Tapio Onnela:
Yhdysvallat ja kansainvälisen huumepolitiikan synty

"I´ve made up my mind, don´t confuse me with the facts!"
- Harry J. Anslingerin, Yhdysvaltojen huumausaineviraston päällikön (1930-1962) suuhun pantu lausahdus.*

YK:n ylläpitämän kansainvälisen huumepolitiikan voi nähdä 90 vuotta kestäneenä amerikanisoitumisen prosessina, niin vahva ja keskeinen asema Yhdysvalloilla on ollut sen synnyssä ja kehityksessä. Olennaisina tekijöinä politiikan muotoutumisessa olivat amerikkalainen uskonnollinen fundamentalismi ja moralismi mutta myös sen ulkopoliittiset ja taloudelliset edut.

Kansainvälisiin sopimuksiin ja huumeiden kriminalisointiin perustuva huumepolitiikka, jota Suomikin solmimiensa sopimusten velvoittamana noudattaa, sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella uskonnollisten liikkeiden taitavan propaganda- ja lobby-politiikan seurauksena. Sen alku, "anti-oopiumi-liike", syntyi vastustamaan Britannian oopiumikauppaa Kiinaan. Mukana liikkeessä oli muun muassa runsaasti kveekareita. Liike muistutti toimintatavoiltaan ja retoriikaltaan varsin paljon 1800-luvun alkupuolella vaikuttanutta orjuuden vastustamisen liikettä. Sen piirissä puhuttiin esimerkiksi "kemiallisesta orjuudesta". Erityisesti Britanniassa painostettiin Yhdysvaltoja poistamaan orjuus, kun taas Yhdysvallat kehotti muita maita kieltämään sopimattomaksi katsomiaan psykoaktiivisia aineita.

Viisi isoa syntiä

Kieltolakipolitiikan alkua etsiessään törmää usein ns. "viiteen isoon syntiin" (The Big Five), joka esiintyi amerikkalaisten uskonnollisten moralistien ohjelmissa. Nämä ryhmät suhtautuivat kaikkeen päihtymiseen erittäin kielteisesti. Niiden päämääränä oli vaikuttaa lainsäädäntöön ja kieltää sen avulla useita paheiksi katsottuja asioita, joista 5 suurinta olivat päihteet, seksi, uhkapelit, nyrkkeily sekä sunnuntain kaupallistuminen. International Reform Bureau toimi näiden uskonnollisten ryhmittymien katto-organisaationa. Se kääntyi mm Henry Fordin puoleen, jotta tämä tekisi voitavansa estääkseen auton käytön "moraalittomiin" tarkoituksiin. Se myös lobbasi filmisensuurin puolesta ja avioeroja vastaan.

Neekerit, juutalaiset, jazz-muusikot ja psykiatrit

Yhdysvalloissa huumeidenvastainen ideologia lähti siitä ajatuksesta, että huumeiden käyttö oli seurausta ulkopuolisesta pahasta, amerikkalaiselle yhteiskunnalle vieraista elementeistä, eikä sillä katsottu olevan yhteyttä esimerkiksi amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalisiin rakenteisiin. Moraalinen saastuminen levisi pääosin ulkomailta, mutta yhteiskuntaa turmeltiin myös sitä jäytävien pienten etnisten ryhmien taholta. Muiden aineiden kuin alkoholin osalta Yhdysvalloissa kieltolakijärjestelmä kohdistui alueellisten kieltolakien voimin jo 1870-luvulla kiinalaisiin oopiumin polttajiin, mustiin kokaiininkäyttäjiin ja meksikolaisiin kannabiksen polttajiin. Syitä ei etsitty maan sisältä, esimerkiksi sosiaalisista suhteista, vaan ne projisoitiin muualle ja vieraiksi koettuihin ryhmiin.

