YLE raportoi hiljattain, kuinka eräs äidinkielen opettaja on lähtenyt pelastamaan suomalaista lukutaitoa saatuaan tarpeekseen ”kyökkisuomesta”. Kyökkisuomella viitataan tässä nuorten lukutaidon tason laskuun. Lukutaidon tason laskulla viitataan… ihan oikeasti lukutaidon tason laskuun.
Myös tekstin tulkinta ja rivien välistä lukeminen aiheuttavat lukiolaisille vaikeuksia. Ironiseen sävyyn kirjoitettua sarkastista tekstiä ei ymmärretä sarkasmiksi. Erityisen huolestuneeksi Hyytiäisen on saanut se, että nuoret eivät välttämättä enää ymmärrä tehtävänantoja. – Eräs ammattikoulun opettaja kertoi, kuinka hänen pitää lukea suomalaisille opiskelijoille tehtävänantoja ääneen tallenteeksi. Syynä on se, että opiskelijat eivät ymmärrä kirjoitettua tekstiä. Se kuulostaa jo tosi pahalta. (YLE 24.10.2017)
Opettajan havainto ei ole mitään ennennäkemätöntä, ja vastaava trendi on ollut jo aikaisemmin nähtävillä, mm. PISA-tulosten laskuna. Lukutaidon laskusta on varmasti ehditty syyttää jo ainakin Twitteriä, nykynuorten liian helppoa elämää sekä maahanmuuttajia, ja nyt kun YLE:kin on aiheesta raportoinut, voi olla, että ongelmaa ratkomaan päästään perustamaan myös toimikunta. Tosin kuten artikkelissa kirjoitetaan, opettajilla on jo ratkaisu suunnitteilla.
Toisaalta näen, että pelkän lukutaidon laskun sijaan käsillä on suurempi ongelma, josta edellä mainittu on ainoastaan oire. Varsinainen ongelma on yleistyvä kuvitelma siitä, että osaaminen ja ymmärrys voivat syntyä ilman vaivannäköä. Kritiikittömyys omaa ymmärtämättömyyttä kohtaan ei tietenkään ole uusi asia, mutta viime aikoina se näyttää nousseen uudella tavalla pinnalle. Ongelmaa pahentavat sosiaalisen median mahdollistamat ideologiset klikit, joissa kriittinen näkemys ei saa tilaa, ja uskossaan vahvat luulotietäjät pääsevät esiintymään asiantuntijoina.
Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, mutta kaikki mielipiteet eivät
Tasa-arvo on arvokkaimpia asioita, mitä länsimainen kulttuuri on viimeisen 200 vuoden aikana tuottanut, mutta tasa-arvosta ei automaattisesti seuraa, että kaikki ihmiset olisivat kaikissa asioissa tasavertaisia asiantuntijoita. Ei kukaan varmasti muuta väitäkään, mutta tästä huolimatta ihmiset sortuvat helposti pitämään itseään todellista suurempina tietäjinä, mikäli oikean asiantuntijan sana sotii omaa maailmankuvaa vastaan perustavanlaatuisella tasolla. Tämä on ihmiselle tyypillinen tapa reagoida eikä siinäkään ole mitään uutta. Menneet vuosisadat ovat tuottaneet milloin minkäkinlaista uskonlahkoa, jossa ihmiskunnan kollektiiviseen tietotasoon tyytymättömät ovat päässeet viljelemään omia totuuksiaan. Kynnys hylätä valtavirta ja sitoutua uskonlahkoon on kuitenkin korkea, ja todellisuuden olemuksesta vain ihan pikkuisen harmistuneet ovat perinteisesti joutuneet tyytymään oman maailmankuvansa haastamiseen, ja parhaassa tapauksessa tämän seurauksena oppimaan jotain uutta.
Sosiaalisen median aikakaudella kokonaisvaltaisten uskonlahkojen rinnalle on kehittynyt joukko pienimuotoisempia vaihtoehtoisia totuuksia, joihin sitoutumisen kynnys on matalampi kuin varsinaisiin lahkoihin: on rokotevastaisuutta, ilmastonmuutoksen kieltämistä, mitä moninaisempia salaliittoteorioita sekä kaiken asiantuntemuksen hylkäämistä elitistisenä haihatteluna. Kun nykyihminen kohtaa vaikeasti sulatettavaa tietoa, joka asettaa jonkin aikaisemman uskomuksen kyseenalaiseksi, hänen ei enää tarvitse vaivautua inhottaviin älyllisiin ponnisteluihin kokonaiskuvan selkeyttämiseksi, sillä turvallisen mustavalkoiset vaihtoehtototuudet ovat vain muutaman klikkauksen päässä.
