Kuukausi: lokakuu 2018

Vietin lähes koko viime viikon itse määräämääni syyslomaa. Luokseni saapui kolme toveriani Suomesta, nimittäin yksi Turusta ja kaksi Hesoloista. He olivat lähteneet matkaan sunnuntaina, viettäneet yhden yön Pietarissa ja jatkaneet sieltä junalla Kazaniin. Menin Kazanin rautatieasemalle vastaan ja sain välittömästi toverit tavattuani kostean vastaanoton, kun suoraan valvontakameran edessä sain käsiini votkapullon. Seera (ven. Серёжа), Elli (tat. Алсу) ja Riku (gen. Riun) olivat saapuneet. He myös vaativat, että kirjoitan seuraavan blogipäivitykseni heistä tai meistä. En ole ihan varma, mutta otan vapaudekseni kirjoittaa meistä kaikista sekä lisäksi siitä, mitä teimme kuluneina viitenä päivänä. Aloitan pohjustuksesta. Loput sattumat menevät aiheen mukaan eivätkä aikajärjestyksessä, sillä jotenkin päivät sekoittuvat toisiinsa, kun on kivaa.

Mietin viikonlopun, että täytyisi siivota sillä tavalla, että asunto näyttää asuinkelpoiselta ja että lattialla on tilaa kolmelle makuualustalle ja matkatavaroille. Sain tiskatuksi ennen kuin menin odottamaan junaa asemalle. Edeltävänä yönä mieleeni tuli semmoinen seikka, että Seeralla on ainakin joskus tapana ottaa tatuointi ulkomaankohteissansa. En oikein saanut unta, kun mietin, minkälaisen otan ja mihin. Mietin myös sitä, mitkä loppuviikon tunnit jätän välistä. Nyt en osaa sanoa, mitä mietin silloin, koska lähtökohtaisesti olisi pitänyt olla selvää, että jätän kaikki tunnit välistä. Oivalsin sen tiistaina tataariravintolassa, missä söimme ja joimme olutta, ennen kuin siirryimme dokaamaan kunnollisemmin. Periaatteessa olisin ehtinyt tunnille, mutta olin kännissä kuin käki. Mietin myös sitä, miten asunnossani riittää tarvekaluja neljälle ihmiselle esimerkiksi syömisen suhteen, mutta onneksi pikku ystäväiseni tulevat erinomaisesti toimeen Биг ланч -nuudeleilla ja oluella.

En varsinaisesti pode huonoa omaatuntoa siitä, että en käynyt luennoilla. Motivaationi käydä näillä venäjän käytännön kielitaidon kursseilla ei ole huipussansa, ja tataarin tunnit ovat olleet yhtä ripeätahtisia kuin kuulemma työväenopiston kielikurssit, joille kummallekin osallistuu lähinnä mummoja. Turkologian kursseilla on ihan omat aikataulunsa, joten jos ne voidaan perua ilmoittamatta, minäkin varmaan voin perua saapumiseni ilmoittamatta. Sekin kurssi, joka oli aluksi selvästi paras, on muuttunut venäläistyylisiä esitelmiä sisältäväksi. Se tarkoittaa sitä, että jokainen lukee vuorotellen paperista mahdollisimman nopeasti ja epäselvästi jotain, mitä kukaan ei seuraa paitsi opettaja joskus. Sitä paitsi meillä on venäjän opiskelijoita, jotka vaikuttavat viettävän vapaapäiviä silloin, kun heistä tuntuu siltä, joten olisi erikoista, jos kolmen päivän poissaolo vaikuttaisi jotenkin ratkaisevasti. Ja jos vaikuttaa, niin onko silläkään mitään väliä. Minulla oli oikeasti parempaa tekemistä. En ollut aikoihin voinut puhua kielitieteestä kasvotusten kenenkään kanssa. Oli varmasti hedelmällisempää istua asuntoni lattialla ja juoda olutta kuin istua tuolissa ja opiskella taloustiedettä.

Olut ja muut vastaavat virvokkeet ovat olleet perinteikkäässä asemassa esimerkiksi Sugrin matkoilla, vaikkakin viime vuosina on tapahtunut muutosta. Tämä viiden päivän kokonaisuus kuitenkin pyhitettiin jossain määrin vanhoille ajoille, vaikka vierailu olisi voinut olla alkoholistisempikin. Ei haittaa, ettei ollut. Minusta tämmöinen lähes tasapaino oli aivan hyvä: kunnon pohmelo oli vain kerran, mikä saattoi johtaa siihen, että päivisinkin oli joskus kivaa. Yllättävintä lienee se, ettemme juuri käyneet juottoloissa vaan dokasimme luonani. Asunnostani on jonkin verran matkaa keskeisemmille mestoille. Eräänä iltana olutpullo kädessä virisi keskustelu siitä, että kun karu tosiasia on se, ettei nuoriso nykyään pahemmin ryyppää, johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että me jäämme asenneilmapiiristä auttamattomasti jälkeen elintapoinemme. Kuitenkin keskustelu ja varsinkin tutustuminen menettää kuivin suin lennokkuuttansa liiaksi, ja usein parhaat ajatukset tulevat päihdyttävien aineitten alaisena, ja uralistit eivät kai perinteisesti ole sylkeneet lasiin. Kun vielä muutama vuosi sitten uralisti saattoi järkyttyä siitä tai ainakin kummastella kovasti sitä, että joku ei juo edes olutta, nykyään viinattomuudesta on tulossa normi, mikä ei sinänsä tai ainakaan kansanterveydellisesti ole selvästi huono asia, vaikka henkilökohtaisesti saattaa olla. Ehkä ongelmaan voisi saada jotain perinteensäilytysrahaa?

