Kuukausi: elokuu 2018

Heräsin aamulla taas herätyskelloon. Tiesin, että tänään tapahtuisi rekisteröiminen. Tosiasiassa se oli hoitunut siten, että vuokraisäntäni oli jo käynyt tekemässä sen ja toi minulle rekisteröintipaperin. Aprikoin, että olipa hyvä alku päivälle, kun ei tarvinnut lähteä minnekään, ja mietin jo, miten hoidan päivän byrokratian. Vuokraisäntäkin jo hoputteli, että pitäisi tehdä ne kaikki jutut siellä yliopistossa. Hänellä on jokin yhteys yliopistoon, mutta en silti viitsinyt sanoa, etten tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi siellä tehdä. Lähdin tarpomaan yliopistoa kohti vähän puolen päivän jälkeen, sillä tiesin huoneen 113 olevan auki viiteen asti. Kuraattorimme Rustam (tataariksi ilmeisesti Röstäm) oli nimittäin liittänyt minut vatsappiryhmään nimeltä Exchange student, johon hän oli kirjoittanut aukioloajat. Kaikki ketjussa käyty keskustelu on muuten ryhmän nimestä huolimatta venäjäksi; vain Rustam vaihtaa sattumanvaraisissa kohdissa koodia englantiin. Huvittaa Turun yliopiston kansainvälisyyspalveluitten vaatimus kirjoittaa vaihtoa varten motivaatiokirjeitä englanniksi, ”koska muitten vaihto-opiskelijoitten kanssa sitä kuitenkin käyttää, vaikka kohdemaan asukkaista sitä ei puhuisi juuri kukaan.” Nämä motivaatiokirjeet eivät koskaan edes menneet Turun yliopistoa edemmäs. Havaintojeni perusteella myöskään tämän yliopiston kansainvälisyyspalveluissa työntekijät eivät yleisesti ottaen puhu englantia yhtään. Enkä ymmärrä, miksi puhuisivat, eihän tämä ole Englanti.

Päästyäni yliopistolle menin jonottamaan sadan aasialaisen ja eteläamerikkalaisen perään päästäkseni huoneeseen 113. Jonon edetessä näkyviini osui paperi, johon oli koottu ulkomaalaisilta vaadittavat dokumentit erittelemättä ulkomaalaisia toisistansa. Olen täällä ulkomaalainen, joten päätin toimia ohjeitten mukaan, koska ei minulla ollut muitakaan. Ohjeitten mukaan ulkomaalaisilta vaaditaan täytettynä lappunen, jonka olin jo saanut ja parhaani mukaan täyttänyt; viisi valokuvaa; kopiot passista, viisumista ja миграционная картаsta; notaarin hyväksymä käännös opiskeludokumenteistani(?); sekä notaarin hyväksymä käännös passistani. Kopiotkin minulla oli valmiina. Kaiken tämän piti olla tietynlaisessa kansiossa. Totesin, että on parasta vain poistua jonosta ja mennä hoitamaan näitä papereita. Yliopiston vieressä on liike, josta saa kaikenlaisia toimistotarvikkeita, kopioita, valokuvia ja vastaavaa. Ostin sieltä kansion ja kuusi valokuvaa. Sitten menin liikkeen ja yliopiston väliin istumaan rotvallille ja kiskomaan tamakkia, s.o. tupakkaa, ja miettimään seuraavaa liikettäni, kun yllättäen yliopiston alueelta poistui Lena, udmurtti, jonka kohtaan silloin tällöin mitä ihmeellisimmissä paikoissa, viimeksi sattumalta tallinnalaisen hostellin käytävällä. Hänellä oli kiire Udmurtiaan, mutta oli mukava päästä puhumaan vähän udmurttia. Se on jotenkin helppoa verrattuna venäjään, jolla täällä täytyy hoitaa kaikki asiansa, vaikka olen opiskellut venäjää vuosia pitempään. Yksin jäätyäni panin kysymysmuotoista viestiä uudenkarheaan vatsappiryhmäämme, johon kukaan ei vastannut, sekä toverille, joka on ollut vaihdossa Mordvassa. Pohdin, että en edes tiedä, mikä notaari varsinaisesti on, joten ajattelin ottaa toverini neuvosta oppia ja mennä huoneeseen 113 kysymään asiasta ja ottamaan huudot vastaan.

