Verkko tilana

Kielikuvat, joiden avulla  pyrimme ymmärtämään ja käsitteellistämään internetiä teknologiana ja sosiokulttuurisena ilmiönä, ovat sen aktuaalisen muotoutumisen kannalta ratkaisevan tärkeitä. Kuten Sahwney (1996, 293-294, 303-305) huomauttaa, metaforat, joilla uutta viestintätekniikkaa ja verkkoa jäsennämme, vaikuttavat oleellisesti siihen, millaisia sovelluksia ja käyttöjä niille lopulta kehkeytyy. Lisäksi verkolle vakiintuvat merkitykset tarjoutuvat jatkossa itsestäänselviksi kulttuurisiksi malleiksi niillekin ihmisryhmille ja maantieteellisille alueille, joille pääsyn ongelmat ovat tällä hetkellä ensisijaisia.

Osin jo vakiintunut kielikuva internetiä luonnehdittaessa on liikenneväylä, jonka edustajista erityisesti ’tiedon valtatietä’ viljellään taajaan ainakin talouden ja hallinnon diskursseissa. Liikennemetaforille yleensä on ominaista lineaarisuus; ne jäsentävät viestinnän yksisuuntaiseksi sisältöjen siirtämiseksi lähettäjältä vastaanottajalle. Internetin tapauksessa ’valtatie’ itse asiassa sivuuttaa yhden sen keskeisimmistä teknisistä erityispiirteistä eli verkkoviestinnän periaatteessa vastavuoroisen kaksisuuntaisuuden.

Sahwneyn (mt., 306-307) mielestä ’ympäristö’ tarjoaisi mielikuvitusta aivan eri tavalla virittävän ja haastavan kielikuvan ajatella verkkoa kuin ’valtatie’. Sisältöjen siirtämisen ja sen itsetarkoituksellisen tehokkuuden sijasta huomio suuntautuisi siihen, millaisia elektronisia ympäristöjä oikeastaan haluamme (ks. myös Mitchell 1995, 129; Ogden 1998, 66).

Internetin mieltäminen ympäristöksi kutsuu esiin rinnastuksen fyysiseen kaupunkiympäristöön  ja tapoihin, joilla urbaania tilaa suunnitellaan ja käytetään. Verkon paikallisesti orientoitunutta käyttöä tarkastelevat Aurigi ja Graham (1998, 75) puhuvatkin kaupunkisuunnittelulle analogisesti ’kybertilan maankäytön suunnittelusta’ (ks. myös Sahwney, mt., 308).

Mitchell (1995, 119) erottaa urbaanissa maankäytössä kaksi vallalla olevaa suuntausta, jotka molemmat hänestä tuottavat kaupunkitilan hallinnointiin ja sen käyttäjien valvontaan perustuvia näennäisjulkisia tiloja. Yhtäältä suunnittelijat ja päättäjät suosivat vailla toimintaa olevia aukioita, jotka ympäröivät moderneja toimistotorneja. Tällaisia autioita hallinto- ja yritysaukioita Sennett (1992, 12-16) kutsuu ’kuolleiksi julkisiksi paikoiksi’. Toisaalta rakennetaan innokkaasti erilaisia juhlimistiloja, joiden tarkoitus on yllyttää ihmisiä kuluttamaan. Tällaisia ovat esimerkiksi ydinkeskustan erityiset kehittämisalueet, teemapuistot ja ostosparatiisit, joissa turvallisuuden, mukavuuden ja taloudellisen hyödyntavoittelun nimissä tuotetaan kaupallinen näytös ja suljetaan muunlainen, kuten ruohonjuuritason poliittinen toiminta ulkopuolelle (Mitchell, mt., 119; ks. myös Boggs 1997, 748-749). Kumpikin kaupunkisuunnittelun suuntaus erottaa ja eristää sosiaaliset ryhmät toisistaan ehkäisten niiden välistä vuorovaikutusta ja vahvistaen näin tehokkaasti taloudellisten ja muiden vallakkaiden toimijoiden otetta ympäristön hallinnasta (mt., 120-121). Sennett (1992, 13, 15) puhuu osuvasti näkymisen ja eristymisen paradoksista, jolla hän tarkoittaa hyvinkin läheisen fyysisen läsnäolon yhdistymistä kanssakäymisen sijasta toisia tarkkailevaan ja valvovaan käyttäytymiseen.

