Blogini aihealueita ovat terveys, tiede sekä terveyden ympärillä pyörivä pseudotiede. Blogin ulkopuolelle on toistaiseksi jäänyt eräs näitä aiheita enemmän tai vähemmän sivuava kokonaisuus – uskonto. On monia hyviä syitä olla käsittelemättä uskontoa: Ihmisille, joita aihe koskettaa, uskonto on äärimmäisen henkilökohtainen asia, ja siihen liittyviä kysymyksiä käsitellään tunteen eikä järjen avulla. On ihmisiä, jotka pitävät uskonnollisten totuuksien kyseenalaistamista suurimpana mahdollisena loukkauksena ja vieläpä hyvin henkilökohtaisena sellaisena.
Toisaalta monille tämän päivän ihmisille uskonto ei ole muuta kuin maailmankuvan pohjakerroksen pimeään nurkkaan ahdettu kummajainen, jolla ei ole mitään todellista vaikutusta, ellei joku ulkopuolinen käy sitä varta vasten ravistelemassa. Miksi siis ravistella sitä? Ei se pure, jos sen annetaan olla rauhassa.
Valitettavasti on olemassa ulkopuolinen voima, joka ravistelee kiihtyvällä tahdilla yhä useamman ihmisen uskonnollisia totuuksia, nostattaen tunteita pintaan tulevaa räjähdystä varten: Ne toiset. Vaikka yhteiskunnallisen vastakkainasettelun juuret ovatkin usein politiikassa, on uskontoihin sisäänrakennettu jotain, mikä jarruttaa ongelmien ratkaisua kriittisellä tavalla: Uskonnot opettavat, että on olemassa pyhiä totuuksia, joita ei saa kyseenalaistaa. Kolikon kääntöpuolena on, että ihmiset joiden pyhät totuudet ovat ristiriidassa omiemme kanssa, ovat aina väärässä tai peräti suoranaisia totuuden vihollisia. Pirulle ei saa antaa tuumaakaan periksi. Eri uskontokunnan edustajan kanssa uskonasioista keskustelleet lukijat tietävät, että mitä hartaampi uskovainen on kyseessä, sitä nopeammin keskustelulla on tapana johtaa umpikujaan. Tämä on ongelma.
Lähden siitä, että kaikesta pitäisi pystyä keskustelemaan kriittisesti ja jokaisen pitäisi olla valmis muuttamaan mieltään silloin, kun tosiasiat lyövät vasten kasvoja. En tietenkään voi painostaa ketään olemaan avarakatseisempi, mutta voin kertoa oman tarinani, josta joku voi toivottavasti löytää liittymäkohtia omaan kokemusmaailmaansa. Tiedän kokemuksesta, että myös pyhinä pidetyistä totuuksista on mahdollista muuttaa mieltään, mutta tämä muutos ei ole helppoa eikä kivutonta.
Olin pitkään uskossa. Miksi ja mitä tapahtui?
Olen tavallisesta Etelä-Pohjalaisesta perheestä, jossa uskonnolla ei ollut merkitystä, vaikka kuuluimmenkin kirkkoon. Lapsuudessani käsitykseni kristinuskosta rakentui lähinnä seurakunnan kerhon, koulun uskonnontuntien ja muutaman uskonnollisemmasta perheestä olevan kaverin puheiden pohjalle. Muodostamani käsityksen mukaan uskovaisuus tarkoitti sitä, että noudattaa kaikkia sääntöjä, on kiltti kaikille ja käy joskus kirkossa, vaikka muut pilkkaisivat sen takia. Huonoja puolia uskovaisuudessa olivat se että kirkossa on tylsää ja että uskovaisuus ei ole yhtään ”cool”. Päättelin, että koska uskovaisuus on sitä, että tekee moraalisesti oikein pilkkaamisenkin uhalla, on uskovaisuus merkki vahvasta luonteesta ja siksi tavoiteltavaa. Tiesin myös, että Raamattu on Jumalan sanaa, sillä minulle oli koulussa kerrottu, että Jumala puhuu sen kautta suoraan ihmisille. Tämän tiesin siitä, että kun Gideonien edustaja jakoi ala-asteluokalleni Uudet Testamentit, hän kertoi puheessaan, kuinka eräs alkoholisti oli rappion hetkellä avannut Raamatun, jossa oli lukenut näin:
Minä poistan juovuttavan lasin huuliltasi. (Lähde: ?)
Tämä todistus osoitti, että Jumala puhuu Raamatun kautta. Olin vakuuttunut, sillä miten jostain vanhasta kirjasta voisi löytyä henkilökohtaista lupausta yhdelle 2000 vuotta myöhemmin elävälle alkoholistille ellei yliluonnollisen ilmoituksen avulla? En tosin ollut lukenut Raamattua enkä tiennyt mistä tuo kyseinen katkelma löytyy. En totta puhuen tiedä tänäkään päivänä, mutta 7-vuotiaana tuo kuulosti vakuuttavalta. (Joku vastuullinen lukija voisi myös kysyä, miten hyvin tarinat alkoholisteista sopivat ekaluokkalaisten opetussuunnitelmaan…) Tiesin myös, että Raamattu oli Jumalan sanaa siksi, että se sisälsi tarkkoja ennustuksia tulevasta. Eräs ennustus, jonka muistan uskonnonopettajan erikseen kertoneen kuului jotenkin näin:
Lopunaikoina Juutalaiset palaavat Israeliin lentäen kuin linnut. (Lähde: ?)
Uskonnonopettajan mukaan tämä oli selvä ennustus lentokoneista. Olin vakuuttunut, sillä mistä 2000 vuotta sitten olisi osattu päätellä lentokoneiden olemassaoloa ellei yliluonnollisen ilmoituksen avulla? En tosin ollut lukenut Raamattua enkä tiennyt mistä tuo kyseinen katkelma löytyy. En totta puhuen tiedä tänäkään päivänä, mutta 13-vuotiaana tuo kuulosti vakuuttavalta.
Auktoriteettien siteeraamat irtonaiset katkelmat (jotka joko löytyvät tai eivät löydy) Raamatusta olivat minulle vakuuttava todiste siitä, että Raamattu on totta ja vieläpä yliluonnollisesti ilmoitettu. Kaksi edellä mainittua ovat painuneet mieleeni parhaiten, mutta muitakin vastaavia saattoi olla.