Jonottelin siinä taas varmaan tunnin päästäkseni sisään. Kun lopulta pääsin, yksi työntekijöistä naureskeli pilkallisenoloisesti ja kysyi, ettenkö minä vain olisi Suomesta. Hän sanoi, että tarvitsen kopiot passista, viisumista ja миграционная картаsta sekä kaksi valokuvaa. Nehän minulla oli. Ilmeisesti ohjeet, joita yritin noudattaa, olivat aasialaisille. Työntekijä taisi vähän hämmästyä, että olin onnistunut hankkimaan tarpeelliset paperit. Ehkä hän tiesi, ettei minulle ollut kukaan kertonut, mitä papereita täytyy toimittaa. Kukaan ei myöskään ollut kertonut minulle sitä, miten se alkuperäinen, täytettävä paperi kuuluu täyttää. Siitä puuttui jonkun allekirjoitus jostain. Minut ohjeistettiin (ensimmäinen saamani ohje muuten sen jälkeen, kun olin saanut täytettävän paperin) yläkerran huoneeseen, josta saisin allekirjoituksen. Jonottelin sinne kotvan, kunnes pääsin sisään. Siellä minulta tivattiin rekisteröitymisestä. Täti ei ollut millään uskoa, että rekisteröitymiseni oli jo tehty, ennen kuin näytin hänelle rekisteröitymispaperin.

Huoneessa oli kolme työpistettä. Rekisteröinti oli kelvollinen ja paperi oikea, mutta ne olisi pitänyt antaa metrin päähän vasemmalle, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Täti sanoi, että tarvittava ihminen tulee viideltä, kello oli neljä. Sanoin спасибо ja päätin käydä kotona. Minulla on täältä ihan sopiva matka yliopiston päärakennukseen, parikymmentä minuuttia jalan. Palasin viideksi. Sanottiin, että tarvittava ihminen nimeltä Gulnaz (tataariksi ilmeisesti Gölnäz) ei ole vielä tullut. Eipä siinä, jäin jonottamaan. Jonotin tunnin, minkä jälkeen menin aulaan istumaan. Päätin, että menen juomaan kaljaa kello seitsemän, jos mitään ei tapahdu. Tarpeellinen ihminen kuitenkin saapui ja sain hommani hoidetuksi sopivasti paria minuuttia vaille seitsemän. Häneltä sain tietää, mitä papereita minun täytyy viedä minnekin maanantaina. Sitten saan paperin, joka minun täytyy viedä hänelle. Luulisin, että tämän voisi hoitaa toisinkin, mutta ehkä olen väärässä. Loppuillan aion juoda kaljaa, saatoinkin aloittaa jo, ja katsoa ehkä venäläistä televisiota tai tehdä jotain muuta yhtä kehittävää, koska tämänpäiväinen oli vähän rasittava.

Tapasin jonottaessani muita vaihto-opiskelijoita, jotka kuuluvat vatsappiryhmäämme. He ovat Erasmus-vaihdossa toisin kuin minä, ja he olivat saaneet kaikenlaista tarpeellista tietoa. Minä olen täällä ilmeisesti niin hämärän vaihto-ohjelman kautta (FIRST nimittäin; en muista, mistä lyhenne tulee), että minulle ei nähdä tarpeelliseksi kertoa mitään. Pitihän minun itse osoittaa paikalliselle yliopistolle, että meillä on tämmöinen sopimus, uskotte tai ette. Erasmus-tyypit olivat tulleet kaiketi opiskelemaan venäjää. Minulla on sellainen ikävä kutina, että joku on niputtanut minut niitten kanssa samaan porukkaan, ja minullekin lyödään vielä jokin venäjän opetusohjelma kouraan. Jos niin käy, ei auta muu kuin sanoa, että vaihto-ohjelmani ainoita ehtoja opiskelun sisällön suhteen on se, että opiskelija ei saa opiskella vaihdossa venäjän kieltä ainakaan pääasiassa. Saa nähdä, miten käy.

Tämän saadakseni jonotin työpäivän verran.

Ohjeet, joita yritin aluksi noudattaa.

Pätkä vatsapista.

Näkymä parvekkeeltani. Muuten vain.

