Kuukausi: tammikuu 2019

Olen poistunut Kazanista ja kirjoitan tämän jutun alkua Nižni Novgorodissa matkallani Suomeen ja loppua Suomen Turussa. Seuraa jonkinlainen kooste siitä, mikä Kazanissa ja sen yliopistossa on hyvää ja mikä ei ja mitä minä siellä tein ja mitä olisin ja en olisi halunnut tehdä. Aiheitten järjestys on se, missä järjestyksessä ne tulevat mieleeni.

Odottelu

Jos olet harkinnut opiskelemista Kazanin (Volgan alueen) federaatioyliopistossa, varmistu siitä, että kykenet työpäivän kestävään jonottamiseen. Jos ei ole Erasmus- tai vastaavana opiskelijana liikkeellä, tietoa toimitettavista papereista ei saa todennäköisesti mistään, ennen kuin yrittää noudattaa aasialaisille tarkoitettuja ohjeita. Niitä ei pidä noudattaa, mutta sillä tavalla pääsin itse alkuun juotuani ensin kaljaa asunnossani pari päivää tietämättömänä kaikesta. Joku sanoi, että saan ohjeet sitten, kun on niitten aika, ja liian sinisilmäisenä otin väitteen todesta. Tämmöistä se tuntuu olevan muissakin Venäjän yliopistoissa, mutta tämä on huomattavan iso ja ulkomaalaistenkin kesken suosittu kohde, joten odottaminen saa uudet mittasuhteet.

Koulu alkoi suunnilleen syyskuun toisella viikolla. Siihen asti oli aikaa tehdä omia juttuja eli pitkälti gradua, joka ei tullutkaan valmiiksi vaihdon aikana. Osalla ulkomaalaisista oli ongelmia saada viisumi, ja he tulivat melkein kuukauden minua ja isointa osaa muista myöhemmin, mutta se ei juuri tainnut haitata, koska paljon mitään ei tapahtunut ennen syyskuun puoliväliä.

Vaihdon lähetessä loppuansa arvosanat piti merkityttää pieneen vihkoon, joka piti palauttaa ulkomaalaistoimistoon. Menin joulukuun välipäivinä hoitamaan homman ja luulin saavani todistuksen puhtaana käteen. Sen sijaan sain paperin, johon minun oli hankittava pari allekirjoitusta. Sain ilmeisesti hoidetuksi riittävän määrän allekirjoituksia saman päivän aikana, sillä sitten minulle sanottiin, että todistus on haettavissa kahden viikon kuluttua. Onneksi satuin vielä olemaan paikalla silloin.

Ihmiskontaktit

En juuri tutustunut paikallisiin, mikä johtui siitä, että tavoitteitteni vastaisesti jouduin opiskelemaan venäjää muitten ulkomaalaisten kanssa. He osoittautuivat silti enimmäkseen hyviksi ihmisiksi. Toinen merkittävä syy on se, että valitsin mukavuuden edullisuuden kustannuksella ja vuokrasin oman asunnon. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet yhden tai kahden muun opiskelijan kanssa jaettavat asuntolahuoneet tai perhemajoitus, mutta venäläisistä asuntoloista olin saanut toistaiseksi tarpeekseni, ja perhemajoitus olisi maksanut enemmän kuin vuokrani lopulta oli. En kadu valintaani ollenkaan. Hassua silti, että esimerkiksi useilla lyhyehköillä, korkeintaan parin viikon mittaisilla ainejärjestön matkoilla olen tutustunut enemmän paikallisiin kuin nyt viiden kuukauden aikana.