Rippikoulussa kiinnitin huomiota opetukseen siitä, että lopunaikoina tulee vääriä profeettoja, jotka tarkoituksella johdattavat ihmisiä pois totuudesta. Koska pidin fantasiakirjoista, ajatus hyvän ja pahan taistelusta kiehtoi minua, ja halusin olla Jeesuksen puolella taistelussa Saatanaa vastaan. En muista sanottiinko sitä suoraan tai rivien välissä, vai oliko kyseessä oma tulkintani, mutta oivalsin eräällä oppitunnilla, että Charles Darwin olisi yksi lopunaikojen vääristä profeetoista. Päätin, että minua nuo pahuksen profeetat eivät huijaa, ja tein silloin uskonratkaisun olla tässä ikiaikaisessa taistelussa Jeesuksen puolella. Ratkaisun tekemistä helpotti, etten ollut koskaan lukenut Raamattua. Minulla oli kuitenkin ennakkokäsitys siitä, että Raamattu on hyvän moraalin opas, joten ajattelin, että ei sen seuraamisesta haittaa olisi, vaikka tarinat Jeesuksesta, Saatanasta ja vääristä profeetoista osoittautuisivatkin saduksi. Elettiin kesää 2002 ja olin 15-vuotias.
Annan uskonnolle pikkusormen eikä aikaakaan, kun olen koukussa
Kun olin päättänyt olla uskovainen, en edelleenkään ollut kovin syvällisesti perillä siitä, mitä uskovaisuus tarkoitti. Pidin sitä kuitenkin positiivisena asiana, sillä rippikoulussa oli kivaa ja isosten laulamat iltalaulut (erityisesti Pekka Simojoen ripariklassikko Olet valveilla) tarjosivat 15-vuotiaalle epävarmalle teinille välähdyksiä syvällisemmästä totuudesta tai ainakin siihen mahdollisesti liittyvistä tunnetiloista.
Ihmissuhteellisista syistä ajauduin rippikoulun jälkeen vapaisiin suuntiin kuuluvaan seurakuntaan, jossa painotettiin henkilökohtaista uskonratkaisua ja suhdetta Jumalaan. Pitkät rukoushetket tuntuivat vierailta ja koin itseni ulkopuoliseksi. Päättelin, että tämä johtuisi siitä, etten tuntenut Jumalaa kunnolla, joten asian korjaamiseksi aloin lukea Raamattua. Johanneksen evankeliumin olin lukenut rippikouluryhmäni mukana läpi, mutta muuten Raamattu herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Muiden evankeliumien Jeesus tuntui täysin eri hahmolta kuin Johanneksen kuvaama lempeä ja syvällinen opettaja, ja mukaan astuivat vaatimukset, jotka ovat kenelle tahansa puberteetista kärsivälle teinipojalle liikaa.
Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa. (Matt. 5:28)
Seurakunnassa opetettiin toisaalta, että evankeliumin ydin on armo, ja että tiukat vaatimukset ovat vain osoitus siitä, että jokainen tarvitsee armoa. Kuitenkin toisaalla opetettiin, että kun ihminen on tullut uskoon, ei hän enää edes halua tehdä syntiä:
Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta. (1. Joh 3:9)
Tämä ristiriita oli ensimmäinen ongelmani kristinuskon kanssa. Ongelmani ei ollut niinkään se, että en pystynyt olemaan reagoimatta seksuaalisesti seksuaalisiin stimuluksiin, vaan se, että Raamatun mukaan tämän olisi pitänyt loppua silloin, kun tulin uskoon. Jos et ole vakuuttunut ongelmasta, niin lue uudelleen kaksi edellä lainaamaani raamatunpaikkaa.
- Jokainen ihminen on syntiä tehnyt ja tarvitsee armoa (lähde: kaikki uskovat allekirjoittavat tämän)
- Jeesus on kuollut kaikkien syntien anteeksiantamiseksi, mutta ainoa keino saada tämä armo on uskoa Jeesukseen (lähde: kaikki uskovat allekirjoittavat tämän)
- Kun uskoo Jeesukseen, ei halua eikä edes voi enää tehdä syntiä (lähde: Raamattu, Ensimmäinen Johanneksen Kirje)
Väite 3 on suoraan Raamatusta, mutta se ei koskaan toteudu. Johtopäätökseni haparoivan uskoni alkutaipaleella oli, että koska halusin edelleen tehdä syntiä (eli olin murrosikäinen, ja vastakkainen sukupuoli herätti minussa luonnollisen reaktion), en todellisuudessa ollutkaan vielä uskossa. Seurakuntayhteyden kylkiäisinä olin kuitenkin saanut jo käsityksen siitä, mitä tapahtuu ihmisille, jotka eivät ole uskossa: Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat Helvettiin. Olin siis tilanteessa, josta perääntyminen tarkoittaa, että hylkään tietoisesti armon ja hyväksyn kadotuksen omalle kohdalleni. Toisin sanoen, minun piti yrittää uskoa kovemmin. Tämä johti lähes 10 vuoden älylliseen harharetkeen, jonka irrationaalisuus olisi ollut ilmiselvää kenelle tahansa ulkopuoliselle tarkkailijalle, mutta ei minulle itselleni, joka katselin maailmaa uskonnon sisältä.
Yritän uskoa kovemmin, eli teen väärin, sillä oikeasti usko pitäisi vastaanottaa lahjana
Törmäsin useisiin vastaaviin (Raamattu vs. todellisuus) ongelmiin seuraavina vuosina. Kun puhuin asiasta pastorien, rukouspalvelijoiden tai muiden uskovien auktoriteettien kanssa, ratkaisuehdotus noudatti aina samaa kaavaa:
- Raamatussa sanotaan uskon vaikutuksista asia X, joka ei toteudu
- Ongelmani on, että yritän tehdä parannusta omassa voimassani, kun minun pitäisi antaa Pyhän Hengen tehdä työtän minussa
- Päätän antaa Pyhän Hengen tehdä työtä minussa
- Ongelmani on, että minulla on jokin tunnustamaton synti, joka estää Pyhää Henkeä tekemästä työtä minussa
- Tunnustan synnin ja päätän parantaa tapani
- Siirry kohtaan 2
Näin esitettynä on ilmiselvää, että ratkaisua ei ole. Uskon puolustajat vain pakenevat kahden keskenään ristiriitaisen, uskovaa itseään syyttävän selityksen taakse aina, kun uskonsa kanssa kamppaileva ihminen yrittää löytää selvyyttä siihen, miksi Raamatun väitteet eivät toteudu.
