4. Uusi informaatio- ja viestintäteknologia

Mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun nykyään eri medioissa niin ahkerasti käytetään termiä sisällöntuotanto? Onko se jotain, joka liittyy juuri uuteen tai digitaaliseen mediaan? Termissä on jotain kummallista, koska sitä käytetään toisaalla viittaamaan vain verkko- tai nettisivujen tarjoamiin sisältöihin, toisaalla sisältöä on koko ihmiselämän kirjo kulttuurista ja viihteestä politiikkaan ja tieteeseen unohtamatta arkielämää. Ehkä näitä kahta näkemystä voisi selittää niin, että sisältöjä on ollut aina, niitä on syntynyt aina kaikilla em. aloilla. Sisällöntuotanto- termi viittaa kuitenkin siihen, että jostain puuttuu sisältöjä (tässä tapauksessa nettisivuilta), ja että niitä on saatava nopeammin kuin niitä itsestään syntyy.

Aivan kuin oltaisiin teknisten, miksei yhteiskunnallistenkin, läpimurtojen äärellä ja tiedetään mahdollisuuksia olevan vaikka mihin, mutta ei oikein osata päättää miten mahdollisuuksia käyttää. Koska uutta teknologiaa ei vielä osata käyttää luontevasti hyväksi, on sille erikseen keksittävä, tuotettava sisältöjä. Kuullostaa jollakin tapaa hajuttomalta ja mauttomalta, loputtomalta ideoiden kierrätykseltä.

Käsittääksemme sisällöntuotanto liittyy siis kiinteästi uuden viestintäteknologian esiinmarssiin. Koko ajan kehittyvät matkapuhelinverkot, nopeutuvat ja helpottuvat internetyhteydet, digitaalitelevision tuleminen, langattomat verkot jne. vaativat uutta tai ainakin uudenlaista sisältöä kuten kirjastoalan palvelut, nettikauppa, multimediaesitykset ja erilaiset arkistot, oikeuttaakseen olemassaolonsa ja käydäkseen kaupaksi.

Tässä luvussa pohditaan uuden teknologian aikaansaamia vaikutuksia ihmisyhteisöihin tähän mennessä ja sen mahdollisia vaikutuksia tulevaisuudessa. Onko teknologian kehitys jo muokannut elämismaailmastamme olennaisesti toisenlaisen kuin vaikkapa 10-15 vuotta sitten, ja jos on niin millä tavoilla? Entä mitä voimme odottaa tulevaisuudelta? Tuleeko syntymään aivan uudenlaisia yhteisöjä ja alakulttuureja? Otetaanko uusi teknologia osaksi kulttuuriamme kakistelematta vai onko seurauksena kansallista ja kansainvälistä eriarvoisuutta ja tästä seuraavia protesteja?

Refleksiivinen modernisaatio

Teoreettisena kehyksen virkaa tässä luvussa toimittaa kolmen sosiologin: Ulrich Beckin, Anthony Giddensin ja Scott Lashin, yhteisessä kirjassaan esittämät ajatukset "refleksiivisestä modernisaatiosta". Kukin heistä käyttää termiä hieman eri merkityksissä, mutta kaikki näkevät käsitteen mahdollisuutena edetä postmodernin ja modernin välisen kinastelun "suosta" johonkin hedelmällisempään. (Beck, Giddens ja Lash 1995.)

Beckillä refleksiivinen modernisaatio tarkoittaa ikään kuin vähitellen toteutuvaa teollisen yhteiskunnan muutosta normaalin modernisaation vanavedessä. Tämä sisältää moderniuden radikalisoitumisen, joka "murskaa teollisen yhteiskunnan lähtökohdat ja rajat ja avaa polkuja toiseen moderniuteen" (Beck, Giddens ja Lash 1995, 13). Teolliset yhteiskuntamuodot siis riisutaan puitteistaan ja puitteistetaan uudelleen. Refleksiivisessä modernisaatiossa ei kritiikin perustana ole enää mitään selkeästi määriteltävää subjektia, vaan teollinen yhteiskunta ajautuu oman dynamiikkansa myötä kohti kasvavaa epävarmuutta. (Beck, Giddens ja Lash 1995, 26.)