Heräsin sattumalta muutamaa minuuttia ennen kellon soimista. Kello oli soidaksensa siksi, että olin varautunut kirmaamaan pankkiin nostamaan lisää rahaa vuokraisännälleni. En kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan odotin hänen yhteydenottoansa. Ei olisi kannattanut lähteä minnekään, ennen kuin hän ilmoittaisi, koska on tulossa, sillä minulla oli verkko vain kotona. Paikalliset eivät yleensä halua soittaa suomalaisiin numeroihin. Asunnossani on kuitenkin sellainen ehkä varsinaista matkapuhelinta edeltänyt jossain määrin liikuteltava Panasonic-merkkinen puhelin, joka rupesi soimaan. Ajattelin, että mikäpä siinä, minä vastaan. En osannut. Se soi toistekin ja pirisi vain korvaani vasten. Lähetin vuokraisännälleni vatsappiviestin, että oliko se ehkä hän, mutta ei ollut. Samalla hän ilmoitti, että rekisteröimiseni voidaan hoitaa vasta perjantaina. Olisin siis voinut nukkua. Mutta ei se mitään. Lähdin hankkimaan itselleni venäläistä liittymää ja nostamaan takuuvuokrarahoja. Täällä ei oikein harrasteta verkkopankkeja.

Vuokraisäntäni oli eilen näyttänyt minulle, missä suunnassa on kauppakeskus. Lähdin kävelemään siihen suuntaan. Oli kuuma kuin pätsissä, mutta onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Löysin melko pian Кольцо-kauppakeskuksen sisäänkäynnin ja huomasin paikan olevan nimensä veroinen. Kyseessä on monikerroksinen rakennus, joka koostuu rengasmaisista kerroksista. Harhailin siellä hetken ja löysin MTS-liittymäkaupan, jonne menin hiki naamaa pitkin valuen. Sain yllättäen aivan asiallista palvelua, ja hetken päästä minulla oli uusi punainen simka elikkäs simkortti. Nyt pystyin täyttämään eilen saamani lomakkeen, johon piti kirjoittaa myös puhelinnumero. Kukaan ei halunnut suomalaista numeroani. Kauppakeskuksessa muuten miltei kaikki tekstit olivat venäjäksi, kun taas lähikaupassa kaikki oli kirjoitettu sekä venäjäksi että tataariksi.

Palasin kotiin ja täytin lomakkeen. Kello läheni kolmea. En tiennyt yhtään, mihin asti huone 113 toimii, joten en jaksanut pitää kiirettä. Lähdin kuitenkin etsimään yliopistoa. Olin käynyt rakennuksessa edeltävänä päivänä eli eilen, mutta tämä on aika iso mesta (noin 1,2 miljoonaa asukasta ja aika monta rakennusta), joten en ollut ollenkaan varma reitistä. Minulla oli kuitenkin aavistus suunnasta, joten lähdin aavistelemaani suuntaan. Tiesin, että kaukana se ei voi olla. Uuden liittymäni ansiosta minulla oli karttapalvelu käytössä. Siitä huolimatta käytin tämän lyhyehkön matkan taittamiseen noin puolitoista tuntia. Löydettyäni lopulta yliopiston mietin, että tulipa löydetyksi, vaikka varmaan se on jo kiinni. Ovi oli kuitenkin auki ja menin sisään ja kohtasin aasialaisia, jotka jonottivat samalle ovelle, josta minäkin halusin kulkea.

Pääsin lopulta sisään ja näytin lappustani, jonka olin mielestäni täyttänyt, ja sanoin, että toin tämmöisen. Vastaanottava täti katsoi minua säälivästi, niin kuin vain venäläinen asiakaspalvelija voi, ja rupesi tavaamaan minulle, että tarvitaan ко–пи–я пас–пор–та ja viisumista ja jostain vielä myös. Nyt pitää huomata, että mistään muualta ei käy ilmi, että tällaiset asiat tarvitaan, paitsi huoneen 113 pöydällä olevasta lappusesta. Sanoin, että нету, minkä jälkeen sain suunnan kopiointiliikkeeseen. Menin sitten sinne ja mietin, että mitähän kaikkea se halusikaan. Otatin kopiot passin siitä perussivusta, viisumista ja maahantulokortista. Näine papereineni menin takaisin huoneeseen 113, missä tajusin, että pitää toki olla passikuvakin. Kaivoin sellaisen esille, minkä jälkeen tajusin, että niitä pitää olla viisi. Kyllä minulle on noita fanikuvia kertynyt jonkin verran, koska käytännössä jokaisessa viisumissa täytyy olla uusi kuva ja niitä saa aina vähintään neljä kappaletta. Mutta kaikki ne ovat erinäköisiä. Totesin, että antaa olla, ja lähdin takaisin kotiin ja kävin ostamassa matkalla pari pulloa lisää olutta. Onhan nyt Turussa uralistinen baarikierros. Olen täysillä hengessä mukana, vaikkakin etänä. Täytyy varmaan yrittää näitä paperisotahommia huomenna tai ehkä ylihuomenna, jos kerta silloin vasta hoituu регистрация.