Ongelma on, että karismaattisen kristinuskon mukaan kohta 5 on mahdoton. Jokainen ihminen on syntinen ja Jumalan kirkkautta vailla. Tästä seuraa, että kukaan ihminen ei voi päästä omin voimin synneistään eroon. Miksi synnittömyys asetetaan kuitenkin ehdoksi Pyhän Hengen työn toteutumiselle, jos ollaan samalla sitä mieltä, että synnittömyys on mahdotonta?
Kun logiikka ei tue uskoa, Saatana tulee hätiin
Uskovan on vaikea kyseenalaistaa uskonsa järkevyyttä, sillä kristinuskoon on rakennettu suojamekanismi tätä vastaan, Saatana. Jokainen uskoa vastaan sotiva väite tai fakta ovat todellisuudessa lähtöisin Saatanasta ja täten valhetta. Jokainen, joka kyseenalaistaa uskon, ajaa Saatanan asiaa:
Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä. (Joh 8:44)
(Tiedän hyvin, että edellinen jae on irrotettu asiayhteydestään. Tässä muodossa sitä kuitenkin käytetään karismaattisen kristinuskon hyvä-paha-käsityksen pohjana.)
Koska jokainen uskoa kyseenalaistava väite on lähtöisin Saatanasta ja Saatana on vihollinen ja valehtelija, ei uskova voi koskaan aktiivisesti kyseenalaistaa uskoaan, sillä se olisi alistumista Saatanalle. Epäilyksen hetkellä oikea keino on rukoilla enemmän ja yrittää vahvistaa uskoaan, ettei Saatana pääsisi eksyttämään. Toisin sanoen kristinusko noudattaa logiikkaa, jonka mukaan:
- X on totuus
- On olemassa entiteetti Y, jolla on lähes rajattomat mahdollisuudet syöttää ihmisille valheita, joiden mukaan X ei ole totuus
- Kaikki X:n kanssa ristiriitaiset väitteet ovat valhetta, koska ne ovat entiteetti Y:n tuotosta
- Ainoa keino voittaa Y on vahvistaa uskoaan asiaan X
- (Entiteetin Y ovelin temppu on uskotella, ettei häntä ole olemassa)
Kuka tahansa uskonnon ulkopuolelta asiaa tarkasteleva näkee, että tällä logiikalla voisi perustella minkä tahansa väitteen todeksi, sillä tällöin kenelläkään, joka uskoo entiteetin Y olemassaoloon ei ole muuta keinoa kuin hyväksyä väite X. Kokeile vaihtaa X:n tilalle vaikka Islam ja Y:n tilalle Sheitan. Tuliko sinusta juuri muslimi? Ei tietenkään, koska et tarkastele tilannetta islamin sisältä. Uskontoa tuntemattomalle ihmiselle logiikka kuulostaa lapselliselta, mutta tällä ei ole mitään merkitystä, sillä jokaiselle uskovalle Saatana on todellisuutta.
On osa Jumalan suunnitelmaa, että uskossa ei ole järkeä
Toinen kristinuskon sisäinen suojamekanismi logiikkaa vastaan on ajatus siitä, että uskoa ei ole mahdollista tulkita inhimillisellä viisaudella:
Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä. (1. Kor. 1:26-29)
Koska usko on jo luontaisesti hulluutta maailmalle, kuuluvat ristiriidat ja ongelmat asiaan. Siksi sitä ei pidä yrittää ratkoa omalla järjellä, vaan antaa Pyhän Hengen johdattaa. Toisin sanoen rukoile enemmän, yritä vain uskoa, mutta jos erehdyt yrittämään itse, palaa kohtaan 2.
Uskovan tulee siis ristiriitoja kohdatessaan rukoilla, että Jumala näyttäisi totuuden (eli yrittää vain uskoa, että Raamattu on totta), antaa Pyhän Hengen tehdä työtä (eli yrittää vain uskoa, että Raamattu on totta), varmistaa ettei Saatana pääse eksyttämään (eli yrittää vain uskoa, että Raamattu on totta) ja seurata Jumalan johdatusta inhimillisen viisauden sijaan (eli yrittää vain uskoa, että Raamattu on totta). Mitä pidempään asiaa mietin, sitä vaikeampi minun oli vakuutella itselleni, että kyse on jostain muusta kuin itsensä psyykkaamisesta.
Kielilläpuhuminen ja muut karismaattiset ilmiöt
Uusi ongelma nousi pintaan, kun aloimme kaveriporukkani kanssa vierailla helluntaiseurakunnassa: ”ihmeet”. Koska siellä vallitsevan teologian mukaan kaikkien uskovien olisi hyvä täyttyä Pyhällä Hengellä, minkä seurauksena he puhuvat kielillä, päätimme itsekin lähteä alttarille rukoilemaan tätä lahjaa itsellemme. Kun esirukoilija pääsi kohdalleni, hän rukoili puolestani ja sanoi yhtäkkiä, että tuntee hengessään kuinka nyt Henki virtaa (en tuntenut mitään) ja kehotti antaa sen tulla läpi. Kuuliaisesti avasin suuni, mutta sanoja ei tullut. Tämä toistui muutaman kerran, ja viimeisellä kerralla hän sanoi: ”Ala vain rohkeasti puhumaan. Ne sanat, joita puhut, ovat Pyhästä Hengestä.” Avasin taas suuni, mutta sanoja ei tullut. Lopulta rukoilija sanoi, että minä itse estän sitä toimimasta, ja minun tulisi puhua pastorin kanssa. Tämän jälkeen hän siirtyi eteenpäin. Puhuin enemmän kuin yhden pastorin kanssa, ja selitys noudatti useimmiten tuttua kaavaa. Minulla on sovittamaton synti, joka estää Pyhän Hengen työn, mutta sovittaakseni tämän synnin minun pitäisi antaa Pyhän Hengen tehdä työ puolestani. Lisäksi oli niitä pastoreita, jotka sanovat, että eivät kaikki puhu kielillä ja ettei sitä tarvitse väkisin yrittää puskea läpi. Tämä sopii paremmin yhteen myös Raamatun kanssa:
Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta? (1. Kor 12:30)
Tyytyisin tähän selitykseen, mutta mitä sitten tarkoitti alkuperäisen esirukoilijan toteamus, että hän tunsi kuinka Henki virtaa ja että minun olisi pitänyt antaa vain kielten tulla?