Kävimme ensimmäisenä iltana hienossa paikassa nimeltä Кафе «Питер», joka nimellänsä riemastuttaa osaa venäjän opiskelijoista. Se on pieni paikka, joka nimittää itseänsä kahvilaksi, vaikka nähdäkseni sinne mennään ensisijaisesti juomaan muunlaisia juomia. Siellä on myös karaoke. Lauloin puoli tuotantoa Kinoa, yhden kappaleen DDT:tä ja ehkä jotain muuta sekä Seeran kanssa jotain kummaa. Sieltä sai hyvää закускаa. Suomessa semmoista ei harrasteta kai siksi, että ruokamääräykset ovat ankaria ja että kellään ei kuitenkaan olisi varaa syödä sitä. Toista juottolaa kuvailtiin kaurismäkeläiseksi. Menimme sinne joskus kahden jälkeen eräänä yönä. ”Kahvila” on vuorokauden ympäri auki, mutta myyjätär ei varsinaisesti ilahtunut asiakkaista. Otimme oluet kolmestamme Riun ja Seeran kanssa, sillä Elli ei lääkekuurinsa takia oikein juonut alkoholia ja jäi kotiin. Pian kahvilaan tuli seuraava asiakas, joka käytti jonkin verran aikaa herättääksensä myyjätädin. Huomasi kummankin nauttineen vaikka mitä muuta kuin vissyä. Silmät ristissä ja tärisevin käsin myyjä rupesi latomaan asiakkaallensa viinaa muovipussiin toistellen tälle toiminnan olevan laitonta. Homma menee kai niin, että paikan päällä saa juoda kaljaa silloin, kun tekee mieli, mutta mukaan ei saa myydä kymmenen jälkeen. Meille ei kuitenkaan myyty enää mitään, vaikka olisimme jääneet sinne juomaan hanakaljat. Näimme tässä ristiriidan.

Kävimme eräänä päivänä Marin tasavallan pääkaupungissa Joškar-Olassa. Sinne on Kazanista lyhyt matka. Seera on innokas marin tutkija, eivätkä Riku ja Elli olleet koskaan käyneet kohteessa, joten oli monta syytä käydä siellä. Yritimme mennä sinne jo päivää aiemmin, mutta olimme katsoneet linja-auton lähtöpaikan väärin ja päätimme mennä vasta seuraavana päivänä. Minun piti käydä hakemassa passini УМС:stä sitä ennen. Se täytyy toki viedä vielä takaisin. Eräät lähteet olivat sitä mieltä, että ei passia kukaan kysy, mutta kysyttiin kuitenkin välittömästi lippuja hankkiessamme, joten en tosiaan olisi päässyt lähtemään passitta. Liput piti hankkia hämärästä kopista rautatieaseman läheisyydestä. Ovessa luki teksti Кызыл шәһәр – Йошкар–Ола, mutta tataaria kopperossa ei osattu. Eräs vanha nainen nimittäin tuli sisään ja alkoi puhua tataaria henkilökunnalle. Henkilökuntalainen totesi, ettei puhu tataaria. Mummeli yritti vielä hetken ja vastauksia saamatta kääntyi kannoillaan ja poistui, ei kuitenkaan vihaisena. Tapahtumasarjan voisi nähdä ihailtavana kieliaktivismina, mutta todellisuudessa tilanne lienee ollut se, että vanhus ei osannut niin paljon venäjää, että olisi saanut ostetuksi lipun Joškar-Olaan. Sekin on ihailtavaa.

Pääsimme seuraavana päivänä Joškar-Olaan. Meillä ei ollut edes alustavaa toimintasuunnitelmaa, mikä muodostui ehkä pieneksi ongelmaksi. Sää oli masentava. Menimme lähimpään kahvilaan käymään käymälässä ja tarkkailemaan verkkoa. Siellä kävi ilmi, että marilainen kansallinen kahvila Сандал on suljettu pysyvästi. Lähdimme etsimään seuraavaa. Kuljimme puistojen läpi ja pian näimme yliopiston ja sen asuntolan, jotka olivat tuttuja paikkoja turkulaisille. Olimme kolmisen vuotta sitten siellä jossain konferenssissa ja minä vielä vuosi sitten kesäkurssilla. Lähellä oli paikka nimeltä Мари, jossa kävin viime vuonna ja jossa soi marilaista livemusiikkia ja jossa tanssittiin torakantappoa. Marilaiset tädit juottivat minut silloin sikahumalaan. Paikassa onnistui tilaamaan mariksi, jos osasi semmoista. Tarjoilija sanoi arvanneensa meidän olevan Suomesta.