Olen saapunut kohteeseen. Lähdin maanantaiaamuna tyttöystäväni kanssa noin puoli neljän aikaan aamuyöstä liikkeelle vanhempieni luota Kaarinasta, koska se oli kätevää. Seuralaiseni lähti samaa matkaa Vantaan lentokentälle, josta hän lähti toisaalle. En nukkunut sinä yönä. Nukuin seuraavan kerran kunnolla matkalla Pietarista Kazaniin, vaikka torkahtelin matkalla Helsingistä Pietariin. Ensimmäisessä junassa havahduin siihen, että Venäjän rajavartija käski minua esittelemään laukkuni sisällön. Kuljin tällä kertaa koko matkan Helsingistä eteenpäin junalla, vaikka usein suosin linja-autoa tullessani rajan taa. Juna on kallis, mutta tällä kertaa se oli huomattavasti näppärämpi vaihtoehto. Matka Helsingistä Pietariin kestää alle neljä tuntia ja Pietarista Kazaniin kaksikymmentäkaksi tuntia ja risat. Yllätyin matkan lyhyydestä, sillä jostain syystä ajattelin sen kestävän joitain tunteja kauemmin. Nukuin ehdottomasti isoimman osan junamatkasta, ja taas väsyttää.

Viime viikon alkupuolella minulla oli monta päivää todella kurja ja ahdistunut olo. Tuntui siltä, etten halua lähteä eikä tästä tule mitään. Se saattoi johtua siitä, että oli niin paljon asioita hoidettavana. Ajattelin tilanteeni tasaantuvan saadessani viisumin, mutta ei se mitään auttanut. Lopulta oloni parani yllättäen tavallisen särkylääkkeen avulla. Ei ole nimittäin masentanut ollenkaan samalla tavalla sen jälkeen. Pitäisi varmaan harrastaa enemmän keskushermostoon vaikuttavia lääkeaineita. Yleensä käytän ehkä muutaman kipulääkkeen vuodessa.

Viisumikeskuksessa minulta oli viikkoa aiemmin kysytty, aionko jatkaa viisumia Venäjällä. Sanoin, että joo. Ei kuulemma onnistu. Sitä varten olisi tarvittu ulkoministeriön lähettämä viisumikutsu. Ajattelin, että ei auta muu kuin hankkia sellainen seuraavaksi päiväksi, koska aika rupesi loppumaan. Viisumivirkailija sanoi, että sellaisen saamiseen voi mennä kuukausi. Päätin olla yrittämättä ja laitoin viisumihakemuksen menemään alkuperäisin kutsuin. Ilmeisesti viisumia ei saa yli kolmeksi kuukaudeksi kerrallansa, joten tämänhetkisten tietojen valossa minun on käytävä pidentämässä viisumiani Suomessa marraskuun loppupuolella. En ole ihan vakuuttunut siitä, etteivätkö paikalliset viisumihemmot keksisi jotain vippaskonstia, koska yleensä kaikki järjestyy, vaikkei mikään toimi. Tai sitten käyn Suomessa.

Toinen asia, joka voisi järjestyä, ovat kurssini. En tiedä vieläkään, mitä kursseja voin ottaa ja koska pitäisi olla missäkin. Minulle on jäänyt yksi yliopiston huoneen numero mieleen, se on 113, joten kokeilen sitä, ellen saa parempaa tietoa. Sellainen kävi mielessä, että jos en voikaan suorittaa mitään näitten kursseja, väännän graduni valmiiksi ja teen pari etäkurssia Turkuun, jolloin minulla on kasassa vaikka kuinka monta opintopistettä vaihdon ajalta. Lasketaankohan ne niin.