Olen seurannut kielilläpuhumisilmiötä lähes 10 vuoden ajan. Kaikki kielilläpuhuminen, jota olen kuullut, koostuu pääasiassa muutamasta puhujan äidinkielen tavusta (sekä silloin tällöin kuriositeettina suhahtavasta ”Sha” äänteestä), joita toistetaan satunnaisessa järjestyksessä. Kuten Wikipedia opettaa:
Kielilläpuhujien käsittämättömistä tavuista koostuvaa puhe on tyypillisesti epämääräistä tavujen uudelleenjärjestämistä puhujan äidinkielestä.
Olen viime aikoina huvikseni opetellut tuottamaan kielilläpuhumista, ja se ei ole ollenkaan vaikeaa. Olisin varmasti osannut tehdä sitä jo helluntaiseurakunnan esirukoilijan niin kehottaessa, mutta ongelmani oli, että tuolloin vielä uskoin, että todellisessa kielilläpuhumisessa sanat tulisivat Pyhästä Hengestä. Opetus siitä, että uskossa ei saa yrittää itse, esti minua yrittämästä, ja rehellisyyteni esti minua teeskentelemästä, joten mitään puhetta ei syntynyt.
Eräs toinen mieleen jäänyt helluntai-ilmiö on ihmisten kaatuminen rukoillessa. Olimme kavereideni kanssa paikalla, kun Markku Koivisto johti kokousta paikallisessa helluntaiseurakunnassa. Elettiin vuotta 2005, eli vuosia ennen kuin Koivisto jättäytyi syrjään liikkeestä syistä, jotka yksin Herra sekä Suomen oikeuslaitos tietävät. Koivisto piti saarnan ilman minkäänlaisia muistiinpanoja, mikä oli vallitsevan opin mukaan vakuuttavaa, sillä näin Koivisto ei laittanut mitään inhimillistä puheeseen, vaan antoi ”Hengen johdattaa”. Itsestäni tuntui, että puhe oli täyttä tajunnanvirtaa, mutta varsinainen mieleen jäänyt kokemus oli alttarihetki saarnan jälkeen. Menimme riviin seurakunnan eteen, jossa Koivisto rukoili jokaisen puolesta yksi kerrallaan. Tyypillisesti seurakuntalaiset kaatuivat rukouksen jälkeen ”Pyhän Hengen voimasta”. Valitettavasti en tuolloinkaan tuntenut Jumalan voimaa, vaan jäin pystyyn huolimatta Koiviston hellävaraisesta työntämisestä.
Koivisto painoi rukouksen kohteen otsaa, ja rukouksen kohteet kaatuivat tyypillisesti lankkuna taaksepäin. Oma kaatumattomuuteni johtui todennäköisesti siitä, etten tajunnut antaa itseni kaatua, koska olin niin naiivi, etten ymmärtänyt, että omatoiminen kaatuminen kuuluu asiaan. Myöhemmin olen nähnyt tilanteita, joissa rukoilija painaa sormensa molemmin puolin rukoiltavan kaulalle, jolloin rukouksen kohde valahtaa hetken kuluttua lattialle tavalla joka ei näytä niin tahdonalaiselta kuin Koiviston rukoushetkessä. Opiskeltuani lääketiedettä olen alkanut miettiä, olisiko rukoilija tietämättään (tai tietoisesti, mikä osoittaa valtavaa kyynisyyttä ja piittaamattomuutta) tehnyt kohteelle carotis-hieronnan, jolloin kaatuminen olisi seurausta tämän aiheuttamasta sykkeen ja verenpaineen laskusta. Niin tai näin, en ole nähnyt ainuttakaan tilannetta, jossa kaatuminen olisi ollut seurausta muusta kuin rukoilijan, rukouksen kohteen tai molempien toiminnasta.
Myös muut ”ihmeet” osoittautuivat latteiksi pettymyksiksi. Eräässä viimeisistä seurakunnistani harjoitettiin kuuntelevaa rukousta. Siinä pienryhmät ensin rukoilevat yhdessä ja sen jälkeen kukin ryhmäläinen vuorollaan sanoo mitä tahansa, mikä tulee rukouksen aikana mieleen. Sitten muut ryhmäläiset etsivät omasta elämästään selityksen, mitä kyseinen ”ilmoitus” tarkoitti. Kun kierrokset on käyty läpi, kaikki ryhmät esittävät vakuuttavimman ”ilmoituksen” koko seurakunnalle, jolloin seurakunta vakuuttuu siitä, että Jumala on suoraan puhunut rukoilijoille.
Menetelmän ongelmallisuus paljastuu kenelle tahansa, joka osaa todennäköisyyslaskentaa. Jos minä sanon kuuntelevan rukouksen yhteydessä esimerkiksi sanan ”kahvikuppi”, mikä on todennäköisyys sille, että edes yksi henkilö pienryhmässäni on miettinyt mitä tahansa kahviin, kahviloihin, kahvintuottajamaihin, kahvikuppeihin, astiastoon, keramiikkaan, ym. liittyvää kysymystä? Vaikka ei olisikaan, niin entä jos seuraava rukoilija sanoo sanan ”kuulakärkikynä”? Mikä on todennäköisyys sille, että edes yksi henkilö pienryhmässä on miettinyt mitä tahansa kyniin, kirjoittamiseen, paperiin, sopimuksiin, kauppakirjoihin, ym. liittyvää? Puhumattakaan siitä, että suurin osa sanoo yleensä jotain vielä tulkinnanvaraisempaa, kuten ”pilvi”, ”niitty” tai ”valo”. Kun lasketaan yhteen kaikki rukoilijoiden esittämät ajatukset ja kaikki mahdolliset niistä tehtävät tulkinnat, todennäköisyys sille, että saadaan edes yksi osuma, alkaa kasvaa. Kun huomioidaan, että ryhmät esittävät seurakunnalle ainoastaan osumat, alkaa edes yhden vakuuttavan ”ilmoituksen” löytymisen todennäköisyys lähestyä 100%:ia jo pelkästään tilastollisesti.
