävät pysyviä merkkejä ihmisen ulkomuotoon ja siksi esimerkiksi "luonteeltaan vihainen" ihminen kantaa vihaisen ihmisen merkkejä olemuksessaan. Ihmisen sielu kuvastuu suoraan hänen kasvoihinsa, eli sielu ymmärrettiin eräänlaisena lamppuna, joka loisti ruumiin läpi ja ilmeni sen muodoissa. Frenologia puolestaan perustui ajatukseen, jonka mukaan erityisesti kallon muoto ja sen kuhmut kertovat yksilön luonteenpiirteistä ja taipumuksista. Frenologian kehittäjä Franz Joseph Gall (1758-1828) piti fysionomisia tyypittelyjä epätieteellisenä höpötyksenä ja väitti sen sijaan, että aivoissa olevat kohdat näkyivät kallossa ja kertoivat siten henkilön ominaisuuksista, lahjakkuudesta ja sairauksista. Hänen mukaansa aivot eivät olleet mikään yksi yhtenäinen massa, vaan se koostui erilaisista elimistä, jotka myös näkyivät ulospäin. Näin siis esimerkiksi itsevarmuus, kielitaito tai toivo paikannettiin johonkin tiettyyn paikkaan aivoissa.
Antropologia
Ajatus siitä, että ihmistä voitaisiin tutkia tieteellisesti fyysisenä ja sosiaalisena olentona syntyi vähitellen 1700-luvun loppupuolella. 1800-luvun puolivälissä tämä antropologiaksi kutsuttu oppiala alkoi löytää oman tehtäväkenttänsä, kun se vakiintui institutionaalisesti Euroopassa. Erilaisia antropologisia seuroja ja julkaisusarjoja perustettiin tuolloin. Empiirisen aineiston keräilyllä ja materiaalin järjestelyllä pyrittiin mielellään tuomaan esiin sen tieteellistä luonnetta. Antropologialla ja valokuvauksella oli hyvin samankaltainen historia, ne perustuivat kummatkin länsimaisessa ajattelussa olennaiseen kysymykseen näkemisen ja tietämisen suhteesta. Ensimmäinen antropologinen instituutio, "Aborigines Protection Society" perustettiin 1837 ja "Ethnological Society" 1843, lähes samaan aikaan julkistettiin valokuvauksen peruskeksinnöt dagerrotypia ja talbotypia. (Pinney 1992, 74) Antropologia synnytti vuosisadan puolivälissä uuden valta- ja tietosuhteen eurooppalaisen taloudellisen ja poliittisen käytännön ja alistettujen kulttuurien välille. Sitä mukaa kuin eurooppalainen kolonialismi valloitti yhä uusia mantereita, yleistyivät siirtomaiden asukkaista kertovat kuvalliset teokset. Myös eurooppalaiset rodut ja syrjäiset alueet tulivat kiinnostuksen kohteeksi. Antropologia oli kiinteästi mukana pitämässä yllä taloudellista ja poliittista valtaa siirtomaissa. Antropologia oli kanava, joka välitti tietoa "biologisista" tieteistä "poliittisiin" tieteisiin. Sitä käytettiin kolonialismin puolustamiseen ja vähempiarvoisten rotujen alistamiseen. Antropologia otti monia biologisten tieteiden metodeja käyttöönsä, kuten havainnoinnin, rekisterit ja luokittelun. Tieto jota se tuotti ja tavat joilla se havainnoi ja ulkokohtaisti tiedon kohteita oli riippuvainen valtasuhteista ja samalla myös tuotti niitä. (Green 1988, 149) Antropologia tarjosi tieteellisen selityksen rodullisille ja nationalistisille etuoikeuksille. Sen avulla rationalisoitiin ja oikeutettiin kolonialismi ja eurooppalaisten rodullinen, kulttuurinen ja moraalinen paremmuus. Valokuvaus liittyi käytännön rekisteröintivälineenä antropologiaan ja siirtomaiden haltuunottoon. Valokuvaamalla voitiin esimerkiksi tutkia ja kartoittaa rautatielinjoja ja rajoja Amerikassa, kertoa luonnonrikkauksista Etelämeren saarilla tai luokitella ja kuvailla väestöä Afrikassa. Kun antropologiassa alettiin korostaa rodun ja rodullisten erojen merkitystä valokuvauksella oli keskeinen asema näiden erojen esittämisessä. Sitä pidettiin tieteellisenä menetelmänä, jonka ymmärrettiin kuvaavan todellisuutta täsmällisemmin kuin graafisten menetelmien. Esimerkiksi Yhdysvalloissa käytettiin antropologisia valokuvia todistusaineistona neekeriorjuuden säilyttämisen puolesta. 1800-luvun puolivälin jälkeen tutkijat kiinnostuivat rotutypologioista. Saksalaisen C. Damman teos "Antropologisch-Etnologisches Album in Photographien" 1873-1876 koostui noin 600:sta eri puolilta maailmaa hankitusta visiittikorttikuvasta, jotka Damman oli kerännyt teokseensa hyvin erilaisista lähteistä. Hän valokuvasi merimiehiä ja eri rotuisia sirkustaiteilijoita ja sai käyttöönsä Berliinin Antropologiselle seuralle eri puolilta maailmaa tulleita kuvia. Teoksen varhaisemmassa versiossa oli kuvia Amerikasta, Australiasta, Afrikasta ja Aasiasta mutta ei Länsi-Euroopasta, toisin kuin sitä seuranneessa populaaripainoksessa. Eurooppalaisia edustivat vain suomalaiset, lappalaiset, romanialaiset ja puolalaiset. Myöhemmässä populaaripainoksessa Damman tarkasteli myös muita eurooppalaisia kansoja. Kirja rakentui hierarkkisesti. Se visualisoi Charles Darwinin (1809-1882) kehitysoppia soveltaessaan ajatusta, jonka mukaan euroopplaiset rodut edustivat kehittyneimpiä muotoja kuin muut ihmisrodut. Sosiaalisen kehitysopin ajatus tulee esiin kirjan rakenteesta, jonka avulla tuodaan esiin eräänlainen rotujen hierarkia. Teoksen populaaripainos alkoi germaanis-teutonisesta tyypistä ja päätyi Australian aboriginaaleihin. Aluksi Damman esitti Otto von Bismarckin kaltaisia nimettyjä henkilöitä ja teoksen lopussa nimettömiä ihmistyyppejä, kuten "arabi" tai "kafferi". Alkupään henkilöt esiintyivät tehdasvaatteisiin puettuina. Vähitellen siirryttiin traditionaalisiin pukuihin ja niiden kautta seremoniallisiin asuihin ja lopulta päädyttiin eläinten nahkoihin verhoutuneisiin tai peräti kokonaan alastomiin villeihin. 