“Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Drakonisista laeista?” kiekonheittäjä Verner Järvistä (1870 – 1941) Tampereen Petsamoon 1930-luvun lopulla haastattelemaan tullut Heli Nironen ei päässyt helpolla. Järvisen pöydällä oli kasa historiaa käsitteleviä kirjoja ja hän tuntui ottavan kreikkalaiset esille aina, kun se oli mahdollista. Järvinen totesikin, että kertoisi paljon mieluummin heistä kuin omista saavutuksistaan.
Nirosta kuitenkin kiinnosti juuri Järvisen urheilu-ura. Tämä oli 1900-luvun alun legendaarinen voimamies, painija ja heittäjä, olympiavoittaja Ateenan vuoden 1906 niin sanotuista välikisoista. Siellä Järvinen voitti antiikkisen kiekonheiton, jonka suhteellisen epäselvät säännöt perustuivat 1700-luvun lopulla löydettyyn Diskobolos-veistokseen ja lukuisiin oppineisiin 1800-luvun aikana tehtyihin tutkielmiin. Suomessakin luettiin Deutschen Turn-Zeitung -lehteä ja tutkimuksia siitä, miten kiekkoa kuului lennättää antiikin tyyliin. Verner Järviselle ja monelle hänen aikalaiselleen urheilussa oli kyse voittamisesta ja ennätyksistä mutta myös toiminnasta, jossa jäljiteltiin ihailtuja, yli 2000 vuotta aikaisemmin eläneitä kreikkalaisia.
Nykynäkökulmasta outo kilpaurheilun ja muinaiskreikkalaisten ruumiinharjoitteiden yhdistelmä valtasi monen muunkin kuin Järvisen mielen 1800-luvun lopussa. Erkki Vettenniemen uraauurtava Pohjolan helleenit -tutkimus on käsitellyt tätä ilmiötä suomalaisen urheilun varhaisen historian näkökulmasta. Toinen lähestymistapa on tarkastella diskosta heittäviä ja painivia nuoria miehiä osana 1800-luvun kansanomaista Kreikka-harrastusta Edith Hallin ja Henry Steadin A People’s History of Classicsin tapaan. Järvinen ei ollut käynyt kouluja ja oppi kirjoittamaan vasta armeijassa. Urheilu tarjosi hänelle keinon ottaa osaa aikakauden filhellenismiin, kreikkalaisten ihailuun.
Moderni urheilu ei syntynyt vain antiikin Kreikan innoittamana, mutta kreikkalaiset mallit olivat joka tapauksessa tärkeitä. Ainakin 1830-luvulta asti oman ajan urheilun ja antiikin kilpailujen sidos nähtiin selkeänä. Vastaperustettu Kreikan valtio pyrki rakentamaan identiteettiään antiikin merkitykselle. Esikuvia etsittiin myös urheilusta, ja jo vuonna 1835 haluttiin järjestää muinaisten kisojen mallia seuraten olympialaiset. Ilmiö levisi nopeasti myös muualle, erityisesti Isoon-Britanniaan, jossa järjestettiin erilaisia olympialaisiksi kutsuttuja kisoja vuodesta 1860 lähtien.
Antiikin urheilusta julkaistiin yhä uusia teoksia, ja tieto välittyi Järvisen kaltaisille itseoppineille urheilijoille niiden avulla. Turkulaisen opettajan Kaarlo Pulkkisen Helleenien voimistelu ja urheilu (1917) tarjosi kattavan suomenkielisen katsauksen kreikkalaiseen urheilukulttuuriin. Pulkkisen teoksen kirjallisuusluettelo osoittaa, että hän hallitsi hyvin saksalaisen urheilu- ja olympiahistoriallisen kirjallisuuden.