Ongelmani ihmeiden kanssa ei ole, että odottaisin tai toivoisin niitä tapahtuvan tai olisin edellyttänyt niitä uskoni vahvistukseksi. Ongelmani on se, että ihmiset käyttävät sanaa ”ihme” asioista, joissa ei ole mitään ihmeellistä. Vähän kuin paimepoika, joka huusi ”susi”. Yhteenvetona kaikista ihmeistä ja niiden eri muodoista jäi mieleeni kysymys, että jos Jumala on kaikkivaltias, niin miksi Hän vaikuttaa seurakunnassaan ainoastaan tavalla, joka ei mekanismiltaan poikkea millään tavalla ihmisten omasta toiminnasta tai tilastollisesti todennäköisestä sattumasta?
Ihmeparantumiset
Karismaattisten ilmiöiden seuraaminen vaikeutti uskomistani päivä päivältä enemmän, mutta en uskaltanut tunnustaa faktoja itselleni, sillä pelkäsin, että tämä kaikki oli kuitenkin vain Saatanan juoni pääni menoksi. Kenties minulla oli sittenkin jokin salattu synti, joka sokaisi minut näkemästä totuutta? Itsepetos alkoi kuitenkin käydä ylitsepääsemättömän vaikeaksi, kun uskoni alkoi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa sellaisella elämänalalla, josta minulla on enemmän kuin maallikon tasoinen tieto ja ymmärrys – lääketieteen. Elettiin vuotta 2012, olin juuri saanut lääketieteen kandidaatin arvon.
Seurakunnassani (tavallinen luterlilainen seurakunta) oli menossa vaihe, jossa tavanomaiseen luterilaisuuteen haettiin väriä karismaattisten liikkeiden esimerkkiä seuraten. Yritimme kehittyä seurakunnaksi, joka on elävästi Pyhän Hengen ohjauksessa ja jossa ihmeitä tapahtuu päivittäin. En ollut erityisen riemuissani, sillä olin löytänyt jonkinlaisen rauhan teologisesta suuntauksesta nimeltä cessationismi. Cessatonismi selittää ilmeisen ristiriidan Raamatun armolahjaopetuksen ja todellisuuden välillä esittämällä, että yliluonnollisia ihmeitä koskevat raamatunpaikat saattoivat olla todellisuutta seurakunnan alkuaikoina, mutta sittemmin ihmeiden tapahtuminen on loppunut. Opillisesti suuntaus nojaa tähän raamatunpaikkaan:
Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. (1. Kor. 8:2)
Tämän päivän karismaatikot selittävät, että mainittu jae ei kuvaa 2000-lukua, vaan tulevaa aikaa, jolloin Jeesus on palannut fyysisesti maan päälle. Luterilaisessa kirkossa on liikkeitä, jotka kannattavat tätä tulkintaa, ja oma seurakuntamme otti osaa yhteen näistä. Vaikka olin alussa epäileväinen, sain ajatuksen, joka sittemmin osoittautui yhdeksi lopullisista kuoliniskuista uskolleni: Päätin hyödyntää lääketieteellistä osaamistani ja raportoida paranemisihmeen.
Kiistattoman ihmeen raportoiminen osoittautui vaikeaksi, sillä kuten muidenkin ihmeiden kohdalla, kaikki seurakunnan edestä todistetut ihmeet olivat subjektiivisia kokemuksia, joiden selittämiseen ei tarvita mitään yliluonnollisia väliintuloja. Tyypillinen ihme on päänsäryn tai selkäkivun helpottaminen, kroonisesti sairaan ihmisen parempi päivä tai lääkärin antama vahvistus siitä, että alustava sairausepäily osoittautui perusteettomaksi. Samalla kuitenkin puhuttiin myös konkreettisemmista ihmeistä, joita lääketiede ei pystyisi selittämään: sokean ihmisen näkökyvyn palautuminen, amputoituneiden raajojen takaisin kasvaminen, struuman pieneneminen silmien edessä, syövän paraneminen ja kuolleista herääminen. Suurimmalla osalla seurakuntalaisista oli kolmannen käden tietoa tällaisista ihmeistä. Tyypillisesti ihme oli tapahtunut jossain muualla johonkin muuhun aikaan, kaukaisen sukulaisen tuttavalle Niilo Yli-Vainion kokouksessa 70-luvulla tai Afrikassa. Kukaan ei vaikuttanut tuntevan henkilökohtaisesti ketään, joka on tällaisen kokenut tai edes nähnyt, mutta monet olivat vakuuttuneita, että näitä tapahtuu. Kun yritin esittää kuviossa näkemäni ongelman, sain usein kuulla, että miksi etsin paranemisihmettä, kun kaikkein suurin ihme on se, että ihminen pelastuu (tulee uskoon). Itse voisin kysyä, että miksi ihmiset sitten menevät seurakunnan eteen todistamaan päänsäryn helpottamisesta, jos uskoontuloa pienemmillä ihmeillä ei ole merkitystä? Selkeyden vuoksi päätin jakaa ihmeet kolmeen kategoriaan.
- Suurin ihme eli se, että ihminen tulee uskoon.
- Kiistaton lääketieteellinen paraneminen, jota ei voi selittää subjektiivisella kokemuksella ilman Jumalan väliintuloa.
- Subjektiivinen kokemus sellaisen vaivan helpottamisesta, joka paranee muutenkin itsestään tai lääketieteellisellä hoidolla.
Tehtävääni varten päätin siis etsiä käsiini tyypin 2 ihmeen ja raportoida sen perusteellisesti. Tilaisuus löytyi melkein heti, kun seurakuntaamme saapui tunnettu kaatajapappi Seppo Juntunen, joka oli erikoistunut tuki- ja liikuntaelinsairauksien parantamiseen rukouksella. Pettymykseksi kävi ilmi, että kyseisen parantajan erikoisuus oli eripituisten jalkojen tasapainottaminen. Kyseessä on siis taikatemppu, jolla parantaja antaa rukoiltavalleen mielikuvan, että tällä on eripituiset jalat, ja tämän jälkeen suoristaa jalat saman pituisiksi.