Richmond P. Hobson (1870-1937) oli eräs merkittävimmistä alkoholikieltolakia tukeva propagandisti, joka myöhemmin omistautui huumekieltolain puolestapuhujaksi. Tämä erinomaisena puhujana pidetty mies oli Yhdysvaltojen ja Espanjan välisen sodan (1895-1898) sotasankari. Hänen mukaansa Pohjois-Amerikkaa ympäröivät kaikkialta vaaralliset maanosat:

Etelä-Amerikka lähettää tänne kokaiinia, Eurooppa morfiinia ja heroiinia. Aasia lähettää sekä raaka-oopiumia että poltettavaa oopiumia ja Afrikka hasista.

Rasismiin liittyvien ennakkoluulojen yhdistäminen huumeiden käyttäjiin oli tavallista vielä 1920- ja 1930-luvuilla. Harry Anslinger, joka johti käytännössä Yhdysvaltojen huumepolitiikkaa yli 30 vuotta, totesi kongressille 1937:

There are 100,000 total marijuana smokers in the U.S, and most are negroes, hispanics, filipinos and entertainers. Their satanic music, jazz and swing, result from marijuana usage. This marijuana causes white women to seek relations with negroes, entertainers and any others.

Rasistiset kommentit Yhdysvaltojen korkeimmassa johdossa eivät olleet epätavallisia 1970-luvullakaan. Esimerkiksi presidentti Richard Nixon (presidenttinä 1969-1974) pohdiskeli 1971 nauhoitetussa keskustelussaan avustajansa Bob Haldemanin kanssa kannabiksen laillistajien rodullisista ja sivistyksellisistä ominaisuuksista seuraavasti:

... every one of the bastards that are out for legalizing marijuana is Jewish. What the Christ is the matter with the Jews, Bob, what is the matter with them? I suppose it's because most of them are psychiatrists, you know, there's so many, all the greatest psychiatrists are Jewish.

Uhka tuli siis ulkoa ja maan sisällä uhkaa edustivat etniset vähemmistöt. Uskonnollisten, ja muiden kieltolakeja ajavien ryhmittymien tarkoitus oli luonnollisesti ylevä ja hyvä. Amerikkalaiset, kuten myös eurooppalaiset, katsoivat olevansa sivistyskansoina velvollisia levittämään sivistystä kaikkialle maailmaan. Monet amerikkalaisetkin katsoivat moraaliseksi velvollisuudekseen levittää oikeiksi katsomiaan periaatteita. Presidentti William Taftin (presidenttinä 1909-1913) sanoin:

The day is not too far distant when by virtue of our superior race the whole hemisphere will be ours ... It already is ours morally

Kansainvälisen lainsäädännön idut

Huumekieltojärjestelmä oli yksi osoitus tuosta korkeammasta moraalista, jota amerikkalaiset katsoivat edustivansa. Päihteiden käyttöä vastustavien mielestä oopiumin muodostamaa ulkoista uhkaa voitiin torjua tehokkaimmin säätämällä kansainvälisiä lakeja, joiden avulla sen tuotanto voitaisiin rajoittaa ainoastaan lääketieteelliseen käyttöön tarkoitetun oopiumin viljelyyn. Anti-oopiumiliike sai aikaan kansainvälisiä sopimuksia ja julistuksia, joilla pyrittiin säätelemään aluksi oopiumin kauppaa, ja myöhemmin sopimuksia laajennettiin koskemaan myös muita aineita. Tällaisia sopimusjärjestelyjä olivat esimerkiksi Shanghain komitea 1909 ja Haagin oopiumikonferenssit 1911-1913. Jotta Yhdysvallat olisi voinut painostaa muita maita hyväksymään oopiumin vastaiset kansainväliset sopimukset, se hyväksyi pikavauhtia omaan lainsäädäntöönsä samankaltaisia lakeja.