Matka helleenien ihailusta kiekoheittoon oli kuitenkin mutkikas. Esimerkiksi Suomessa, 1800-luvun lopun urheiluinnostus rakentui osittain kreikkalaisten esikuvien varaan, mutta ennen vuosisadan vaihtumista se toteutui lähinnä voimistelemalla. Huonoryhtisiksi luonnehtimiaan suomalaisia siihen innosti yliopiston voimistelulaitoksen yliopettaja Viktor Heikel, joka vetosi Saksassa syntyneisiin käsityksiin helleenien ruumiinhallinnasta. Liian voimakas urheilu pilasi Heikelin mukaan ihmisruumiin. Siksi mahdollisimman luonnonläheinen voimistelu oli paras keino kohentaa epähelleenisten suomalaisten olemusta.
Ylioppilasnuorison voimisteluharjoitusten rinnalle alkoi kuitenkin kehittyä toinen tapa imitoida ruumiillisesti antiikin kreikkalaisia. Siitä saivat esimakua esimerkiksi ne Jyväskylän torilla kulkeneet ihmiset, jotka joutuivat pelkäämään siellä harjoitelleen Verner Järvisen pitkälle lentävää diskosta eli puusta tai raudasta tehtyä kiekkoa. Järvinen oli kouluja käymätön voimailija, heittäjä ja painija, jonka kaltaiset hahmot alkoivat olla yhä suositumpia esiintyjiä 1800-luvun lopussa.
Lajin johtava auktoritteetti löytyi Saksasta. Antiikkisesta kiekonheitosta luettiin magdeburgilaisen opettajan Christian Kohlrauschin teoksesta Der Diskus: Anleitung (1882), joka käsitteli niin kiekkoa, heittopaikkaa kuin itse suoritustakin. Teos oli kirjoitettu juuri siinä vaiheessa, kun porvarillinen voimistelu ja työväenluokkainen voimailu alkoivat eriytyä toisistaan helleenien jäljittelyn ja ruumiin kontrolloinnin keinoina. Kohlrausch ajatteli kiekonheiton kuuluvan edellisen piiriin, jolloin sen harjoittaminen tapahtui voimistelukentälle (Turnplatz). Siellä kiekkoa heittäisivät lukiolaiset.
Antiikki ja nykyhetki kohtasivat Kohlrauschin teoksessa jo disposition tasolla. Ensimmäinen osa käsitteli kiekonheittoa muinaisessa Kreikassa, jälkimmäinen “meidän voimistelukentillämme”. Kreikka-osiossa viittauksia tehdään klassisiin teksteihin ja arkeologisiin löytöihin, mutta tärkeässä osassa on myös Diskobolos-patsas. Se määritti varhaista kiekonheittoa, vaikka Kohlrausch ei silti suoraan esitä, että patsaasta pitäisi tehdä modernin urheilulajin esikuva. Todennäköisesti kysymys oli siitä, että hän ei ajatellut kiekonheittoa metrein ja sentein arvioituna kilpailuna, vaan helleenejä jäljittelevänä voimistelun kaltaisena liikeenä.
Tilanne muuttui nopeasti. Ensimmäiset moderneissa olympialaisissa Ateenassa 1896 antiikin vaikutus näkyi laajasti kilpailupaikoista alkaen. Sitten se alkoi vähetä, mutta helleenisistä juurista muistuttivat monet symbolit ja lajit kuten kiekko, keihäs, paini ja viisiottelu. Modernin kilpailullisuuden puristuksessa haluttiin säilyttää jotain kreikkalaisiin liittyviä piirteitä. Tällöin päätettiin, että kehittymässä olleen kiekon vapaan tyylin (heitä tavalla joka lennättää kiekon pisimmälle) lisäksi voitaisiin kilpailla myös antiikin esikuvan mukaisesti.
Antiikkinen kiekonheitto tarjosi 1900-luvun alun urheilupäättäjien mielestä yhden keinon lähestyä muinaista kreikkalaista urheilua. Ideana oli heittää kiekkoa samalla tavalla kuin diskobolos: jalustalla seisten, etunojassa ja jalkoja liikuttamatta. Käden piti olla heittoliikkeen aikana tarpeeksi kaukana muusta ruumiista. Useat tuomarit tarkkailivat heittäjien tekniikkaa. Jo ikämiessarjaa lähestynyt Verner Järvinen oli loukannut nuorena jalkansa, joten tällainen valvottu liikkumattomuus sopi hänelle hyvin.