Mariravintolasta lähdimme etsimään leekopalikoista rakennettua rantaa. Siellä se oli, missä se oli ollut ennenkin. Sää oli kurja. Kaikilla oli kylmä ja kengät märkinä. Kävelimme jonkin aikaa ja totesimme, että haluamme pois. Kävimme kaupassa ostamassa votkaa ja tilasimme kaupalle taksin. Olimme katsoneet kartasta, missä on linja-autoasema, ja lähdimme sinne. Linja-autoasemalla kysyin lipunmyyjältä, koska lähtee seuraava Kazaniin. Ei kuulemma lähtenyt. Piti etsiä samanlainen pieni koppi Joškar-Olasta kuin on Kazanissakin. Ystävällinen nainen kertoi, mitä kuuluu tehdä, ja soitti meille taksin. Parasta oli se, että taksi ja sen kuski olivat samat, jotka olivat tuoneet meidät linja-autoasemalle. Kaikkia huvitti. Sanoin kuljettajalle, että luulimme, että linja-autoasemalta pääsee linja-autolla eri paikkoihin. Hän vei meidät oikeaan paikkaan, mutta emme voineet ostaa lippuja vielä. Guljasimme parikymmentä minuuttia, ostimme liput ja jäimme koppiin odottamaan. Lopulta illan viimeinen maršrutka vei meidät Kazaniin kello 18.40, mikä on aika aikainen ajankohta, kun ottaa huomioon, että oli perjantai. Oli mahtavaa nukkua maršrutkassa, mutta minulla tuli niska kipeäksi ja Riulla perse.

Jonain päivänä kävimme Volgan rannalla. Suurimmalla osalla uralisteista tuntuu olevan kummallisia perversioita Volgaa kohtaan. Minä upotin sormeni Volgan liejuun, mutta yhden meistä oli päästävä seisomaan jääkylmään jokeen ja vielä monta kertaa. Onhan se ihan näyttävä joki, jonka mukaan on nimetty esimerkiksi taideteoksia, muitakin kuin tämä blogi. Katselimme myös muita nähtävyyksiä niin kuin paikallisen kremlin, mutta museoihin emme tällä kertaa ehtineet, vaikka onnellisen lapsuuden museo houkuttelikin nimellänsä.

Otimme tatuoinnit Serjožan kanssa. Omakseni tuli tataarin Ә-kirjain. Olin päättänyt sen jo monta päivää aiemmin. Onhan se matkamuisto täältä sitten, kun pääsen pois. Tataarimaa on paikka, jossa olen sitten asunut pisimpään ulkomailla ja jollain tavalla ajatellen perustutkinto-opiskeluni ainoa vaihtokohde. Ә on aika leimallinen merkki kielessä. Lisäksi sen voi katsoa liittyvän myös fonetiikkaan, jota olen opiskellut iät ja ajat. Lopulta se on myös kannanotto siihen, että tulin tänne opiskelemaan tataaria ja turkologiaa, mitä en oikeastaan täällä tee. Tatuoinnin piti alun perin olla vähän pienempi ja vähän eri kohdassa, mutta taiteilija oli sitä mieltä, että se on ideaalinen ehdottamallansa tavalla. Ei kai siinä auta vastaan sanoa, ja on se aika hieno. Seera sen sijaan pohti pitkään ja hartaasti ja pyöritteli useita eri vaihtoehtoja, joista yksi oli tataarin opettajani nimi. Lopulta hän päätyi ottamaan kansankiihottajan Jannesaarikiven (kirjoitusasu epävarma) ennen julkaisemattoman etymologian. Kyseessä on primäärijulkaisu, joten siihen viittaamisessa voi tulla ongelmia, kun se on opiskelijan ulkoreidessä eikä vaikka jossain kirjassa.

Öisin, päissänsä ja hyvässä seurassa tulevat parhaat ajatukset. Elli vaihtaa nimensä Alsuksi ja minä siitä innostuneena Persläpi Әфәндеksi. Riun mielestä jonkin laulun kuultuansa ei voi muuta kuin makaa emptynä floorilla. Minulle selvisi, että keetissä on säveloppositio. Yleensä viereiset kansat ovat nimittäneet toisiansa suunnilleen persläveksi, mutta keetit ilmeisesti käyttävät selkupeista sanaa, joka tarkoittaa selkupissa ’ystävää’. En myöskään ole koskaan kuunnellut yhtä paljon ja hyviä kommunistijohtajien puheita kuin viime viikon öinä lattiallani. Piti pitää äänenvoimakkuus matalana, etteivät naapurit kuule kaikkea.

Toverini poistuivat lauantai-iltana Moskovaa kohti. Täältä on muutama kilometri matkaa rautatieasemalle, mutta kaikki sujuu nykyään helposti, kun opin lataamaan Überin viime viikolla. Sairastuin välittömästi heidän poistuttuansa, mutta onneksi huominen tunti on peruttu, niin kuin jotkin tunnit silloin tällöin ovat. Seuraava ohjelmanumero olisi tiistai-illan tataarin tunti, jolta en millään kehtaisi olla pois, koska se olisi kolmas poissaolo putkeen. Nyt desinfioin itseäni ja yritän pitää itseni lämpimänä. Joka paikkaan sattuu. Täytyy varoa, ettei käy vanhanaikaiset, koska kuume ja pohmelo ovat huono yhdistelmä. Jos tämä teksti vaikuttaa houreiselta, se luultavasti on. Kuulin huhua, että joku on taas keksinyt minulle alibin, jonka mukaan olisin ollut kipeä viime viikolla. Kiusallista olla oikeasti kipeänä sen jälkeen, mutta saavathan ihmiset oikeasti kaikkia jälkitauteja tai tauti voi kestää pitkään. Sitä paitsi oikeastaan en valehdellut kellekään, jätin vain kieltämättä ja myöntämättä väitteen kysyttäessä. Tai sitten voisin olla rehellinen, koska ei kai täällä millään ole mitään väliä. Jos vaikkapa taloustieteen opettaja potkii minut pois kurssiltansa, niin en välttämättä jää murehtimaan sitä pitkäksi aikaa.

