Kuukausi: heinäkuu 2019

Tässä blogissa olen pyrkinyt esittämään, että suomalainen opiskelija selviää kevyesti kahdesta peräkkäisestä itäeurooppalaisesta vaihto- ja harjoittelukohteesta. Aineistona olen käyttänyt omia tuntemuksiani ja havaintojani, jotka olen litteroinut aika lailla suoraan näille sivuille. Olin lähes vuoden poissa Suomen Turusta, ja nyt on koosteen aika. Seuraa kooste päättyneestä lukuvuodesta jokseenkin kronologisessa järjestyksessä, vaikka välillä aikajärjestyksestä lienee pakko poiketa. Graduni on käytännössä valmis, ja valmistunen elokuussa maisteriksi, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että tämä sivu katoaa TY:n tunnusteni mukana tai sitten ei. Tämä on joka tapauksessa viimeinen teksti tähän osioon. Olen harkinnut jatkavani kirjoittamista ensi lukuvuonna intensiivisestä inarinsaamen opiskelusta, mutta alusta on vielä epävarma. Jos tämä sivu tai käyttöoikeuteni sivulle katoaa, saatan luoda uuden blogin tai sitten keksiä jotakin muuta.

 

 

Turku

 

Olin opiskellut seitsemän vuotta perustutkintoa Turun yliopistossa, ennen kuin lähdin vaihtoon. Lähtöpäätökseen vaikutti ennen kaikkea kaksi asiaa: Iida oli joka tapauksessa lähdössä samana syksynä vuodeksi Unkariin, ja sähköpostilistalle oli tullut mainos, että muun muassa Kazaniin voi mennä opiskelijavaihtoon. Kazan on Tatarstanin pääkaupunki, ja muista vierailemistani Volgan alueen pääkaupungeista poiketen siellä on aika hyvä meininki paikallisen kielen suhteen, tai oli ainakin joskus. Ainakin siellä puhutaan sitä.

 

Tarkoitukseni oli mennä opiskelemaan tataaria ja turkologiaa siksi, että opiskelujeni ja vaatimattomien tutkimusteni painopisteeksi oli muodostunut Volgan–Kaman–Uralin kielialueen (tästedes Volgan alue) uralilaiset kielet. Käytyäni kerran tšuvassin kielen kurssin Turun yliopistossa huomasin, että minulla on jonkinlaiset tiedot miltei jokaisesta Volgan alueen kielimuodosta, ainakin niistä, joilla on oma kirjakieli, mutta tietoni kiptšakkilais-turkkilaisista kielistä olivat selvästi vajaimmat. Tataari on Volgan alueen puhutuin kieli (venäjää ei tietenkään oteta lukuun), joten kyllä kai sitä pitäisi osata. Baškiiria tosin osaan vielä vähemmän mutta ehkä vielä joskus. Samalla ajattelin luoda itselleni identiteettiä Volgan alueen kielten tutkijana kielikunnasta riippumatta. Turussahan on ihan Volgan alueen kielten tutkimusyksikkö, jossa tutkitaan kaikkia alueen kieliä, vaikka se kuuluu suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineen eikun linjan alaisuuteen… Työllisyysnäkymiä enemmän valinnoissani kuitenkin painaa se, että homma on helvetin mielenkiintoista.

 

Tällaisin odotuksin läksin Kazaniin. Sitä edelsi aikamoinen byrokratiamäärä, mikä kuuluu venäjäläiseen tapaan hoitaa virallisia asioita. Välillä tuntui siltä, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä Tatarstaniin ainakaan ajoissa, koska todennäköisesti aina puuttuu leima jostakin paperista. Pääsin sittenkin, eikä edes ottamani HIV-testin todistusta tarvittu mihinkään. Tulipa testatuksi.