Kansainvälisen kieltojärjestelmän synty eteni kuitenkin hitaasti. Shanghain komitean päätöksiä vuodelta 1909, voidaan pitää ensimmäisenä kansainvälisenä sopimuksena, jossa pyritään säätelemään oopiumin kauppaa. Se ei ollut kuitenkaan aivan sitä, mitä Yhdysvallat olisi halunnut; tuloksena oli monien mielestä laiha kompromissi. Yhdysvaltojen tavoite oli ollut ja tuli tästä eteenpäinkin olemaan kaikkien sen huumeiksi luokittellemien aineiden muun kuin lääketieteellisen käytön täydellinen kielto. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu vielä vuonna 1909. Shanghain sopimuksessa esitettiin vain hurskaita toiveita siitä, että oopiumin tuottajamaat pidättyisivät myymästä oopiumia maihin, joihin sen tuonti oli kielletty, ja ryhtyisivät toimiin oopiumin polttamisen vähittäiseksi lakkauttamiseksi omista maistaan. Tästä ei kuitenkaan vielä vuonna 1909 oltu kaikkialla maailmassa samaa mieltä. Charles Henry Brent (1862-1929), joka edusti Yhdysvaltoja kokouksessa totesi, että "oli mahdotonta saada aikaan yksimielisyyttä siitä, että oopiumin muu kuin lääketieteellinen käyttö oli pahaa ja moraalitonta".

On muistettava, että tuohon aikaan oopiumi oli normaali kauppatavara, jota ostettiin ja myytiin kuten esimerkiksi teetä, ja sitä käytettiin runsaasti muun muassa patenttilääkkeissä, jotka olivat tulleet 1800- ja 1900-luvun vaihteessa suosituiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Oopiumi oli merkittävä tulonlähde monille maille. Useimpien siirtomaiden verotuloista merkittävä osa tuli oopiumimonopolien kautta. Aasiassa sillä oli tärkeä vaikutus myös alueen kansallisvaltioiden syntyyn ja esimerkiksi kiinalaisen nationalismin kehityksessä. Kiinalaiset nationalistit suhtautuivat hyvin ristiriitaisesti oopiumiin. Yhtäältä sen avulla voitiin osoittaa siirtomaaherrojen moraalittomuus ja kiinalaisten uhrin asema, mutta toisaalta sen avulla oli mahdollista kerätä varallisuutta itsenäisyystaisteluun. Kun kiinalaiset nationalistit yhdistivät maan 1927, he ylläpitivät tuottoisaa oopiumimonopolia Kantonissa ja yrittivät laajentaa sitä koko maahan.

Shanghain komiteassa 1909 Yhdysvaltojen taloudellisten etujen ajajien ja moralistien edut yhtyivät. Haagin sopimuksissa ennen ensimmäistä maailmansotaa kansainvälistä lainsäädäntöä pyrittiin kiristämään, ja mukaan tulivat oopiumin lisäksi myös morfiini, kokaiini ja Intian hamppu (kannabis). Sittemmin Kansainliitto ja myöhemmin YK toimivat näiden varhaisten kokousten ja asiakirjojen antamien suuntaviivojen mukaisesti. Mutta miten tämä kansainvälinen sopimusjärjestelmä lopultakin syntyi? Joudumme koukkaamaan 1900-luvun alun Filippiineille saadaksemme asiasta tarkemman selon.

Filippiinit koekenttänä

Yhdysvallat valloitti Espanjalle kuuluneet Filippiinit Espanjaa vastaan käymänsä sodan yhteydessä vuonna 1898. Espanjalaisten aikana Filippiineillä oopiumia käyttivät lähinnä siellä asuvat noin 70 000 kiinalaista (koko maan väestö oli 1800-1900-luvun vaihteessa noin 7,5 miljoonaa). Espanjan siirtomaahallinto huutokauppasi eniten tarjoavalle luvan myydä oopiumia. Muilta kuin monopolin haltijoilta sen myynti oli kielletty. Filippiiniläiselle alkuperäisväestölle oopiumin myyntiä ei sallittu, ja sen kauppa oli melkein kokonaan kiinalaisten käsissä.