Lisäyksiä: Päätimme lattialla myös esimerkiksi sen, että Riku kirjoittaa gradunsa piktogrammein, Seera jokelluksella, Elli kodaveren kielellä ja minä Agricolan kielellä.

Oikaisuja: Serjožan kengät eivät kastuneet Joškar-Olassa.

Viime viikon turkologian tunnit oli peruttu. Ihan niin kuin toissa viikonkin. En tiedä, mistä muut saavat tiedon näistä poikkeuksista, mutta minä en ainakaan saa mistään. Voiko niitä poikkeuksiksi edes sanoa, sillä kyseiset tunnit on peruttu suunnilleen yhtä usein kuin ne on järjestetty. Vaikka lukujärjestykseni mukaan torstain koulupäiväni kestää yksitoista tuntia, se ei kai ole kertaakaan kestänyt niin kauan keskeytyksettä. Myös laulutunti oli peruttu viime viikolla. Järjestetyt tunnit ovat usein eri paikassa kuin on ilmoitettu. Ensi viikolla tänne tulee tovereita Suomesta. Voi olla, että otan mallia paikallisten aikataulukäsityksistä ja jätän ilmoittamatta saapumatta jollekin tunnille.

Minun piti mennä sunnuntaiksi Šupaškariin, mutta en mennyt, koska en saanut passiani takaisin, vaikka sen väitettiin olevan mahdollista. Ilmeisesti viisumi on jossain liimausvaiheessa, tai ainakin tuntuu, että sille on oikea syy, etten voinut saada sitä nyt. Hassua, koska toimistossa minulle luvattiin, että saan sen neljässä viikossa. Kohta on kulunut viisi viikkoa siitä, kun jätin sen toimistoon. Se, että passeja voi yleensä käydä hakemassa toimistosta tarpeen tullen ja palauttaa ne matkan jälkeen viittaa minusta siihen, että ne lojuvat siellä kuukausia tyhjänpanttina. Sain viikolla kuulla, että minun olisi pitänyt pitää neljänkymmenenviiden minuutin esitelmä Tšuvassiassa. Siinä mielessä ei harmita, etten päässyt. Minulla kyllä olisi jonkinlainen esitelmärunko valmiina, sillä minun piti pitää esitelmä suomen kielestä turkologeille viikko sitten, mutta sittemmin kaikki kurssin tunnit on peruttu. Eihän tästä tule mitään. Ehkä suoritan vain ne venäjän kurssit ja saan jonkin opintopisteen.

Yliopistossa on ollut käynnissä remontti koko opiskeluaikamme. Nyt remontti on meidän kerroksessamme. Koskaan ei voi tietää, missä huoneessa on sen verran tilaa, että tuntimme saadaan järjestetyksi. Samalla kolmannen kerroksen käymälä ja pohjakerroksen narikka ovat aloittaneet toimintansa. Perjantaina vieraskielisen venäjän laitoksen johtaja tuli käymään tunnillamme ja raivostui siitä, että meillä oli takit mukana luokassa. Yliopiston sääntöjen mukaan ulkovaatteet pitää kuulemma jättää narikkaan, varsinkin nyt, kun se toimii. Kukaan ei ollut kertonut tällaisesta käytännöstä, vaikka minulla on ollut takki mukana luokassa joka kerta. Hämmästyin tilannetta niin, etten huomannut kysyä, missä nämä säännöt ovat luettavissa. Minulta on varmasti jäänyt paljon muutakin tärkeätä pimentoon. Ehkä ensi kerralla.

Asuntooni pyrkii välillä outoa porukkaa. Joskus ovikello tai -puhelin soi, vaikka harvoin odotan tänne vieraita. Kerran tänne tuli joku kauppaamaan jonkinlaista eläkerahastohommaa. Se, mitä hän eniten epäröi, tuntui olevan, että olenko vähintään kaksikymmentäseitsemänvuotias, koska näytän kuulemma nuoremmalta. Se on varmaan tämä reuhka. Saman huomaa kaupoissa, joissa kysytään täällä paperit useammin kuin Suomessa. Joka tapauksessa häiskälle tuli kiire pois, kun kävi ilmi, etten ole Venäjän federaation kansalainen. Aiemmin joku mummo oli vakuuttunut siitä, että tässä asunnossa asuu Šarov. Yritin selittää, että ei kyllä asu Šarov vaan minä asun enkä minä ole Šarov. Lopulta hänkin uskoi sen. Täällä on myös kummallinen puhelin, joka soi silloin tällöin. En yleensä vastaa siihen, mutta kerran yritin vastata, koska sen soiminen ei lakannut. Sieltä ei kuulunut mitään.

Täällä on jonkin verran turkkilaisia. Miltei kaikki heistä tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyllä ihmisen täytyy opiskella turkkia eikä ainakaan tataaria, koska se on rappioturkkia. Ihme porukkaa. Muutama heistä on aivan hyviä tyyppejä, ja he suhtautuvat mielenkiinnolla erilaiseen kielimuotoon. Suurin osa opettajista sen sijaan vaatii käyttämään ”oikeata venäjää”, joka on kai lähinnä semmoista, jota yläluokka puhuu jossain tuhannen kilometrin päässä. Venäjäksi on sitä hienompaa, mitä vaikeammin ja polveilevammin osaa sanoa jonkin asian. Myös tieteelliseen rekisteriin kuuluu deverbaalisten substantiivien ylenmääräinen käyttö. Suomeksi samaa nimitetään joskus substantiivitaudiksi ja se on huonoa kieltä.

