Esa Itkonen

TAVALLISIMMAT TUTKIMUKSESSA JA OPETUKSESSA KOHTAAMANI AJATUSVIRHEET

        1) Itsereflektion puute: väite, jonka pitäisi päteä jokaisesta, ei päde väitteen esittäjästä itsestään

        Marx, Kuhn ja Foucault edustavat — kukin omassa kontekstissaan — historiallis-kulturaalista determinismiä, jonka mukaan jokainen yhteisön jäsen on pakotettu ajattelemaan juuri tietyllä tavalla. Silti he itse ovat pystyneet ylittämään nämä ajattelukahleet, mikä tarkoittaa, että he kumoavat oman teesinsä.

        Seuraavassa sitaatissa tiivistyy generativismin näkemys siitä, mikä on kielitieteen tutkimuskohde: “Our scientist S studies language exactly as he studies physics, taking humans to be natural objects” (Chomsky 1976: 183). Mutta ainoa ihminen, jota Chomsky on koskaan kielitieteilijän ominaisuudessa tutkinut, on hän itse. Tarkemmin sanoen hän on tutkinut niitä englannin (eikä koskaan minkään muun kielen) lauseita, jotka hänen oma tietoinen kieli-intuitionsa arvioi korrekteiksi (= grammatikaalisiksi) tai epäkorrekteiksi (= epägrammatikaalisiksi). Tässä mielessä hän ei siis ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin tutkinut omaa itsetajuntaansa (tai sen kohdetta). Mutta luonnon esineillä ei ole (tietoista) itsetajuntaa. Siksi Chomsky ei ole voinut tutkia luonnon esineitä, joten hän kumoaa oman teesinsä ( ks. Itkonen 1978: 3.6, 2008a).

        Tämän hetken ‘kriittiseltä kielitieteeltä’ puuttuu itsekritiikki kokonaan. Aineiston määrä pysyy suppeana ja heikosti käsiteltynä. Koskaan ei tule selväksi, mikä on se, johon ‘kritiikki’ kohdistuu, ellei se sitten ole ‘kasvoton valta’. Mutta sama valtaa edustavat tämän koulukunnan mediaprofessorit.

        2) Petitio principii: argumentaatio, jonka pitäisi osoittaa tietty teesi todeksi, edellyttää sen todeksi

        Piaget’n kehityspsykologia lähti oletuksesta, että sisäinen toiminta eli ajattelu kehittyy vuorovaikutuksessa ulkoisen toiminnan eli raajojen liikettä hyödyntävän sensorimotorisen käytöksen kanssa. Niinpä mallin hänen tutkimukselleen tarjosivat eläinpsykologiasta tutut käyttäytymistestit. Ja koska 4 kuukautta vanha lapsi ei hallitse ruumistaan kyllin hyvin voidakseen sanan varsinaisessa mielessä käyttäytyä, näytti siltä, että 4 kuukautta vanhalla lapsella ei ole lainkaan ajattelua. Olisi kuitenkin pitänyt kysyä, onko Piaget’n perusoletus tosi vai ei. Sen epätotuus paljastui vasta, kun huomattiin, että jopa aivan pienellä lapsella on kuin onkin yksi käyttäytymisen muoto, jota hän pystyy kontrolloimaan ja joka siis tarjoaa luotettavan perustan kokeelliselle tutkimukselle, nimittäin katseen suunta ja kesto.

        Benjamin Lee Whorfin käsityksen mukaan kieli määrää ajattelun. Mutta sen sijasta, että hän olisi yrittänyt osoittaa tätä teesiä kokeellisesti todeksi, hän oletti sen todeksi ja havainnollisti sitä esimerkeillä kielten välisistä eroista. On toinen asia, että nykyään teesille voidaan todella löytää tietynasteista kokeellista tukea (ks. Itkonen 2005a).