1870-luvulta lähtien antropologien kiinnostuksen kohteet muuttuivat hieman; eurooppalaisten oma rodullinen alkuperä alkoi kiinnostaa tutkijoita villiheimojen ohella. Muutos liittyi kysymykseen euroopplaisten kielellisistä ja rodullisista yhteneväisyyksistä, jotka koskivat arjalaista kieltä ja rotua. Englannissa antropologisia päätelmiä tehtiin arkeologisten kallolöytöjen, elävien ihmisten ulkomuodon ja asuinpaikkojen vertailun perusteella. Englannissa perustettiin antropometrinen komitea eli ns. rotukomitea tutkimaan näitä kysymyksiä 1875-1883. Sen alkuperäisenä tarkoituksena oli tutkia valokuvien avulla kansallisia tai paikallisia rotuja eri paikoissa ja luoda systemaattinen ja kattava esitys koko imperiumin ihmistyypeistä. Tavoitteena oli julkaista moniosainen teos "Typical Races of Empire" johon olisi koottu suuri määrä erilaisia tietoja ja erilaisia antopometrisia mittoja. Komitean työ keskittyi kuitenkin lähinnä selvittelemään brittien rodullista koostumusta. (Poignant 1992, 55-60) Henkilövalokuvia alettiin systemaattisemmin käyttää antropologiassa vuonna 1869 kun J.H. Lamprey esitti "Journal of Ethnological Society of London" julkaisussa yhtenäistetyn menetelmänsä, jolla voitiin mitata ja vertailla eri rotujen ominaisuuksia. Lampreyn järjestelmä toimi lyhyesti selitettynä seuraavalla tavalla: kuvattavan, alastoman ihmisen taustaksi oli asetettu puinen kehikko, joka oli ruudutettu silkkilangoilla 2 X 2 tuuman neliöihin. Näiden ruutujen avulla kohde pilkottiin yhä pienempiin osiin, jolloin valokuvasta pystyttiin helpommin ja täsmällisemmin lukemaan yksityiskohtia ja vertailemaan rodullisia ominaisuuksia. Kuvaustilanteissa noudatettiin standardisoituja käytäntöjä: kuvat otettiin suoraan edestä ja sivulta, neutraalia taustaa vasten, valaistuksen tuli olla vakio, samoin kameran etäisyyden kohteesta. Yleensä pää kuvattiin edestä ja sivulta. (Green 1988, 149) On kyseenalaista, miten tarkkoja havaintoja näistä kuvista pystyttiin tekemään. Ruudutetun taustan avulla osiin pilkottu todellisuus ainakin näytti tieteellisemmältä. Huikeimpia antropologisia tutkimuksia oli 1890-luvulla tehty kattava tutkimus intialaisesta Andaman-heimosta, jossa valokuvien lisäksi rekisteröitiin heimon jäsenistä kaikki mahdolliset ruumiinmitat ja värit, pituus, paino, käsien ja jalkojen ääriviivat, pulssi, hengitys jne... Valokuvaus, näkeminen, tietäminen ja valta yhdistyivät antropologisessa valokuvauksessa hyvin konkreettisella tavlla.
Psykiatria
Mielisairaiden hoidon lääketieteellistäminen alkoi vähitellen 1700-luvun loppupuolella, jolloin väestön hyvinvointiin alettiin kiinnittää yhä suurempaa huomiota. Aikaisemmin koko mielisairauden käsitettä meidän tuntemassamme muodossa ei ollut. Laitokset, jotka huolehtivat hulluista olivat useimmiten luonteeltaan säilyttäviä, ja niissä pidettiin paitsi mielisairaita myös kerjäläisiä, tuomiotaan odottavia rikollisia, epäsäännöllistä elämää viettäviä ihmisiä, kulkureita, sukupuolitauteja sairastavia, työttömiä, rupuköyhiä, vaarallisia henkilöitä tai laiskureita. Hoito oli ollut lähinnä sitä, että potilas kahlittiin kiinni seinään tai sänkyyn. Hulluutta tai järjettömyyttä ei oltu eriytetty institutionaalisesti muista kurjuuden muodoista.(Hakosalo 1991, 73) Tilanne oli potilaiden kannalta epämiellyttävä ja myös viranomaisten kannalta epätarkoituksenmukainen ja taloudellisesti raskas. 1700-luvun lopulla alkanut ns."humanisoituminen" - tai filantropia joksi sitä perinteisesti on kutsuttu - näkyikin myös vankilaolojen ankarana arvosteluna ja muutosvaatimuksina. Uudistajien keskeisenä pyrkimyksenä oli parannusperiaatteen tuominen vankiloihin. Hulluus puolestaan alettiin luokitella sairaudeksi ja rikollisuus siveelliseksi sairastumiseksi, ja ne molemmat oli mahdollista parantaa oikeanlaisilla hoitomenetelmillä. Potilaiden luokittelu ja erottelu alkoi muodostua yhä tärkeämmäksi tekijäksi sairaaloiden toiminnassa. Mielisairaat haluttiin eristää muista sairaista ja ylipäätään myös muusta yhteiskunnasta omiin laitoksiinsa. Pakkopaitojen, kahleitten ja muiden mekaanisten "estimien" huomattiin lisäävän potilaiden kärsimyksiä ja vaikeuttavan tieteellistä tutkimusta, joka olisi selvittänyt sairauksien syitä. Esimerkiksi diagnoosien tekeminen kahlehdituista sairaista oli melko mahdotonta. Mielisairaat siis pyrittiin eristämään omiin laitoksiinsa ja vapautettiin kahleista. (Hakosalo 1991, 85) Kahleitten poistamisen ja hulluuden lääketieteellistämisen yhtenä tarkoituksena oli luoda mahdollisuus kliinisen tiedon synnyttämiseen sairaaloissa. Tämän tiedon pohjalta kyettäisiin sitten tieteellisesti tutkimaan ja parantamaan potilaita. Isot mielisairaalat, joita rakennettiin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä eri puolille Eurooppaa, tarjosivat upean materiaalin tutkimuksille. Potilaista oli alettu keräämään suuria tietomääriä jo 1700-luvun lopulla; erilaiset lupaluettelot ja kotiuttamislistat sekä tapauskohtaiset kansiot ja tilastot potilaista alkoivat tuottaa aineistoa henkisten sairauksien laadusta, kulusta ja erilaisista ilmenemismuodoista. (Burrows - Schumacher 1990, 37) Olennaisin muutos oli se, että mielisairaus alettiin käsittää henkiseksi tilaksi jonka perimmäinen syy paikallistettiin aivoihin. Tosin muutos lääketieteellistämisen suuntaan ei ollut mitenkään yksiselitteinen. Esimerkiksi Ranskassa kirkolliset piirit vastustivat ankarasti henkisiin asiohin kuuluvaksi katsomansa mielisairauden käsittelyn siirtämistä lääketieteen yhteyteen. Heidän mielestään sielulliset asiat kuuluivat papeille - eivät lääkäreille. (Hakosalo 95, 1991.) Uusi lääketieteellinen suuntaus pyrki tieteellisesti selvittämään mielisairauden olemusta. Yhtenä keinona oli luokittelu, joka perustui potilaiden oireiden tarkkailuun. Luokitteluun oli päädytty paitsi tieteellisestä mielenkiinnosta myös sairaaloiden sisäisen järjestyksenpidon takia. Käyttämällä termejä kuten mania tai melankolia voitiin fyysisesti yliaktiiviset potilaat erotella rauhallisesti ja sisäänpäinkääntyneistä hoidokeista erillisiin tiloihin sairaalassa. Tämä jakaminen ja eriyttäminen perustui potilaiden tarkkailuuun, jota varten piti olla luokiteluperiaatteita. Näin törmäämme fysionomian ja psykiatrian leikkauskohtaan. Fysinonomiahan oli nimenomaan vertailevaa tiedettä, joka perustui ajatukselle, jonka mukaan ihmisen sisäinen todellisuus heijastuu hänen ulkoisessa olemuksessaan. Tämä oletus salli diagnostisoida sairauksia potilaiden ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Samaa ulkoisen havainnoinnin menetelmää oli sitä paitsi hyödynnetty jo aikaisemmin yleisissä, puhtaasti fyysissä sairauksissa kun oli kiinnitetty huomiota vastaavuussuhteeseen potilaiden värin ja tiettyjen maksa- tai suolistosairauksien kesken.