Kävimme katsomassa KHL:ää suomalaisten kesken. Paikalla oli jostain syystä myös pari italialaista. Vastakkain olivat paikallinen joukkue Ак барс ja jokin pellesirkus nimeltä Йокерит, joka meni vieläpä voittamaan ottelun. En juuri seuraa urheilua, koska se on vähän omituista puuhaa, mutta jos seuraisin, seuraisin varmaan KHL:ää. Se oli ihan virkistävää katsottavaa. Nyt minulla on uusi pipo, jossa on Ак барсin tunnus.

Motivaationi käydä venäjän kursseilla vaihtelee. Kerrattakoon sen verran, että opiskelen täällä lähinnä venäjää, vaikken tullut tänne opiskelemaan venäjää vaan paikallista kieltä ja turkkilaista kielitiedettä. Tänne tulee suomalaisia tovereita tiistaina, ja voi olla, että pidän henkilökohtaisen syysloman loppuviikosta. Täällä ei sellaista muutoin vietetäkään. Perjantaina pitäisi kyllä pitää esitelmä, mutta niin olisi pitänyt pitää kahtena edellisenäkin perjantaina. Meitä yhdistää tovereitteni kanssa innostus kielitieteisiin ja olueen, mutta kurssit, joille osallistun, ovat lopulta aika kaukana tieteestä. Voi olla, että olut vie voiton. Joskus joillain venäjän tunneilla vain miettii, koska ne päättyvät. Suurimmassa osassa on sinänsä ihan mielekästä asiaa, mutta välillä tuntuu siltä, että edes opettaja ei keksi, minkä takia me istumme kurssilla. Viime viikon kommunikaatiotunnilla sanoin täsmälleen kolme sanaa, jotka olivat великая отечественная война. Yleisesti ottaen opetuksen taso on täällä aivan hyvä ja opettajat tietävät, mitä tekevät, mutta joka kerta ei mene ihan nappiin.

Olen opiskellut tataaria läsnäoloa vaativalla kurssilla kuukauden. Osaan nyt sanoa sentään jotain ja esittäytyä ja kysellä arkaluontoisia kysymyksiä, kuten ikää, työpaikkaa ja nimeä. Olen myös edennyt verkkokurssilla. Joiltain venäjän kursseilta tulee vain aivan tajuttomasti kotitehtäviä, minkä takia tataarille ei jää aikaa niin paljon kuin olisi tarpeen. Käyn myös turkin kurssilla, mutta olen ollut oppimisen kannalta mielekkäällä turkin tunnilla vain kerran, koska useimmiten tunnit on peruttu tai yhdistetty johonkin superosaajien tuntiin. Silloin ymmärsin tekstistä muutaman sanan tataarin tai hauskasti romanian pohjalta. Joka tapauksessa tataarin oppimiseni etenee vähän turhan hitaasti. Olisi hyvä olla käytännön alkeiskurssin lisäksi teoreettisia kursseja, mutta ei semmoisia ole tarjolla. Jos olisi, jättäisin varmaan vähän venäjää pois. Toisaalta en halua jättää venäjän kurssejakaan kesken, koska nyt on tarjolla lähinnä niitä.

Minusta on tuntunut täällä välillä, että venäjän taitoni on ennemmin rapistunut kuin kehittynyt. On sen sujuminen ennenkin ollut vähän päivästä kiinni, mutta joillain tunneilla on välillä tuntunut siltä, etten osaa sanoa yhtään mitään. Varsinkin elokuvatunneilla on joskus vaikeata, koska en erota suomalaistenkaan elokuvien henkilöhahmoja toisistansa, koska kaikilla on sama nimi ja kaikki näyttelijät ovat samannäköisiä. Muutenkin elokuvien katsominen on aika usein tylsää. Ei täällä tietenkään sentään mitään Hollywoodia katsota, mutta jos vireystila on vähänkin alhainen, niin näittenkin elokuvien aikana alkaa miettimään joitain ihan omia juttuja ja seuraavaksi huomaa, että pitäisi vastata kysymyksiin siitä, mikä on ulkoavaruuden ja naisen aseman merkitys suojasäähän sijoittuvan elokuvan henkilöille.

Käymme erään toverin kanssa Jekaterinburgissa joulukuussa. Ajatus lähti ilmoille kaljapöhnässä vähän yli viikko sitten, minkä jälkeen kyseinen toveri ilmoitti seuraavana päivänä ostaneensa junaliput. En ole koskaan käynyt Jekaterinburgissa paitsi muistaakseni kerran rautatieasemalla, kun olin matkalla kauemmas. Uralin takana kuulemma asuu sivistymättömiä ihmisiä, jotka eivät osaa puhua venäjää kunnolla, ja siksi on kyseenalaista, kuuluvatko he edes samaan kansaan. Jotenkin näin sanoi elokuvakurssin opettajamme yhteen elokuvaan liittyen, jossa pietarilainen sivistyneistön edustaja ja jekaterinburgilainen juntti kohtasivat. Saatoin kärjistää vähän, mutta ajatus on sama. Toki minun pitäisi saada passini takaisin ennen joulukuuta, tai muuten en lähde minnekään.