Menin kaikesta huolimatta rukousjonoon, sillä minulla sattui olemaan kipua oikeassa polvessa johtuen takaristisidevammasta, jonka olin saanut polveen pyöräilytapaturmassa muutama vuosi aikaisemmin. Kerroin Juntuselle vaivastani ja hän neuvoi minut istumaan tuolille. Sitten hän katsoi jalkojani ja totesi, että vasen jalkani on lyhyempi, ja silmieni edessä käänsi jalkojeni asentoa niin, että ne näyttivät jälleen saman pituisilta. Oliko minulla siis taustalla ongelma jalkojen eripituisuudessa? En tiedä, mutta ei voinut tietää Juntunenkaan. Hän nimittäin arvioi jalkojeni pituuden ollessani istuma-asennossa, kengät jalassa. Jalkojen pituutta ei pysty vertaamaan potilaan istuessa, sillä pienikin muutos lantion asennossa häiritsee mittausta tuottamalla useiden senttien virheen. Tämä on riittävä virhemarginaali taikatempun onnistumiselle, sillä se on helppo korjata vetämällä kenkää virheen verran virheen suuntaan.
Minulla ei ole mitään henkilökohtaista Seppo Juntusta eikä muitakaan kaatajapappeja vastaan, mutta välillä minun on vaikea olla ihmettelemättä sitä kyynisyyttä, mitä kiertävän taikurisaarnaajan työ vaatii. Vai uskovatko he itse oikeasti tekevänsä ihmeitä?
Konkreettinen parantuminen parantumattomasta syövästä – lääketieteen avulla
Juntunen osoittautui yhdeksi pettymykseksi muiden joukossa, mutta seurakuntamme pastori lupasi auttaa minua projektini kanssa, sillä hän tunsi yhden ihmisen, jolle on oikeasti tapahtunut yliluonnollinen ihme. Eräs henkilö oli sairastunut eturauhassyöpään, joka oli levinnyt luustoon ja tämän vuoksi lääketieteellisten hoitojen ulottumattomissa. Lääkärit eivät olleet antaneet toivoa, joten hän oli kääntynyt Jumalan puoleen, ja tällä kertaa Jumala oli vastannut konkreettisella tavalla. Syöpäkasvaimet olivat pienentyneet ja kontrollitutkimukset osoittaneet, että syöpä on poissa. Ihan oikeat lääketieteelliset tutkimukset. Annoin itseni innostua vielä kerran.
Huomautus: Käytän henkilöstä nimitystä ”Parantunut Mies” hänen oikean nimensä sijaan, sillä seuraava kappale sisältää tietoja hänen terveydentilastaan. En tiedä, onko tämä juridisesti välttämätöntä, sillä hän itse puhuu sairaudestaan avoimesti enkä minä tavannut häntä työn kautta vaan tavallisena seurakuntalaisena. Katson kuitenkin, että ihmisten terveydentilasta julkisesti kirjoittaessa on joka tapauksessa asiallisempaa olla mainitsematta nimiä. Tarkoitukseni on muutenkin kuvata paranemisilmiötä lähinnä yleisellä tasolla, joten nimen kertominen ei tässä ole sanoman kannalta oleellista. Jos olet eri mieltä (tai epäilet, että olen keksinyt tarinan omasta päästäni), niin kokeile etsiä käsiisi kuka tahansa ”vakuuttavasti” parantunut henkilö ja kysy häneltä sama kysymys, jonka minä kysyin ”Parantuneelta Mieheltä”.
Tapasin Parantuneen Miehen eräässä karismaattisen luterilaisen liikkeen kesätapahtumassa. Hän piti puheen, jossa hän kertoi tarinansa. Puheen jälkeen menin keskustelemaan hänen kanssaan. Esittäydyin, kerroin opiskelevani lääketiedettä ja että tarkoitukseni on raportoida paranemisihme. Keskustelumme sujui hyvässä hengessä niin kauan kuin annoin hänen puhua vapaasti. Hän kertoi samat asiat kuin puheessaan – että lääkärit eivät antaneet toivoa, mutta Jumala paransi, kun hän rukoili uskoen, että Jumala vastaisi. Projektiani varten tarvitsin kuitenkin lisätietoja. Mitään kiveä ei saanut jättää kääntämättä, mikäli aioin raportoida todellisen ihmeen. ”Mitä lääketieteellisiä hoitoja olet saanut syöpääsi? Käytätkö jotain lääkkeitä tällä hetkellä?”
”Mitä lääketieteellisiä hoitoja olet saanut syöpääsi? Käytätkö jotain lääkkeitä tällä hetkellä?”
Parantunut Mies tokaisi vastaukseksi, että ”Ei mitään muuta kuin hormonihoito. Kuten sanoin, syöpäni ei ollut parannettavissa.”
”Ei mitään muuta kuin hormonihoito.”
Innostukseni vaihtui pettymykseen. Totuus piiloutuneena sanojen ”ei”, ”mitään”, ”muuta” ja ”kuin” taakse. Hormonihoito. Se nimenomainen hoito, jolla luustoon levinnyttä eturauhassyöpää hoidetaan. Yritin vielä löytää toivoa ja pyysin, josko hän voisi toimittaa raporttiani varten kopion sairauskertomuksestaan ja kuvantamislöydöksistä. Tämä voisi vielä paljastaa, että kyseessä on todellinen ihme, mikäli syöpä olisi parantunut jotenkin epätyypillisellä tavalla. Tässä vaiheessa Parantunut Mies tuohtui ja sanoi, ettei hän tuhlaa aikaansa epäilijöihin. Yritin vielä selittää, että jos ihme saataisiin raportoitua, olisi se voimakas todiste uskon puolesta. Parantunut Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että ne jotka eivät usko hänen sanaansa, eivät edes halua uskoa eikä heidän päätään voi kääntää.
Minä olisin halunnut uskoa. Minun pääni hän oli juuri kääntynyt. Olin vihdoin vakuuttunut siitä, että yliluonnollisia paranemisia ei tapahdu.