Valokuva tuli sitten 1850-luvulla jatkamaan tätä jo jonkin verran etabloitunutta tapaa käsitellä henkisiä sairauksia. Se oli ihanteellinen väline, jonka avulla fysionomian ja frenologian ideoita voitiin yhdistää psykiatriaan. Se oli nopea, ja sen avulla pystyttiin kuvaamaan vaihtuvia tunnelmia ihmisissä samoin kuin sairauden tiloja aikaperspektiivissä sekä erilaisia sairauden vaiheita. Perinteiset taiteilijat pystyivät kuvaamaan ainoastaan yleisiä asenteita ja tyypillisiä sairauden vaiheita kun taas valokuvauksen avulla kyettiin yksilöimään paremmin tapauksia. Psykiatrisen valokuvauksen pioneeri oli tohtori Hugh Welch Diamond (1808-1886), joka aloitti potilaiden kuvaamisen Englannissa 1850-luvulla. Diamond oli keräilijäluonne, jolla oli mm kattava viinipullokokoelma. Hän myös valokuvasi kaikkea mahdollista: fossiileja, historiallisia rakennuksia, omia ystäviään ja potilaitaan. Hän oli ollut jo vuosia aikaisemmin kiinnostunut fysionomiasta ja koonnut huomattavan kokoelman perinteisillä kuvanvalmistusmenetelmillä tehtyjä lääkäreiden kuvia, jotka oli yhdistetty heidän elämäkerrallisiin tietohinsa. Springfieldin mielisairaalan johtajana hänellä oli loistavat mahdollisuudet kartuttaa kokoelmiaan psykiatrisilla tapauksilla. Esitellessään kuviaan Royal Societyssa 1856 hän painotti sitä yhteyttä joka vallitsi sairaan aivojen, elimien ja ulkoisten muotojen välillä. (Burrows - Schumacher 1990, 37-42) Vuonna 1852 Diamond ensimmäisen kerran pani näytteille ottamiaan kuvia mielisairaista. Kuvat koottiin näyttelyksi nimellä "Types of Insanity". Yhtenä tarkoituksena kuvien esittämiselle julkisesti oli todennäköisesti myös pyrkimys propagoida niiden avulla uusia hoitomuotoja: mielisairaat esitettiin niissä ihmisinä, ei kahlehdittuina eläiminä, kuten aiemmin oli tehty. Diamondin kuviin suhtauduttiin aluksi varsin neutraalisti. Niiden ei katsottu olevan muotokuvia perinteisessä mielessä, vaan niitä esitettiin samanlaisina sarjoina kuin kallioita, taloja, mikroskooppisia eliöitä ym. ne eivät esittäneet oikeastaan ketään henkilöä tai yksilöä sinänsä vaan olivat paremminkin kokoelma hulluuden tyyppejä. Muotokuvien kanssa niillä ei koettu olevan minkäänlaista yhteyttä. Pariisi lähellä toimi Salpêtrièren jättimäinen mielisairaala, jonka yhteydessä asui ja työskenteli 1870-luvun alussa yli 4000 ihmistä. Sairaalassa toimineen lääkärin Jean-Martin Charcot'n (1825-1893) ympärille syntyi 1870-luvun alussa uusi psykiatrinen koulukunta. Charcot keskittyi 1870-luvulla tutkimaan hysteriaa ja hypnoosia. Salpêtrièren sairaala tarjosi verrattoman aineiston tutkimuksille. Hän itse nimitti sairaalaa "eläväksi patologiseksi museoksi" ja kehui sairaalan sisältävän ainutlaatuista "materiaalia" ja "resursseja", joilla hän viittasi käytettävissä olevaan potilasaineistoon eli pääasiassa työväenluokkaisiin naisiin. Salpêtrière toimi sekä mielisairaalana että opetusklinikkana. 1880-luvulla se oli Ranskan edistyksellisin tutkimus- ja hoito-yksikkö jossa kokeiltiin mm. sähköterapiaa. Laitokseen oli perustettu myös anatoomis-patologinen museo, sekä valokuvauslaboratorio. Charcot muokkasi hysteriasta lääketieteellisesti perustellun sairauden. Tämä edellytti säännönmukaisuutta, ja ennustettavuutta sekä sitä, että tauti oli johdettavissa tiettyyn ruumiissa olevaan kohtaan. Esimerkiksi hysterian Charcot luokitteli neljään eri vaiheeseen: epileptoidiseen vaiheeseen, jossa ilmeni kouristuksia; väkivaltaisia tunteenpurkauksia sisältäneeseen vaiheeseen; hallusinaatiovaiheeseen ja deliriumvaiheeseen. Hysterian kulun Charcot esitti tyypitellen, käyttäen eräänlaisia arkkityyppejä. Tästä häntä kritisoitiin väittämällä, ettei hysteriaa puhtaana esiintynyt muualla kuin Sâlpetrièressä. Todistusaineistonaan hän käytti luentojensa aikana yleisön eteen tuotuja potilaita sekä valokuvia. Valokuvat olivatkin vakuuttavia todisteita mielisairauksien ilmenemismuodoista, jälleen kerran ne olivat takaamassa tieteellistä lopputulosta. Sâlpetrierèssä käytettiin potilaiden valokuvia henkilörekistereissä, luentojen havaintomateriaalina ja kuvajulkaisuissa, joita sairaala tuotti opetustarkoituksen lisäksi laajemmallekkin yleisölle. "Iconographie photographique de la Sâlpetrière I-III" ilmestyi 1876-1880 ja "Nouvelle Iconographie de la Sâlpetrière" 1887. Potilaista otetut kuvat eivät tietenkään olleet autenttisia. Ne otettiin huolellisesti järjestetyssä studiossa, jossa oli tarkoitusta varten estradi, vuode sekä tarvittavat tukilaitteet potilaan pitämiseksi sopivassa asennossa riittävän kauan kuvausta varten. Vaikka esimerkiksi kollodiumlevyillä kuvattaessa valotusaika oli suhteellisen lyhyt piti levyt kuitenkin herkistää hyvissä ajoin ennen "kohtausta", jotta kuva onnistuisi. Mikäli lopputulos ei miellyttänyt, retusoitin kuvia vielä haluttujen efektien aikaansaamiseksi. Varsin pian kehittyikin lahjakkaasti hysteerisiä kohtauksia halutulla tavalla esittävien potilaiden joukko, jota mielellään käytettiin valokuvissa tai tohtori Charcot'n "performans- tyylisten" luentojen havaintomateriaalina. Valokuvia käytettiin siis osoittamaan hysteria tieteellisesti mielen sairaudeksi, niiden avulla paremminkin tuotettiin hysteriaa kuin kuvattiin sitä olemassaolevana sairautena. (Hakosalo 1991, 149, 154-159) Suomessa psykiatristen potilaiden valokuvia käytettiin ainakin opetuksessa ja oppikirjoissa. Karin Neuman-Rahnin 1920-luvun alussa kirjoittamassa oppikirjassa, joka oli tarkoitettu mielisairaita hoitaville sairaanhoitajille esiteltiin erilaisia mielisairaiden tyyppikuvia. Samoja kuvia käytettiin vielä 1950-luvun painoksissa. Kuvissa esiintyvät potilaat esittävät esimerkiksi hysteerisiä kramppeja, maanikkoja, "näkyhallutsionatsioonin" vallassa olevia potilaita, kataleptisiä asentoja, epileptikkoja ja erilaisia sekavuustiloja. (Neuman-Rahn 1924) Sairaskertomuksiin potilaskuvia on myöskin vaihtelevissa määrin yhdistetty eri aikoina aina viime vuosiin saakka. Edelleenkin esimerkiksi videokuvausta käytetään opetus- ja tutkimustarkoituksissa.