Poistuessani junasta minua oli vastassa häiskä, jolla oli kyltti, jossa luki Kazan University. Hän tunsi minut etunimeltä. Myöhemmin huomasin, että kaikki, joitten kanssa minun oli tarve keskustella, tunsivat minut etunimeltä. Kylttimies johdatti minut autollensa ja painoi täyttä vauhtia rautatieaseman maanalaiselta pysäköintialueelta yliopistolle. Paikallinen liikennekulttuuri muuten on hirvittävä. Tyyppi neuvoi minut seuraavaan paikkaan, jossa minulta kysyttiin heti, että sattuisinko olemaan Tomi. Tämän selvitettyänsä alaoven päivystäjä käski minut kaksi kerrosta ylemmäs. Ohitin valtavan määrän aasialaisia, jotka olivat ehkä myös juuri tulleet opiskelemaan, mutta tuskin turkologiaa, tai mistä minä tiedän. Kukaan ei jonottanut sille ovelle, johon minun käskettiin mennä. Siispä lävistin aasialaisjonon ja syöksyin huoneeseen, jossa minut arvattiin Tomiksi. Huoneen nainen katsoi minua päin ja totesi, että ehkä rekisteröintini ynnä muu tehdään vasta huomenna. Onneksi en ollut tällä kertaa hankkinut matkapahoinvointia.

Ulkomaalaisasioitten toimistosta minut saatettiin takaisin ulos. Siellä minua odotti korkea mies, jonka autoon nousin. Lähdimme vuokra-asunnolleni. Alun perin meidän piti taittaa matka jalan, mutta koska minulla oli niin paljon tavaraa, päädyimme menemään autolla. Autossa minulta kysyttiin, mikä on opintojeni suunta. Sanoin opiskelevani kielitiedettä ja että tataari kiinnostaa minua. Kuljettaja sanoi, ettei osaa ollenkaan tataaria, vaikka on puoliksi tataari. Vastaavaa kuulee usein näillä seuduilla. Perillä miekkonen selitti venäjäksi vaikka mitä kaikkea siitä, miten asunnossa tulee toimia. Ymmärsin niin paljon, etten kehdannut kysellä. Sain muutaman sivun mittaisen vuokrasopimuksen luettavakseni ja allekirjoitettavakseni. Se oli toki pelkästään venäjäksi. En jäänyt selvittämään sen sisältöä mitenkään perinpohjaisesti sanakirjan kanssa, mutta eiköhän se ole ihan asiallinen. Sitten kävimme kävelyllä ja sain nähdä kaupan ja pankin, josta minun piti nostaa ensimmäisen kuun vuokrarahat. Täytyy maksaa myös takuuvuokra, josta ei mielestäni ollut ollut mitään puhetta. Se on yhden kuukauden vuokran hinta. Onneksi tällä hetkellä ei ole sillä tavalla puutetta rahasta, että joutuisin sen takia akuutteihin taloudellisiin vaikeuksiin.

Asunnossani on kaikkea hienoa, mitä asuntolahuoneella tuskin olisi tarjota: muun muassa parveke, mikroaaltouuni, verkko, televisio ja jääkaappi pakastelokeroinensa. Lisäisin kuvia, jos jaksaisin. Toistaiseksi en ole nähnyt täällä yhtään torakkaa. Tästä on lyhyt matka yliopistolle. Kävin ostamassa vähän ruokaa ja kaljaa, jotta sain pullosta tuhkakupin. En ole jaksanut lähteä sen kauemmas, koska olen vähän uupunut. Tulee mieleen se, kun olin joskus Udmurtiassa useita kuukausia. Aluksi väsytti ihan jatkuvasti, vaikka olisi nukkunut uskomattomat määrät. Ehkä nyt käy samoin. Ehkä se johtuu siitä, kun joutuu ajattelemaan monella kielellä koko ajan. Säälin monikielisiä.