(Joku ns. filosofi voisi nyt huomauttaa, että tein juuri induktiotodistuksen, joka ei ole tieteessä validi. On totta, että se, etten ole nähnyt yhtään ihmettä, ei tarkoita, etteikö ihmeitä voisi tapahtua. Palautan kuitenkin huomautuksen muistuttamalla, että tieteessä ei myöskään tarvitse eikä edes voi todistaa negatiivista. Jos joku väittää, että ihmeitä tapahtuu, on hänen tehtävänsä todistaa se. Ei toisinpäin.)
En voi valikoida Raamatusta, mitkä osat uskon. Kaikki tai …
Pettymyksistä huolimatta yritin vielä kasata uskoni korttitaloa uudelleen, mutta tämä osoittautui mahdottomaksi, sillä samalla, kun karismaattisia ilmiöitä oli ryhdytty harjoittamaan seurakunnassani, oli tämän oikeutusta minulle perustellessa painotettu, että on kestämätöntä valikoida Raamatusta niitä kohtia jotka uskoo, ja jättää loput huomiotta. Jos maailmankuvani perustuu Raamattuun, niin miten ihmeessä selitän sen, että se perustuu ainoastaan niihin jakeisiin, jotka sieltä koen itselleni sopiviksi?
Tämä oli käynnistänyt lumipalloefektin, jonka myötä luin nyt Raamattua uudessa valossa. Sellaisessa valossa, joka ei jätä varjoja niiden kohtien päälle, jotka eivät omaan maailmankuvaani sovi. Näin menettelen kaiken muunkin tiedon kanssa, ja näin minun olisi pitänyt lähestyä myös Raamattua alusta lähtien.
Yliluonnolliset ihmeet voi vielä selittää pois cessationismiin vedoten, mutta lopulliseksi kompastuskiveksi omalla kohdallani muodostui Raamatun käsitys oikeasta ja väärästä. Minun on helppoa allekirjoittaa Jeesuksen opettama Kultainen sääntö:
Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. (Matt. 7:12)
Mutta sitten on lukuisia kotia, joita en voi missään tapauksessa allekirjoittaa:
Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa. (3. Moos. 20:13)
Modernit kristityt yrittävät selittää Vanhan Testamentin lakeja pois sillä, että ne kuuluvat Vanhaan Liittoon eikä niiden noudattaminen ole kristitylle välttämätöntä. Mutta jos ne kuitenkin ovat Raamatussa, niin eivätkö ne kuvaa sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka on Jumalan mielen mukainen? Jos Jumalan mielestä on oikein surmata homoja, niin minua ei lohduta, vaikka minut olisi Uuden Liiton aikana tästä velvollisuudesta vapautettu. Ongelmani on se, että Jumalan mielestä on oikein surmata homoja!
Raamatun käyttäminen etiikan perustana on mieletöntä, jos käyttää omaa harkintaansa sen arvioimiseen, mitkä kohdat Raamatusta hyväksyy eettiseksi ohjenuorakseen. Jo lähtökohtaisesti se, että osaan valikoida Raamatusta Kultaisen säännön ja jättää huomiotta homojen kivittämisen osoittaa, että minulla on käytössäni oikean ja väärän arvioimiseen keinoja, jotka eivät ole peräisin Raamatusta. Oma harkintani siis ylittää Raamatun auktoriteetin. Miksi siis yritän väittää itselleni, että käsitykseni oikeasta ja väärästä perustuu Raamattuun?
Moraalini EI perustu Raamattuun. Maailmankuvani EI perustu Raamattuun. En siis usko Raamattuun. En siis ole uskossa.
En usko, koska en halua uskoa
Raamatun käsitys oikeasta ja väärästä voi olla miten brutaali tahansa, mutta Raamattu voi tästä huolimatta olla totta. Raamatun moraalilla on kuitenkin (kaiken aikaisemmin mainitun lisäksi) merkitystä pureutuessa uskon puolustajien ”viimeiseen oljenkorteen” eli väitteeseen siitä, että epäilijä ei pysty uskomaan siksi, ettei hän vain halua uskoa:
Sinä et näe totuutta, koska et edes halua uskoa. Jumala on antanut vapaan tahdon, eikä siksi pakota ketään uskomaan. Siksi et voi nähdä totuutta, ellet halua.
Miksi kukaan ei haluaisi uskoa totuutta?
Sinä et halua uskoa Raamattuun, koska se paljastaa syntisyytesi ja riittämättömyytesi Jumalan edessä. Jumala ei pakota ketään, ja on Jumalan armoa, ettei Hän pakota, sillä muuten emme kestäisi synnin taakkaa.
Edellä on esitetty kaksi väärää syytöstä:
- Minä haluan tietää totuuden. Totuus on minulle niin tärkeää, että olen päättänyt ryhtyä tutkijaksi, vaikka tutkijoilla on epävarma työllisyys ja vaatimaton palkka. Jos en pitäisi totuuden etsimistä tärkeimpänä asiana, olisin varmasti tyytynyt johonkin helpompaan ja parempipalkkaiseen työhön.
- Minulla ei ole mitään ongelmaa tiedostaa ja tunnustaa syntisyyttäni tai riittämättömyyttäni. Teen sen vaikka heti: Olen itsekäs ja ylimielinen, vahingoitan kehoani mukavuudenhaluisilla elämäntapavalinnoilla enkä varmaan koskaan pysty olemaan riittävän kiitollinen etuoikeutetusta asemastani valkoihoisena heterona suomalaisena, joka on onnistunut syntymään maailmaan ennennäkemättömän vaurauden ja rauhan aikana. Tiedostan myös jatkuvasti, että olen vain yksi ihminen miljardien joukossa pienen planeetan pinnalla pienessä aurinkokunnassa pienessä galaksissa yhdessä galaksijoukossa monista sekä kaikissa muissa mahdollisissa makrorakenteissa, jotka kiinnostunut lukija voi käydä opiskelemassa vaikka Wikipediasta.