Meitä suomalaisia opiskelijoita oli Kazanissa kolme. Etenkin italialaiset muodostivat toimivan kokonaisuuden suomalaisten kanssa. Ruotsalaisetkin olivat sangen mukavaa sakkia, mutta yhdistävät tekijät jotenkin ymmärtää paremmin meidän ja ruotsalaisten kuin meidän ja italialaisten kanssa. Yllättävän moni vaihto-opiskelija oli siinä määrin kommunisti, että kuului puolueeseen. Parhaaksi vaihtotoverikseni tuli Helsingissä Itä-Euroopan tutkimusta opiskeleva Kyösti. Olemme monessa mielessä samanhenkisiä. Emme kuitenkaan olleet ollenkaan kaikesta täysin samaa mieltä, mutta pelkästään kaikki omat ajatukset jakavilla ihmisillä itsensä ympäröiminen olisikin kovin vahingollista ja kapeakatseista. Hän on harvoja ryhmäläisiämme, jotka urheasti puskevat läpi toisenkin lukukauden Kazanissa.

Asunto

Asunto kustansi 18 000 ruplaa kuukaudessa. Minulla oli semmoiseen varaa, koska olin tehnyt töitä koko edellisen lukuvuoden ja sain apurahaa ja opintotukea. Asuntoni sijaitsi kerrostalossa noin kahden kilometrin päästä yliopistosta ja oli alaltansa noin 30 neliömetriä. Siellä oli kaikenlaisia mukavuuksia, mm. pesukone, lasitettu parveke, mikroaaltouuni, langaton verkkoyhteys ja televisio, josta näkyi pitkälti yli sata kanavaa. Minulle uutta oli se, että kaikki toimi kaasulla veden lämmitystä myöten. En kuitenkaan kuollut kaasuvuotoon tai räjäyttänyt kämppää, ainakaan kirjaimellisesti. Pahin ongelma asunnossa oli se, että se oli mahdollisesti homeessa. Se voisi selittää kuukauden kestäneen sairasteluni. Jos rahasta ei ole puutetta, suosittelen oman asunnon vuokraamista, koska asuntolan olot eivät ole kummoiset: vartijat ja muut päivystäjät valvovat opiskelijoitten jokaista liikettä ja kirjaavat ylös silloin tällöin heidän asuntolan ulkopuolella juomansa alkoholiannokset; huone, käymälä ja suihku täytyy jakaa; pyykinpesu on vaikeata; asuntolassa ei saa ryypytellä; ym. Toisaalta se kustantaa muistaakseni noin kahdeksan euroa kuukaudessa. Perhemajoituksesta jotkut olivat lähteneet kesken pois, koska semmoinen meno ei soveltunut jokaiselle. Ei välttämättä olisi sopinut minunkaan rytmiini ja elämäntapoihini.

Opiskelu

Menin opiskelemaan tataaria ja turkologiaa, mutta minut pantiin opiskelemaan venäjää. Mietin aluksi, pitäisikö vain palata Suomeen, koska hyväksytyssä opintosuunnitelmassani ei ollut yhtään venäjää. Ensin luulin, että sopimukseni jopa kieltää venäjän pääasiallisen opiskelemisen vaihtokohteessa. Selvittelin asiaa, ja pykälä koskeekin vain venäjän pääaineopiskelijoita. Tulin siihen tulokseen, että parasta on jäädä Kazaniin, kun kerran on semmoinen mahdollisuus. Venäjä on etenkin uralistille ja miksei jokaiselle kielitieteilijälle hyödyllinen kieli, jota olen harrastellut yli kymmenen vuotta. Kun vielä pääsin kaikille avoimelle tataarin iltakurssille, näin hyödyt haittoja isompina ja päätin jäädä.

Kävin aluksi muutamalla turkologian maisteritason kurssilla, joille en oikein lämmennyt. Paikallinen maisteriopiskelu on muutenkin kokemusteni perusteella enemmän jutustelua kuin varsinaista opiskelua. Eräs kurssi kiteytyi siihen, että opettaja saneli kirjasta ja opiskelijat kirjoittivat sanellun vihkoonsa. Totesin, että luen mieluummin vaikka itse ne kirjat. Eräs kurssi tosin vaikutti erittäin lupaavalta, nimittäin Урало-алтайская языковая общность. Kurjaa oli, että se oli ilmoittamatta peruttu suunnilleen joka toinen kerta. Jossain kohtaa kävi niin, että kurssi oli peruttu kahdesti peräkkäin, minkä jälkeen luonani oli vieraita Suomesta, minkä jälkeen olin neljä viikkoa sairaana, mikä johti siihen, että en enää pitänyt tarpeellisena mennä kurssille ollenkaan. Muutenkin kurssi oli alkunsa jälkeen muuttunut sarjaksi opiskelijoitten pitämiä venäläisiä esitelmiä, joita kukaan läsnäolija ei seurannut. Totesin taas, että luen nämä asiat mieluummin kirjasta.

