Kanava 9/2004

                                                   Esa Itkonen

                    KIELENOPETUSTA TUNTEELLA JA JÄRJELLÄ

          Kirjoituksessani Kielentutkimus tuuliajolla (Kanava 4-5/04) käsittelin muutamia kielentutkimuksen ja -opetuksen ajankohtaisia ongelmia. Auli Hakulisen ilmoituksen mukaan “sellaiset kysymykset kuin ‘puhuuko NN oikein’ ja ‘onko tämä lausuma korrekti’ eivät ole esillä keskustelunanalyysissa”. Jos tällä tavala sivuutetaan kysymys puheen ja lausumien oikeellisuudesta tai virheellisyydestä, päädytään loogisella välttämättömyydellä käsitykseen, jonka mukaan kommunikaatiossa on tärkeää vain se, että “puhuja onnistuu saamaan itsensä ymmärretyksi”. Tällainen käsitys onkin julkisesti esitetty, ja nuoremman fennistipolven parissa sitä on innokkaasti kannatettu. Kielentutkimuksen ja -opetuksen kannalta sillä on kuitenkin joukko katastrofaalisia seuraamuksia, ja kirjoituksessani onnistuin mielestäni esittelemään niitä melko selkeästi. Tiivistäen voidaan sanoa, että kielenopetus ei voi tulla toimeen ilman (kieli)virheen käsitettä.

          Vastineessaan (Kanava 6/04) Auli Hakulinen ei määrittele kantaansa tähän kysymykseen. Emme toisin sanoen saa tietää, onko kielen sääntöjä rikkovan (kieli)virheen käsite hänen mielestään kielenopetuksen perusta vai ei. Hänen asenteensa on sinänsä ymmärrettävä, koska — kuten kirjoituksessani totesinkin — hänen edustamansa “keskustelunanalyysin” suhde kielen normatiivisuuteen on epäselvä tai suorastaan torjuva. Tämä käy selvästi ilmi siitä, että keskustelunanalyysi ehdoin tahdoin häivyttää eron virheen (“tulin ulkosta ei kun ulkoa”) ja korjauksen (“tulin maanantaina ei kun tiistaina”) välillä. Mutta tämän eron mukana häviää myös koherentti kielen käsite: joko sekä virhe (“ulkosta”) että korjaus (“maanantaina”) on otettava mukaan suomen kielen kuvaukseen tai sitten kumpaakaan ei saa ottaa. Lopputuloksena on kaaos, jonka olemassaoloa ei kylläkään huomaa, jos jättää käyttämiensä käsitteiden määrittelyn puolitiehen.

          Mistä johtuu tämä merkillinen asenne kielellistä aineistoa kohtaan? Vastausta on haettava Harvey Sacksilta, keskustelunanalyysin perustajalta. Valitsen seuraavan sitaatin: “Älkää välittäkö siitä, miten nopeasti ihmiset ajattelevat. Ja ennen kaikkea älkää välittäkö siitä, ‘ajattelevatko’ he lainkaan. – – Otetaan vaikka mikä tahansa muu [sic] luonnontieteen alue ja katsotaan esimerkiksi, miten nopeaasti molekyylit toimivat. Ja niillä ei kuitenkaan ole kovin hyviä aivoja.”

          Yllä olevasta voidaan päätellä, että koska molekyyleillä ei ole aivoja eikä psykkistä toimintaa, suomen kielen puhujilakaan ei ole niitä; ja koska molekyylit kuten luonnontieteiden tutkimuskohteet yleensäkään eivät tee mitään oikein tai väärin, sama pätee myös suomen kielen puhujista. Auli Hakulinen puhuu “Harvey Sacksin syvistä oivalluksista”. Mutta se mikä yllä olevassa sitaatissa esitetään ei ole syvä oivallus vaan pinnallisen latteuden muotoon puettu epätotuus.

          Sacks-sitaatista saavat selityksensä sellaiset keskustelunanalyysin tunnusomaiset piirteet kuin aineiston ylikorostaminen ja psykologisten selitysten ehdoton torjuminen. Tämäntyyppistä “pelkkään kieleen” rajoittuvaa tutkimusta on totuttu nimittämään “autonomiseksi kielitieteeksi”. Seurauksena on joka tapauksessa se, että keskustelunanalyysin hengessä tehdyt työt ovat yleensä melko triviaalia luettavaa: ensin esitetään keskustelu, ja sitten toistetaan se omin sanoin ja liikoja selittelemättä. Eräs eläkkeellä oleva fennistiikan professori vertasikin tällaisia tutkimuksia — perustellusti — kansakoululaisten ainekirjoituksiin. Samaa mieltä näyttää olevan kielitieteellisen yhteisön suuri enemmistö (ja kirjoitukseni saama palaute onkin vaihdellut huojentuneesta riemastuneeseen). Tämä on se ankea todellisuus, jota Hakulinen kieltäytyy näkemästä.