Giddensillä refleksiivistä modernisaatiota luonnehtivat yhtäältä globalisoituminen ja toisaalta traditionaalisten toimintapuitteiden tyhjentyminen. Tästä on seurauksena tradition ja modernin välisen tasapainon muuttuminen. Viimeisten vuosikymmenien aikana on elektronisen kommunikaation kehitys tuonut laajoja alueita ja ihmisryhmiä osaksi "globaalia yhteisöä". Ennalta olemassaolevat traditiot joutuvat pakosta yhteyksiin muiden traditioiden ja vaihtoehtoisten elämäntapojen kanssa. (Beck ym. 1995, 136.)

Lashin mukaan refleksiivinen modernius -teesin keskeinen olettamus on toiminnan vähittäinen vapautuminen rakenteesta. Hän käyttää esimerkkinä talouselämän alueella tapahtuvaa "joustavaa erikoistumista", jossa koko ajan erikoistuva kulutus edellyttää pienempiä eriä jotain tiettyä tuotetta mutta laajempaa tuotevalikoimaa. Tämän mahdollistamiseksi on yritysten ja niiden työntekijöiden innovoitava entistä nopeammin. Näin entistä suurempi osa työstä kuluu uusien tuotteiden suunnitteluun ja tuotanto muuttuu tietointensiiviseksi aikaisemman aineellisen painotuksen sijaan. Tietointensiivisyys tarkoittaa refleksiivisyyttä siinä mielessä, että työläisiä ei enää tarkkailla vaan he tarkkailevat itse itseään. (Beck ym. 1995, 165.)

Lash kysyy kuitenkin, miksi refleksiivisyyttä esiintyy vain tietyillä talouden sektoreilla ja toisilla taas ei. Refleksiivisten (joustavien) tuottajien määrä tulee lisääntymään mm. ohjelmistosektorilla sekä tietokoneteollisuudessa ja liike-elämää palvelevassa toiminnassa. Mutta näiden vastapainona on miljoonien roskatyöpaikkojen syntyminen vaatetusteollisuudessa ja pikaruoka-alalla, sekä pysyvä suurtyöttömyys. Tämän päivän jakautuneissa informaatioyhteiskunnissa löytyy siis refleksiivisyysvoittajien rinnalla myös valtavasti refleksiivisyyshäviäjiä. (Beck ym. 1995, 166.)

Lash toteaa, että meillä on kaksi mahdollisuutta ymmärtää yhteiskunnallisen kentän "lysähtäminen" yhtäältä I&V (informaatio ja viestintä) -rakenteiksi ja toisaalta asiantuntijajärjestelmiksi. Joko oletamme, että nykyään kaikki yksilöllistyvät yhä pidemmälle tai sitten näemme avautuvan uusia mahdollisuuksia yhteiskunnalle, joka nojautuu asiantuntijajärjestelmiin, perustuu I&V -rakenteisiin ja poikkeaa traditionaalisista yhteiskunnista. (Beck ym. 1995, 228.)

Lashin mukaan Beck ja Giddens näkevät refleksiivisyyden uusien instituutioiden "edustuksellisena demokratiana", jossa maallikkoyleisö "äänestää" kilpailevista asiantuntemuksen muodoista. Aikaisempien kaavallisten totuuksien sijaan asiantuntijoiden lausumat ovat nyt propositionaalisia totuuksia, jotka on mahdollista kiistää ja jotka ovat alttiita kritiikille. (Beck ym. 1995, 272, 273.)

Tämä ei kuitenkaan riitä Lashille, vaan hän esittää kolmanneksi totuuden lajiksi hermeneuttista totuutta, tämä liittyy mm. intiimien suhteiden sisältämään vuorovaikutukseen. Vuorovaikutus perustuu yhteisistä olettamuksista ja esiymmärryksistä luotuun verkkoon. Edelleen hermeneuttinen totuus liittyy intiimeihin suhteisiin kohdistuvaan, elokuvien, runojen, romaanien ja popmusiikin väliintuloon. (Beck ym. 1995, 276.)

Onko sisällöntuotanto -termistä puhuminen ja siihen viittaaminen oire refleksiivisen modernisaation etenemisestä Suomessa? Edustavatko sisällöntuottajat asiantuntijajärjestelmiä Beckin ja Giddensin tarkoittamassa mielessä, propositionaalisen totuuden edustajina vai ovatko he lähempänä hermeneuttista totuutta Lashin esittämään tyyliin? Intuitiivisesti vaikuttaisi siltä, että sisällöntuottajat ovat enemmän tekemisissä estetiikan, populaarikulttuurin jne. kanssa, eikä heitä voitaisi pitää varsinaisina asiantuntijoina. Tämä liittäisi heidät hermeneuttiseen totuuteen, mikäli tässä yhteydessä on edes mahdollista puhua totuudesta. Luontevinta on liittää heidät I&V- rakenteisiin, jotka poikkeavat traditionaalisista.

