Elokuun 17. päivä oli merkitty kalenteriini paksulla tussilla monen kuukauden ajan. Kyseisenä torstaina alkaisi neljän kuukauden seikkailuni vaihto-opiskelijana Yhdysvalloissa. Oikeammin opiskelu alkaisi vasta seuraavana maanantaina kansainvälisellä orientaatioluennolla, mutta seikkailu alkoi jo torstaina, sillä lentoyhteydet Suomesta Houstoniin ovat parhaimmillaankin monimutkaisia ja tyyriitä.
Ennen tuota päivää olin ehtinyt valmistautua vaihto-opiskeluuni paremmin kuin monet muut kansainväliseen opiskelijavaihtoon lähtijät, sillä minun oli alun perin tarkoitus lähteä vaihtoon jo edeltävänä keväänä. Tulevalla yliopistollani – Sam Houston State Universityllä – oli kuitenkin edeltävänä jouluna kestänyt opiskelijavaihtoni varmistaminen, ja niinpä he suostuivat ottamaan minut opiskelijavaihtoon seuraavaksi syksyksi. Näin ollen sain puoli vuotta ylimääräistä aikaa valmistautua vaihto-opiskeluun, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna vain hyvä asia; sen lisäksi, että sain tämän puolen vuoden kotiasiat paremmin kuntoon lähtöäni varten, ylimääräinen puoli vuotta auttoi myös vaihtoon lähtemisen henkisessä valmistautumisessa.
Toisaalta taas syksyksi vaihtoon lähtemisessä oli omat hankaluutensa, varsinkin henkisen valmistautumisen puolella. Takana oli kolme kuukautta kesätöitä, joten opiskelijan arkeen asettuminen vaatisi jälleen hieman asennemuutosta. Normaalistikin tämä oli jo haastavaa, mutta nyt se piti vielä tehdä uudessa maassa, uudessa yliopistossa ja uusien ihmisten ympäröimänä. Lisäksi viimeinen työvuoroni oli lähtöäni edeltävänä maanantaina; näin ollen minulle alkoi vasta lähtöä edeltävinä päivinä valjeta, mitä neljän kuukauden asuminen ja opiskelu ulkomailla tarkoittaisi. Jännitys hiipikin puseroon vasta lähtöä edeltävänä päivänä, mikä oli toisaalta myös hyvä asia. Koko edeltävä kesä oli ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt stressata vaihto-opiskelustani ennen näitä viimeisiä hetkiä.
Lähtöä edeltävänä päivänä yritin rationaalisesti jäsennellä jännitykseni. Yksi harrastuksistani on ollut matkustelu ja varsinkin reppureissaaminen, joten aloin kyseenalaistaa, miksi minun tulisi edes tuntea jännitystä vaihto-opiskeluani ennen, olinhan matkustanut jo 32 eri maassa ja Yhdysvalloissakin olin tehnyt roadtripin 9 eri osavaltion läpi. Analysoidessani jännitystäni huomasin sen kumpuavan kahdesta eri asiasta:
- Lennot: Vaikka olenkin matkustanut paljon, en ole koskaan pitänyt lentämisestä. Tämä johtuu pitkälti kärsimästäni akrofobiasta – korkeiden paikkojen pelosta – sillä lentokoneessa minua ahdistaa eniten jalkojeni alla oleva 10 000 metrin tyhjyys. Menomatkalla Suomesta Houstoniin minulla tulisi vielä olemaan jopa kolme lentoa: ensin Helsingistä Frankfurtiin, sitten Frankfurtista Dallasiin ja lopulta Dallasista Houstoniin. Lisäksi lento Frankfurtista Dallasiin oli merkitty 10 tunnin ja 50 minuutin pituiseksi. Tätä ennen pisimmät lentoni olivat olleet Orlandosta Reykjavikiin (noin 7 tuntia 30 minuuttia) ja Hong Kongista Abu Dhabiin (8 tuntia ja 30 minuuttia, mutta lennon myöhästymisen takia todellinen kesto oli noin 7 tuntia ja 30 minuuttia). Vanhasta kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pitkät lennot isoissa lentokoneissa sujuivat tasaisen rauhallisesti, joten niissä ei luultavasti tulisi olemaan ongelmia, vaikka lentoaikaa lisättäisiinkin. Lisäksi olen pyrkinyt tietoisesti harjoittelemaan lentämistä, ja ennen pitkää lentoa Frankfurtista Dallasiin olisin tänä vuonna jo lentänyt harjoituslentoja toukokuussa Helsingistä Malagaan ja samana päivänä lyhyemmän lennon Helsingistä Frankfurtiin.