Tilastot, matematiikka ja kauneus vallan kuva-arkistossaRikolliset määriteltiin viime vuosisadalla lähinnä kahdella tavalla. Käsitettä "rikollisnero" (criminal genius) käytettiin viittaamaan ihmiseen, joka erosi tavallisesta porvarista hillittömyytensä vuoksi. Hän oli älykäs mutta häneltä puuttuivat täysin moraalinen itsehillintä ja pidäkkeet. Fysionomisten menetelmien ja valokuvauksen avulla taas voitiin nostaa esiin "rikollisen biotyyppi" eli ihminen, joka myös fysiologisesti poikkesi kunnon kansalaisista rikollisten luonteenpiirteidensä vuoksi. Kun sosiaalista poikkeavuutta alettiin säädellä ja määritellä erilaisten tieteellisten menetelmien avulla, syntyi myös kaksi erisuuntaista tapaa tuoda rikolliset päivänvaloon. Kriminologiset mallit toimivat teoreettisemmalla tasolla ja niiden avulla haettiin yleistä rikollisen tyyppiä. Nykyisin rikollisuutta aiheuttavaa geeniä etsivät tutkijat ovat sijoitettavissa tähän tutkimustraditioon. Kriminalistiikan tavoitteet puolestaan olivat käytännöllisempiä; sen avulla etsittiin yksittäisiä rikollisia, esimerkiksi uusintarikollisia. Molemmat perustuivat samoihin lähtökohtiin, eli uusiin sosiaalitieteisiin ja erityisesti tilastollisiin luokituksiin. Valokuvausta pidettiin tieteellisenä menetelmänä, joka kuvasi luontoa täysin totuudenmukaisesti, sillä se "säilytti kohteiden muodon matemaattisella tarkkuudella", kuten ranskalainen tiedemies Francois Arago sanoi julkistaessaan valokuvakeksinnön vuonna 1839. Adolphe Quételet (1796-1874), belgialainen astronomi ja tilastotieteilijä, havaitsi 1835, että suuri määrä miltei mitä tahansa sosiaalista tietoa, - erityis2esti antropometristen mittausten tulokset - asettui Karl Friedrich Gaussin (1777-1855) 1809 esiintuoman kellomaisen käyrän muotoon. Antropometrian kohteina olivat erilaiset ihmisruumiin mitat, kuten pituus tai kallon leveys. Quételet halusi kehittää matemaattisesti eksaktin tieteen, joka toteuttaisi valistuksen unelman sosiaalisista lainalaisuuksista ja jonka avulla voitaisiin säädellä ja ennustaa ihmisten käyttäytymistä. Quételet'n mukaan keskiverto oli sekä tavoiteltavin päämäärä että myös kauneuden ja hyvyyden ideaali. Kun taiteilijat käyttivät kauneuden tavoittamiseen nerouttaan ja luomisvoimaansa, tekisivät tilastotieteilijät saman matematiikan avulla. (Rabinow 1989, 65) Yksilöllisen erilaisuuden Quételet rinnasti matemaattiseen virheeseen, normaaliuden vastakohdaksi. Quételet'n ideaaliyhteiskunnassa vajavaiset ja alempiarvoiset ihmiset vähenisivät sosiaalisen edistyksen myötä ja siten normaaliuden alue kasvaisi. Quételet'sta alkaen tilastotieteilijät kiinnostuivat yhä enemmän antropometrisista mittauksista, ruumiin suhteista ja kallon muodoista. Francis Galton (1822-1911) keksi ajatuksen esittää Quételet'n tilastoja kuvallisessa muodossa. Hän oli antropologi ja rotuhygieenikko, joka innostui tutkimaan valokuvauksen mahdollisuuksia näillä alueilla. Lisäksi hän oli sormenjälkitunnistamisen kehittäjiä. Galtonin poliittisena pyrkimyksenä oli vähentää sosiaalisesti epäkelpojen, onnettomaan elämään jo ennalta määrättyjen ihmisten määrää, ja tukea parempien ainesten lisääntymistä. Tämä liittyi selkeästi pelkoihin, joita tuon ajan keskiluokan parissa aiheuttivat syntyvyyden aleneminen, eliitin osuuden väheneminen yhteiskunnassa ja toisaalta degeneroituneina pidettyjen massojen eli kaupunkilaisen köyhän proletariaatin kasvu. (Kemiläinen 1985, 29) Galton pyrki 1870-luvulla kehittämänsä valokuvakompositiomenetelmän avulla tuomaan konkreettisesti näkyville biologisesti rikollisuuteen determinoidun tyypin. Hän yritti saada esille tilastollisesti määritellyn (mutta todellisuudessa kuvitteellisen) rikollisen kasvot koostamalla samantyyppisiä rikoksia tehneiden henkilöiden valokuvista uusia kuvia. Galtonin kuvakompositiot syntyivät valottamalla yhtä valokuvauslevyä suhteessa kuvattavien kasvokuvien koko määrään. Jos esimerkiksi piti koostaa tyyppikuva kahdestatoista erilaisesta murhaajan kuvasta, valotettiin kutakin kuvaa 1/12 osa kokonaisvalotusajasta. Näin yksilöidyt, muista poikkeavat ja Galtonin mukaan myös merkityksettömät piirteet alivalottuivat ja jäivät pois. Näin saatu kuvakooste muodosti keskiverron yleistyksen, jota voitiin kutsua kuvalliseksi tilastoksi. Kun taiteilijat käyttivät apunaan luomisvoimaansa ja tilastotieteilijät matematiikkaa, niin Galton turvautui valokuvaukseen. Hän väitti kuvakompositioidensa olevan muita tieteellisiä tai taiteellisia yleistyksiä tarkempia ja havainnollisempia esityksiä. Galton pyrki soveltamaan menetelmäänsä rikollisten ja sairaiden tyyppikuvien lisäksi myös mitä erilaisempien kohteiden kuvaamiseen. Kuvaamalla esimerkiksi useita erilaisia Aleksanteri Suurta esittäviä mitaleja päälekkäiskuvamenetelmällä saataisiin keskiverto, joka olisi muistuttanut eniten todellista Aleksanteri Suurta. Hänen mukaansa menetelmää voitiin käyttää myös kilpahevosten sukuselvityksiin tai englantilaisen ihmisrodun jalostamiseen (jälkimmäisessä tehtävässä hän käytti armeijan insinööriupseereiden kuvista tehtyä koostetta). Galton ehdotti myös, että perheet harrastaisivat "perinnöllisyysitsetarkkailua" mittaamalla ja kuvaamalla toisiaan. (Sekula 1989, 6-10, Pick 1989)