Haastateltavistamme lähestulkoon kaikkia voidaan pitää Lashin kuvaamassa mielessä refleksiivisyysvoittajina, heidän työtään voidaan kaiketi kuvata tietointensiiviseksi ja innovatiiviseksi sekä joustavaksi. Heillä on myös käsitys informaatioverkostojen ulkopuolelle jäävistä ryhmistä, refleksiivisyyshäviäjistä.

Kaikki haastateltavamme eivät suinkaan koe yhteiskunnan jakautumista "verkottuneisiin" ja "verkottomiin" huolestuttavana. Huomautettiin, että on arvokysymys kokeeko verkon ulkopuolelle jäävä ryhmä itsensä syrjityksi vai ei, eli miten kukin haluaa elää. Toki tämän uudenlaisen polarisoitumisen huonot puolet oli havainnut lähestulkoon jokainen vastaajistamme; osalle ihmisistä tulee vaikeammaksi saada itseään koskevaa tietoa ja ylipäänsä hoitaa asioitaan. Eniten kärsiviksi ihmisryhmiksi todettiin vanhukset, ehkä jotkut keski-ikäisetkin ja heikosti koulutetut ylipäänsä.

Vastaajillamme oli myös uskoa siihen, että erot tulevat tasoittumaan ajan myötä uusien sukupolvien kasvaessa sinuiksi uuden median ja teknologian kanssa. Tähän on kuitenkin huomautettava, että mielestäni uskomus voi pitää paikkansa kun puhutaan vanhuksista, mutta heikko koulutus tuskin tulee korjaantumaan itsestään ja ajan kanssa. Vaikka uudet sukupolvet tulevat kasvamaan teknologian keskellä, vaaditaan myös koulutukselta muuntumista ajan tarpeiden mukaan. Lisäksi mitalin mahdollisena kääntöpuolena täytyy mainita se, että samalla kun uudet sukupolvet kasvavat sinuiksi uuden teknologian kanssa he voivat myös kasvaa siitä riippuvaisiksi. Tästä on havaittavissa esimerkkejä jo nyt eri aloilla (esim. merenkulussa ei lähestulkoon osata enää navigoida ilman satelliittipaikannusta).

Kuten oli odotettavissa, vastaajien suhtautuminen uuteen informaatioteknologiaan ja sen vaikutuksiin ei ollut yksinomaan positiivista. Teknologian suomia mahdollisuuksia koskevat näkemykset olivat melko samankaltaisia; tiedon käsittely ja jakaminen helpottuvat, elinpiiri laajenee ja globalisoituu, vuorovaikutteisuus lisääntyy, jne. Huolenaiheista puhuttaessa eroja löytyi huomattavasti enemmän, eikä niitä ole oikeastaan mahdollista eritellä sen perusteella, edustiko vastaaja tekniikan vai taiteen alan ihmisiä. Globalisoitumisen kääntöpuolena nähtiin kulttuurien välinen eriarvoistuminen ja eliittien synty nykyisten rakenteiden lisäksi myös tietoyhteiskunnan saralla. Jatkuvaa saavutettavuuden vaatimusta ei myöskään pidetty hyvänä. Myös Suomen kielen pelättiin kärsivän englannin invaasiosta ja kielen yleensä köyhtyvän visuaalisuuden korostumisen myötä.

Refleksiivisyyden läpimurto?

Tutkittaessa, antoiko mikään aineistossa viitteitä refleksiivisen modernisaation etenemisestä Suomessa, esiin nousee joitakin havaintoja. Ensinnäkin, vastaajat tunnistivat kasvavan epävarmuuden, johon teollinen yhteiskunta on Beckin mukaan ajautumassa oman dynamiikkansa myötä. Tämä epävarmuus ilmenee mm. mahdollisina tietomurtoina ja -vuotoina, laitteiden ja yhteyksien epäluotettavuutena sekä teknologiariippuvuutena.

