Virossa 1980-luvun alussa: salakuljetusta ja "demagoogillist hirmuttamist"

Viroa ei minun sukupolvelleni ollut pitkään ollenkaan olemassa (olen syntynyt 1957) Jotkut radiossa soitetut Georg Otsin laulut olivat ainut muistutus jostakin, joka oli ehkä joskus ollut. Viro oli minulle tyhjä, valkea läikkä kartassa - Suomenlahden toisella puolella oli vain Neuvostoliitto.

Varhaisin muistikuvani Virosta oli kun isäni oli Turun Päivälehden asiamiehille järjestetyllä palkintomatkalla Tallinnassa joskus 1960-luvun lopulla tai 1970-luvun alussa. Matkasta on jäänyt jäljelle jokunen valokuva keskiaikaisen kaupungin muurista ja kesämökin ikkunalaudalla edelleenkin esilläpidettävä savinen Vana Tallinn-likööripullo.

Jäljelle jäi myös tarina siitä, miten hotellihuoneeseen tunkeutunut varas oli napannut mukaansa hopeiset kalvosimennapit ja länsimaisvalmisteisen parranajokoneen, mutta venäläinen Lupitel peiliheijastuskamera ei varkaalle ollut kelvannut. Jälkeenpäin sain melkein kyllästymiseen asti kuulla aina saman vinosti hymyillen kerrotun jutun miten isä haisi "ryssälle" vielä monta päivää matkan jälkeen. Äidilleni, jonka koti jäi rajantakaiseen Karjalaan, tällä seikalla saattoi olla merkitystäkin. Nyt luulen että tuo haju saattoi olla peräisin runsaanpuoleisesta alkoholikäytöstä ja valkosipulilla maustetusta ruuasta (valkosipuli ei vielä 1960-luvulla ollut Suomessa muotia).

Nämä muistikuvat olivat ainoita kiinnekohtiani Viroon suunnilleen siihen asti kunnes minusta tuli opiskelija Turun yliopistoon ja Åbo Akademiin 1979. Olin mukana Eikonin, Åbo Akademin taidehistorian opiskelijoiden järjestämällä matkalla Viroon vuoden 1981 syksyllä.

Vuosikymmenen vaihde oli yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti kiinnostavaa aikaa. Lännessä (ja Suomessa) siihen kuului nuorisoradikalismi, jonka "soundtrackkinä" soi punk ja muu uudenaallon rock-musiikki. Länsi-Berliini oli vaihtoehtokulttuurin mekka, jonne matkustettiin ihmettelemään talonvaltauksia, mielenosoituksia ja uusia kulttuurihankkeita. Idässä erityisesti Puolan Solidaarisuusammattiliiton järjestämät lakot olivat näkyvin osa yhteiskunnallista vastarintaliikettä, joka sitten myöhemmin, 1990-luvun alussa vaikutti koko neuvostoimperiumin kaatumiseen.

Juuri ennen Viron matkaa olin elokuussa 1981 Länsi-Berliinissä Klaus Liedtken ja Ritva Hapulin vieraana tutustumassa sikäläisiin kirjakahviloihin, sillä Turussa suunniteltiin tuollaisen yrityksen perustamista. (Erkki Huhtamo oli samaan aikaan heidän vieraanaan ja Erkki oli sitten myöskin mukana Viron matkalla.) Klaus esitteli vaihtoehtoberliiniä, vallattuja taloja, Kuckuk-kulttuurikeskusta ja muita vaihtoehtokulttuurin saavutuksia. Ajan ilmapiiri tuntui nuoresta miehestä sähköiseltä ja jännittävältä, jonkinlainen muutos tuntui olevan tulossa. Ajan keskusteluja sävyttivät pohdiskelut "kulttuurisen vastarinnan" mahdollisuuksista lännessä ja toisaalta ns. "reaalisosialismin" (kuten tuolloin sanottiin) tilanne ja kohtalo idässä. Poliittiset rakenteet tuntuivat jähmettyneiltä ja paikoilleen sementoituneilta niin idässä kuin lännessäkin mutta monet puhuivat muutoksen mahdollisuudesta.

Olin ollut kesätöissä Ruotsissa 1970-luvun lopulla ja luulen, että sain tuolloin lopullisen tartunnan ja kiinnostuksen yhteiskunnalliseen tilanteeseen Itä-Euroopassa. Tukholmassa tuli käytyä esimerkiksi vanhassa kaupungissa sijainneessa virolaisten kirjojen kauppassa ihmettelemässä vironkielisiä kirjoja. Niinpä syksyn 1981 Viron matkan eräänä odotuksena hauskanpidon lisäksi oli tavata Virossa toimivia ihmisiä, jotka vastustivat silloista "ikuiselta tuntuvaa" järjestystä. Tuo odotuksen tunne oli sekoitus seikkailunhalua ja yhteiskunnallista aktivismia, samankaltaista jota tunnettiin Länsi-Berliinissä jossa oli jännittävää käydä juttelemassa vallattujen talojen asukkien ja vaihtoehtokulttuurin tekijöiden kanssa. Koimme olevamme samalla puolella, niin idässä kuin lännessäkin.