Kriminalistiikka
Ajatus kaiken kattavasta valvonnasta esiintyi esimerkiksi Jeremy Benthamin (1748-1832) esittämänä arkkitehtonisena periaatteena, "panoptikonina". Sen mukaisesti rakennus toimisi siten, että yhdestä sen pisteestä käsin voitaisiin tarkkailla rakennuksen reuna-alueita. Tarkkailtavaksi voitaisiin asettaa yhtä hyvin vankeja, koululaisia kuin kanojakin. Samankaltainen idea oli ajatus hyödyntää camera obscuraa rikollisuuden tarkkailussa. Esimerkiksi vuonna 1824 Glasgovssa esitettiin viranomaisille ajatus koko kaupungin kattavasta camera obscura valvonnasta, siis jo ajalta ennen valokuvauksen keksimistä. Laite olisi sijoitettu observatorioon tai kaupungin keskustaan, josta tiedot katujen tapahtumista ja mahdollisista häiriöistä olisi toimitettu poliisille tai vankilaan lennättimen avulla. (History of Photography 1991, 329) Eri puolilla Eurooppaa poliisit miettivät keinoja valokuvauksen hyödyntämiseksi käytännön poliisityössä. Pariisin kommuunin aikana 1871 innostuneet kommunardit kuvauttivat itseään barrikadeilla; kommuunin kukistuttua käytettiin poliisin käsiin joutuneita kuvia maan alle paenneiden kapinallisten etsiskelyissä. Myös Suomessa käytettiin kansalaissodan jälkeen punakaartilaisista sodan aikana otettuja kuvia etsintöjen apuna. Ranskassa etsittävistä laadittiin kuva-albumeja, joihin liitettiin myös kirjallisia selostuksia. Samaten joitakin vankiloihin joutuneita kommunardeja kuvattiin. (A History of Photography 1987, 51.) Näihin varhaisiin arkistoihin pohjasi Alphonse Bertillonin (1853-1914) kehittämä järjestelmä. Hänen päämääränsä olivat käytännöllisiä ja liittyivät saumattomasti arkipäiväiseen poliisityöhön, rikollisten tunnistamiseen ja kiinniottoon. Ranskassa kiinnitettiin 1880-luvulla suurta huomiota rikoksen uusijoihin, jotka julkisessa keskustelussa rinnastettiin muihin sosiaalisiin vaaratekijöihin, kuten anarkisteihin, kulkureihin tai lakkoilijoihin. Tuolloin henkilöllisyyden vaihtaminen oli helppoa, sillä kommuunin aikana 1870 oli henkilöllisyyden todentamisessa välttämättömiä asiakirjoja tuhoutunut. Rikoksenuusijoiden henkilöllisyyttä oli tästä syystä usein erittäin vaikea saada selville. Viranomaiset perustivatkin Pariisiin 1889 erityisen tunnistamistoimiston "Service d'identité Judiciairen", jonka päälliköksi Bertillon valittiin. Kun pelkästään Pariisissa pidätettiin päivittäin 100-150 henkilöä, jotka oli tutkittava ja tunnistettava, osoittautuivat vanhat keinot ja valokuvakokoelmat käyttökelvottomiksi. Rikollisista otettujen valokuvien määrä oli kasvanut 1880-luvulla yli 100 000:ksi. Käytännössä oli mahdotonta käydä läpi valokuvia ja verrata niitä päivittäin pidätettyihin henkilöihin. Helposti tunnistettavankin rikollisen kuvan vertaaminen aikaisemmin otettuihin vei aikaa noin viikon. Bertillon oli aluksi yrittänyt luoda järjestelmää, jossa rikollisten kuvia olisi luokiteltu rikoksen tyypin mukaan, mutta tehtävä oli surkeasti epäonnistunut. Hän päätteli, että tarvittaisiin samankaltainen yksilöiden luonteenomaisiin piirteisiin perustuva luokitusjärjestelmä kuin eläin- ja kasvitieteessä. Parhaisiin tuloksiin päästiin yhdistämällä valokuvien arkistojärjestelmä, antropometriset mittaukset ja tilastointi. Tämän "Bertillonin menetelmäksi" kutsutun järjestelmän avulla voitiin suuresta valokuvien ja henkilötietojen massasta poimia yksilöitävissä olevia tietoja. Bertillon oli havainnut, että ihmisten ruumiinmittoja keskenään verrattaessa on todennäköisyys kahden täsmälleen samanlaisen yksilön löytymisestä häviävän pieni. Mitattavia ruumiinosia olivat mm. pituus, kallon leveys ja pituus, korvan korkeus ja leveys tai jalan pituus. Hän kirjasi ruumiinmitat arkistokortille, ja näin kootut kortit hän järjesti laatikostoihin Quételetin keskivertoajatuksen mukaan: alle keskiverto, keskiverto ja yli keskiverto. Käsiteltyään tällä tavoin 100 000 miesvankia ja 20 000 naisvankia hän onnistui saamaan esiin 4500 rikoksenuusijaa.