- Tylsyys: Niin typerältä kuin se kuulostaakin, tämä oli asia, joka itse vaihto-opiskelussani jännitti minua eniten. Olen matkustanut aiemmin paljon, mutta ulkomailla matkustamisen ja ulkomailla asumisen ero on selvä. Matkustellessa, ja varsinkin reppureissatessa, jokaisena päivänä pyrkii saamaan mahdollisimman paljon aikaiseksi, joten tylsiä hetkiä ei oikeastaan ole. Vaikka Siperian radalla jotkut vuorokauden mittaiset yksittäiset junamatkat saattoivatkin tuntua tylsiltä, oli aina vieressä omat kaverit ja mielessä tieto siitä, että kohta tutkittaisiin taas jotain täysin uutta paikkaa. Ulkomailla asuttaessa taas aikaa on huomattavasti enemmän ja jossain vaiheessa päälle iskevät väkisinkin arki ja rutiinit. Tässä on vieläpä huomattava ero kotona oleviin arkeen ja rutiineihin, sillä kotona arjen täyttävät opiskelu, työt, harrastukset, koti ja kaverit. Vaihto-opiskelun aikana näistä normaaleista arjen rutiineista jäljellä olisi enää pääasiassa opiskelu. Lisäksi tuleva asuinpaikkani Huntsville tulisi tiettävästi olemaan varsin pieni kylä, vaikkakin hyvien liikenneyhteyksien päässä suurkaupungeista. Karistin kuitenkin tylsyyden pelon nopeasti mielestäni, sillä huomasin, että minulla on varmasti koko ajan jotain tekemistä. Vaikka tylsä arki väkisinkin iskisi jossain vaiheessa vaihdossa ollessani, oli minulla aina mahdollisuus tehdä koulutöitä (vaihto-opiskelu kurssejani sekä pro gradu -tutkielmaani), harrastaa (yksin tai muiden opiskelijoiden kanssa, tai vaikka vain ottaa aurinkoa koko Suomen pitkän talven edestä) tai tehdä viikonloppumatkoja (läheisiin suurkaupunkeihin esimerkiksi urheilua katsomaan).
Kun elokuun 17. päivä sitten tuli, olin enemmän tai vähemmän valmis seuraavaa neljää kuukautta varten. Lähdin Turusta linja-autolla Helsingin lentokentälle kello 3:30 ja olin tyylikkäästi paikalla kello 3:29 (mikä ei tehnyt kuskia iloiseksi, olisipa ollut noloa kaiken tämän suunnittelun jälkeen myöhästyä linja-autosta, jonne matkaa oli kotiovelta alle kilometri!). Lentokentällä Finnairin palvelupisteen nainen opasti minulle ystävällisesti, että nykyisin Yhdysvaltoihin matkustettaessa tullaus ja maahantuloselvitys piti tehdä ensimmäisessä paikassa, johon saapuu – siis Dallasissa, ennen lyhyttä lentoani sieltä Houstoniin. Lento Helsingistä Frankfurtiin meni hyvin, mutta jo Frankfurtissa meinasi kohtalaisen pitkästä vaihtoajasta huolimatta tulla kiire, sillä Yhdysvaltoihin matkustavien piti kulkea uuden turvatarkastuksen läpi. Ehdin kuitenkin juuri sopivasti lennolle. Lentopelostani huolimatta myös lento Frankfurtista Dallasiin meni hyvin – ainoaksi ongelmaksi muodostui äärettömän pitkän lentoajan mukanaan tuoma tylsyys. Viiden tunnin epämukavan istumisen jälkeen aloin vilkuilla kelloani koko loppulennon ajan. Näytti kuitenkin siltä, että kaikki muutkin lennolla olevat ihmiset kärsivät samasta syndroomasta: reilun 10 tunnin tylsyydestä ja epämukavista istuimista.