Viron silloinen sosialistinen todellisuus ei juuri hätkähdyttänyt. Olin jo aikaisemmin, 1970-luvulla matkustellut Neuvostoliitossa, Puolassa ja Unkarissa. Suuremman ihmetyksen koin törmätessäni viron kieleen ja virolaisiin ihmisiin. Omituinen tuttuuden tunne yhdistettynä lapsuuden aikaisilta tuntuviin maisemiin, autoihin, hajuihin, pukeutumistyyleihin, tuotteisiin ja ruokiin. Leipäkaupan ystävälliset mummot muistuttivat ällistyttävän paljon Valkeakosken mummia. Huvittelimme perille päästyämme hotellihuoneessa kuuntelemalla vironkielistä radiota: "Kommunism. Demagogist hirmuttamista muka?" muodostui lentäväksi lauseeksi matkan ajaksi.

Tallinnan historialliset nähtävyydet kierrettiin ja Tartossa tutustuimme muun muassa yliopistoon. Tuohon aikaan Tartossa eivät saaneet ulkomaalaiset yöpyä. Virallinen syy taisi olla se, että Tarton läheisyydessä oli sotilaslentokenttä. Todellisen syyn saattoi huomata välittömästi, kun meni tupakalle Tarton yliopiston kahvilan edustalle. Välitön kontakti paikallisiin opiskelijoihin oli tyrmäävä. Tajusimme heti miksi Tartossa ei voitu suvaita ulkomaalaisia. Yhteys muodostui kielen sujuvuuden takia välittömästi, sydämelliseti ja suoraan. Meille tehtiin viidessä minuutissa selväksi mistä Neuvostovirossa oli kysymys. Harkitsimme jäämistä määräysten vastaisesti Tartoon, mutta luovuimme lopulta ajatuksesta, jotta oppaamme ei olisi joutunut pulaan.

Tallinnan historialliset rakennukset ja miljöö tekivät luonnollisesti taidehistorian opiskelijaan suuren vaikutuksen. Mutta niin teki myös koko kaupungin aavemaisen synkkä, jähmettynyt ja outo ilmapiiri, jota yritimme vielä vahvistaa kuljeskelemalla Stalker-elokuvan tunnelmia etsien rautateiden, varastorakennusten ja tehtaiden läheisyydessä teollista rappiota romantisoiden.

Peilasimme Viron tilannetta Puolan tapahtumiin ja odotimme näkevämme tai kuulevamme jotakin, joka kertoisi siitä, että täälläkin Puolan tapahtumista tiedettiin. Puolan lakot olivat laajimmillaan ja tilanne oli siellä kärjistymässä. Lakkoliikehditntä lopetettiin Puolassa sotatilalla joulukuussa 1981. Varmaan Puolan tapahtumista tiedettiin Virossa, mutta eihän se päällepäin mistään näkynyt. Kaupungin miehitetty, militaristinen ja pelottava ilmapiiri vahvistui, kun yöllä heräsimme Viruhotellin huoneessa sotilasajoneuvojen jytinään. Puna-armeija harjoitteli yöllä vallankumouksen muistojuhlan paraatia läheisellä aukiolla.

Ennen lähtöämme Viroon oli noussut suuri kohu venäläisen sukellusveneen karilleajosta Ruotsin aluevesirajan sisällä, tärkeällä sotilasalueella. Virossakin asia oli esillä. Joidenkin ravintoloiden televisiot välittivät Suomen tv-kuvaa jossa sukelluvene näkyi. Ihmettelimme vain ettei se ravintolayleisöä juuri tuntunut kiinnostavan.

Tallinnassa tutustuimme jossakin kapakassa nuoren mieshenkilöön jonka kanssa keskustelimme Viron tilanteesta ja reaalisosialismin arjesta pitkin yötä. Viimeistään silloin koko Viron tilanteen vastenmielisyys kävi todellisesti selville, kun painostus ja venäläistäminen saivat tunnistettavat kasvot tuossa nuoressa miehessä. Hämmästelyä herätti kyllä meissä vielä sekin tuon keskustelun aikana, miten totalitarismin alla jotkin kulttuurituotteet kuten Novaliksen tuotanto saattoi näyttäytyä kokonaan toisenlaisessa valossa. Virossa sitä voitiin pitää tietyiltä osiltaan radikaalina vallitsevan yhteiskunnan vastaisena teoksena, kun taas meille se silloin näyttäytyi vanhentuneena muistomerkkinä vailla mitään kiinnekohtia todellisuuteen. Näin ympäristö, jossa teosta luettiin, vaikutti teoksesta saatavaan kokemukseen. Ehkä tämä on juuri se mekanismi, jolla klassikot toimivat.