Tataarin ilmaiselle verkkokurssille päässee kuka tahansa sille tahtova, jos osaa vähän venäjää, englantia tai tataaria. Se on aika hyvä, jos semmoisesta tykkää.

Opetus

Jos haluaa opiskella venäjää Kazanissa, mikä itsessänsä on vähän erikoinen valinta, koska siellä on mielenkiintoisempiakin kieliä, voin ihan suositella. Opetuksen taso oli joskus yllättävän hyvää, ja opettajat olivat omanlaisiansa persoonia eivätkä yleensä semmoisia harmaita liukuhihnalta tulleita valmiiksi tympääntyneitä ja kapeakatseisia hapannaamoja niin kuin vaikkapa useat suomalaiset äidinkielen opettajat. Yksi opettaja oli minusta ylitse muitten. Hän oli kansallisuudeltansa tataari ja pystyi omien sanojensa mukaan kokemaan etäisyyttä venäläisyyteen ja tarkastelemaan asioita jossain määrin ulkopuolelta. Opettaja esitti usein provosoivia kysymyksiä ja oli avoimesti samaa mieltä esimerkiksi siitä, että ulkomaalaistoimiston työntekijät ovat yhtä laiskoja typeryksiä kuin neuvostoelokuvien sensuroijat niinä aikoina, kun muokattavaksi vaadittu elokuva meni täysin alkuperäisessä muodossansa läpi, kun tekijä hillosi sitä muutaman kuukauden ja esitti tekevänsä muutoksia siihen. Kieliopin opettaja heitti silloin tällöin jonkin kielihistoriaa koskevan anekdootin, jolloin minä heräsin ja muut nukahtivat. Mielestäni opetuksen taso ei siis ollut huonoimmasta päästä, vaikka eräs opettaja epäili minulla olevan läheisen suhteen alkoholista aiheutuviin ongelmiin.

Tataarin opetus oli aika hyvää, mutta toki pitää ottaa huomioon se, että kyse oli kurssista, jolle sai osallistua kuka tahansa. Joillekin venäläisille mummoille oli ylivoimaista esimerkiksi erottaa toisistansa /e/ ja /ä/. Kurssin suoritettuansa sai diplomin, ja minä saan siitä vielä opintopisteitä. En osaa sujuvaa tataaria.

Ulkomaalaistoimisto

Ulkomaalaistoimisto oli paikka, jossa varmaan jokainen kävi useammin kuin olisi halunnut. Aluksi meiltä otettiin passit uuden viisumin tekemistä varten ja ilmoitettiin, että ne voi hakea valmiina takaisin neljän viikon kuluttua. Verkossa luki käsittelyn vievän kolme viikkoa. Tarkalleen yhdentoista (11) viikon päästä passini toimittamisesta sain sen takaisin uuden viisumin kanssa. Työntekijät viettivät taukoja silloin, kun heitä huvitti. Useasti yhdestä huoneesta sai paperin, johon tarvittiin allekirjoituksia toisissa huoneissa työskenteleviltä työntekijöiltä, jotka yleensä eivät olleet paikalla. Jos minulla olisi vaikutusvaltaa, tekisin ulkomaalaistoimistoon semmoisen järjestelmän, että työntekijät saisivat paperit suoraan toisiltansa allekirjoitettavaksi, jolloin kymmenien metrien opiskelijajonot jokaisen oven takana saattaisivat hieman kutistua. Ulkomaalaistoimisto myös hukkasi yhden opiskelijan passin. Hänelle tehtiin väliaikainen passi Moskovassa.