Monikielisyydestä tuli mieleen, että vaikka oikeasti kaksikielisyys on todistettavasti hyvä asia kielenkäyttäjän kannalta, se lakkaa olemasta sitä yhteisötasolla jossain vaiheessa. Jos (lähes) koko kieliyhteisö on riittävän kaksikielinen samalla kieliparilla, joista toinen on valta- ja prestiisikieli ja toinen ei, on aika iso riski, että koko yhteisö vaihtaa kielensä pelkkään valtakieleen. Vielä todennäköisempää se on tässä maassa, jossa valtio suoltaa älytöntä propagandaa siitä, että kaksikieliset lapset eivät opi kunnolla yhtään kieltä. Ilmeisesti sana varmasti kuuluu muttei tehoa riittävästi, joten paikallisten kielten opiskelua on vaikeutettu huomattavasti. Yliopistoihin ei kai ole suunnattu yhtä suoraa hyökkäystä, joten ehkä minä voin oppia tataaria sitä kautta. Mutta jos kukaan ei opi näitä kieliä alemmilla tasoilla, yliopistotkin voivat joutua pinteeseen tulevaisuudessa.

En tiedä, mitä teen huomenna. Asuntoni omistaja haluaa loput rahat aamupäivällä, joten täytyy varmaan herätä ihmisten aikoihin. Sitten menen ehkä huoneeseen 113 katsomaan, olisiko jollakulla kertoa minulle, mitä minä täällä oikeastaan teenkään. Jos jää tyhjää aikaa ja huvittaa, saatan käydä tutkimassa lähiympäristöä. Jos ei, niin saatan vaikka opiskella. Saa nähdä, mitä.

Olen saanut negatiivisen HIV-tuloksen! Kyllä sitä saikin odottaa, mutta vielä on mahdollista saada viisumi ajoissa. Toinen juttu, minkä vielä tarvitsen, on jatkomatkavakuutus. Sellaisen saa, kun antaa kaikki rahansa vakuutusyhtiölle. Lupasin tehdä niin, ja yhtiö lupasi postittaa vakuutustodistuksen, vaikka minun olisi ollut helpompi hakea se yhtiön toimistosta. Nyt odottelen, että posti toisi tositteen siitä, että olen vakuutettu pitempään. Viimeksi, kun olin pitempään Venäjällä, en edes tajunnut, että vakuutukseni päättyy 90 päivän kuluttua matkan alusta, eikä minulla muistaakseni ollut mitään jatkovakuutuksia… Joku kysyi hiljattain, mitä vakuutukseni kattaa. En ollut ottanut selvää, koska vakuutus on aina näyttäytynyt minulle paperinpalana, josta täytyy maksaa saadaksensa viisumin. En ollut koskaan oikein ajatellut, että siitä voisi saada jotain takaisin. Vakuutusyhtiöt eivät vaikuta sellaisilta.

Toinen epärehellisyysnäkökulma liittyy jo mainittuun HIV-kokeeseen. Tosiaan YTHS ei sellaisia nykyään suostu tekemään, ellei valehtele vaihdon olevan pakollinen osa opintoja. Eihän se minulla tietenkään ole, enkä lähtenyt väittämään niin, vaikka toki olisi kannattanut. YTHS kehotti lähestymään asian kanssa terveyskeskusta. Kuvaavaa lienee se, että terveyskeskuksen henkilökunta oli aivan huuli pyöreänä ja šokissa, kun sanoin tarvitsevani tuloksesta viisumikeskukseen kelpaavan paperin. Vaikuttaa siis siltä, että Turun terveyskeskus ei ollut koskaan tehnyt sellaista. Tai ehkä Venäjälle ja muihin HIV-koetta vaativiin paikkoihin lähdetään vain pakon sanelemana. En tietenkään suosittele ketään puhumaan muunneltua totuutta, paitsi jos haluaa ministeriksi, mutta voi olla, että sellainen toimintatapa muuttaisi näittenkin asioitten hoitamisen vaikeustasoa alentavasti.