Tämä järjestelmä tuotti siirtomaahallinnolle vuosittain verotuloja arviolta 600 000 dollaria. Lisensiointijärjestelmän avulla onnistuttiin kohtuullisen hyvin estämään filippiiniläistä alkuperäisväestöä käyttämästä oopiumia. Samankaltainen monopolijärjestelmä toimi muuallakin Kaukoidässä, ja esimerkiksi suuri osa alueen infrastruktuurista rahoitettiin oopiumin lisensioinnista saaduilla tuloilla. Useimmat muutkin siirtomaiden hallintovirkamiehet pitivät lisensointijärjestelmää toimivana, esimerkiksi Hong Kongin Sir Matthew Nathan (1862-1939) selitti lupajärjestelmään amerikkalaiselle lähetys-saarnaajalle seuraavasti:

Poltettavaksi tarkoitettu oopiumi on vuokrattu yhdelle henkilölle tai syndikaatille (yhtymälle) tämä on varmin tapa rajoittaa oopiumin poltto mahdollisimman pienen piirin harrastukseksi

Lisensiointijärjestelmän avulla oopiumin hintaa voitiin pitää Filippiineillä korkeana, ja kiinalaiset, jotka enimmäkseen hallitsivat oopiumin kauppaa, huolehtivat itse salakuljetuksen ja laittoman valmistamisen ehkäisystä. Kun Yhdysvallat miehitti alueen 1898 oopiumin maahantuonti ja myynti kiellettiin "vastenmielisenä käytäntönä amerikkalaiselle hallintotavalle".

Oopiumin kulutus kasvoi huomattavasti melkein heti kiellon jälkeen, sen hinta laski, salakuljetus lisääntyi ja sen käyttö alkoi levitä myös filippiiniläisten pariin. William Taft, joka tuolloin toimi Filippiineillä kuvernöörinä, kannattikin lupajärjestelmän palauttamista, jotta käytön leviämisestä aiheutuneista ongelmista olisi päästy eroon. Tämä ei kuitenkaan enää onnistunut.

Charles Henry Brent oli keskeinen vaikuttaja kun lisenssijärjestelmän uudelleen käyttöönotto estettiin. Hän oli Filippiinien episkopaalisen kirkon piispa ja toimi myöhemmin tärkeissä tehtävissä, muun muassa Yhdysvaltojen edustajana Shanghain oopiumikonferenssissa 1909 ja Haagin vuoden 1912 konferenssin puheenjohtajana. Myös muut lähetyssaarnaajat ja piispa vastustivat lisensiointijärjestelmän uudelleen käyttöönottoa. Brentillä oli huomattava vaikutus merkittäviin poliittisiin toimijoihin Washingtonissa. Hänen ideologianaan oli sivilisoida pakanallisia ja kehityksestä jäljessä olevia alueita. Keskeinen elementti tuossa jalossa pyrkimyksessä oli estää huumaavien aineiden käyttö.

Brent järjesti lisensiointiasiasta Washingtonissa ison julkisen metelin ja onnistui estämään kuvernööri Taftin suunnitelmat lisensiointijärjestelmän uudelleen käyttöön otosta. Myös International Reform Bureau, jonka johtaja oli tuolloin pastori Wilbur Crafts (1850-1922) oli tärkeä henkilö kun poliitikkoihin vaikutettiin Washingtonissa.

Presidentti Theodore Roosevelt (presidenttinä 1901-1909) saatiin vakuuttumaan siitä, että humanitaarinen liike oopiumikysymyksen ratkaisemiseksi, orjakaupan vastustamisen tapaan, olisi keino, jonka avulla USA voisi lisätä vaikutusvaltaansa Kaukoidässä. Sen avulla voitaisiin laimentaa Kiinassa vellovia Amerikan vastaisia tunteita, lisätä brittejä kohtaan tunnettua kaunaa sekä saattaa heidät huonoon valoon. Kiinalaisten vihamielisiä tunteita eurooppalaisia vastaan yleensäkin voitaisiin sen avulla nostattaa. William Taftin ulkoministeri totesi: "... koko jutulla [oopiumin vastustamisella] voitaisiin valaa laineita aalloille, joita meidän agressiivinen kauppapolitiikkamme on Kiinassa synnyttänyt."

Kiinassa nimenomaan kansallismieliset kiinalaiset käyttivät taitavasti hyväkseen anti-oopiumi-liikkeen esille nostattamaa brittivihaa, vaikka rahoittivatkin omaa toimintaansa oopiumikaupalla.

