SUOMEN KIELITIETEEN KANSAINVÄLISYYS [= Kommentti Auli Hakuliselle ja Fred Karlssonille]

    Kielitieteen päivillä Helsingissä 24.5. 1996 pitämässään esitelmässä (= ‘Suomen kielitieteen historian suuret linjat’) Fred Karlsson esitti “kiistattomana faktana” sen, että Suomen kielitiede on saanut kansainvälisiä vaikutteita vasta vuodesta 1965 lähtien. Seuraavassa perustelen lyhyesti sitä, miksi pidän tätä käsitystä virheellisenä.

    Ennen vuotta 1965 (ja myös sen jälkeen) vaikuttivat mm. sellaiset kielitieteilijät kuin Emil Öhman, Veikko Väänänen, Valentin Kiparsky ja Tauno Mustanoja. Heidän tutkimusalueensa olivat saksan ja ranskan lainasanasuhteet, vulgaarilatina, diakroninen slavistiikka ja myöhemmän keskiajan englanti. Omilla aloillaan he edustivat kansainvälistä huippua. Olisi absurdia väittää, että he eivät saaneet kansainvälisiä vaikutteita. Tilannehan oli juuri päinvastainen. He antoivat muiden maiden kielitieteilijöille kansainvälisiä (so. suomalaisia) vaikutteita.

    Väitteellään kansainvälisten vaikutteiden puutteesta Fred Karlsson ei siis voi tarkoittaa Suomessa harjoitettua vieraiden kielten tutkimusta. Tulkitsen häntä niin, että hän itse asiassa rajoittaa väitteensä koskemaan vain Suomen fenno-ugristiikkaa ja fennistiikkaa. Mutta näin rajoitettunakaan väite ei pidä paikkaansa.

    30-luvulta lähtien Paavo Ravilalla oli keskeinen asema Suomen fenno-ugristiikassa. Hänen Virittäjässä julkaisemiensa artikkelien tarkastelu osoittaa, että hän viittaa yhtä mittaa kansainvälisiin lähteisiin. Muun muassa seuraavat nimet pistävät silmään: Paul, Wackernagel, Bally, Jespersen, Marty, Hjelmslev, Sapir. Ei ole siis mielekästä väitää, että Ravila (ja hänen oppilaansa) jäivät vaille kansainvälisiä vaikutteita. Toinen asia on sitten se, että Ravila kieltäytyi seuraamasta orjallisesti tätä tai tuota kansainvälistä suuntausta (vrt. alempana).

    Jäljelle jää vain fennistiikka. Fred Karlssonin lisäksi myös Auli Hakulinen on esittänyt, että Suomen fennistiikka alkoi saada kansainvälisiä vaikutteita vasta vuoden 1965 paikkeilla. (Ei taida olla pelkkä sattuma, että tämä on juuri se vuosi, jolloin Karlsson ja Hakulinen itse alkoivat olla vaikutealttiissa iässä.) Osmo Ikola on osoittanut Hakulisen käsityksen virheellisyyden (ks. Virittäjä 1995/3). Yhtä virheelliseksi osoittautuu siis Karlssonin vastaava käsitys.

    Koska kansainvälisten vaikutteiden läsnäolo on ollut kiistaton kaikessa Suomen kielitieteessä jo ennen vuotta 1965, Karlssonin ja Hakulisen lausunnoista välittyy — keskustelun maksiimien mukaisesti — seuraava ääneen lausumaton viesti. Kansainvälisiä vaikutteita on saattanut olla, mutta ne eivät ole todella tärkeitä. Todella tärkeä on vain se vaikute, jonka Karlsson ja Hakulinen itse vastaanottivat, nimittäin generativismi. Toinenkin viesti välittyy. Kansainvälinen vaikute on todellinen vaikute vain silloin kun se omaksutaan totaalisesti ja kritiikittömästi. Tämän tulkinnan oikeellisuutta vahvistaa se Hakulisen toistuvasti julkisuudessakin esittämä kanta, että itsenäisen (kieli-)tieteellisen tutkimuksen harjoittaminen on Suomen kaltaisessa periferiassa mahdotonta, joten ainoaksi rationaaliksi vaihtoehdoksi jää kansainvälisten vaikutteiden välittäminen.