Retket

Tulinpa kiertäneeksi jonkin verran lähialueita. Matkoja varten piti ottaa jonkin verran omaa lomaa, mutta otin sitä muutenkin, joten ei varmaan haittaa. Suunnilleen lokakuun alussa kävin Kyöstin kanssa Bolgarissa, joka moskeijoinensa on perintökohde. Siellä kuuli paljon tataaria. Ensimmäisten suomalaisten vieraitteni Kazanin-käynnin aikana kävin päiväretkellä neljättä kertaa Joškar-Olassa. Marraskuussa opiskelijat lähtivät päiväretkelle Kukmaraan (udm. Kukmor). Joulukuussa kävimme kymmenen venäjän opiskelijan kesken Jekaterinburgissa ja Euroopan ja Aasian rajalla. Tammikuun alussa näin unta, jossa olin Iidan kanssa Šupaškarissa, ja pian sen jälkeen menin toisessa suomalaisporukassa Udmurtiaan Ižkariin ja Bygyyn. Paluumatkalla pysähdyimme Nižni Novgorodissa matkallamme Pietariin ja sieltä Suomeen. Matkailu avartaa, ja sitä paitsi en käyttänyt lentokonetta kertaakaan. Osa italialaisista lähti lopuksi Trans-Siperian radalle ja lienee sillä tiellä edelleen. Pitäisi itsekin joskus. Myös Mongolia matkakohteena (ja mongoli opittavana kielenä) on alkanut kiinnostaa entistä enemmän, kun tutustuin ensimmäistä kertaa mongoleihin vaihtoni aikana.

Kaupunki

Kazan on valtava kaupunki, vaikka kiinalaiset olivat eri mieltä. Siellä asuu vähän yli miljoona ihmistä. Kazanilla on vuosituhantiset perinteet, eikä ole selvyyttä siitä, perustivatko sen bolgaarit vai tataarit. Nykyään se on suvereeniksi valtioksi Venäjän federaation yhteydessä julistautuneen Tatarstanin pääkaupunki ja keskeinen paikka laajalla alueella. Kaupunki on aina ollut monikielinen ja -kulttuurinen, ja sillä on iso merkitys myös muitten alueen kielten kuin tataarin kehityksessä.

Kazan osoittautui yllättävän hiljaiseksi kaupungiksi ollaksensa miljoonakaupunki. Pitkä ja leveä kävelykatu aivan keskustassa oli joskus iltamyöhään aivan tyhjänä. Missään lähiöissä en oikein käynytkään ja metroa käytin vain yksittäiset kerrat, koska asuntoni sijaitsi kävelymatkan päästä sieltä, missä kaikki tuntui tapahtuvan. Muilla vaihto-opiskelijoilla oli pitempi matka, sillä asuntola oli kaukana. Onneksi kaupungissa toimii yyperi, jolla pääsee parillasadalla ruplalla miltei minne tahansa.

Kazanin kielimaisema on hyvällä tavalla varsin kaksikielinen. Monien liikkeitten nimet ovat venäjäksi ja tataariksi ja kadunnimikyltit usein ensin tataariksi ja sitten venäjäksi. Metrossa ja linja-autoissa kuulutetaan venäjäksi, tataariksi ja englanniksi. Jopa metrorahakkeenostoautomaatin saa tataariksi. Vaikka kieli on verrattain hyvin näkyvissä, on selvää, ettei se ole tasa-arvoisessa asemassa venäjän kanssa, vaikka onkin Venäjän toiseksi puhutuin kieli.