Uskon puolustajat tarkoittavat kuitenkin eri asiaa. Heidän mukaansa minun pitäisi haluta uskoa, että Raamattu on totuus. Haluanko uskoa, että Maailmankaikkeuden kaikkitietävä ja kaikkivaltias Luoja, täydellinen olento, on ilmoittanut universaalin ja pyhän lain, jonka mukaan vanhempaansa lyövä lapsi (2. Moos 21:15), sapattina työtä tekevä (2. Moos. 31:14) tai homoseksuaali (3. Moos. 20:13) on ansainnut kuolemanrangaistuksen? Haluanko uskoa, että Maailmankaikkeuden Luoja on olento, joka edellyttää vihansa lauhduttamiseksi rikoksen tekijän ja hänen perheensä kivittämistä ja polttamista tulessa (Joos. 7:25-26)? Haluanko uskoa, että Maailmankaikkeuden Luojan mielestän on oikein lähettää karhuja raatelemaan 42 pikkupoikaa kuoliaaksi sen takia, että jotkut heistä nauroivat hänen profeettansa kaljuudelle (2. Kun 2:23-24)? Haluanko uskoa, että tämä kaikkivaltias ja kaikkitietävä olento on säätänyt ikuisen kuoleman ja kidutuksen kaikkien ihmisten kohtaloksi, mutta on valmis armahtamaan kenet tahansa tältä tuomiolta, kunhan tämä uskoo tarinan Jeesuksesta ristillä?
Jos on olemassa kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala, joka on maailman tällaiseksi luonut, niin ei minulla tietenkään ihmisenä ole varaa kritisoida. Ehkäpä on vain Saatanan juoni, etten kykene näkemään, että näin on hyvä? Mutta olenko valmis harjoittamaan monimutkaista aivoakrobatiaa selittääkseni pois kaikki Raamatun kertomuksia vastaan todistavat arkeologiset ja luonnontieteelliset löydökset, Raamatun ristiriidat, epäselvyydet, virheet, julmuudet ja epäoikeudenmukaisuudet, kristittyjen kyvyttömyyden päästä yksimielisyyteen oikeastaan mistään Pyhän Hengen toimintaa koskevasta opista, kristittyjen taipumuksen venyttää sanojen ”ihme”, ”parantuminen”, ”yliluonnollinen”, ”profetia”, ”voimallinen”, jne. määritelmiä sen mukaan, mikä parhaiten sopii tilanteeseen sekä muun älyllisen kikkailun, jota uskossa pysyminen edellyttää? Tämä ei ole totuuden etsimistä vaan itsensä psyykkaamista!
Myönnän siis, että minulla ei ole mitään syytä yrittää vakuutella itselleni, että Raamattu on kaikesta huolimatta totta.
Vaikeinta uskosta luopumisessa ovat muut ihmiset
Ymmärsin jo vuonna 2012, ettei Raamattu ole a) totta eikä b) hyvän elämän opas. Tästä huolimatta erosin kirkosta vasta nyt. Itse asiassa jatkoin kirkossa käymistä ja gospel-bändissä soittamista vielä pitkään, vaikka en enää uskonutkaan sanomaan, jota julistimme. Seurakunta tarjoaa yhteisön, jota pitää koossa moni muukin asia kuin yhteinen usko. Seurakunnasta lähteminen on monien siteiden katkaisemista. Yhteisen uskon kyseenalaistaminen on petturuutta. En halunnut aiheuttaa pahaa mieltä, huolta sielustani tai muuta pahennusta ihmisissä, jotka olin tuntenut pitkään. En halunnut haastaa heidän uskoaan, jonka moni kokee tärkeimmäksi minuutensa rakennuspalikaksi. Valtaosa jo useammassa polvessa.
Lopulta päädyin kuitenkin kertomaan uskonnottomuudestani
Toisaalta, kuten synnintunnustuksessani myönsin, olen myös itsekäs, joten minun ei tarvitse pitää asioita sisälläni vain sen vuoksi, että ne saattaisivat aiheuttaa jollekulle pahaa mieltä (ja koska olen ylimielinen, päätin vieläpä laittaa kirjoitukseni julkiseen blogiini olettaen, että joku on niin kiinnostunut, että jaksaa sen lukea ;).
Mutta vakavasti puhuen, niin tärkeäksi ja herkäksi aiheeksi kuin ihmiset uskon kokevatkaan, se ei poista uskon perusongelmaa. Se ei ole totta. Mikä pahinta, se on ajan ja resurssien tuhlausta. Jokainen uskonnollisen agendan edistämiseen uhrattu ajatus on pois yhteiskunnallisten asioiden ratkaisemisesta. Jokainen uskontokuntien väliin rakennettu raja-aita on pois kulttuurien vuoropuhelulta. Jokainen kirkollisveroina maksettu euro on pois hyväntekeväisyysjärjestöjen ja tiedettä edistävien säätiöiden lahjoituksista. Jokainen teologian ylioppilas olisi voinut olla luonnontieteen ylioppilas. Kaiken sen henkisen pääoman, jonka me käytämme Raamatun tulkitsemiseen ja selityksen keksimiseksi ristiriitoihin, voisi käyttää maailmankaikkeuden todellisen luonteen tutkimiseen, parannuskeinojen etsimiseen parantumattomiin sairauksiin, historiamme tutkimiseen, taiteeseen, kulttuurien vuoropuhelun edistämiseen. Jokainen lupaus kuolemanjälkeisestä elämästä vie huomiomme pois siitä ainoasta elämästä, joka meillä täällä maapallolla on.
Olenko katkera siitä ajasta, jonka itse tuhlasin uskonnon parissa? En varsinaisesti. Se ehkä vähän harmittaa, että jätin 16-vuotiaana menemättä Stratovariuksen keikalle sen vuoksi, että seurakunnassani puhuttiin, ettei maallisissa konserteissa käyminen ole uskovalle sopivaa, ja että en pääsisi taivaaseen, jos Jeesus palaisi keikan aikana maan päälle. En itse uskonut noin, mutta minua painostettiin, joten jätin menemättä. En saanut toista tilaisuutta nähdä Stratovariusta klassisessa kokoonpanossaan. Oli miten oli, historiani on mitä on ja määrittää sitä, mitä minä olen tänään. Olen tehnyt uskoni vuoksi paljon turhaa viimeisen 10 vuoden aikana, mutta jos jäisin sitä nyt harmittelemaan, olisi se vain ajan tuhlauksen jatkamista. Siispä käännän katseen kohti tulevaa jättäen kirkkotouhut nyt virallisesti taakseni.
R’amen.