    Jos hyväksytään Karlssonin ja Hakulisen tulkinta siitä, mitä on ‘kansainvälinen vaikute’, pitää kansainvälisten vaikutteiden ulkopuolelle jääneiksi kielitieteilijöiksi luokitella mm. Raimo Anttila ja Terho Itkonen. Samaan kategoriaan joudun sijoittamaan myös itseni.

    Olen pitkään ihmetellyt sen kuvan yksipuolisuutta, jonka Karlsson ja Hakulinen tahtovat antaa Suomen fennistiikan historiasta: ensin oli nuorgrammaattisuus (joka oli kaikin tavoin huono), ja sitten tuli generativismi (joka oli kaikin tavoin hyvä). Vaille huomiota jää se seikka, että Karlsson ja Hakulinen ovat itse sittemmin hylänneet generativismin. Hylkäämisen tarvitaan perustelu. Ne perustelut, joita me kansainvälisiä vaikutteita vaille jääneet suomalaislingvistit (vrt. ed.) olemme esittäneet — ja jotka eivät poikkea ainakaan epäedukseen kansainvälisellä tasolla esitetystä generativismin kritiikistä — sisältävät huomattavan annoksen nuorgrammaattisia elementtejä eli merkitsevät itse asiassa ‘paluuta’ nuorgrammaattisuuteen. Kielitieteen(kään) historia ei siis ole suora ‘edistystä’ kuvaava viiva, joka voidaan katkoa toisiaan seuraaviksi ja eri koulukuntien mukaan nimetyiksi jaksoiksi. Vakuuttuakseen tästä tarvitsee vain verrata Paavo Ravilan sanakäänteitä Auli Hakulisen (nykyisiin) sanakäänteisiin ja todeta niiden identtisyys.

(Tarjosin tätä kirjoitusta v. 1996 Virittäjän ‘Keskustelua’-osastoon, mutta moraalista selkärankaa vailla oleva toimitus kieltäytyi julkaisemasta sitä. Tässä riittäisi tutkittavaa kriittisen (tai ‘kriittisen’) kielitieteen edustajille ja yleisemmin kaikille, joita kiinnostaa sellainen teema kuin ‘Kieli ja valta’.)

[Lisätty v. 2008: Kysymys tutkimuksen saamista kansainvälisistä vaikutteista on tietysti tärkeä. Mutta vielä tärkeämpi on kysymys, onko tutkimus itse tasoltaan ja luonteeltaan kansainvälistä. Mikä onkaan Suomen yleisen kielitieteen kansainvälisyys? Onko sitä, ja jos on, niin milloin se alkoi? Hakulinen ja Karlsson eivät sitä ainakaan aloittaneet. Hakiessaan v. 1978 Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen professuuria he molemmat edustivat jonkinlaista ‘suomalais-kansallista’ versiota yleisestä kielitieteestä. Heidän tuotantonsa käsitteli suomen kieltä ja oli kirjoitettu ensimmäisellä tai toisella kotimaisella kielellä. Siksi asiantuntijat rajattiin suomen kielen taitoisiin henkilöihin. Vastaava menettelytapa olisi nykyään mahdoton (ja olisi ollut sitä jo 70-luvulla esimerkiksi filosofian professuureja täytettäessä). Edes Suomessa harjoitetun yleisen kielitieteen ei ole kuitenkaan ollut aivan pakko olla luonteeltaan ‘suomalais-kansallista’. Tyydyn mainitsemaan, että itse olen viimeisen 30 vuoden aikana eli vuosina 1978 – 2008 kirjoittanut viisi kansainvälisten kustantajien julkaisemaa monografiaa. Luontainen vaatimattomuuteni estää menemästä yksityiskohtiin.]