Venäläiset ja muut venäjäläiset puhuvat yleensä venäjää jollain tavalla erityisen luontevasti, nopeasti ja kieliopillisesti oikein. Se on erikoista, koska ainakin minun piti joskus ponnistella huomattavasti, jotta olisin voinut puhua suomen yleiskieltä ollenkaan luontevasti. Nyt olen kehittynyt siinä, varmaan siksi, että olen enemmän tekemisissä ulkomaalaisten suomea puhuvien kanssa, joitten kanssa keskustellessani pyrin valitsemaan käyttämäni rekisterin sen mukaan, mikä on kulloisenkin keskustelukumppanin kielitaidon taso. Suomessa tuntuu olevan erityisen vähän sellaisia tilanteita, joissa pitäisi puhua yleiskielen normien mukaan. Luulen, että sen takia suomalaisten puheen rakenne usein hajoaa niinkutteluun ja kesken jääviin lausumiin, mutta Suomessa se ei yleensä haittaa niin paljon. Täällä se olisi varmasti matalan koulutustason merkki. Näillä on kuulemma koulussa sellaisia kokeita, joissa täytyy lukea ääneen teksti mahdollisimman ripeästi. Joku ottaa aikaa ja laskee luetut sanat. Siksi kai ihmiset pystyvät lukemaan erittäin vauhdikkaasti tekstejä, joista he ymmärtävät itse tuskin sanaakaan. Tämän huomaa missä tahansa konferenssissa, johon osallistuu ihmisiä Venäjältä.

Ostin kengät. Täällä on semmoinen liike kuin Стокманн, jossa oli alennusmyynti, joka kulki nimellä сумасшедшие дни, mielipuoliset päivät. Kallista se oli silti kuin mikä. Vielä ei ole talvikenkäkeli, vaikka pari viikkoa sitten alkanut säitten kylmeneminen viittasi siihen suuntaan. Nyt keskellä yötä on kolme astetta, mutta päivisin voi olla yli viisitoista. Se hankaloittaa pukeutumista.

En ole kirjoittanut aikoihin. Se johtuu siitä, että vaikka aluksi ei ollut mitään tekemistä paitsi käydä välillä seisomassa jonossa, nykyään tekemistä on väljännäköisestä lukujärjestyksestäni huolimatta aivan riittävästi. Miltei kaikilta venäjän kursseilta tulee kotitehtäviä, joiltakin aika laajoja. Elokuva- ja kirjallisuuskursseja varten täytyy kirjoittaa esseitä suunnilleen joka toinen viikko. Se on hauskaa siinä mielessä, että en ole kirjoittanut vastaavista aiheista esseitä suomeksikaan varmaan lukion jälkeen. Ural-altailaisen kielellisen yhteyden kurssille täytyy myös tehdä esitelmiä noin kahden viikon välein. Viime viikolla puhuin uralilaisten kielten jaottelusta ja tällä viikolla puhun suomen kielestä. Jokaisen kurssilaisen oli valittava yksi uralilainen kieli, mutta suomi päätettiin minulle minulta kysymättä. Ei se haittaa, kyllä siinä on kerrottavaa. Minulta halutaan sillä kurssilla aina mielipide johonkin uralilaisia kieliä käsittelevään kysymykseen.

Laulukurssi on juuri sitä, mitä pelkäsin, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hoilotan muitten mukana ja luotan siihen, ettei poikkeava äänialani häiritse muita ihan liikaa. Lauluista suosikkini on toistaiseksi ollut vanha tuttu Голубой вагон. Jokainen laulutunti alkaa äänenavauksella. En ole tottunut sellaiseen. Ehkä osaan laulaa kurssin päätyttyä. Opettaja sanoi, että jos kaikki menee kunnollisesti, kurssin loppusuorituksena on esiintyä kuorona oikealle yleisölle, mutta jos kaikki ei mene kunnollisesti, niin sitten niin ei tehdä. En ole varma, mitä haluan.

Sanomalehtitekstien kurssi kuulostaa aiheena mielenkiintoiselta ja hyödylliseltä, mutta kurssin opettaja vihaa opettamista ja opiskelijoita. Tieto perustuu omiin päätelmiini. Kotitehtävien tekijät haukutaan viikottain huonosti tehdystä työstä, sanojen merkityseroista kysyttäessä suututaan, että eikö teillä muka ole sanakirjaa ja jos on, niin käyttäkää sitä. Samaan aikaan opettaja aukoo siitä, että hän joutuu sillä kurssilla puhumaan vain itsensä kanssa. Henkilö ei varsinaisesti kannusta keskusteluun. Hänen on myös mahdotonta lähettää sama sähköposti kaikille osallistujille, koska se vie liikaa aikaa. Sen sijaan hän lähettää kotitehtäväsähköpostiviestin yhdelle opiskelijalle, joka edentää sen muille. Kerran opettaja epäonnistui tässä vaativassa tehtävässä ja haukkui sen jälkeen tunnilla opiskelijan sähköpostin. On kuulemma pöyristyttävää ja ei ole koskaan ennen käynyt näin ja vika on vastaanottajan sähköpostissa eikä ainakaan hänessä itsessänsä. Kyseinen tunti on viikon kohokohta.