        Sama virhe toistetaan nykyäänkin. Esim. englannissa sanotaan The man disappeared in the forest tai The man was found in the forest, mutta suomessa sanotaan Mies hävisi metsään ja Mies löytyi metsästä. Tästä eräät nuoremman sukupolven fennistit ovat päätelleet, että suomella on aivan oma ‘maailman-kuvansa’. Mutta tietysti pitäisi yrittää ottaa kokeellisesti selville, onko tämä totta vai ei.

        Analogian tieteenfilosofista roolia arvostellessaan Hempel (1965) syyllistyy kahdesti kehäpäätelmään. Ensin (s. 439) hän toteaa, että vaikka tietyt lait L2 on löydetty lakien L1 tarjoaman analogian perusteella, tämä tosiseikka voidaan sivuuttaa ja lakeja L2 voidaan tarkastella itseriittoisena ilmiönä. Tietysti näin voidaan tehdä (ihmisethän voivat tehdä melkein mitä tahansa), mutta se ei olisi järkevää. Miksi ei? Koska tärkeää tieteenfilosofista informaatiota jäisi piiloon. Seuraavaksi Hempel esittää (s. 445) vielä merkillisemmän väitteen: “Surely, analogy thus subjectively conceived cannot be an indispensable part of objective scientific theories” (painotus lisätty). Tietenkään mikään, minkä oletamme subjektiiviseksi, ei voi (samassa oletuksessa) olla objektiivista. Mutta objektiiviseksi ymmärrettynä analogia on tietysti keskeinen osa objektiivisia teorioita (ks. Itkonen 2005b: 192).

        3) Immunisaatiostrategia: teorian osoittaminen epätodeksi tehdään eri keinoin mahdottomaksi

        Generativismi näkee aineistossaan lukuisia dikotomioita: surface structure vs. deep structure, performance vs. competence, periphery vs. core. Dikotomian ensimmäinen jäsen on merkityksetön ja toinen on merkitsevä. Mikä tahansa ilmiö, joka näyttää uhkaavan teoriaa, siirretään merkityksettömien ilmiöiden joukkoon. Näin ollen teoria pysyy aina turvassa. Klassisen muotoilun tälle näkemykselle antoi Kiparsky (1975: 203): “a positive result will confirm the psychological reality [of our description] but a negative one will not disconfirm it” (ks. Itkonen 2005b: 223).

        2000-luvulle tultaessa Chomsky on alkanut oivaltaa, että — toisin kuin hän on aiemmin väittänyt — kielitiede ei sittenkään ole fysiikan kaltainen tiede. Oliko hän siis väärässä? Ja oliko esim. Itkonen (1978) siis oikeassa? Ei toki! Meidän on vain (tai ‘vain’) muutettava käsitystämme sitä, mitä fysiikka on: “Instead of linguistics being redrawn in order to accommodate itself to the features of the physical world revealed by physical science, the world revealed by physical science will eventually be redescribed in such a way that the reconciliation with the sciences of the mind [including linguistics] will be possible” (Riemer 2008).

        Freud muotoili seuraavan yleisen lain (= L) Der Traum ist eine Wunscherfüllung (= ‘uni merkitsee toiveen toteutumista’) eli — tiivistäen — L = ‘Uni on A’. Vastaesimerkit onnistuttiin torjumaan jäännöksettömästi kahden seuraavan strategian avulla: i) ‘Jos jokin uni on ei-A, se ainakin osoittaa halua olla A.’ ii) ‘Jos jokin uni on ei-A, se ainakin osoittaa halua kumota L ja siis on kuin onkin A’ (ks. Gay 1995: 128-130).

        Vannoutunut relativisti ei voi tutustua mihinkään uuteen kulttuurin, sillä niin tehdessään hän tulisi todennäköisesti kumonneeksi oman teesinsä eli sen, että vieraiden kulttuurien ymmärtäminen on mahdotonta. Tämän argumentin tarjoavat ne antropologit, jotka ovat luopuneet relativismista oivallettuaan, että heidän oma tutkimuksensa välttämättä edellyttää kulttuurien välisen kommunikaation toimivuutta (vrt. Brown 1991).