 

Asuntohommat piti hoitaa etukäteen. Toivoin saavani oman vuokrayksiön, koska toisinaan Venäjän asuntoloista saa tarpeeksensa. Sain välittömästi tarjouksen eräästä asunnosta. Laskin valuuttakurssin väärin ja totesin, että kyseessä on niin halpa asunto niin hyvällä paikalla, että kyllä se täytyy ottaa vastaan. Todellisuudessa hinta oli arvioimaani nähden noin kolminkertainen, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska sain aika muhkean apurahan. Lisäksi Turun-asuntooni piti tulla kahden jälleenvuokralaisen suoraan Udmurtiasta, mutta lopulta he eivät päässeet tulemaan. Sekään ei haitannut, sillä heillä ei olisi ollut varaa maksaa kahdestaan turkulaisen halvan asunnon vuokraa kokonaan. Sain asumistukea, ja jäin järjestelymuutoksen takia lopulta noin 20 euroa tappiolle koko syksystä.

 

 

Kazan

 

Kahdeksannen vuoden syksy on paras kohta lähteä vaihtoon, niin kuin tiedämme. Lähdin Kazaniin viime vuoden elokuun lopussa ja palasin sieltä tämän vuoden tammi–helmikuun vaihteessa. Verisen paperisodan ja viikon–parin toimettomana odottelun jälkeen Kazanin (Volgan alueen) federaatioyliopistossa järjestettiin infoluento, jossa olin pelkästään ulkomaalaisten venäjän opiskelijoitten kanssa. Aavistelin pahaa, mutta ajattelin, että se saattaa olla kaikkien ulkomaalaisten kieltenopiskelijoitten yhteinen luento. Seuraavalla infoluennolla saimme lukujärjestykset, joissa oli noin yhdeksän paraa venäjää ja nolla paraa tataaria. Ilmoitin luentoa vetävälle opettajalle asiallisesti mutta tyrmistyneenä, että en ollut tullut opiskelemaan venäjää. Hän käski minun mennä johonkin huoneeseen ilmoittautumaan tataarin opiskelijaksi ja käymään tataarin laitoksella. Pääsin sitä kautta kaikille avoimelle tataarin iltakurssille, joka oli työväenopistotasoa eikä varsinaisesti yliopiston kurssi. Ilmoittautumiseen vaadittiin ties mitä papereita ja kopioita valokuvaa myöten. Ilmeisesti ylitin naamarajan, kun pääsin kurssille. Tataarin laitokselta pitkällisesti vongattuani sain turkologian maisteriopintojen lukujärjestyksen. Kävin parilla tunnilla katsomassa, mutta tunnit olivat varsin, tuota, heikkotasoisia. Ainoat turkologian kurssit, joille jäin hetkeksi, olivat arabialaisen kirjaimiston kurssi ja kurssi nimeltä Урало-алтайская языковая общность, joka oli ollut ainoa kurssi, joka vastaisi nimensä puolesta sitä, mitä menin Kazaniin tekemään. Enkä oppinut arabialaista kirjaimistoa.

 

Ulkomaalaisasiainvirasto oli kammottava paikka. Siellä oli aina sadoittain aasialaisia jonottamassa jokaiselle ovelle. Sitten kun sinne sai vihdoin viedyksi kaikki dokumentit, minulta odotuksenmukaisesti vietiin passi. Yleensä Venäjällä vastaavissa tilanteissa passin saa takaisin viikossa tai parissa, mutta Kazanissa sen päällä istuttiin kolme kuukautta. Vanhat viisumimme olivat jo päättyneet, ennen kuin saimme uudet. Venäjällä viranomainen voi kysyä passia vaikka huviksensa. Onneksi niin ei käynyt. Ulkomaalaistoimistosta sanottiin, että jos miliisi eikun poliisi rupeaa ahdistelemaan, voi soittaa johonkin numeroon, mutta en silti ollut vakuuttunut.

