Tuleeko mieleen, minkä sairauden oireita ovat ajoittainen huonovointisuus, päänsärky, jaksamattomuus, väsymys, sydämen tykyttely, unettomuus, vatsan täyteyden tunne, ummetus, huimaus (joka ei ole kiertävä eikä kaatava) ja yleinen jaksamattomuus? Vastaus: Kaikkien ja lisäksi ei minkään. Nämä ovat ns. epäspesifisiä oireita, joita esiintyy jokaisella ihmisellä ajoittain riippumatta terveydentilasta. Toiset ovat luonnostaan herkempiä huomaamaan näitä, ja stressitekijät kuten kiireinen elämäntilanne, riittämätön nukkuminen, huono yleiskunto, sairaudet sekä sairaudenpelko nostavat oireita pintaan.
Todetessaan edellä kuvatut oireet, lääkäri saattaa tilata alkavien sairauksien poissulkemiseksi joitain lisätutkimuksia (tilanteesta riippuen esimerkiksi perusverenkuvan, verensokerin, kilpirauhasarvot sekä EKG:n). Mikäli kokeissa ei tule esiin merkkejä sairauksista, ei lääketieteellistä diagnoosia ole tarpeen asettaa, ja mahdollinen hoito keskittyy riskitekijöiden hallintaan sekä elämäntavoista huolehtimiseen. Yleensä oireet helpottavatkin siinä vaiheessa, kun selviää, että ne eivät ole merkki vakavasta sairaudesta.
Lääketieteen rinnalle on kuitenkin kehittynyt eettisesti harmaalla alueella toimiva pseudotieteenala, joka myy tiedonhaluiselle potilaalle keksittyjä diagnooseja. Tällaisia ovat esimerkiksi tyypin 2 kilpirauhasen vajaatoiminta eli Wilsonin syndrooma, krooninen Lymen borrelioosi (ei pidä sekoittaa hoitamattoman taudin myöhäisvaikutuksiin), ei-keliakinen gluteeniherkkyys ja sähköallergia. Keksityille diagnooseille on kysyntää, sillä ihmisellä on tarve löytää selitys ympäröivän maailman ilmiöille. Lääketiede ei aina tyydytä tätä tarvetta, sillä diagnoosin asettaminen edellyttää objektiivisia perusteita, ja epäselvässä tilanteessa lääkäri on velvollinen ilmaisemaan, että vaikka vakavat sairaudet onkin suljettu pois, ei kaikkia oireita voida selittää. Tämä vaatimus ei sido vaihtoehtolääkinnän harjoittajia, jotka voivat tarvittaessa vetää diagnoosin vaikka hatusta. Yhteistä perinteisille vaihtoehtodiagnooseille ovat oireiden epäspesifisyys sekä yksiselitteisten diagnoosikriteerien puuttuminen. Toisin sanoen kriteerit ovat niin väljät, että diagnoosin pystyisi asettamaan kenelle tahansa.
Onko siitä nyt sitten niin kamalasti haittaa, jos valediagnoosi rauhoittaa potilasta?
Haittojen määrä vaihtelee valediagnoosikohtaisesti ja riippuu sen hoidosta. Useimmat johtavat ajan ja/tai rahan haaskaukseen. Jos potilas uskoo kärsivänsä sähköallergiasta ja hankkiutuu sen vuoksi eroon kodinkoneista, tulee arkiaskareisiin kulumaan enemmän aikaa kuin ennen. Ironista kyllä, tämä saattaa itse asiassa johtaa kokemukseen oireiden helpottamisesta, sillä tarpeettomien välttämistoimintojen parissa puuhastellessaan potilas ei ehdi keskittyä satunnaisiin kipuiluihin, jolloin harmittomat oireet unohtuvat samalla tavalla kuin muillakin ihmisillä. Keksityt sairaudet muuttuvat vaaralliseksi siinä vaiheessa, kun niitä yritetään hoitaa oikeilla lääkkeillä.