Kazanin liikennejärjestelyt ovat monin osin pielessä. Keskustan tiet eivät riitä henkilöautoille. Linja-autoja on liian vähän ja ne hajoilevat tielle. Metro on usein tupaten täynnä. Erehdyin kerran menemään linja-autolla pienen pätkän iltapäivällä. Väline oli niin täynnä ihmisiä, että minun oli fyysisesti mahdotonta maksaa kulkemistani, koska vaikka olisinkin jotenkin saanut nostetuksi käteni ojentaakseni rahan, rahastajatäti ei olisi mitenkään voinut päästä luokseni. Siispä matkustin tahtomattani pummilla kahden ihmisen väliin liiskaantuneena.

Kazan on puhdas. Rakennukset ovat enimmäkseen ehjiä ainakin keskusta-alueella. Kielitieteitten yliopistorakennus on valtava. Päärakennusta vastapäätä on nuoren Leninin patsas, mutta toki vanhankin Leninin patsas on lähettyvillä. Kazanissa näkyi olevan paljon teattereita ja ooppera. Eri urheilulajeille on hallinsa, ja jääkiekkoa kävin katsomassa pari kertaa. Kaupungista pääsee pois ainakin junalla, sähköjunalla, linja-autolla, lentokoneella ja laivalla.

***

Jotakuinkin näin kului viisi kuukauttani Tatarstanissa. Periaatteessa en kadu. Nyt olen hetken Suomessa ja pian lähden taas. Saatan jatkaa tämän kirjoittamista sieltä.

Luonani jouluaattona järjestetty joulujuhla oli menestys ja ylitti odotukset. Parhaimmillansa asunnossani oli ainakin toistakymmentä ihmistä yhtä aikaa. Väkijuomia oli löydettävissä vielä joulupäivänä, ennen kuin viimeinen vieras oli poistunut, niitä oli hankittu siis poikkeuksellisen riittävästi. Tänne jäi nimittäin nukkumaan lisäkseni kaksi raavasta häiskää, joista toinen ei ollut lähteä kulumallakaan ja kutsui vielä maanmiehensä juomaan viimeistä votkapulloa. Joulu poikkesi tavallisesta, mutta vaihtelu virkistää. Lopputulemana ainakin kaksi juomalasia oli mennyt rikki ja parvekkeen oven kahvamainen lärpäke revitty irti. Pitääköhän maksaa takuuvuokra. Kemuja ennen luonani järjestettiin elokuvakurssin viimeinen tunti. Lyhytelokuvan nimi oli muistaakseni Нечаянно, ja se voitti kaiken maailman Ирония судьбыt mennen tullen. Kurssia opettanut Aygöl hanım toi peräti viiniä.

Välipäivinä suunnittelin hakevani todistukseni. Arvosanalärpäkkeessäni oli kaikki tarpeellinen, joten kuvittelin ohjeita seuraamalla saavani todistuksen puhtaana käteen, mutta paskanmarjat. Sain luovuttaa lärpäkkeen jollekulle byrokraatille, mistä hyvästä minulle annettiin uusi paperi, johon tarvittiin neljä allekirjoitusta. Sanoin, etten asu asuntolassa, ja tarvittavien allekirjoitusten määrä väheni kahteen. Allekirjoittajat työskentelevät tietenkin samassa talossa. Jos homma olisi suunniteltu hieman toisin, ulkomaalaistoimiston väki voisi allekirjoittaa kaikki lappuset oma-aloitteisesti ja vaikka toimittaa ne toisillensa. Näin vältyttäisiin dekametrien jonoilta jokaisen oven takana, kun kaikki opiskelijat jonottavat samoja allekirjoituksia. Toisaalta samalla vältyttäisiin ehkä täystyöllisyydeltä. Tietenkään allekirjoittaja ei ollut paikalla, kun yritin hoitaa velvollisuuteni välittömästi. Lähdin kotiin paperin kanssa enkä näyttänyt sitä enää koskaan kenellekään. Eilen kävin viimein hakemassa todistukseni. Opiskelijakorttini otettiin pois. Jotenkin symbolista. Vähä kerrallansa kaikki katoaa.