          Ei ole kuitenkaan mitään syytä, miksi keskusteluja ei voisi tutkia myös vähemmän triviaalilla tavalla. Mutta siihen tarvitaan teoreettista oivallusta. Yhden tällaisen oivalluksen esitti John DuBois Language – Culture – Mind -konferenssissa, joka pidettiin viime heinäkuussa Portsmouthissa. Hän on tutkinut “dialogiseksi syntaksiksi” nimittämääns’ ilmiötä eli sitä, että kahden keskustelijan lauserakenteet alkavat usein yhä suuremmassa määrässä muistuttaa toisiaan. Itse olin jo ehtinyt esitelmöidä siitä roolista, jota vieraiden kulttuurien ymmärtämisessä käytetty empatia näyttelee kielitypologisissa selityksissä, ja nyt huomautin DuBois’lle, että hän näytti puhuvan samasta ilmiöstä; ja hän olikin oikopäätä valmis muuttamaan tutkimansa ilmiön nimen “syntaktiseksi empatiaksi”. Kuulijakunnasta monikin huomautti edelleen, että itse asiassa kyseessä on laajempi — ja viime kädessä ehkä niin sanottuihin peilineuroneihin perustuva — ilmiö eli se, että miten keskinäisessä interaktiossa olevien ihmisten käytökset alkavat “resonoida” keskenään.

          Edellä luonnehditun kaltaisessa tutkimuksessa “noustaan” siis neurologiasta psyykkisen tason ja sosiaalisen tason kautta kulttuuriin ja “laskeudutaan” sitten takaisin. Mutta perinteellisen Sacks-tyyppisen keskustelunanalyysin konstit eivät tässä riitä yhtään mihinkään.

          Hakulinen haluaisi ilmeisesti moittia minua siitä, että vedän arvostelemistani käsityksistä “absurdeja” johtopäätöksiä. Jos hän tuntisi tieteen teoriaa paremmin, hän tietäisi, että niin sanottu reductio ad absurdum on tieteellisen argumentaation eniten käytettyjä metodeja: tietyn käsityksen virheellisyys osoitetaan osoittamalla, että johdonmukaisesti sovellettuna se tuottaa absurdin johtopäätöksen. Juuri näin olen kirjoituksessani menetellyt.

          Teoreettista mielenlaatua vaatisi myös seuraava oivallus: Puhe havaitaan, mutta normeja ei voi havaita, vaan ne voidaan vain ymmärtää (kieli-)intuition perusteella, joten normatiivisuuden hyväksyminen (jota Hakulinen on vastineessaan ikään kuin yrittelevinään) vie pohjan Sacks-tyyppiseltä aineistokeskeisyydeltä. Saman tekee Hakulisen yllättävä ilmoitus, että keskustelunanalyysissa ei ENNALTA siivota pois virheellisisä ilmauksia”, joten ne siis ilmeisestikin “siivotaan pois” JÄLKEENPÄIN. Mutta nyt häviää viimeinenkin ero perinteelliseen “deskriptiivis-normatiiviseksi” luonnehtimaani kielioppiin.

          Tunneihmisenä Hakulinen viljelee vastineessaan sellaisia sanoja kuin “hyökkys”, “häväistys” ja “vihollinen”. Tähän olemme saaneet tottua viime vuosikymmenien aikana. 1970-luvulla Hakulisen vihollisia olivat perinteellisen kielitieteen puolustajat ja Chomskyn kriitikot. 1990-luvulta lähtien hänen vihollisiaan ovat olleet Chomskyn puolustajat ja keskustelunanalyysin kriitikot. Hänen toivoisi viimeinkin ymmärtävän, että tuollaiset vihollisfantasiat ja -fantasmagoriat eivät kuulu tieteeseen. Väittely sitä vastoin kuuluu tieteeseen, sillä virheet eivät paljastu eivätkä kuplat puhkea muutoin kuin väittelyn kautta. Näin katson tässäkin tapauksessa käyneen.