        4) Opponentti (= O) vastustaa proponentin (= P) esittämää teesiä seuraavin virheellisin perustein:

        i) Kun P väittää, että kielioppiteoria on yksi kielitieteen haara ja että sosiolingvistiikka on toinen kielitieteen haara, O väittää P:n syyllistyneen ristiriitaan. Miten tämä väärinkäsitys voidaan selittää? Ilmeisesti O tulkitsee erilaiset lauseet p ja q toistensa vaihtoehdoiksi: ‘joko p tai q mutta ei molemmat’ eli ∼(p & q). Niinpä kun P väittää p & q, O virheellisesti uskoo hänen syyllistyvän ristiriitaan: ∼(p & q) & (p & q).

        Jos kielioppiteoria ja sosiolingvistiikka eivät ole toistensa vaihtoehtoja, niin mikä sitten on niiden suhde? Edellisen tutkimuskohde muodostaa käsitteellisen ennakkoedellytyksen jälkimmäisen tutkimuskohteelle: edellinen tutkii niitä yksikköjä ja rakenteita, joita eksemplifioivien ajallispaikallisten entiteettien esiintymisfrekvenssejä jälkimmäinen tutkii (vrt. Itkonen 1977, 1980).

        ii) Tarkastelkaamme seuraavia väitteitä:

        A1   = ‘On olemassa seuraavat tapaukset: varmasti korrekti > ei varmasti korrekti eikä varmasti epäkorrekti > varmasti epäkorrekti’ (= relatiivinen eli jatkumoluonteinen distinktio)

        A2   = ‘On olemassa vain joko varmasti korrekteja tai varmasti epäkorrekteja tapauksia’ (= diskreetti eli 2-arvoinen distinktio)

        A3   = ‘Korrekti vs. epäkorrekti -distinktio on mielekäs’

        B     = ‘Tiedän tapauksen T, joka ei ole varmasti korrekti eikä varmasti epäkorrekti’

        C     = ‘Jos X:n ja Y:n välinen distinktio on relatiivinen, X:n ja Y:n välillä ei ole distinktiota lainkaan’

        P esittää väitteen A1. Nyt O esittää ‘vastaväitteen’ B. Vastaväite B on tietysti virheellinen, koska väite A1 sisältää B:n. Mutta miksi B ylipäätään esitetään eli miten B:n esittäminen voidaan selittää? Tätä varten on kysyttävä, minkä väitteen vastaväitteeksi B on tarkoitettu. Ensi näkemältä B on vastaväite väitteelle A2; mutta koska P nimenomaan vastustaa väitettä A2, olisi O:n taholta liian epärationaalia yrittää esittää vastaväite P:lle vastustamalla juuri sitä samaa väitettä (= A2), jota myös P vastustaa. O:n täytyy siis todellisuudessa vastustaa jotain muuta väitettä, vaikka O ei ilmeisestikään ole täysin tietoinen siitä, mikä on se väite, jota hän vastustaa. On syytä olettaa, että todellisuudessa B onkin vastaväite väitteelle A3 (jota P tosin ei väittänyt todeksi, mutta jonka hän kylläkin edellyttää todeksi). Ja B:n esittämisen (virheellisenä) perusteluna toimii väite C.

        iii) Toistetaan omana kohtanaan edellisen ii)-kohdan ajatusvirhe eli C: Jos P väittää, että X:n ja Y:n välinen ero on relatiivinen, O väittää, että X:n ja Y:n välillä ei ole eroa lainkaan. Mutta “to deny a distinction because of its vagueness is, of course, a semantic naiveté of the first order” (Pap 1958: 401). Eihän ole järkevää ajatella, että koska valkoisen ja mustan tai rikkaan ja köyhän välinen ero on (‘vain’) relatiivinen, tätä eroa ei ole lainkaan.

        iv) Jos P väittää, että X:n ja Y:n välinen ero on relatiivinen, O väittää, että X:ää ei ole lainkaan vaan on vain Y: kaikki kielenkäyttö on metaforista (Lakoff) tai ironista (Haiman); kaikki konstruktiot ovat idiomaattisia (Croft); ei ole sääntöjä, on vain poikkeuksia (Derrida). Mutta ei ole järkevää ajatella, että koska valkoisen ja mustan välinen ero on (‘vain’) relatiivinen, ei ole lainkaan valkoista vaan on vain mustaa.