Dallasiin lentokentällä matkani ensimmäiset ongelmat vasta alkoivat. Heti terminaaliin päästyäni minulle annettiin kirkkaan oranssi lippu seuraavaa lentoani varten: tämän lipun piti kertoa lentokenttähenkilökunnalle, että minulla on kiire jatkolennolleni. Ennen kuin ehdin edes aloittaa seuraavan porttini etsimisen, minun piti viedä matkatavarani uudelleen tullin läpi, täyttää maahantuloilmoitukseni sekä kulkea jälleen turvatarkastuksen läpi – turvatarkastuksen, joka oli huomattavasti kaoottisempi kuin Helsingissä ja Frankfurtissa kokemani. Kaiken tämän jälkeen etsin nopeasti porttini isolta näyttötaululta ja menin lentokenttämetrolle, sillä porttini oli toisessa terminaalissa. Löydettyäni porttini huokaisin helpotuksesta, sillä aikaa lentoni lähtöön oli vielä 10 minuuttia. Portilla joku paikallinen kiisteli henkilökunnan kanssa, mutta en kiinnittänyt tähän huomiota, sillä minulla oli kiire omalle lennolleni. Kun annoin lippuni henkilökunnalle, he kertoivat, että olin tehnyt saman virheen kuin tuo paikallinen ihminenkin; tämä oli kyllä lento Houstoniin ja täsmälleen samaan aikaan kuin oma lentonikin, mutta toisen lentoyhtiön ja toiselle Houstonin lentokentälle. Näin ollen myöhästyimme molemmat lennoltamme, joka olisi lähtenyt vieläpä täysin eri terminaalista.
Hetken aikaa vaihtoehtoja punnittuani päätin mennä portille, josta lentoni oli jo ehtinyt lähteä. Suureksi onnekseni paikalla oli vielä henkilökunnan jäsen, joka ystävällisesti opasti minut seuraavalle lentoyhtiöni lennolle, ja vaihtoi jopa lippuni ilman lisäkustannuksia. Onneksi Dallasin ja Houstonin välillä kulki monta lentoa päivässä, ja onneksi lentokenttien henkilökunta on yleensä ystävällistä ja asiantuntevaa. Näin ollen jouduin vain odottamaan Dallasissa muutaman tunnin kauemmin. Huvittavinta tilanteessa oli se, että lentoni Houstoniin lähti samasta terminaalista, johon olin alun perin saapunut – olin näin ollen kiertänyt lentokenttämetrolla koko Fort Worthin lentoaseman ympäri ja palannut alkuperäiseen lähtöpisteeseeni. Myös paikallinen henkilö, joka oli myös myöhästynyt samalta lennolta, sai paikan seuraavalle lennolle. Hän oli kuulemma kotoisin Houstonista ja matkustamassa seuraavana päivänä Frankfurtiin – siis täysin päinvastaisesti sinne, mistä minä olin juuri tulossa. Sain tekstiviestillä ilmoitettua myös tulevani yliopiston edustajalle, että olisin myöhässä Houstonista, sillä hän oli järjestänyt autokyydin Houstonista Huntsvilleen. Loppujen lopuksi pääsin Houstoniin myöhäisemmällä lennolla, ja löysin jopa matkatavarani ja kyytinikin melko kivuttomasti.
Reilun tunnin automatka Houstonista Huntsvilleen menikin sitten pääasiassa nukkuessa. Takana oli yksi elämäni pisimmistä ja rankimmista matkustuspäivistä, mutta tärkeintä oli, että se oli nyt takana. Kun auto pysähtyi Huntsvilleläisen motellin pihaan, jossa viettäisin ensimmäisen yöni täällä uudessa kotikaupungissani, olin aivan valmis nukkumaan. Ilman huolta huomisesta asetuin makuulle ilman harmaintakaan aavistusta, mitä seuraava päivä toisi tullessaan…