Bertillon vastusti ihmisten luonteenpiirteiden tyypittelyä fysionomisten ominaisuuksien perusteella. Rikollisen ruumis ei hänen mukaansa ilmentänyt mitään erityistä henkistä ominaisuutta. Koko kysymys liittyi Euroopassa tuohon aikaan käytyyn väittelyyn ympäristön ja perintötekijöiden vaikutuksesta rikollisuuden syntyyn. Ranskalaiset kannattivat enemmän ympäristön vaikutusten merkitystä kun taas italialainen koulukunta Cesare Lombroson (1835-1909) johdolla piti perinnöllisyyttä tärkeämpänä. Mukaellen Louis Pasteurin (1822-1895) teorioita, ranskalaiset näkivät rikollisuuden eräänlaisena mikrobina, jonka kasvualustana olivat huonot yhteiskunnalliset olosuhteet. Bertillon oli myös standardisoidun poliisivalokuvan kehittäjä. Kuvausmenetelmät muistuttivat antropologisia menetelmiä. Kuvien tuli olla retusoimattomia ja mahdollisimman neutraaleja. Kameran polttovälin piti olla aina sama, valaistuksen tasainen ja kuvattavien samalla etäisyydellä kamerasta. Epäillystä tuli ottaa kuva sekä profiilista että suoraan edestä. Profiilikuva oli tärkeä, koska ihmisen profiilimuodot säilyvät pidempään muuttumattomina; kasvokuvista taas oli taitamattomankin poliisimiehen helpompi löytää epäilty. Näitä standardisoituja kuvia käytettiin antropometristen korttien yhteydessä, ja myöhemmin kortteihin lisättiin myös sormenjäljet, vaikka Bertillon vastustikin sormenjälkitunnistamisen käyttöönottoa. Bertillonin antropometrinen tunnistamisjärjestelmä levisi nopeasti ja laajalle vuosisadan vaihteen tienoilla. Samalla hänen teoksiaan käännettiin myös lukuisille kielille. Bertillonin mittausjärjestelmä otettiin käyttöön mm. Yhdysvalloissa, Belgiassa, Sveitsissä, Tanskassa ja Venäjällä. (Bertillon 1893, LXXXI) Sen sijaan Englannissa siitä ei kiinnostuttu yhtä paljon, koska siellä katsottiin kotimaisen sormenjälkiin perustuvan tunnistamismenetelmän olevan tehokkaampi. Bertillonin järjestelmä oli kuitenkin käytössä Englannissakin 1896-1901 osana valokuva- ja sormenjälkitunnistamista. Sormenjälkiin perustuva menetelmä syrjäytti nopeasti Bertillonin järjestelmän kaikkialla maailmassa yksinkertaisempana ja tehokkaampana tapana identifioida rikollisia.
Valokuvaus ja viranomaisten tiedonkeruu Suomessa
Poliisivalokuvaus, vankiloiden kuvalliset luettelot, psykiatria, fysionomia ja rotutieteelliset tutkimukset linkittyivät toisiinsa myös Suomessa. Suomalaisen rodun olemusta tutkittiin antropologisin menetelmin 1800-luvulta lähtien. Ruotsalainen tutkija Magnus Gustaf Retzius (1842-1919) käytti 1878 ilmestyneessä teoksessaan "Finska kranier jämte några natur och litteraturstudier inom andra områden af Finsk Antropologi", Stockholm 1878 valokuvien pohjalta tehtyjä kaiverruksia suomalaisista ihmistyypeistä. Teoksessa esitetään kasvo- ja profiilikuvia hämäläisistä ja karjalaisista, kansatieteellistä esineistöä sekä pääkalloista luonnollisessa koossa tehtyjä piirroksia. F.W Westerlundin suomalaisten antropologiaa käsitelleessä tutkimuksessa 1900-luvun alussa tukeuduttiin yli 130 000:sta asevelvollisesta vuosina 1885-1892 kerättyyn aineistoon, joka sisälsi myös valokuvia. Otavan tietosanakirjassa 1911 esiintyi esimerkiksi hakusanan "Häme" kohdalla antropologisia luonnehdintoja kallonpituuksista ja silmien väristä, sekä valokuvat joissa oli kuvattu miehiä ylävartalo paljaana edestä ja profiilista. Samankaltaiset luonnehdinnat oli tehty myös muista heimoista. (Tietosanakirja, 1909-1919) Kielentutkijat G.J.Ramstedt (1873-1950) ja J.J. Mikkola (1866-1946) totesivat 1909 artikkelissaan "Olemmeko mongoleja", että jo valokuvien perusteella pystytään pintapuolisesti sanomaan suomalaisten muistuttavan enemmän indoeurooppalaisia kuin mongoleja. Kirjoittajat ehdottivat ulkomaisen mallin mukaan eri kansantyyppien valokuvista koostuvan kokoelman perustamista. Lukijoita kehotettiin lähettämään kuvia Suomen Maantieteelliselle Seuralle. (Kemiläinen 1985, 310) Eurooppalaisten tutkijoiden käsitys suomalaisesta rodusta oli suomalaisille itselleen hieman arkaluontoinen. Kotimaisilla tutkimuksilla haluttiin muun muassa osoittaa, että suomalaiset kuuluvat "pitkäkasvuisten kansojen joukkoon". Nuori kansakunta halusi pönkittää kansallista identiteettiään kauneus- ja naistyyppien etsiskelykilpailuilla, joita pidettiin runsaasti 1920-luvulla. Kauneuskilpailuihin kuului tuolloin vielä usein myös antropologisia mittauksia. "Maailma"-lehden kilpailu "kansallisen kaunotartyypin" määrittelemiseksi 1919 perustui yleisön lähettämiin valokuviin. Suomalaisen Tiedeakatemian sekä Kansallismuseon kauneuskilpailu 1926 liittyivät selkeästi rotututkimukseen. Kilpailun avulla pyrittiin löytämään nimenomaan suomalainen naistyyppi, sillä eurooppalaistumisen koettiin uhkaavan kansallisia ja rodullisia erityispiirteitä. Kuvien tuli olla otettu antropologiseen tyyliin edestä ja sivulta. Kilpailun käytännön organisoinnin hoiti "Suomen Kuvalehti", jonne lähetettiin noin 1200 kuvaa. Kuvien oli tarkoitus sitten myöhemmin palvella suomalaista rotutiedettä. (Hietala 1985, 426-427, 430.) Tieteelliset ja varmaankin myös poliittiset tavoitteet olivat myös suomalaisen rotututkijan Kaarlo Hildénin (1893-1960) 1932 englanniksi ilmestyneellä teoksella "The Racial Composition of Finnish Nation", jonka kuvataulut esittävät nimettömiä, lähinnä ylemmän keskiluokan miehiä. Kuvat oli varustettu ammattinimikkeellä kuten professori, kirjailija, maanviljelijä tai insinööri mutta teoksen harvat naiskuvat olivat ammattinimikettä vailla. Niiden tarkoitus oli paitsi kuvittaa ja havainnollistaa tekstiä myös todistaa itäbalttilaisen rodun puhtaus. Suomalaisen rodun tutkija Yrjö Kajava (1884-1929) korosti artikkelissaan "Muutamia ohjeita antropologisten tutkimusten tekijöille" (Duodecim 1925) tutkimusten merkitystä käytännön elämälle. Esimerkiksi