        Kohdat a)–d) edustavat äärimmäisissä muodoissa primitiivistä (= ‘musta-valkoista’) ajattelua. Erityisesti b)–d)-kohdat osoittavat, miten vaikea on todella sisäistää ‘jatkumo’-käsite (continuum, gradience, sliding scale) sen näennäisestä helppoudesta huolimatta (ks. Itkonen 2006a, 2006b). Musta-valkoisen ajattelun juuret ovat selvästikin syvällä ihmisen psyykessä. Ihmiset pitäisi kouluttaa tiedostamaan tämä vaara ja torjumaan se jo ennakolta.

        5) Kielletään normatiivisuuden olemassaolo eli ‘ought ≠ is’-distinktio siinä mielessä, että edellinen yritetään redusoida jälkimmäiseksi

        On tehty lukuisia yrityksiä redusoida kielen säännöt joko puhujan intentioihin (Grice) tai kuulijan odotuksiin (Lewis). Mutta tämä on mielekästä vain siinä tapauksessa, että kyseessä ovat korrektit (tai rationaaliset) intentiot ja odotukset. Mutta tämä taas osoittaa, että normatiivisuus säilyy mukana redusoimattomana elementtinä.

        Jackendoff (1994: 49-50) sanoo, että sellainen lause kuin Amy nine ate peanuts ei ole mahdollinen englanninkielinen lause. Mutta se ei ole vain mahdollinen, vaan jopa aktuaalinen englanninkielinen lause, kuten voimme omin silmin nähdä. Tarkemmin sanoen se on aktuaalinen epäkorrekti lause. Siispä normatiivisuus säilyy.

        Kaikki yritykset tutkimusaineiston normatiivisen luonteen eliminoimiseksi voidaan torjua hyvinkin vaivattomasti. Silti niitä on tehty ja tullaan tekemään pakonomaisella sitkeydellä. Syy on — tietysti — halu päästä luonnontieteilijöiden kadehdittuun joukkoon (ks. Itkonen 1978: 7.0, 2003: luku 24, 2008b).

        6) Ristiriita: tutkija esittää enemmän tai vähemmän avoimesti väitteen p & ∼p

        Itsereflektion puute johtaa tyypillisesti ristiriitaan (vrt. edellä jakso 1). Silti on aiheellista käsitellä ristiriitaa vielä omassa jaksossaan.

        Arabian kielitieteen perustajan Sibawaihin († n. 795) laatima kielioppi Al- kitāb ylitti tasoltaan kaiken, mitä Euroopan kielitieteessä oli siihen mennessä saavutettu, ja ennakoi tarkoin 1950-luvulla kehitettyä dependenssikielioppia. Mutta Sibawaihin kieliopin metodologisiin perusteisiin sisältyy ristiriita. Hän olettaa, että kieltä voidaan tutkia pelkästään tosiasiallisten puhunnosten (kalām, engl. utterance) perusteella eli ilman abstraktin lauseen (jumla, engl. sentence) käsitettä. Hänen mukaansa tosiasiallista puhetta luonnehtii elliptisyys. Mutta hän myöntää, että elliptinen puhunnos voidaan ymmärtää vain suhteessa siihen ‘täydelliseen lauserakenteeseen’ (engl. complete sentence structure), jonka elliptinen versio se on. Hän siis kumoaa oman teesinsä. On helppo ymmärtää, miksi tämä on väistämätöntä. Ellipsi eli poisto on 3-paikkainen relaatio: X poistaa Y:n Z:sta. X on puhuja, ja Y on sana. Mikä on Z? Se ei voi olla mikään muu kuin täydellinen lause tai lauserakenne (jumla, sentence) (ks. Itkonen 1991: 152-157). Nykyään diskurssin ja keskustelun tutkimus syyllistyy samaan Sibawaihi-tyyppiseen ristiriitaan.