 

Asuntoni oli muutoin aivan hintansa arvoinen, paitsi että se taisi olla yltä päältä homeessa. Jossain vaiheessa sairastuin ja sairastin ainakin neljä viikkoa. Kävin lääkärissäkin, mitä en suosittele kenellekään. Asunnossani vierailleet sanoivat, että joko asunto on homeessa tai sitten sen ilmanlaatu johtuu elintavoistani. Asunto oli sopivan kokoinen, ehkä turhankin tilava, mutta se ei oikeastaan haitannut. Oli parveke, jossa saattoi kiskoa tamakkia, televisio, kaasuhella ja -uuni ja kaikkea kivaa. Asunto sijaitsi parin kilometrin päässä siitä yliopiston rakennuksesta, jossa tuntimme pidettiin, joten en tarvinnut joukkoliikennettä. Über oli niin halpa, että sillä pystyi tarvittaessa kulkemaan surutta. Käytin metroa ihan muutaman kerran, kun ulkomaalaiset opiskelijatoverini käyttivät sitä päivittäin. Televisiosta näkyi КХЛ-kanava, joten tutustuin tarkasti itselleni uuteen kulttuurimuotoon.

 

Metrossa oli kolmikieliset kuulutukset. Rahakkeenostoautomaatinkin sai tataariksi. Kaikkien virallisten paikkojen ulko-ovien läheisyydessä oli tekstit venäjäksi ja tataariksi, niin kuin alueen tasavalloissa usein on venäjäksi ja paikallisella kielellä. Kazanissa vastaavaa oli lisäksi monien kauppojen ovissa ja aikatauluissa, linja-autojen määränpäätä osoittavissa valoteksteissä, jopa yliopiston ovessa, jossa luki керү ja чыгу. Kieltä kuuli kaduilla aika paljon verrattuna lähialueitten pääkaupunkien katuihin. Yliopiston tataarin laitoksen lisäksi pankissa ja sairaalassa henkilökunta puhui tataaria keskenänsä ja venäjää minun kanssani, koska olin ulkomaalainen pelle.

 

Luokseni tuli suomalaisia tovereita kolmessa erässä ja udmurttilaisia kerran. Ilmeisesti olemiseni Kazanissa oli hyvä tekosyy tulla käymään ehkä eksoottiseenkin paikkaan. Sijaitseehan Tatarstan alueella, jolla jokainen haluaisi käydä, mutta se on silti sen verran kaukana ja vaivalloisen matkan päässä, ettei sinne jokaisen tule lähdetyksi ilman syytä. Ensin saapuivat Riku, Elli ja Seera muistaakseni lokakuussa. Heidät saa pidetyksi tyytyväisinä istumalla yökausia asunnon lattialla kaljaa juoden, jos välillä käy jossain syömässä. Kävimme tosin päiväretkellä Joškar-Olassa, jossa oli kylmää ja märkää. En käynyt kovin paljon koulussa sillä viikolla. Tovereitten lähdön hetkellä sairastuin ja olin vielä enemmän pois.

 

Seuraava vieras saapui vähän ennen uuttavuotta. Se oli Iida. Hän oli luonani kuukauden päivät, ennen kuin lähdimme yhtä matkaa takaisin Suomeen jotakin kiertotietä. Hieman uudenvuoden jälkeen paikalle saapuivat myös Atte ja minulle entuudestansa tuntematon Saku, jotka halusivat käydä Udmurtiassa. Se saatiin järjestymään, ja menimme neljistämme Ižkarin kautta Bygyyn. Matkalla tapasimme myös suosikkivitsailijani Lušan, joka esitteli ummikoille kaupunkia. Olin itse Bygyssä silloin neljättä kertaa, mutta kukaan matkaseuralaisistani ei ollut käynyt Udmurtiassa kertaakaan. Kieli oli aluksi vähän kankeata, mutta kyllä se sitten jotenkin lähti, udmurtti siis. Lušahan nyt ymmärtää suomeakin sujuvasti mutta kylän mummot eivät. Koodinvaihto yhden mummon osalta oli hillitöntä.