Filippiineillä käyttöön otetun oopiumin kieltolain tulokset olivat huonot: salakuljetus alkoi paisua, oopiumin käyttö levisi ja toi mukanaan rikollisuutta ja korruptiota. Amerikkalaiset yrittivät pitää Filippiinien oopiuminkulutustilastoja 1920-luvulla salassa, vaikka Kansainliitto pyysi niitä useasti käyttöönsä. Amerikkalaiset olivat haluttomia myöntämään epäonnistumisen. Oopiumia sai 20 vuotta kieltolain jälkeen useampi, halvemmalla ja helpommin kuin ennen kieltolakia.

Filippiineillä testatusta lainsäädännöstä tuli malli, jota sovellettiin muualle maailmaan: ensin vuonna 1909 Yhdysvalloissa, kun Smoking Opium Exclusion Act tuli voimaan, sitten Shanghain sopimus 1909 ja Haagin oopiumikonferenssi 1911-1912. Kansainliitto ja myöhemmin YK määrittelivät kielletyt aineet näiden varhaisten kokousten antamien suuntaviivojen mukaisesti. Kansainvälinen oopiumisopimus astui Suomessa voimaan 1922. Vuoden 1928 asetus lisäsi kontrolloitavien aineiden listaa Geneven oopiumisopimuksen nojalla siten, että se käsitti nyt oopiumin, morfiinin, kokaiinin ja heroiinin lisäksi myös kokapensaan lehdet ja kannabiksen.

Näillä kansainvälisillä sopimuksilla, jotka vakiintuivat 1920-luvulla ja joiden pohjalle Kansainliiton ja YK:n ylläpitämä politiikka ja huumekontrollia varten luotu hallintokoneisto toimivat, pyrittiin estämään muissa kulttuureissa käytettyjen huumausaineiden leviäminen läntisiin teollisuusmaihin. Läntisten psykoaktiivisten aineiden, kuten alkoholin, lääkkeiden tai tupakan kauppa kehitysmaihin kuitenkin säilyi vapaana. Haagin sopimus koplattiin Versailles'n rauhansopimuksen (1919) kanssa yhteen siten, että sodan hävinneiden osapuolten piti myös ratifioida se. Tällä oli suuri merkitys koska sellaiset huumeiden tuottajamaat kuten Turkki, Saksa ja Itävalta-Unkari joutuivat vasten tahtoaan, allekirjoittamaan sopimuksen.

Amreikkalaisten unelma

Filippiineillä aluksi kokeiltu kieltolakiin perustuvaa huumepolitiikka siirtyi siis ensin amerikkalaiseen lainsäädäntöön ja sitten kansainväliselle tasolle, jossa Yhdysvallat on sinnikkäästi painostanut muita valtioita omaksumaan sen käsitykset päihteiden kontrollipolitiikan keinoista. Se painosti Aasian maita luopumaan oopiumin kontrolloidusta myynnistä huolimatta todisteista, joiden mukaan kontrolloitu myynti oli tehokkaampi tapa hillitä oopiumin kulutusta kuin sen kieltäminen kokonaan. Yhdysvallat painosti myös Etelä-Amerikan maita luopumaan koka-pensaan lehtien pureskelusta, joka oli tuhansia vuosia vanha tapa Andeilla, koska koka-pensaan lehdistä voitiin valmistaa Yhdysvalloissa käytettyä kokaiinia.

Tätä politiikkaa Yhdysvalloissa on toteutettu näihin päiviin asti. 1920-1930-luvuilla Yhdysvallat toimi Kansainliiton huumepolitiikkaa ohjaavissa elimissä vaikkei ollutkaan Kansainliiton jäsen. Sen painoarvo alkoi kasvaa, erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, kun sen asema kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa kasvoi supervallan mittoihin. Tätä asemaansa se on käyttänyt hyväkseen myös huumepolitiikassa taivuttelemalla, painostamalla ja lahjomalla muiden maiden hallituksia hyväksymään oman linjansa, joka paradoksaalista kylläkään, ei ole estänyt huumeidenkäyttöä tai siitä seuranneiden mittavien ongelmien jatkuvaa kasvua edes sen omien rajojen sisällä. Kun Richard Nixon vuonna 1972 julisti "sodan huumeita vastaan" olivat tämän huumesodan kulut noin 100 miljoonaa dollaria. Vuonna 2003 "sota huumeita vastaa" Yhdysvalloissa maksaa 20 miljardia dollaria vuodessa.