Sain tältä mieheltä sitten joitakin maanalaisia samizdat-lehtisiä, jotka lupasin salakuljettaa Suomeen ja julkaista siellä. Sovimme seuraavaksi päiväksi tapaamisen Toompean mäelle, muurin juurelle, jossa käteeni iskettiin nippu vironkielisiä papereita. Bussimatkalla matkustajaterminaaliin aloin jo hiukan huolestua kiinnijäämisen mahdollisuudesta.Tuskinpa tästä mitään kovaa rangaistusta suomalaiselle kuitenkaan voidaan antaa ajattelin, kotimatka saattaisi viivästyä, mutta entäs jos ne yrittävät painostaa minulta paperin luovuttajan nimeä (jota en kyllä edes tiennyt).

Lievä hermostuminen tunkeutui mieleeni. Olin tunkenut paperit ennen lähtöä huolelliseti housunkauluksen alle ja marssin hiukan pelokkaana tulliin. Silloiset tullitarkastukset olivat usein aikaavieviä ja perusteellisia. Töykeät tullivirkailijat olivat erityisesti kiinnostuneita valuutan käytöstä ja ulkomaan rahoista.

Tullimies tutki matkatavaroitteni sisällön varsin huolellisesti mylläten koko kassin perusteelliseti sekaisin. Mielessäni oli ajatus siitä, että joku oli kuitenkin nähnyt papereiden luovutuksen ja ne otettaisiin nyt minulta pois, ja joutuisin ruumiintarkastukseen. Pääsin kuitenkin läpi ilman sen kummempia ongelmia. Sain kantaa kassin ja irtonaiset pursuavat vaatemytyt tullitiskin läpi hallin puolelle, johon asetuin pakkaamaan tavaroitani lattialle kumartuneena. Eteeni ilmestyivät suuret sotilassaappaat ja kohotettuani katseeni näin venäläisen sotilaan, joka alkoi komentaa. Nyt olin jo varma kiinnijäämisestäni. Pelko oli kuitenkin turha, sillä vartijan tarkoitus oli vain ohjata matkustajat pois avarasta ja tyhjästä hallista ulos laiturille pakkaamaan tavaroitaan. Kenties hallin siivoaminen ihmisten jälijiltä oli turhan vaivalloista. Näin sain paperit tuotua Suomen puolelle. Itseäni pidin melkein sankarina jo ennen laivan kiinnittymistä Olympialaituriin.

Turussa otin sitten yhteyttä Juhan Talveen, joka suomensi kirjoitukset. Paperit olivat Viron kulttuurin puolesta annettuja julistuksia sekä Kaava -niminen ohjekirjanen joka oli tarkoitettu KGB:n kuulusteluihin joutuvalle. Tosin se taisi olla alunperin englanninkielinen teksti, joka oli vironnettu ja salakuljetettu lännestä Neuvostoliittoon tai sitten se oli jo valmiiksi Neuvostoliitossa tunnettu teksti. Julkaisin Kaavan halpana monistuspainoksena samana syksynä (19981) perustetun Osuuskunta Turun kirjakahvilan julkaisusarjan ensimmäisenä julkaisuna. Juhan Talven nimeä ei kuitenkaan uskallettu laittaa tekstin kääntäjäksi vaan se vedettiin mustalla tussilla peittoon.

Kaavaa myytiin kohtuullisen hyvin, tilauksia tuli paljon ja siitä otettiin parikin eri painosta. Kirjasella oli menekkiä tietyissä opiskelijapiireissä sillä tuohon aikaan ei Suomessa ilmestynyt kovin paljoa Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuneita julkaisuja. Mitään laajempaa julkisuutta se ei tietenkään saanut. Kirjakahvilalla oli 1980-luvun alussa varsin monipuolinen valikoima reaalisosialismia käsitteleviä kirjoja, etupäässä ne olivat ruotsalaisten kustantamia teoksia kuten vaikkapa Ulo Ignatsin kirja Estaland mot en ny vår. (1981)

Seuraavan kerran matkustin Viroon vuoden 1989 elokuussa kun olin freelancerina tekemässä radioon juttuja Molotov-Ribbentrop sopimuksen muistoksi järjestetystä Balttian kattavasta mielenosoituksesta, "Balttian ihmisketjusta". Poliittinen tilanne oli muuttunut radikaalisti toiseksi.


Tämän teoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons lisenssi.

[Takaisin julkaisut sivulle]