 

Opetus Kazanissa oli ihan korkeatasoista, mutta minulla ei ajoittain oikein ollut motivaatiota panostaa erityisen paljon venäjän kursseihin. Sain silti kiitettävät pisteet kaikista kursseista paitsi yhdestä. Joku saattaisi ajatella, että venäläisissä yliopistoissahan kaikki saavat vitosen jokaisesta kurssista, mutta meidän kohdallamme niin ei ollut asiainlaita. Esimerkiksi kieliopin kanssa sai ihan puurtaa saadaksensa yli 90 pistettä. Sain muuten suoritukseni hyväksytyksi arvosanoja myöten Turun yliopiston venäjän oppiaineen aineopintoihin, kun pyysin, vaikka yleensä niistä saa vain suoritusmerkinnän. Se nosti kokonaisuuden keskiarvon vitoseksi, heh. Tataarinkin opetus oli olosuhteet huomioon ottaen hyvää mutta vain kahdesti viikossa myöhään illalla. Lisäksi pääsin verkkokurssille nimeltä Ана теле ’Äidinkieli’, joka on yllättävän hyvä. Sille sinäkin, hyvä lukija, voinet vain rekisteröityä, ja pääset oppimaan tataaria verkossa. Jätin lopulta tosiaan kaikki turkologiakurssit kesken, koska niitä järjestettiin vähän, miten sattuu, ja olin kuukauden sairaana. Totesin, etten jaksa enää jokseenkin tervehdyttyäni ruveta selvittämään, koska tunteja järjestetään ja mitä pitäisi tehdä. Turkologian maisteriopiskelijat olivat yhtä helposti tavoitettavia kuin salaseura.

 

Pari koulupäivää meni siihenkin, kun kävimme huvin vuoksi suomalais-ruotsalais-englantilais-italialaisessa porukassa Jekaterinburgissa. Se taisi olla useammallekin ensimmäinen kerta venäläisessä junassa. Minulta joskus unohtuu, että maahan pääsee lentäenkin, vaikka olen joskus itse lentänyt sinne ja sieltä pois. Jeltsin-museo oli hieno. Mukana oli myös yksi tuttu, vaihtotoverini Kyöstin toveri Aleksei Pietarista. Hän oli tottunut erilaiseen ilmastoon eikä ollut ottanut veijoja mukaan lähes kahdenkymmenen asteen pakkaseen.

 

Eräs venäjän opettajista oli kansallisuudeltansa tataari eikä peitellyt sitä ollenkaan. Hän oli sitä mieltä, että hän pystyy tarkastelemaan venäläistä kulttuuria ulkopuolelta, koska ei itse edusta kyseistä kansaa. Opettaja tiesi opintoihin liittyvästä ongelmastani ja kysyi, olinko todella niin naiivi, että luulin voivani opiskella vaihdossa pelkkää tataaria. Kai sitten olin. Mordvassakin voi opiskella pelkkää mordvalaiskieltä vaihto-opiskelijana, Udmurtiassa udmurttia, mutta suuressa ja mahtavassa Tatarstanissa ei muka voi opiskella tataaria. Kansallinen häpeä.

 

En kadu sitä, että jäin Kazaniin, vaikken voinutkaan tehdä siellä oikein mitään mielekästä. Kokemus oli enimmäkseen myönteinen. Suurin haitta tietenkin oli se, että minut pantiin opiskelemaan venäjää muitten ulkomaalaisten kanssa. Siitä olisi ehkä voinut nostaa metelin, kun oppimissuunnitelmani oli hyväksytty täysin eikä se sisältänyt kurssiakaan venäjää, mutta tuskin olisin voittanut sillä tavalla mitään. En lopulta tutustunut paikallisiin juuri yhtään, mikä on poikkeuksellista siihen nähden, miten noilla seuduilla yleensä käy.

 

Joskus viime vuoden lopulla sain mainoksen Opetushallituksen hausta ulkomaalaisten yliopistojen suomen kielen opetuspisteisiin ja muualle. Iida olisi joka tapauksessa vaihdossa lukuvuoden loppuun, joten miksi minäkään vetelehtisin Turussa. Mietin jonkin aikaa, minne haen, ja päädyin Kiovaan. Olin hakenut sinne samoihin hommiin viisi vuotta aikaisemmin, mutta silloin en osannut tehdä ansioluetteloa. Olisin saanut muutaman päivän aikaa korjata sen, mutta olin juuri silloin muistaakseni Komissa sähköisten yhteyksien tavoittamattomissa. Tällä kertaa kuitenkin onnisti, sillä olin ainoa hakija ja ensimmäinen viiteen vuoteen.