vakuutuslääketiede ja armeijan palveluskuntoisuusluokitukset saisivat arvokasta vertailumateriaalia rotuopillisten ja ruumiinominaisuuksien tuntemista varten. Tutkittavat myös valokuvattiin tieteellisen tarkasti edestä ja sivuilta, ja joissakin tapauksissa otettiin myös alaston kokovartalokuva. Jakob Indurski (1839-1912) aloitti Sven Hirnin mukaan Viipurissa vankien kuvaamisen 1868. Hän kuvasi ainakin Viipurin poliisilaitokselle vuosina 1868-1871 ja Georg Nyblin Turussa 1880-luvulla. Helsingissä oli vankeja kuvannut lääninvankilassa vuodesta 1865 toiminut saarnaaja Henrik August Reinholm. Mallia oli selvästi otettu ulkomailta. Sven Hirnin mukaan vankeja kuvattiin Ruotsissa Mälmön keskusvankilassa 1861, Danzigissa 1864 ja Moskovassa 1867. (Hirn 1972, 62, 30.) Vankien kuvia säilytettiin aluksi erillisissä kuva-albumeissa. Turun Rangaistusvankilan (Kakolan) kuvakokoelmat 1870-luvulta tuovat mieleen lähinnä perheiden kuva-albumit tai keräilijöiden hyönteiskokoelmat. Albumit olivat jykeviä, nahkaselkäisiä kirjoja, joiden kulmat oli vahvistettu koristeellisin metallivahvikkein. Koska käyntikorttikuvien standardisoitu valmistaminen oli laskenut huomattavasti kuvien hintoja, käytettiin niitä useimmiten suuria sarjoja vaativissa vankila- ja poliisikuvissa. Mutta erilaisten arkistointijärjestelmien kehittyessä kuvat ja kortistot muuttivat vuosien kuluessa muotoaan. Kakolan vuosien 1878-1900 albumeissa oli kustakin vangista istuvassa asennossa otettu puolivartalokuva. Kuvien taakse ja albumiin kuvien alle oli kirjoitettu vangin nimi, ikä, rikos ja tuomion pituus. Vuodesta 1900 lähtien kuvat muuttuivat kasvo- ja profiilikuviksi, joissa vuosiluvun lisäksi oli juokseva, erilliseen luetteloon viittaava numero. (Turun maakunta-arkisto Kakolan kuva-albumit 1878-1901.) Myöhemmin yhä tärkeämmäksi tulivat kuva-arkistojen järjestäminen, menetelmien yhtenäistäminen ja tietojen yhdistely siten, että niiden poimiminen helpottui. Valokuvan systemaattinen käyttö kontrollin ja poliittisen teknologian välineenä Suomessa saavutti 1920-luvun lopulla kehityksen yhden huipentuman. Asetus vuodelta 1929 oikeutti poliisin ja vankilaviranomaiset ottamaan pidätetyiltä ja vangituilta henkilöiltä sormenjäljet, tuntomerkit ja valokuvan henkilöllisyyden toteamista ja rikollisten rekisteröintiä varten. Valokuvat otettiin poliisipiireissä, joiden henkilökuntaa rikostutkimuskeskus tätä tarkoitusta varten koulutti. Menetelmät noudattivat antropologiasta, rotututkimuksesta ja Bertillonin järjestelmästä tuttuja käytäntöjä. Pidätetyistä otettiin kolme erilaista valokuvaa: yksi oikealta sivulta, toinen suoraan edestä ja kolmas siten, että pää oli käännettynä etuviistoon oikealle. Tämä käytäntö on ollut voimassa Suomessa nykypäiviin asti. Kuvauspäiväkirjaan kirjattiin henkilötietojen lisäksi myös rikoksen tyyppi. (Ignatius 1933, 89-90, 94) Sormen jälkiä otettiin vankiloissa jo 1911, ja poliisi oli kokeillut niitä vuodesta 1909 lähtien. Helsingin poliisilaitoksella alettiin järjestelmällisemmin ottaa rikollisista valokuvia ja kerätä tuntomerkkejä 1899. Kun laitos perusti erityisen antropometrisen toimiston 1909, alettiin kuvien ja tuntomerkkien keräilyssä ja arkistoinnissa noudattaa yhä systemaattisempia käytäntöjä. Kuvia oli vuoteen 1909 mennessä kertynyt noin 2500, ja vuoteen 1930 mennessä jo melkein 17 000. Valokuvat oli Helsingissä järjestetty albumeihin rikosluokittain. Vuodesta 1927 ne kiinnitettiin valokuvakorteille, joiden kääntöpuolelle kirjattiin henkilötiedot ja tuntomerkit. Rikolliset oli kuvattu suoraan edestä ja sivulta. Kortteja säilytettiin lokerollisissa arkistokaapeissa Bertillonin järjestelmän mukaisesti rikoksen tyypin, rikollisen iän ja pituuden mukaisissa järjestyksissä. (Launos, A. 1931) Tällaisia kaksipuolisia kortteja käytettiin maamme vanhimmalla poliisilaitoksella Turussa jo vuosisadan alusta lähtien, samoin valokuva-albumeja. (Turun poliisilaitoksen kuva-arkisto) Poliisiviranomaiset käyttivät valokuvia 1910-luvulla passeja varten tarvittavissa esteettömyystodistuksissa ja joskus myös esimerkiksi polkupyörien ajoluvissa. (Vaasan lääninhallituksen arkisto, Passkikuvakortisto 1911-1938) Poliisi nojautui rikollisten tunnistamisessa jo fysionomien esiin nostamaan ajatukseen, jonka mukaan ihmisen luonteenpiirre kuvastuu hänen ulkoisessa olemuksessaan "Rikostutkimustekniikan oppikirjassa" vuodelta 1934 esitellään lyhyesti Ernst Kretschmerin kehittämät ihmistyypit, kuten: asteenikko, atleetikko, pyknikko ja dyspalstikko. Nämä ihmisten ruumiinrakenteet vastaavat sitten tiettyjä luonteenpiirteitä, ja auttavat poliisia saamaan selville esimerkiksi rikoksesta epäillyn motiiveja. (Söderman-Fontell 1934.) Teknologian kehittyessä hologrammit, videokamerat ja digitaalinen tallennus laajentavat entisestään kuvan mahdollisuuksia tuottaa uutta tietoa. Tietokoneistettu kuvankäsittely tarjoaa uudenlaisia ulottuvuuksia kontrollikoneistolle. On mahdollista myös yhdistää liikkuva videokuva tietokoneen kuvankäsittelyohjelmaan, videoida epäiltyjä kaduilla ja verrata näitä tietokoneen kuvavarastoon. (Lubbers 1989). Suomessa poliisi on siirtynyt digitaaliseen kuvantallennukseen 1994 ja myöhemmin poliisin tietoverkossa olevat tuntomerkkirekisteri ja turvapaikanhakijoiden rekisteri tulevat sisältämään myös kuvallista informaatiota, aluksi pysähtyneitä kuvia ja myöhemmin myös liikkuvaa kuvaa. (Helsingin Sanomat, 7.10 1993) Valokuvaus on osa tiedonkeräämisen koneistoa, instituutioita jotka tuottavat tieto- ja valtasuhteita. Nykypäivän tietokoneistetut järjestelmät ja lähes kaikkialle yltävä videokameravalvonta ovat varhaisten ja teknisesti kömpelöiden menetelmien perillisiä. Ihmiset ovat nyt entistä helpommin ja hienovaraisemmin yksilöitävissä ja nostettavissa tiedon kohteiksi vallan kenttään.