En ole opiskellut tataaria paljon yhtään viime aikoina. Olin päättänyt jo aiemmin haluavani graduni teoriaosuuden mahdollisimman valmiiksi ennen lähtöäni, nyt kun minulla ei ole töitä tai oikein muitakaan velvoitteita. Siispä olen kirjoitellut sitä usein työpäivän mitan tai enemmän. Voi nimittäin olla, ettei Kazanissa ole kaikkea vaadittavaa kirjallisuutta kovin helposti saatavilla. Enkä suoraan sanottuna tiedä, jääkö gradulle loputtomasti aikaa siellä. Siinä mielessä en pelkää sitä, etten saisi tovereita, sillä minulla on aika paljon muutakin tekemistä kuin seurustella. Varmaan siellä on joitain vaihtarikemuja, tai en tiedä, mutta kuka haluaa hengailla vaihtareitten kanssa? Tai voi kai se olla mukavaakin joskus. Unkarin kesäkursseilla piti melkein pakostakin viettää aikaansa muitten kurssilaisten kanssa, ja se oli välillä oikein mukavaa, mutta väitän tilanteen olevan eri silloin, kun kyseessä on kahden tai neljän viikon oluenmakuinen intensiivikielikurssi eikä vakava ja tieteellinen opiskelujakso, niin kuin tämä on. Toisaalta jos käy ilmi, että kaikki valitsemani kurssit ovat tataariksi, minulle saattaa jäädä aikaa seurusteluunkin suorittaessani 0 op., tai sitten minulla ei ole yhtään aikaa, kun suoritan ne siitä huolimatta. Saa nähdä.

Blogin kansikuva, tai siis se, joka on tuolla ylhäällä, on hieno. Keksin laittaa sen siihen, koska minulla ei oikein ole parempaa kuvaa Volgan rannalta, vaikka ylitin sen kerran jollain lautalla hirveässä pohmelossa. Kuva sopii blogin nimeen ja aiheeseen. Maalaus ei kuitenkaan ole Kazanissa vaan Tsikmässä eli Kozmodemjanskissa, nimittäin vuorimarien pääkaupungissa. Se yhdistää kaiken pääaineeseeni uralistiikkaan. En huomannut kuvaa ottaessani kaikkea sen symboliarvoa. Itse blogin nimi on toki tekstienvälinen viittaus, vaikka en menekään ensisijaisesti ajelemaan lautalla tai edes vetämään laivoja. Volgan(–Uralin) alue on kuitenkin ollut opintojeni keskipisteenä jo aika pitkään, vaikkakin eri merkeissä.

Ostin junaliput Kazaniin. Sinnehän pääsee nykyään suoralla lennolla Helsingistä, mutta lentäessä sielu ei pysy mukana. Sitä paitsi se saastuttaa. Paljon mukavampi on matkustaa avovaunussa 4 + 22 tuntia puolen vuoden kamojen kanssa. Yllätyin muuten siitä, miten lyhyt matka on. Matkustin kerran Saranskin vierestä Ruzajevkasta Pietariin istumapaikalla. Hanurin puutumisasteesta päättelin matkan kestäneen suunnilleen yhtä kauan kuin se kestää Pietarista Kazaniin, vaikka pääni sisäisessä kartassa Mordovia on Tatarstania lähempänä. Tällä kertaa otin makuuvaunun. Nähtäväksi tosin jää, pääsenkö käyttämään ostamiani lippuja, sillä byrokratia on vienyt tällä kertaa odottamattoman paljon aikaa. Alun perin suunnittelin lähteväni hesalaisten kanssa Etelä-Viroon ja Itä-Latviaan ja sille suunnalle kenttätyömatkalle, joka tapahtuu juuri tällä hetkellä. Onneksi en lähtenyt, sillä muuten en saisi viisumia ajoissa. Vaikka vähän (tai aika paljon) harmittaa katsella kuvia sieltä. Joskus täytyy tehdä raskaita valintoja.

On mukavaa päästä opiskelemaan kunnolla pitkästä aikaa. Olin jotenkin kummasti ajautunut työputkeen, josta pääsin ulos vasta aivan hiljattain, vaikka jotkut tuntuvat murehtivan uralistien työllistymistä. Yleensä murehtijat ovat kuitenkin niitä, jotka eivät valitse alaa, ehkä. Vähän jännittää, että jos joudun tekemään vaikka ryhmätöitä paikallisten kanssa, niin olen kyllä riippakivenä ehdottomasti. Sitä paitsi en osaa tataaria, ja kaikkein kurjin ratkaisu olisi vaatia muita puhumaan venäjää siksi, että minäkin voisin ymmärtää. Pitäisi nyt varmaan äkkiä ottaa se kieli haltuun. Mutta kuten sanottua, kyllä ne minulle varmaan jotain järjestävät, kun hyväksyivät opintosuunnitelmani.