Joulukuu on mennyt varsin ripeään. Kohta on jouluaatto, enkä tietenkään ole hankkinut esimerkiksi lahjoja kenellekään, mutta onneksi miltei kaikki lahjan arvoiset ihmiset asuvat kaukana Tataarimaasta. Se lisää minulle muutaman päivän. Mietin aiemmin, että vietän joulun yksin asunnossani ja kirjoitan vaikka gradua, mutta niin ei taidakaan käydä. Luokseni on tulossa valtava kansainvälinen seurue laittamaan lasagnea. Hiljattain saamani tiedon mukaan myös Aygöl-opettaja on tulossa pitämään viimeisen venäläisen elokuvan kurssin tunnin luokseni samaan tilaisuuteen. Suosioni perustuu siihen, että minulla on asunto ja asunnossa uuni. Myös asuntolassa voisi tehdä sapuskaa, mutta kukaan ei halua olla siellä, ja sitä paitsi siellä ei saa ryypytellä. Asuntoni on erittäin tilava yksin asuvalle, mutta kun paikalle tulee yli kymmenen ihmistä, voi tulla ahtaampaa.
Lähdimme Suomen itsenäisyyspäivänä junalla Jekaterinburgiin ja olimme siellä maanantaihin. Alun perin matka oli Kyöstin känninen ja vain minulle esitetty ajatus, joka lähti hiljalleen laajenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoitti hankkineensa liput. Sitten väki alkoi kiinnostua matkasta yhä enemmän, kunnes lopulta meitä lähti kymmenen henkeä Kazanista ja yksi Pietarista. Jengin kansallinen koostumus muodostui seuraavaksi: neljä suomalaista, kolme brittiä, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kannattaa käydä Jekaterinburgin Jeltsin-keskuksessa. Siellä on hieno museo. Kävimme myös Vysotski-museossa ja Euroopan ja Aasian rajalla. Jekaterinburg oli muutenkin ihan hauska, vaikka kaikki eivät arvostaneet sitä yhtä paljon. Muka liian neuvostoliittolainen mesta.
Viikon päästä siitä jotkut reippaat olivat varanneet mökin jostain korvesta. Siellä meitä oli varmaan parikymmentä henkeä, suurin osa tuttuja ulkomaalaisia ja jossain kohtaa myös satunnaisia venäläisiä. Lähdin matkaan Überillä lauantaipäivänä kolmen muun ulkomaalaisen kanssa. Kenelläkään meistä ei ollut paikan tarkkaa osoitetta, joten taksi jätti meidät metsän laitaan johonkin kylämäiseen asutuskeskittymään. Arvasimme suunnan, joka osoittautui vääräksi. Palasimme ja arvasimme uudestaan. Kaksi suomalaista, italialainen ja mongoli lähtivät metsään, ja ihme kyllä kaikki palasivat. Kävelimme suunnilleen viikon noin seitsemänkymmenen asteen pakkasessa löytääksemme perille. Onneksi mukanamme oli mongolisoturi, joka viinan voimalla ampui jousellansa vastaan tulleet sudet ja karhut, jotka söimme raakana pysyäksemme elossa. Lopulta löysimme paikan, mutta se oli aidattu. Italialainen kusetti aitaa niin, ettei se edes huomannut, että ohitimme sen. Sitten pääsimme saunaan.
Paikalta oli varattu meille saunan lisäksi nerokkaasti kaksi mökkiä, joista toinen oli dokaamista ja toinen nukkumista varten. Kävi kuitenkin niin, etten edes nähnyt nukkumismökkiä, koska olin sammunut dokaamismökin lattialle. Heräsin kuitenkin sohvalta. Kukaan ei tiedä, mitä siinä välissä tapahtui. Yritimme aamulla tilata taksin sinne korpeen, mutta siellä ei ollut tarpeeksi kenttää. Kävelimme metsän laitaan, johon onnistuimme saamaan yhden taksin. Siihen ahtautui kuusi matkustajaa, mutta kuljettaja kieltäytyi viemästä meitä kaupunkiin siitä huolimatta, että joku meistä lupasi maksaa mahdollisen sakon. Hän vei kuitenkin osan porukasta lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kenttää oli. Päästyämme kaupunkiin menin kotiin ja nukuin vielä noin vuorokauden.
Kaiken tämän välillä olivat myös kurssien loppukokeet. Emme tienneet sitä vielä silloin, kun hankimme liput Jekaterinburgiin. Kiirettä on siis pitänyt viimeiset viikot, mutta nyt kaikki on suoritettu. Täällä on siitä kumma systeemi, että kurssit jatkuvat vielä arvosanan saamisen jälkeen. Huomaa, että ollenkaan kaikkien motivaatio ei ole parhaalla tolalla siinä vaiheessa. Median kielen viimeisellä tunnilla ei tainnut olla yhtäkään ihmistä. Kokeet täällä suoritetaan siten, että kirjaa saa käyttää ja tovereitten kanssa saa keskustella. Kieliopin kokeen pystyi tekemään kolmena eri ajankohtana jossain päin yliopiston käytäviä, mikä johti siihen, että ensimmäinen suorittajaryhmä sai joiltakuilta venäläisiltä ”oikeat vastaukset”, jotka eivät olleet täysin oikein, ja jakoivat ne kaikille. Koe oli tietenkin jokaiselle sama. Erikoisin oli laulukoe, jollaisen olen aiemmin tehnyt muistaakseni kerran, noin viisitoista vuotta sitten. Piti osata määrätyt viisi venäläistä laulua ulkoa; kyseessä oli ehkä ainoa koe, jossa ei voinut luntata. Sain sata pistettä, mikä on täydet. Sain kaikista muistakin kursseista 90–100 pistettä paitsi median kielestä, josta sain 80. En tiedä, mikä siinä meni väärin, mutta ei kyllä kiinnostakaan.