 

Palasimme Iidan kanssa Turkuun Nižni Novgorodin kautta. Noin viikon kuluttua lähdimme täältä Ruotsin ja Tanskan kautta Hampuriin, jossa järjestettiin uralistiikan kansainvälinen talvikoulu. Sieltä lähdimme junalla Budapestiin ja sieltä Szegediin, jossa Iida silloin asui. Sieltä lähdin junalla Kiovaan.

 

 

Kiova

 

Kiovassa minua oli heti vastassa Turun yliopiston suomen ja sen sukukielten maisteriohjelman opiskelija Lilja. Hän oli suureksi avuksi koko kyseisen rupeaman ajan. Minulla olisi kai pitänyt olla omat lakanat ja vastaavat mukana, mutta kun ei ollut, lainasin Liljalta. Heti asemalta päästyämme menimme kaljalle. Illalla oli aika mennä uuteen kotiini yhden Sergein huoneeseen Kiovan perseeseen. Minulle oli järjestetty semmoinen majoitus vähän kyseenalaisin ehdoin, mutta ainakin se oli ilmainen. Sergeillä oli kaksi kissaa. Lähiössäni oli sentään kauppa, pankkiautomaatti ja pieni kirkko.

 

Kuten tässä blogissa on ennenkin todettu, matkaan luotani Kiovan kansalliseen kielitieteelliseen yliopistoon kannatti varata noin tunti. Ensin piti kävellä lyhyehkö matka pysäkille, sitten valita maršrutka tai linja-auto, jolla mentiin metroasemalle, jolta kuljettiin neljän pysäkin matka, minkä jälkeen vaihdettiin linjaa, mentiin toisella metrolla pysäkinväli ja käveltiin sitten ehkä kilometri. Maršrutka oli joinakin aamuina niin täynnä, että sisään päästäksensä piti tunkeutua puristuksiin ihmisten väliin. Metrovaunut olivat toisinaan niin täynnä, ettei niihin tuntunut fyysisesti mahtuvan. Tällöin jäin suosiolla odottamaan seuraavaa enkä ruvennut uhmaamaan fysiikan lakeja.

 

Yliopiston suomen luokassa oli sinänsä kaikki tarvittava välineistö eli liitutaulu ja liituja, jotka käytin sopivasti loppuun viimeisinä päivinä. Hankalaa oli se, että en voinut hakea avainta itse, koska en ollut kai missään vaiheessa virallisesti yliopistolla. En koskaan saanut yliopiston propuskaa. Jonkun oikean henkilökuntalaisen piti siis aina hakea minulle avain. Joku laitoksen sihteeri tai vastaava ryhtyi luottoavaimenhakijakseni, mutta hänen ollessansa poissa kukaan ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Sitten menin luokan oven taakse opiskelijoitteni kanssa odottamaan, kunnes joku opiskelijoista yhytti henkilön, joka ehkä tiesi, missä avain on, tai oli oikeutettu hakemaan sen.

 

Opiskelijat olivat selvästi parhaita, joita olen koskaan opettanut, mikä toki selittyy osin sillä, että he olivat suomen pääaineopiskelijoita. He osasivat suomen kieliopin kokonaan ainakin teoriassa, mutta käytännön harjoitusta he tarvitsivat selvästi lisää. Yksi opiskelijoista uskaltautui jopa Ifuscoon, mitä on pidettävä riemuvoittona. Moni heistä on tulossa Suomeen suomen kesäkursseille eri kaupunkeihin, osa oli jo ollutkin. Suomen lisäksi opetin udmurttia mahdollisuuksien mukaan kerran viikossa. Kaksi opiskelijaa oppivat urheasti johdollani sen, mitä Марым лесяn ensimmäisillä kappaleilla on tarjota.