Toiseksi, vastaajat tiedostivat syntymässä ja osittain jo vallallakin olevan jaon Lashin esiin tuomiin refleksiivisyysvoittajiin ja -häviäjiin. Uusmedian ulkopuolelle jäävien pelättiin muodostavan huonosti koulutetun alemman kastin. Tietysti on pantava merkille, että refleksiivisyyshäviäjän ja uusmedian ulkopuolelle jääjän väliin ei voida vetää yhtäläisyysmerkkejä. Suomen oloissa on täysin mahdollista kuvitella peruskoulupohjalla Hesburgerissa pihviä kääntävän nuoren aikuisen olevan täysin perillä esim. internetin mahdollisuuksista ja käyttävän niitä täysin hyväkseen.

Edelleen, lähes kaikkien vastaajien voidaan katsoa kuuluvan refleksiivisen moderniuden laajentuneeseen keskiluokkaan, joka työskentelee I&V- rakenteiden puitteissa. Samalla he ovat "asiantuntijoina" asiantuntijajärjestelmissä, joihin kasautuu informaatiota ja informaation käsittelykykyä. Tämän Lash näkee refleksiivisen modernin käyttövoimana samalla tavoin kuin tuotantopääoma oli käyttövoimana moderniuden aikaisemmassa vaiheessa. (Beck ym. 1995, 178.) Vastaajamme ovat siis Lashin mukaan kiistatta refleksiivisyysvoittajia. Suomen oloissa nouseekin kysymykseksi, ketkä ovat refleksiivisyyshäviäjiä. Lash kuvaa heidät kaupunkighettojen "poissuljetuksi kolmannekseksi", joka sijoittuu asemaltaan työväenluokan alapuolelle ja kärsii eniten suurten teollisten työnantajien ja näiden tarjoamien työpaikkojen katoamisesta. (Beck ym. 1995, 180). Vaikka Suomessa on turhan vahva ilmaus puhua ghetoista, on tännekin syntymässä ja syntynyt huonosti koulutettujen pitkäaikaistyöttömien ja syrjäytyneiden muodostama "alaluokka", joka asuu pääasiassa kaupungin vuokrataloissa tietyillä alueilla. Lisäksi Lash huomauttaa, että uusi alempi luokka sijoittuu uusien I&V- rakenteiden symboleja ja mielikuvia tuottavaa viestintää vastaanottavaan päähän. (Beck ym. 1995, 185). Tämä tarkoittaa sitä, että toisessa päässä ovat nimenomaan sisällöntuottajat.

Puhe refleksiivisyyden luomista voittajista ja häviäjistä saa lisää tukea kun siirrytään globaalille tasolle. Läheskään kaikilla yhteiskunnilla ei ole edellytyksiä rakentaa uuden median vaatimia informaatio- ja viestintärakenteita tai tarjota vaadittavaa koulutusta. Kuten eräs vastaajistamme kiteyttää: "Maailmanlaajuisesti uusmedia on vain hyvinvoivan kymmenyksen hupia". Giddens näkee globalisaation luovan maailman, jossa kukaan ei ole ulkopuolella ja traditiot joutuvat yhteyksiin uusien ja aikaisemmin tuntemattomien traditioiden ja vaihtoehtoisten elämäntapojen kanssa (Beck ym. 1995, 136). Tähän tulisi tarkentaa, että kukaan jolla on tarvittavat yhteydet ja osaaminen ei jää ulkopuolelle. On totta, että "globaalin yhteisön" syntyminen tuo uusia elämäntapoja uusien ihmisryhmien ulottuville ja erilaiset vaikutteet kulkeutuvat nopeasti pitkien matkojenkin halki. Jopa kokonaan uusien alakulttuurien syntyminen on mahdollista.

Virtojen tila

Melko tavalla Giddensistä poikkeavan ja kiinnostavammankin näkemyksen globalisaatiosta on tuonut esille mittavassa trilogiassaan Manuel Castells. Castellsin mukaan uuden valtajärjestelmän keskukset, vauraus ja informaatio ovat järjestyneet "virtojen tilaan" eli verkostoihin, joiden tarkoitus on tuottaa voittoja globaalille informationaaliselle kapitalismille. Nämä verkostot eivät sijaitse missään tietyssä fyysisessä paikassa sillä uusi teknologia tekee etäisyyksistä lähes yhdentekeviä. (Castells 1997, 124.)

Castells näkee siis pienen valtaeliitin ohjailevan informaatio- ja rahavirtoja oman etunsa mukaisesti piittaamatta valtioiden rajoista. Kansallisvaltiot ovat lähestulkoon voimattomia kaikkialla ja ei missään sijaitsevien mystisten markkinavoimien edessä. Näin ollen edes ns. eliittivaltioiden hallitukset eivät välttämättä kuulu valtajärjestelmän keskukseen, järjestelmä tulee toimeen ilman heitäkin. Kuten edellä tuli selväksi, suuri osa eliittivaltioidenkin kansalaisista jää paitsi uuden informaatioteknologian suomista hyödyistä.