        Popper piti falsifikaatiota tieteellisen ajattelun tärkeimpänä kriteerinä, ja hänen mielestään tutkija oli silloin onnellisimmillaan, kun joku falsifioi hänen teesinsä tai teoriansa. Mutta Popper joutui mitä suurimman kiihtymyksen valtaan, kun Kuhn rohkeni vihjaista, että ehkä Popper itse oli väärässä. Kun Chomskyn, Freudin ja Popperin elämäntyö asetetaan oikeisiin mittasuhteisiin, paljastuu heidän toimintaansa ohjaava metodologinen prinsiippi: “Minä en voi olla väärässä!”

        Olen joutunut 40 vuoden ajan puolustamaan omia näkemyksiäni lukemattomissa väittelyissä. Yksi kohtaamani vastaväite on seuraava: “Itkonen on täysin väärässä; ja sitä paitsi se, mitä hän sanoo, on täysin triviaalia.” Tässä kontekstissa sanalla ‘triviaali’ on merkitys ‘triviaalisti tosi’. Vastaväite osoittautuu siis ristiriidaksi.

        Mikä saa tieteenharjoittajan esittämään vastaväitteitä à la 4-i)–iv) tai syyllistymään avoimeen ristiriitaan? Olemme ilmeisestikin todistamassa sitä, missä määrin tunne voi haitata (tieteellistäkin) argumentaatiota. Tämä pitäisi ottaa systemaattisesti huomioon argumentaation tutkimuksessa. Mutta mistä tunteesta on oikeastaan kysymys? Itkonen (2006c: 104) tarjoaa päätöskappaleessaan seuraavan vastauksen: “Olemme löytäneet tieteellisen edistyksen perimmäiset esteet: ne ovat pelko ja kateus.”

Kirjallisuutta

Brown, Donald E. 1991. Human universals. New York: McGraw-Hill.

Chomsky, Noam. 1976. Reflections on language. London: Fontana/Collins.

Gay, Peter. 1995 [1987]. Freud: eine Biographie für unsere Zeit. Frankfurt a/M: Fischer Verlag.

Itkonen, Esa. 1977. The relation between grammar and sociolinguistics. Forum Linguisticum.

___ 1978. Grammatical theory and metascience. Amsterdam: Benjamins.

___ 1980. Qualitative vs. quantitative analysis in linguistics. T.A. Perry (toim.): Evidence and argumentation in linguistics. Berlin: deGruyter.

___ 1991. Universal history of linguistics: India, China, Arabia, Europe. Amsterdam: Benjamins.

___ 2003. What is language? A study in the philosophy of linguistics. University of Turku: Publications in General Linguistics 8.

___ 2005a. Määrääkö kieli ajattelun? Kanava.

___ 2005b. Analogy as structure and process: Approaches in linguistics, cognitive psychology and philosophy of science. Amsterdam: Benjamins.

___ 2006a. Concerning (radical) construction grammar. T. Haukioja (toim.): Papers on language theory. University of Turku: Publications in General Linguistics 10.

___ 2006b. Three fallacies that recur in linguistic argumentation (ibidem).

___ 2006c. Tieteenhistorian suurin ihme. Kanava.

___ 2008a. Concerning the role of consciousness in linguistics. Consciousness Studies.

___ 2008b. The central role of normativity in language and linguistics. J. Zlatev, T. Racine, C. Sinha & E. Itkonen (toim.): The shared mind: Perspectives on intersubjectivity. Amsterdam: Benjamins.

Jackendoff, Ray. 1994. Patterns of the mind. New York: Basic Books.

Kiparsky, Paul. 1975. What are phonological theories about? D. Cohen & J. Wirth (toim.): Testing linguistic hypotheses. Washington: Hemisphere Publishing Corporation.

Pap, Arthur. 1958. Semantics and necessary truth. New Haven: Yale University Press.

Riemer, N. 2008. Grammaticality as evidence and as prediction. Language Sciences.

Kaikki edellä mainitut artikkelini ovat luettavissa myös kotisivullani.