Kävin viime viikonloppuna Kyöstin kanssa Bolgarissa. Se on tässä aika lähellä, muutaman tunnin laivamatkan päässä oleva Unescon perintökohde. Siellä on moskeijoita ja kirkkoja ja kiva museo. Laiva lähti kätevästi sunnuntaiaamuna kello kahdeksan Kazanin jokisatamasta. Sitten mentiin Volgaa pitkin pienellä purkilla kaksi ja puoli tuntia etelään päin. Päästyämme perille menimme museorakennukseen, jonka pohjakerroksen kierrettyämme menimme liukuportaat ylös. Eräs täti juoksi peräämme ja kysyi lipuistamme. Ei meillä ollut. Menimme viereiset liukuportaat alas ja pulitimme 200 ruplaa päästäksemme ensimmäiset liukuportaat takaisin ylös. Museossa oli kaikkea hauskaa: vanhaa roinaa bolgaarivallan ajalta, vanhoja ja uusia karttoja ja vanhoja arabialaisin kirjaimin kirjoitettuja tekstejä. Kävimme parissa moskeijassa ja leipämuseossa. Museon eteistila oli täynnä väkeä. Näytti siltä, että paikalla oli koululaisryhmä tai vastaava. Itse leipänäyttelyssä ei ollut yhtään ihmistä; sen sijaan sieltä tepasteli kissa, joka jäi pällistelemään tungosta. Se taisi todeta, ettei siihen väenpaljouteen sovi, ja jäi seisomaan aloillensa. Tuli mieleen, että on varmaan ollut työlästä kaivertaa hautakiviin koukeroisia arabialaisia kirjaimia. Bolgarin kahviloissa kuuli paljon paikallista kieltä.

Lähdimme kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Laivan lähtöön piti olla vielä puolisentoista tuntia, mutta kävimme katsomassa, onko ehkä muita vuoroja Kazaniin. Sattumalta laiturilla kellui laiva. Kysyin joltakulta partaiselta ukolta, pääseekö kyytiin, jos haluaa Kazaniin. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että se lähtee vähän myöhemmin, mutta kyllä sinne voi mennä. Menimme sisään. Rahastaja tuli keräämään rahaa ja varmisti vielä, että Kazaniinhan me olimme matkalla. Laiva lähti ja pysähtyi puolen tunnin kuluttua jollekin asemalle. Laivassa oli kylmä kuin faan. Saatoin silti nukahtaa ja herättyäni laivan akkunasta näkyi tuttu maisema, nimittäin se paikka, josta olimme tunti sitten lähteneet. Niin, olimme taas Bolgarissa ja pian laiva lähti takaisin tulosuuntaansa. Ihmettelimmekin, kun kaikki muut matkustajat olivat poistuneet tuntemattomaksi jääneelle laiturille. Ainakin kuljimme Volgaa pitkin hetken tarpeiksi. Se on ihan hyvä, koska laivaliikenne loppunee tältä vuodelta piakkoin, ellei se ole jo loppunut.

Laivassa oli uskomattoman kylmä. Siitä viisastuneena otin lämpimän takin käyttöön. Lämpötila on siitä lähtien pysynyt kymmenen asteen tuntumassa. Minun pitäisi ostaa talvikengät, mutta en tiedä mitään kenkien ostamisesta. Jalkanikin ovat eri kokoa. Aion vetkutella siihen asti, että pakko sanoittaa kenkätarpeeni.

Varmaan puolet opiskelijoista on ollut sairaana viime aikoina. Minulla oli torstaina niin vetämätön olo, että ajattelin taudin saavuttaneen minutkin. Olin koulussa kaksi luentoa mutta jätin loput neljä suosiolla väliin ja menin kotiin nukkumaan. Nukuin noin kaksitoista tuntia kahdessa osassa (3,5 + 8,5) enkä ollutkaan sairas. Olisin kyllä mielelläni nukkunut lisää. Nytkin kello on puoli kolme ja huomenna on koulupäivä, joka onneksi alkaa vasta kahdelta, mutta tällaiseksi tämä usein menee, kun ei ole aikataulutettuja velvoitteita. Keskiviikko pilaa viikkoni, koska silloin täytyy olla paikalla puoli yhdeksältä. Yleensä pusken väkisin sumun läpi takaisin nukkumaan. Torstaisin saattaa ärsyttää, jos väsyttää.

Minun pitäisi käydä Šupaškarissa eli Tšeboksaryssa eli Tšuvassian pääkaupungissa loppukuusta. Siellä on jonkinlainen kielifestari, johon minut halutaan puhumaan suomesta. En ole vielä hankkinut lippuja, koska sitä ennen haluan olla varma siitä, että minulla on passi, jota minulla nyt ei ole, koska se on yhä ulkomaalaisasiain toimistossa. Sitä seuraavalla viikolla tänne uhkasi tulla muutama toveri suoraan Suomesta. En tiedä, mitä siitä tulee, lähinnä opiskelun kannalta. Minulle on epäselvää, kuinka paljon täällä voi pitää omaa lomaa. Kyllä sen sitten huomaa.

Olen törmännyt kummallisiin kieliasenteisiin. Yksi turkkilainen opiskelija sanoi minulle, että minun kannattaisi opiskella mieluummin turkkia kuin tataaria. Yritin sanoa hänelle, että oikeastaan käynkin turkin kurssilla täällä, kun sellainen sattui tähän sopivasti. Hän oli kovasti sitä mieltä, että turkki on ”основной язык” ja muut turkkilaiset kielet sen murteita. Tataari on sekoitus venäjää, tataaria ja turkkia. Turkki on puhdas kieli, sitä tulee opiskella. Samaa mieltä hän oli siitä, että venäjä on puhdas kieli ja основной язык ja muut slaavilaiset kielet sen murteita. Siihen sanoin, että ei se nyt taida mennä ihan niin vaan venäjä poikkeaa kaikista slaavilaisista kielistä monessa suhteessa eniten, koska siinä on niin iso vieras vaikutus. Olisin kyllä halunnut tietää, mitä mieltä tämä opiskelija on turkin arabialaisista ja persialaisista lainoista, mutta sen selvittäminen jää toiseen kertaan. Ärsyttävää mutta samalla mielenkiintoista kuulla omasta ja tieteellisestä näkökulmasta noin järjettömiä juttuja ihmiseltä, jonka pitäisi tietää näistä jutuista jotain.