Yksi esimerkki julkisen kaupunkitilan viimeaikaisesta kehityksestä ovat ydinkeskustojen kiinteistöihin, esimerkiksi vanhojen teollisuusrakennusten ’kulisseihin’ toteutetut laajat kauppakeskukset, joiden sisätila jäljittelee ulkoista kaupunkitilaa (Judd 1995, 146-147; Haarni 1997, 56). Kauppakeskusympäristössä vallitsee näkymätön, tilan käyttäjien sisäistämään kontrolliin perustuva valvonta. Siellä käyttäydytään siivosti, ja tilan omistajan tai haltijan hallinnointi tulee näkyväksi vain, jos yleisön itsesäätely pettää tai asianmukaiseksi normitetun käyttäytymisen rajoja jostain syystä rikotaan.

Erityisen kiinnostavia tässä yhteydessä ovat viestintäyritysten toimitaloihin sijoitetut yleisölle avoimet mediatorit. Ne havainnollistavat osuvasti sitä, mitä Mitchell (1995, 115) tarkoittaa korostaessaan, että avoin tila ja julkinen tila ovat kaksi eri asiaa. Mediatorit ovat avoimia tietynlaiselle, kulutuksen välittämälle vuorovaikutukselle ja toiminnalle samaan aikaan kun yleisöltä on suljettu pääsy toreista kulunvalvonnalla erotettuihin tuotannollisiin tiloihin, joissa toimittajat ja muu viestintäyritysten henkilökunta valmistavat yleisöä varten mediajulkisuutta.

Viestinten esitykselliset julkisuustilat ovat jos mahdollista vieläkin suljetumpia. Niiden rajoja myös vartioidaan tiukemmin kuin mediatoreille tai kaupunkiympäristön julkisiin paikkoihin pääsyä ja siellä toimimista (Mitchell, mt., 123). Lisäksi viestinten julkisuustilaan päästettyjen toimijoiden vuorovaikutusta hallinnoidaan tiukasti. Esimerkiksi sanomalehti muodostaa kirjavan mutta samalla hyvin lokeroidun julkisuustilan, jossa eri sosiaalisiin asemiin sijoittuvat toimijat ja toimijaryhmät saattavat kyllä olla esillä samaan aikaan ja samasta asiasta, mutta jossa niiden välille ei synnytetä vuorovaikutussuhteita. Yksittäisistä lajityypeistä eritoten uutisen silmiinpistävä ominaispiirre on Sennettin tarkoittama näkymisen ja eristymisen paradoksi tai Mitchellin kaupunkiympäristössä havaitsema ‘hallinnoitu moninaisuus’ eli sosiaalisten ryhmien erottaminen ja eristäminen toisistaan niin, että niiden välinen julkinen kanssakäyminen ehkäistyy.

Verkon tarkastelu tilana kutsuu esiin rinnastuksen myös niihin kamppailuihin, joita fyysisen kaupunkiympäristön käytöstä jatkuvasti käydään sekä virallisissa kehyksissä, kuten osana kaavakäsittelyn vaiheita, että niiden ulkopuolella. Kaupunkitilaan tai viestinten julkisuustiloihin verrattuna internet on toiminnan ja toimijuuden kulttuurisena maastona vielä niin avoin, että sen voi olettaa tarjoavan käyttäjille paljonkin mahdollisuuksia olla mukana vaikuttamassa itse tilan muotoutumiseen. Toisaalta pessimistisesti ajatellen juuri kybertilan vakiintumattomuudesta johtuen siellä voivat lyödä nopeasti ja tehokkaasti läpi vahvojen ja vallakkaiden intressit.

Fyysisen kaupunkitilan hyödyntämiselle asettavat hidasteita ja jäykisteitä sekä maankäyttöä koskeva lainsäädäntö että julkiseksi miellettyyn urbaaniin ympäristöön kiinnittyneet merkitykset kuten kokemus puistojen tai rantojen kuulumisesta kaikille. Verkkoympäristöä varten ei sitävastoin ole säädetty lakeja, jotka koskisivat sen käyttöä julkisena tilana tai takaisivat käyttäjille oikeuden osallistua tilankäytön suunnitteluprosesseihin. Lisäksi verkko näyttäisi – ainakin pessimististen skenaarioiden pohjalta – olevan kehkeytymässä pikemminkin yksityisen kulutuksen ja interpersonaalisen viestinnän kuin julkisen vuorovaikutuksen ja osallistumisen tilaksi.

Verkko ja paikallisuus