Tyypin 2 kilpirauhasen vajaatoiminta – koulukirjaesimerkki vaarallisesta valediagnoosista
Ns. Tyypin 2 kilpirauhasen vajaatoiminta eli Wilsonin oireyhtymä on nimitys tilanteelle, jossa potilas kokee kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita (esimerkiksi jaksamattomuutta ja väsymystä), vaikka veren kilpirauhashormonitaso on normaali (joko T4- eli tyroksiinilääkitystä käytettäessä tai ilman). Wilsonin oireyhtymän puolestapuhujien mukaan osalla kilpirauhasen vajaatoimintapotilaista kilpirauhashormoni eli T4 ei muutu aktiiviseksi T3-muodoksi, minkä vuoksi heillä on kilpirauhasen vajaatoiminta, vaikka verikokeet todistavat muuta. Hoitona on kilpirauhashormonin aktiivinen muoto eli T3, josta potilaat kokevat saavansa tehokkaan avun oireisiinsa (enkä epäile hetkeäkään etteivätkö saisi). Kuitenkin Suomen Endokrinologiyhdistyksen tilaaman ja THL:n/Finohtan toteuttaman katsauksen mukaan:
…näyttöä yksinomaisen T3-hoidon tai T3-T4-yhdistelmähoidon eduista pelkkään T4 hoitoon verrattuna ei ole. … T4:n käyttöä puoltaa se, että annostelu on harvempi ja vaikutus tasaisempi kuin T3:n…
Sekä T4- että T3-hormoni hoitavat kilpirauhasen vajaatoimintaa yhtä hyvin, mutta T4 sopii lääkkeeksi paremmin, koska sillä on tasaisempi vaikutus (katsauksessa jää mainitsematta, että T3-valmisteet ovat lisäksi noin 100 kertaa kalliimpia). Suurin osa kilpirauhasen tuottamasta kilpirauhashormonista on luonnostaan T4-muodossa, ja muuttuu aktiiviseen T3-muotoon vasta kohdekudoksessa. Tämä on elimistön luonnollinen mekanismi, joka säätelee aktiivisen muodon määrää. Ei ole mitään näyttöä siitä, että Wilsonin oireyhtymäksi kuvattua tilannetta, jossa T4 ei muutu T3:ksi olisi oikeasti olemassa. Jos olisi, se näkyisi erona T3- ja T4-valmisteiden tehon välillä. Jos kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet eivät helpota T4-valmisteella, oireet johtuvat todennäköisesti jostain aivan muusta kuin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tästä sudenkuopasta varoitetaan myös yhdistyksen omassa suosituksessa:
Kilpirauhasen hormonikorvaushoitoa ei pidä käyttää esim. masennuksen, jaksamattomuuden tai ylipainon hoitoon henkilöllä, jolta määritetyt kilpirauhasen toimintakokeet eivät viittaa edes subkliiniseen kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kilpirauhashormonihoito, joka on aloitettu ainoastaan em epäspesifisten oireiden perusteella ilman taustalla olevaa kilpirauhasen vajaatoimintaa piristää usein alkuun, mutta vaikutus on yleensä ohimenevä.
Mistä sitten johtuu, että potilaat kokevat T3:n auttavan epäspesifisiin oireisiin paremmin kuin T4:n? Vastaus on yksinkertainen: T3 vaikuttaa nopeammin. Kolikon kääntöpuolena on, että sen vaikutus myös lakkaa nopeammin ja sillä on suurempi yliannostusriski.
Kilpirauhashormonein aiheutettu tyreotoksikoosi voi aiheuttaa mm. sairaalahoitoa edellyttäviä sydämen rytmihäiriöitä ja hikoilua ja altistaa osteoporoosille.
Tarpeettomien lääkkeiden yliannostusvaaran lisäksi valediagnooseista on haittaa potilaille silloin, kun niiden vuoksi jää todellinen sairaus diagnosoimatta. Masennuksesta kärsivän potilaan oireiden peittäminen kilpirauhashormonilla ei edesauta parantumista, kun potilaalta jää saamatta psykoterapia, tuki unirytmin korjaamiseen tai muihin elämäntapamuutoksiin, masennuslääkitys, jne.
Johtopäätökset
Valediagnoosit voivat antaa potilaalle jotain sellaista, mitä lääketiede ei pysty tarjoamaan: mustavalkoisia ja helposti pureskeltavia vääriä vastauksia. Joskus niistä on potilaalle haittaa, joskus ei – toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Yksi piirre yhdistää kaikkia valediagnooseja rajaten ne pysyvästi lääkärin etiikan ulkopuolelle – ne eivät ole totta.
Lähteet
- Hypotyreoosin diagnostiikan sekä hoidon suositukset ja kannanotot. (2015) Suomen Endokrinologiyhdistys r.y. (luettu 28.12.2015) [www]