Refleksiivisyyden ja globalisaation vastapainoja

Lashin mukaan symbolien ja mielikuvien lähettämis- ja vastaanottomahdollisuuksien välinen epäsuhta on ollut ja tulee lisääntyvästi olemaan virikkeenä kulttuuriseen ja poliittiseen kritiikkiin "poissuljetun kolmanneksen" piirissä. Näistä mahdollisuuksista puhuessaan Lash tarkoittaa etupäässä televisiota, radiota ja videonauhureita. (Beck ym. 1995, 185.) Internetin voi ajatella helpottavan em. epäsuhtaa ainakin näennäisellä vuorovaikutteisuudellaan, mutta sisällön tekeminen sinnekin edellyttää tietotaitoa.

Aivan oman mausteensa symbolien ja mielikuvien tuotantoon, sisällöntuotantoon, tuo digitaalisen television tulo Suomalaisiin koteihin. Digi-tv tarjoaa moninkertaisine kanavapaikkoineen mahdollisuuden tuottaa ohjelmia, jotka on tarkoitettu aivan tietyille kohderyhmille. Toisaalta tässä voidaan nähdä mahdollisuus pienen budjetin paikallisten ja erikoistuneiden kanavien synnylle, jotka toimisivat kuin turvasaarekkeina globaalin informaatiovirran pyörityksen keskellä. Toisaalta digi-tv:n voidaan katsoa tuovan vain uuden, täsmällisemmän markkinoinnin keinon informaatiokapitalismille tarjoamalla jokaiselle jotakin.

Castells pitää ympäristöliikettä hyvänä esimerkkinä globaalin informaatiokapitalismin vastapainosta. Hän näkee ympäristöliikkeen tieteeseen perustuvana liikkeenä, joka pyrkii ottamaan tieteen ja teknologian saavutukset sosiaaliseen kontrolliin ennen kuin ne alkavat elää omaa elämäänsä ja alistavat ihmisen (Castells 1997, 123). Lisäksi ympäristöliikkeet pyrkivät edistämään paikallista, ruohonjuuritason demokratiaa ja kansalaisten osallistumista sekä luomaan uutta aikakäsitystä, jossa ottaisimme huomioon myös toimintamme pitkäkestoisempia vaikutuksia. (Castells 1997, 124.)

Ympäristöliikkeen ja muiden kansalaisjärjestöjen tarjoamaa vastavoimaa edustavat protestit ja mielenosoitukset kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin vuosikokousten yhteydessä. Näitä on tänäkin vuonna odotettavissa Prahassa. Ympäristöliike on myös erinomainen esimerkki siitä, miten uutta mediaa ja informaatioteknologiaa voidaan käyttää taitavasti yhteydenpitoon ja mielipidevaikuttamiseen.

Näyttää siltä, että refleksiivinen modernisaatio on todellakin saapunut keskuuteemme vähitellen, ikään kuin jatkaen aikaisemman modernin projektia. Haastateltavamme edustavat tämän refleksiivisyyden luomaa uutta keskiluokkaa; sisällöntuottajia ja asiantuntijoita, jotka eivät enää latele totuuksia traditionaalisessa mielessä ehdottomina varmuuksina, vaan joutuvat käsityksineen yhteisöjen arvioitaviksi ja tulkittaviksi.

On myönnettävä aineiston käyttöä hankaloittaneen sen, että haastattelut jouduttiin tekemään vaihtelevin välinein. Osa kasvokkain, osa puhelimen välityksellä, osa modernia informaation valtatietä eli sähköpostia käyttäen. Tämä johti tietyssä mielessä haastattelujen yhteismitattomuuteen. Vaikka aineiston analyysi olisikin jäänyt puutteelliseksi, on todettava haastattelujen toimineen erinomaisina virikkeiden ja ajatusten antajina.

Lisää pohdittavaa löytyy esimerkiksi kysymyksestä pystyvätkö kansallisvaltiot ylipäänsä tai Suomi erityisesti millään tavoin lievittämään tai korjaamaan refleksiivisen modernisaation negatiivisia vaikutuksia. Keskustelu siitä, kannattaisiko kaikille suomalaisille tarjota ja taata oma sähköpostiosoite, on käymisen arvoinen.