Iida tuli tänne joulukuun 28:ntena. Tapasimme ensimmäisen kerran kolmannesvuoteen, mikä on selvä erillämmeoloennätys suhteemme aikana. Uudenvuodenaattona kävimme yhdysvaltalaisen tuttavan luona juhlimassa vuodenvaihdetta, mutta en muista siitä paljon. Sitten olemme kierrelleet kaupunkia. Meidän oli tarkoitus käydä viimein Šupaškarissa, mutta paikallinen tapa rekisteröidä ihmiset joka paikassa muutti suunnitelmamme. Seuraavan näin unessa:

Venäjän liittovaltiossa täytyy rekisteröityä seitsemän arkipäivän kuluessa rajan ylityksestä. Laskemme, että Iidan seitsemän päivää kuluu vasta Tšuvassiasta palattuamme, joten emme kehtaa hoputtaa vuokraisäntääni Eetvarttia hänen rekisteröimisessänsä. Kuitenkin Eetvartti ilmoittaa lähtöpäivän aamuna voivansa tuoda rekisteröinnin kahdentoista jälkeen, mikä ei käy meille, sillä myös linja-automme on lähtevä samaan aikaan. Ehdotan Eetvartille, että hän voisi mieluummin tuoda rekisteröinnin viikonlopun jälkeen, mikä sopii hänelle. Tšuvassian-matka toteutuu (harhoissani siis)! Linja-autossa on kylmä kuin faan. Perille päästyämme otamme Überin hostellille, koska siinäkin kaupungissa se toimii toisin kuin Joškar-Olassa. Tekosyymme mennä Šupaškariin on siellä järjestettävä konferenssi, jonka viimeisen päivän ohjelmaan aiomme osallistua. Valitettavasti viimeisen päivän ohjelma on peruttu ja korvattu kaupunkikierroksella, mikä ei oikeastaan haittaa. On vain uskomattoman kylmä.

Unelmieni hostellissa meiltä halutaan passin jokaisesta sivusta tyhjät sivut mukaan laskettuna kaksi kopiota, jotka meidän täytyy hankkia itse, koska hostellin monistuskone ei toimi. Kysytään myös, tarvitsemmeko rekisteröinnin. Emme, koska se tuottaisi meille ylimääräistä työtä. Seuraavana päivänä tiskillä on eri täti, joka sanoo, ettei rekisteröintiä voida tehdä, ja viimeisenä päivänä kolmas täti, jonka mukaan meitä ei olisi saanut päästää koko hostelliin ja että hankaluuksia voi olla tiedossa, joskaan ei meille. Tästä syystä meidän pitää olla, niin kuin emme olisi kaupungissa käyneetkään.

Tšuvassiassa vaikuttaa olevan verrattaen hyvä kielimeno. Tšuvasseja tasavallan väestöstä onkin kaksi kolmannesta ja yhteensä saman verran kuin virolaisia, mikä voi vaikuttaa asiaan. Siitä huolimatta aikuisten oppikirjaa on hankala löytää kielestä, vaikka esimerkiksi paljon pienemmästä komista on saatavilla kattavaa ja laadukasta oppiaineistoa. Kieli kuitenkin näkyy ja kuuluu pääkaupungissakin. Sitten heräsin sängystäni koskaan käymättä Tšuvassiassa. Ehkä vielä joskus.

Parin päivän päästä harvinaisen todentuntuisesta unestani Kazaniin saapui lisää vieraita Suomesta. Tällä kertaa rautatieasemalle piti mennä vastaan toveriani Attea (udm. Ондӥ) ja hänen toveriansa Sakua, joka oli minulle uusi tuttavuus. Vietimme heidän kanssansa pari päivää Kazanissa, kunnes piti lähteä Udmurtiaan. Olin nimittäin järjestänyt udmurtinharrastajan Aten toiveitten perusteella matkan Udmurtian maaseudulle. Atte on fennisti ja suomalaiseksi semmoiseksi harvinaisen valistunut. Saku on sen sijaan insinööriopiskelija (tai vastaava?) jostain Tampereelta mutta siitä huolimatta vahvasti mukana, vaikkei osannutkaan yhtään udmurttia matkaa ennen.