Yleensä Yhdysvaltojen painostus on ollut talousavun lupaamista tai sen estämistä, mutta myös suoria sotilaallisia operaatioita on käytetty. Esimerkiksi Turkille luvattiin 1970-luvulla mittavaa talousapua huumekasvien kitkemiseksi ja Boliviaan lähettiin sotilaita 1980-luvulla tuhoamaan kokaiinilaboratorioita. Kaikki yritykset tuhota tai vaihtaa huumekasveja toisiin viljelykasveihin ovat epäonnistuneet. Tuotanto on vain siirtynyt muille alueille ja rikollisten voitot ovat kasvaneet. Myös kehittyneempiä teollisuusmaita on uhkailtu taloudellisilla sanktioilla. Esimerkiksi Australiaa painostettiin luopumaan hyviä tuloksia tuottaneesta heroiinin ylläpitohoitokokeilusta uhkaamalla sitä YK:n lisensioimien laillisten unikkoviljelmien sulkemisella. Kanadalle on vuonna 2003 vihjailtu maiden välisten rajamuodollisuuksien vaikeutumisesta, mikäli sen suunnittelemat lievennykset kannabislainsäädäntöön toteutuisivat.

Yhdysvaltain hallituksilla on ollut tapana tukea mitä tahansa hallituksia kunhan ne vain ovat noudattaneet sen linjaamaa huumepolitiikkaa. Vuoden 2001 toukokuussa USA antoi 43 miljoonan dollarin avustuksen Afganistanin taleban-hallinnolle kiitokseksi siitä, että nämä olivat kitkeneet unikkoviljelmät Afganistanista. Taleban-hallinto tosin oli eräiden tietojen mukaan varastoinut oopiumia myydäkseen sen sitten kun hinta oli riittävästi noussut.

Lähdekirjallisuus:

* Tällä yleisellä sanonnalla halutaan osoittaa henkilön piittaamattomuus ilmiselvistä tosiseikoista. Indianalainen senaattori Richard Nixonia tukenut Earl Fredrick Landgrebe käytti sitä Watergate-skandaalin aikaisissa kuulusteluissa.

Alan Baumler: Opium Control versus Opium Suppression. The Origns of the 1935 Six-year plan to Eliminate opium and Drugs. Opium Regimes. China, Britain, and Japan. 1839-1952. Ed Timothy Brook and Bob Tadashi Wakabayashi, univ of California Press, London 200.

David R. Bewley-Taylor: The United States and International Drug Control, 1909-1997, London 1999.

Virginia Berridge:Opium and the people. Opiate use and Drug Control Policy in Nineteenth and Early Twentieth Century England .Free Association Books, 1999.

Richard Davenport-Hines:The Pursuit of Oblivion. A Global History of Narcotics 1500-2000, New York 2002

Harry G. Levine: Global drug prohibition: its uses and crises International Journal of Drug Policy, Volume 14, Issue 2 , April 2003

Ethan A. Nadelman: "Global Prohibition Regimes: The Evolution of Norms in International Society," International Organization 44 (Autumn 1990): 479-526.

Oval Office Tape, May 26, 1971 - Oval Office Conversation: 505-4 - Meeting with Nixon and HR 'Bob' Haldeman. Time: 10:03 am - 11:35 am Keskustelu on luettavissa Internetissä osoitteesta: <http://www.csdp.org/research/nixonpot.txt >25.8.2003.

Artikkeli on ilmestynyt teoksessa: "Aiivan, mutta oletko ajatellut, että..." Ystäväkirja Antero Jyrängille hänen täyttäessään 70-vuotta. Toim. Kari Immonen ja Pekka Niemelä, Olavi Paavolainen Seuran julkaisuja 4., Joensuu 2003.

[Takaisin julkaisut sivulle]