Tapasin myös sen ihmisen, joka halusi auttaa minua tataarin oppimisessa. Hän kyseli paljon kaikenlaista Suomesta mutta sanoi myös, että kantaturkkilaiset ovat tulleet tänne ja kaikkialle lännestä ja sen huomaa siitä, että tätä kyseistä henkilöä on joku sanonut italialaisen näköiseksi. Turkkilaisten tulokulmasta on tehty tutkimuskin, mutta se on kuulemma julkaistu vain tataariksi, eikä se siksi ole saavuttanut maailmanlaajuista suosiota. Muun muassa sen takia henkilö opiskelee vieraita kieliä, että hän voisi kääntää mainitun tekstin näille kielille.

Monet venäjän opettajat ovat selvästi sitä mieltä, että vain venäjän korkea rekisteri on oikeata kieltä. Emmehän halua puhua niin kuin kylästä tulleet mummot, jotka eivät redusoi vokaaleja ”oikein”. Vain kouluttamattomat ihmiset käyttävät sellaisia vääriä muotoja kuin чё tai чёрное кофе. Minua oikeastaan kiinnostaisi tämmöinen kieli aika paljon enemmän. Nyt me opimme sellaista kielimuotoa, jota käyttävät ”sivistyneet ihmiset”, eivät kadunmiehet tai kylien mummot. Opettajatkin tietävät sen, mutta sen sijaan, että tuotaisiin esiin eri rekisterien käyttöyhteyksiä tai käytäisiin läpi, mitä kielessä oikein on tapahtunut, kun matalasti koulutettu henkilö tilaa чёрное кофеn, meille sanotaan, että kyllä pitää redusoida kunnollisesti, vaikka täälläkään kaikki eivät tee niin, tai kehottavat jopa ohjeistamaan чёрное кофеn tilaajaa puhumaan oikein. Jälkimmäisin ei ehkä ole kovin tosissansa sanottu mutta antanee kuvan asenteista.

Toissa viikon torstaina oli ainoana ihmisenä menossa turkin tunnille. Opettaja löysi minut käytävältä hortoilemasta ja kysyi, eikö muita ole tulossa. Sitten hän piti minulle erittäin lyhyen yksityistunnin ja totesi, että jos minä olen ainoa, niin sitten ei kyllä pidetä tuntia ollenkaan. Silti hän käski seurata itseänsä. Menimme mutkan kautta johonkin turkologien huoneeseen, jonne tuli vielä toinenkin turkin opettaja. Minun opettajani esitteli minut toiselle turkiksi turkin opiskelijana. Toinen kätteli minua ja puhui pelkkää turkkia. En tietenkään ymmärtänyt sanaakaan, koska olin käynyt kahdella turkin tunnilla sitä ennen. Ensimmäisellä katsottiin, miten vokaaliharmonia toimii ja toisella meidät yhdistettiin johonkin ryhmään, jossa kaikki olivat äidinkielisiä jonkin turkkilaiskielen puhujia. Taso oli aika kova. Minulle kuitenkin kaadettiin kahvia ja syötettiin suklaata. Minulta kyseltiin kaikenlaista. Se oli ihan mukavaa, mutta sitten opettajien pitikin mennä johonkin kokoukseen, ja kovalla kiireellä sain loput heidän suklaastansa ja kertakäyttökahvikuppini mukaan ja minut istutettiin käytävälle. Turkin opettajat tuntuvat olevan vieraanvaraista väkeä.

Tataarin kurssit ovat alkaneet. Käyn viimein kahdesti viikossa iltaisin opiskelemassa yliopistossa. Sain myös verkkokurssin tunnukseni toimimaan. Kurssilla on erittäin vaihtelevatasoista porukkaa, ja tahti siellä on hidas. Italialainen toveri opiskelee toisella tataarin iltakurssilla, ja siellä ollaan paljon edempänä, vaikka kurssit ovat vasta alkaneet. Ymmärrän toki sen, että koska kurssi on tarkoitettu kaikille, siellä ei edetä samaan tahtiin kuin vaikka Turun yliopiston kielitieteilijöille tarkoitetuilla kielten kursseilla. Siksi on hyvä, että sain sen verkkokurssin. Läsnäoloa vaativalla kurssilla on liikaa osallistavaa toimintaa omaan makuuni. Koko ajan täytyy kysellä tuntemattomilta kuulumisia, ja minusta tuntuu, että kaikki muut osaavat toistensa nimet enkä minä kenenkään. Se on ihan tuttua, mutta Suomessa se ei niin paljon haittaa, koska siellä ei onneksi puhutella juuri ketään nimeltä. Se on ehkä yksi asia, jota kaipaan.

Hain muuten läpällä kevääksi opetusharjoitteluun Kiovaan. Näyttää siltä, että olen ainoa hakija, joten voi olla mahdollista, että minua kannattaa etsiä sitten sieltä.

– – –

Kirkkoslaavin opettaja ei ole vastannut viestiini, joten en yrittänytkään mennä sinne. Olisihan se ollut hulluun aikaan. Turkkia on joka kerta eri paikassa, tai sitten sitä ei ole ollenkaan.   Ehkä viimein lopullinen lukujärjestykseni näyttää tältä. En minä tasapainoisista aikatauluista tykkääkään.