Kiersimme ensin Kazanin nähtävyyksiä. Etenkin Iidan verkosta löytämä kaikkien uskontojen kirkko oli aika hauska, tosin kaukana keskustasta. Kiusallisesti vierailta jäi näkemättä Kazanin kremli, mutta mitä pienistä… Lähdimme Udmurtiaan tovereitten oltua Kazanissa vain kaksi päivää. Rautatieasemalla oli kylmä, mutta minulla oli suunnilleen kaikki vaatteet päälläni, mistä syystä kylmyys ei haitannut. Olimme valinneet matkustusmuodoksi kupeen eli hytin, koska se näyttäytyi halvempana РЖД:n sivuilla, vaikka todellisuudessa se ei välttämättä ollut. Matkustimme yön ja olimme perillä aikaisin aamulla. Lippujen osto kyseiseen junaan on varmaan ollut vaikein kaikista, sillä sähköisissä lipuissa luki, että ne eivät käy matkalipuista vaan liput täytyy lunastaa РЖД:n kassalta. Yleensä sähköiset liput voi tulostaa, ja homma on sillä hoidettu.

Saavuttuamme Ižkarin asemalle Atte ja Saku ostivat liput Moskovaan sujuvasti venäjäksi, koska rautatieasemilla ei puhuta muita kieliä paitsi Kazanissa melko todennäköisesti myyjästä riippuen tataaria. Lähdimme asemalta Überillä keskustorille, missä tapasimme toverini Lušan, joka on tullut aiemminkin mainituksi tässä blogissa. Hän puhuu hyvää suomea ja vielä parempaa udmurttia ja hänen kauttansa saimme pääsyn kylään, joten hän oli takuulla hyvää seuraa kaikille. Kävimme kaupunkikierroksella, sillä meistä kaikki paitsi minä olivat kaupungissa ja tasavallassa ensimmäistä kertaa. Luša opasti oivasti. Kuljimme linja-autoasemaa kohti, mistä ostimme liput Šarkaniin, mistä meidät tultiin henkilöautolla hakemaan määränpäähämme Bygyyn (udm. Быгы; myös Быги-muotoa näkee käytettävän). Hämmästyin tajutessani olevani kyseisessä kylässä neljättä kertaa.

Kävimme katsomassa paikallista koulua ja klubia, joitten pihalla myös järjestetään Byg-byg-festivaali kerran kesässä. Meitä varten oli tehty kaikenlaista kulttuuriohjelmaa, ja saimme esimerkiksi uudet nimet udmurttilaisen perinteen mukaan. Teimme majatalossamme pelmejenä (udm., komi пельнянь, pel’ńań, ’korvaleipä’) ja muuta paikallista ruokaa. Munćo oli kuumana. Naapurit toivat pontikkaa. Oli aika kivaa. Etenkin Atte käytti tilaisuuden hyväksi ja puhui udmurttia mahdollisimman paljon sekä kylässä että kaupungissa. Sakukin oppi laskemaan kolmeen, osaakohan enää.

Olimme päivän Ižkarissa. Sitten toverit poistuivat Moskovaan ja minä jäin Iidan kanssa vielä toiseksi päiväksi Ižkariin, kunnes palasimme Kazaniin platskartassa. Taisi olla ensimmäinen matka venäläisessä junassa, jossa olimme niin lyhyen ajan, ettei ollut mieltä ostaa petivaatteita, ja joka ei ollut sähköjuna. Pitäisi ruveta suunnittelemaan poistumista tästä maasta ja koko liittovaltiosta. Käymme varmaan jossain radanvarsikohteessa matkallamme Suomeen. Sitten matkani jatkuu aika pian Keski-Euroopan kautta Itä-Eurooppaan eli varmaan toista tuhatta kilometriä tästä Euroopan kohdasta lännemmäs Kiovaan.