Antiikkisella kiekonheitolla oli lyhyt kultakausi, joka huipentui vuoden 1906 Ateenan ns. välikisoihin, eli modernien olympialaisten kymmenvuotisjuhliin, ja Lontoon olympialaisiin 1908. Mitalit saatiin jaettua, mutta laji muistetaan jatkuvista riidoista ja syytökset tuomaripelistä. Diskobolos modernin urheilun esikuvana unohdettiin nopeasti.
Todelliset kiekkoromantikot eivät luovuttaneet. Esimerkiksi Kaarlo Pulkkinen väitti, että kiekonheitto antiikin tyyliin jatkui Kreikan syrjäseuduilla: “vielä elää se yksinkertaisena, koruttomana kiistana Kreikan maalaisrahvaan kesken nuorten miesten koetellessa, kuka kookkaan, muodoltaan paljon entistä diskusta muistuttavan kiven kauimmaksi heilauttaa.”
Kilpailijoitakaan eivät innostaneet vain palkinnot. Veturimies Verner Järvinen oli itseoppinut filhelleeni, joka teki toiviomatkan päästessään Ateenaan. Hänestä on valokuva ateenalaisella hautausmaalla tutustumassa Kreikan historiaan. Järvinen kohtasi vuoden 1906 kisoissa monia kaltaisiaan urheilijoita, joita yhdisti kiinnostus antiikin historiaan vähäisestä koulutuksesta huolimatta. Kreikan historia ja tarusto tarjosivat heille keinot artikuloida omia urheilusuorituksiaan. Aikakauden suurheittäjä, irlantilais-amerikkalaisen Martin Sheridan kertoi haluavansa toistaa Pausaniaksen ja Homeroksen kuvaamien heittäjien suoritukset samoilla paikoilla.
1900-luvun alun kiekonheittoon keskittyminen tuo esille kouluttamattomat filhelleenit – jotka olivat miehiä. Naiset alkoivat heittää kiekkoa kilpailuissa vasta 1920-luvun alussa ja heitä määritti enemmänkin yleiseurooppalainen urbanismi. Ensimmäisen epävirallisen maailmanennätyksen 1922 heittänyt tekijä Lilli Henoch oli monta ajan suosikkilajia taitanut berliiniläinen. Baskeripäinen Halina Konopacka voitti ensimmäisen olympiakultamitalin vuonna 1928. Jo silloin hänet tunnettiin merkittävänä runoilijana ja aikansa nuorten naisten äänenä, joka osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään.
Kirjallisuutta
Edgren, Robert: Martin Sheridan, The World’s Champion All-Around Athlete. Munseys Magazine. Vol. XLII 1910, 100-104.
Hall, Edith & Henry Stead. A People’s History of Classics: Class and Greco-Roman Antiquity in Britain and Ireland 1689 to 1939. Milton, Routledge 2020.
Kohlrauch, Christian: Der Diskus: Anleitung zur Einführung des Diskuswerfens auf unseren Turn- und Spielplätzen für alle Turner, besonders für Turnlehrer -und -Schuler hoheren Unterrichtsanstalter. Eduard Strauch, Leipzig 1882.
Nironen, Heli: Isä-Järvisen elämäkerta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 1937.
Pulkkinen, Kaarlo: Helleenien voimailu ja urheilu. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki 1917.
Sarje, Aino. Ruumiinmuokkauksen tulo suomalaiseen liikuntakulttuuriin. Urheilu ja sota. Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirja 2013–2014. Toim. Heikki Roiko-Jokela ja Esa Sironen. Suomen Urheiluhistoriallinen Seura. Helsinki 2014.
Vettenniemi, Erkki: Pohjolan helleenit : suomalaisten olympiaurheilujen synty. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.