Koska vaihtoehtouskomusten kannattajia yhdistää lähinnä haluttomuus muuttaa mieltään, on yleisön vaatimustaso asiantuntijoita kohtaan varsin matala. Täten asiantuntijastatuksen saavuttamiseen riittää jonkin aihetta etäisesti koskettavan tieteenalan alkeet, kohtalaiset retoriset kyvyt sekä vahva usko yhteiseen asiaan. Useimmiten tällainen ihminen yliarvioi vakavasti oman tietotaitonsa, sillä hän tietää niin vähän, ettei edes tiedä mitä ei tiedä (vrt. Dunning-Kruger-vaikutus). Täydellisyyttä hipovan tietämättömyyden antama varmuus tuottaa pseudoasiantuntijoita, jotka pystyvät helpon yleisön edessä julistamaan totuuksiaan vakuuttavasti. Todellisuus on kuitenkin monimutkaista, ja monimutkaisten asioiden oppiminen ei tapahdu yhdessä yössä. Itseoppineissa google-mestareissa on nuorten kannalta haitallisinta se, että he aiheuttavat asiantuntijuudelle inflaation. Miksi kukaan enää näkisi vaivaa koulutuksensa eteen, jos asiantuntijaksi pääsemiseksi riittää, että osaa googlettaa ja onnistuu saamaan Youtube-kanavalleenkin melkein sata samanmielistä seuraajaa?
Ratkeaako ongelma, jos nuoria kannustaa lukemaan?
Nuorten lukutaidon lasku on oire, mutta siinä saattaa piillä myös ratkaisu. Artikkelissa mainittu opettajien ajama Lukeva Koulu -hanke tähtää nuorten lukutaidon parantamiseen kirjojen lukemista lisäämällä. Kirjojen lukeminen altistaa uusille ajatuksille ja avartaa maailmankuvaa. Avoimuus uusille ajatuksille on avain kriittisen ajattelun kehittymiselle ja suojaa hurahtamiselta heikosti perusteltuihin vaihtoehtouskomuksiin.
Blogin pitäminen on yksi keino kannustaa kriittiseen ajatteluun, mutta se ei yksistään ole tähän välttämättä kovin tehokas. Jos sohaisen aihetta, jota lukija pitää maailmankuvansa peruspalikkana tai muuten vain pyhänä, on hyvin epätodennäköistä, että kirjoitukseni pohjalta hän muuttaisi mieltään. Todennäköisesti hän vain keksii kaksinkertaisella tarmolla syitä olla kanssani eri mieltä (vrt. backfire effect). Voinemme kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että kriittisen ajattelun oppiminen on nuorille hyväksi?
Kirjojen lukeminen on kriittisen ajattelun edistämiseen huomattavasti puolueettomampi tapa kuin pseudotieteiden alasampuminen ja tieteellisen maailmankuvan aggressiivinen tuputtaminen. Kun maailmankuva on tarpeeksi laaja, alkavat omat vanhat mielipiteet tuntua automaattisesti vähemmän pyhiltä, ja tarve olla aina oikeassa häviää. Tällöin myös vaivannäköä alkaa arvostamaan uudella tavalla, ja positiivinen kierre on valmis. Mutta riittääkö tämä?
Johtopäätökset(?)
Suoraan sanottuna en ole 100 % varma, mikä on paras tapa taistella tyhmyyden normalisointia vastaan. Joku on joskus sanonut, että vääryys on valloilla niin kauan kuin oikeamieliset eivät tee mitään. Hieman vähemmän paatoksellisesti asian voisi ilmaista, että sivistyksen ja kriittisen ajattelun edistäminen on jokaisen tutkijan velvollisuus. Yritän omalta osaltani toteuttaa tätä velvollisuutta blogikirjoitusten muodossa. Toisaalta tiedostan, että näkökulmani voi jostain toisesta näkökulmasta vaikuttaa yksipuoliselta. Hieman helpommin lähestyttävänä keinona opettajien suunnitelma lukemiseen kannustamiseksi vaikuttaa hyvältä idealta ja ainakaan itse en ole toistaiseksi keksinyt parempaa…