Väki on alkanut poistua. Eilen lähtivät ruotsalaiset pikku kommunistiystäväni, toissa päivänä eräät englantilainen ja puolalainen. Jotkut lähtivät vielä aiemmin ja saivat silti suoritukset kasaan. Minähän en lähde minnekään, koska vuokrasopimukseni päättyy vasta tammikuun lopussa. Se on ihan hyvä, koska vieraita on yhä tulossa Suomesta luokseni. Heidän kanssansa saatan käydä Šupaskarissa (mar. Šaravar, tat. Çabaksar, ven. Tšeboksary) ja/tai Ižkarissa (tat. Ižau, ven. Iževsk) ja mieluusti jossain udmurttikylässä.
Edellisessä kirjoituksessani mainitsin, että kävin venäläisessä sairaalassa, mitä olen yleensä tottunut välttämään viimeiseen asti. Olin neljä viikkoa sairaana, joten totesin, että ei auta muu. Tämmöinen sairastelu on vähän hankaloittanut opiskelua. En ollut ihan neljää viikkoa poissa mutta joka viikko ainakin jonkin päivän. Juuri sitä ennen pidin vielä lähes täyden viikon omaa lomaa, koska luonani kävi vieraita Suomesta. Sen jälkeen pidin päivän vapaata Jekaterinburgin takia. Ehdin jo huolestua, että en saa suorituksia ollenkaan liikojen poissaolojen takia, mutta ei se vaikuttanutkaan mihinkään. Nyt olen taas nuhainen, mutta se oppitunti, joka on luullakseni viimeinen, järjestetään luonani, joten olen isolla todennäköisyydellä paikalla. Tataarin opiskelu on jäänyt todella valitettavan vähälle kaikkien kiireitten ja poissaolojen takia, mutta sain siitäkin diplomin. Siitä puheen ollen sain viimein myös diplomin Marx-konferenssin kolmannesta sijasta.
Joulu tosiaan lähestyy, mutta täällä semmoista vietetään vasta tammikuussa eikä se ole kovin iso juttu. Uusivuosi on vuoden isoin juhla, ja vaikka tämä on seitsemästoista vierailuni tässä maassa, en ole koskaan ennen viettänyt uuttavuotta Venäjällä. Valko-Venäjällä tosin kävimme Iidan kanssa viime vuodenvaihteessa, mutta se ei ole kaikkien mielestä sama maa. Saa nähdä, mitä täällä tapahtuu. Suunnilleen kaikki jäljellä olevat vaihto-opiskelijat ovat uutenavuonna joko kotimaassansa tai Moskovassa, mutta minulla pitäisi olla silloin täällä parempaa seuraa. Ja jos kaipaa ulkomaalaisia, niin täällä ovat joka tapauksessa eräät kiinalainen ja mongoli, joilla ei ole rahaa lähteä minnekään.
Hauskaa on se, että paikallista kieltä kuulee kohtalaisen usein pääkaupungin kaduilla. Huomioni on moneen kertaan herättänyt se, että vaikka asioin kaikissa virastoissa, sairaaloissa, pankeissa, kaupoissa ja vastaavissa venäjäksi, henkilökunta puhuu erittäin usein keskenänsä tataaria. Välillä järkytän heidän mielenterveyttänsä hyvästelemällä tai kiittämällä tataariksi. Myös yliopistossa henkilökunnan koostumus on aika tataarilainen muuallakin kuin tataarin laitoksella. Venäläisten elokuvien ja virallisten kirjeitten opettaja Aygöl sanoo suoraan ja usein, että hän ei ole venäläinen ja siksi hän voi katsoa opettamiansa asioita ikään kuin ulkopuolelta. Monella muullakin venäjän opettajallamme on erittäin tataarilainen nimi, mutta he eivät ole korostaneet etniteettiänsä samalla tavoin. Kaupungissa on osa ilmoituksista, varoituksista ja pysäköintiohjeista kahdella kielellä ja metrossa kaikki tekstit ja kuulutukset venäjäksi ja tataariksi, useimmat myös englanniksi. Metron žetoninostolaitteessa ensimmäisenä kielivaihtoehtona on tataari. Tietenkin on selvää, että vaikka kielen näkyvyys on täällä täysin eri luokkaa kuin monessa muussa Venäjän kansallisessa tasavallassa, sen asema ei todellisuudessa ole tasa-arvoinen venäjän kanssa.
Kirjoittelen varmaan täältä vielä yhden tai pari juttua, ainakin jonkin loppukoosteen jossain kohtaa. Täältä pitäisi tosiaan jatkaa lähes välittömästi Länsi- ja Keski-Euroopan kautta Ukrainaan, jossa viettänen kevääni. Tästä kohdasta Eurooppaa katsottuna se on aika lännessä. Harkitsen jatkavani näitten kirjoittamista sieltäkin, en kyllä tiedä, onnistuuko se samalla alustalla. Sitä odotellessa toivotan hyvää joulua ja ehkä myös uuttavuotta, jos en kirjoita sitä ennen, niille, jotka näitä vielä jaksavat lukea.
Viimeisimmät kommentit