LÄHTEETA History of Photography. Social and Cultural Perspectives. Ed. Jean Claude Lemagny and André Rouillé. Cambridge University Press, Cambridge 1987. Adreinne Burrows & Iwan Schumacher37, 1990. Portraits of the Insane. The Case of Dr. Diamond. Quartet Books, London.
Bertillon, Alphonse 1893, Identification Anthropométrique. Instruction Signalétiques, Melun
Foucault, Michel 1980. Tarkkailla ja rangaista, Otava, Keuruu. Alkuteos Surveiller et punir. Naissance de la prison. Galimard 1975.
Green, David 1988. Lohkottu ja luokiteltu ihmisruumis. Kuvista sanoin 4, toim. Martti Lintunen, Suomen Valokuvataiteen museon säätiö, Porvoo.
Hakosalo, Heini 1991. Bio-power and Pathology. Science and power in the Foucauldian histories of medicine, psychiatry and sexuality. Reports of Departement of History. University of Oulu, No.1, Oulu.
Hietala, Marjatta 1985. Suomalaisen naistyypin etsiminen. Mongoleja vai arjalaisia - rotuteorioiden suomalaiset. toim. Arja Kemiläinen. Historiallinen arkisto 86, Vammala.
Hirn, Sven 1972. Kameran edestä ja takaa. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839-1870, Suomen Valokuvataiteen Museon säätiö, Lahti.
History of Photography 1991, Wolume 14, number 4 Winter 1991.
Ignatius, P: Sormenjälki- ja tuntomerkkiopin käsikirja, Helsinki 1933, 89-90, 94.
Kajava, Yrjö: Muutamia ohjeita antropologisten tutkimusten tekijöille. Duodecim 11/1925.
Kemiläinen, Aira 1985. Mongoleista eurooppalaisiksi 1900-luvun rotuteorioissa. Mongoleja vai arjalaisia - rotuteorioiden suomalaiset. toim. Arja Kemiläinen. Historiallinen arkisto 86, Vammala.
Launos, A. 1931. Antropometrisen toimiston toiminnasta ja sen merkityksestä rikosten tutkimuksessa ja selvittämisessä. Poliisimies 10/1931.
Lubbers, Eveline 1989. Criminal Lombroso appiccica Partiele Masks. The Face of Evil. Mediamatic vol.4 1&2.
Onnela, Tapio 1993. Valokuvan ja vallan liitto. Valokuvaus tiedonkeruun koneistossa. P:n tarina ja herra silinterissä, toim. Mika Ripatti, Valokuvataiteen seura, Helsinki.
Onnela, Tapio 1992. Kakola 1853-1879. Ranaistusjärjestelmän muutokset ja Turun rangaistusvankilan arkkitehtuuri, Turun maakuntamuseo, Turku.
Pick, Daniel 1989. Faces of Degeneration. A European disorder 1848-1918. Cambridge.
Pinney, Christofer 1992. The parallel Histories of Photography and Anthropology, Anthropology and Photography 1860-1920, ed. Elizabeth Edwards, Yale up, London.
Poignant, Roslyn 1992. Surveying the Field of View: Making of the RAI Photographic Collection. Anthropology and Photography 1860-1920, ed. Elizabeth Edwards, Yale up, London.
Rabinow, Paul 1989. French Modern. Norms and Forms of the Social Enviroment
Sekula, Allan 1986. The Body and Archive, Oktober 39.
Sontag, Susan 1984. Valokuvauksesta, Love, Hämeenlinna.
Söderman, Harry - Fontell, Ernst 1934. Rikostutkimustekniikan opas, suomalaisiin oloihin toimittanut Y. Ropponen, Valtion poliisikoulun johtaja, Wsoy, Porvoo.
Tagg, John 1988. The Burden of Representation. Essays on Photographies and Histories. MacMillan, London.
Tietosanakirja 1909-1919, Tietosanakirja-Osakeyhtiö, Otava, Helsinki.
Vaasan lääninhallituksen arkisto, Passikuvakortisto 1911-1938. Vaasan maakunta-arkisto.
Varis, Tuula 1989.Vallan genealogia. Tutkimus Michel Foucault'n valtakäsityksistä. Tampereen yliopisto Politiikan tutkimuksen laitos. Rauhan- ja kehitystutkimuksen yksikkö. Tampere.
Varis, Tuula 1988. Kun Mustasta Saarasta tehtiin valkoista - analyysi pastoraalisesta vallasta Suomen Lähetysseuran Ambomaan työstä vuosina 1870-1925. Kv. politiikan lisensiaatintutkimus. Tampere.
|
Ensimmäinen tunnettu yhteys valokuvan ja frenologian välillä on löydetty 1846 Yhdysvalloista, kun Sing Singin naisvankilan johtaja Eliza Farnham teetti vankilan asukeista valokuviin perustuvan kaiverrussarjan Marmaduke Sampsonin teokseen "Rationale of Crime". Kuvissa esiintyvät viisi mies- ja naisvankia luokiteltiin etnisin ja rodullisin perustein esimerkiksi neekereiksi, juutalaisiksi tai irlantilaisiksi. (Sekula 1986, 15)
1800-luvun alussa oli alettu käyttää taiteilijoita apuna kuvaamassa erilaisia potilaiden tauteja. Esimerkiksi kuuluisan pariisilaisen mielisairaalan Salpêtrièren lääkäri Jean Esquirol käytti 1838 ilmestyneessä teoksessaan "Des maladies mentales" yksityiskohtaisia kuvitettuja tapauskertomuksia. Kuuluisimpia Salpêtrièressä piirtäneitä taiteilijoita oli Theodor Géricault (1791-1824). Englannissa Bethlemin mielisairaalassa työskennellyt Sir Alexander Morison käytti myös teoksessaan "Physiognomy of Mental Diseases" 1838 piirrettyjä potilaskuvia.
Myöhemmin kortteihin lisättiin vielä suoraan edestä ja profiilista otetut kasvokuvat. Hän halusi soveltaa järjestelmäänsä rikollisten lisäksi myös muihin sosiaalisesti vaarallisiksi koettuihin ihmisryhmiin. Menetelmän heikkoutena oli mittausten epätarkkuus; samasta rikollisesta saattoivat eri mittaajat saada erilaisia tuloksia ihmiskudosten vaihtelevuuden ja pehmeyden vuoksi. Koska naisilla pehmeiden kudosten määrä on suurempi, menetelmä ei oikein soveltunut naisrikollisten mittaamiseen. Vielä 1920-luvulla, kun Ranskassakin oli pääasiassa luovuttu Bertillonin järjestelmästä, liitettiin mustalaisten ja kiertelevien soittajien antropometriset mitat valokuvalla varustettuun passiin.