 

Gradu eteni jossain määrin hyvin Kiovassa olon aikana. Liljallakin nimittäin oli gradu kesken, ja molemmat olemme ohittaneet tavoitevalmistumisajan jo vuosia sitten. Loimme kahden hengen gradupiirin, joka tunnetaan myös baarigraduna tai gradubaarina. Kirjoittaminen sujuu paljon helpommin, kun on virvokkeita, mutta jostain syystä nyt ei ole. Sain graduni Kiovassa jo varsin lähelle loppuansa.

 

Luonani kävi taas vieraita avaruudesta, peräti kolmeen otteeseen. Toki tapaukset olivat siinä mielessä erilaisia, että en majoittanut vieraita Sergein huoneeseen, vaan menimme jonnekin muualle. Ensin tuli noin viikoksi Iida Unkarista. Asuimme kahdessa hostellissa jollakin keskeisellä paikalla. Söimme paljon sušia (tunnetaan myös ainakin nimillä sushi, sušhi, šušhi ja šuši). Varmaankin mieleenpainuvimpana tempauksena kävimme päiväretkellä Tšernobylissä (tunnetaan myös nimellä Tšornobyl). Kannattaa käydä, sieltä saa säteilymittarit käyttöön. Sitten tulivat vanhempani muutamaksi päiväksi, ja asuimme aivan keskustassa sijaitsevassa Україна-hotellissa. Hämmästelimme oluen hintaa: juottolassa puoli litraa alle eurolla. Sitten tuli Kyösti Kazanista. Asuimme jossakin kellarissa, ja minulle tuli elämäni pahin ripuli. Kävimme käymälämuseossa.

 

Jossakin vaiheessa päätimme Iidan kanssa hakea Saamelaisalueen koulutuskeskukseen Inariin vuodeksi opiskelemaan inarinsaamea. Olin harkinnut sinne menemistä jo vuosia, mutta aina jokin elämäntilanteellinen seikka tuli suunnitelman toteutuksen tielle. Nyt molemmille sattui hyvä aika ryhtyä tuumasta toimeen, joten lähetimme hakemuksen ja saimme paikan.

 

Harjoittelujaksoni lopussa kävimme kiovalaisen suomen opettajan Igorin, hänen nykyisen vaimonsa ja noin kymmenen muun kanssa melomassa Tonavalla. Se oli aika rankkaa, mutta siitä sai ihan hyvän tarinan, kun joutui merihätään Mustallemerelle.

 

Asuin viimeiset Kiovan-viikkoni Liljan luona. Hän oli päivät töissä, ja minä olin yksin hänen asunnossansa. Sieltä oli paljon helpompi matka yliopistolle, vaikka kilometreissä mitattuna Lilja asunee Sergeitä melko paljon kauempana yliopistosta. Liljalta kuitenkin hajosivat putket, joten piti kutsua putkimies. Toimin hänen pikku apulaisenansa ja välissä glossasin graduni esimerkkejä. Eräänä aamuna kävimme katsomassa uuden presidentin virkaanastujaisia. Sain tästä viihdetaiteilijasta miltei lähikuvan.

 

Poistuin Kiovasta ensin junalla Lviviin, sieltä pakettiautolla Helsinkiin ja Onnibusilla Turkuun. Lopuksi oli marinoitu olo.

 

 

Turku

 

Palasin Turkuun touko-kesäkuun vaihteessa. Jo Baltiassa tuntui kotoisalta. Jotenkin asiat tuntuvat toimivan täällä. En kiinnitä siihen huomiota aktiivisesti, kun asun täällä, mutta yhdeksän kuukautta Itä-Euroopassa saa arvostamaan pieniä asioita. Niin kuin juotavaa hanavettä tai sitä, että voi käyttää äidinkieltänsä missä tahansa. Ja ruisleipää ja salmiakkia. Ja rauhaa. Kiovassa asuu ihmisiä noin helvetisti, Vasaramäessä minusta tuntuu ja näyttää siltä kuin asuisin keskellä metsää.

 

Turussa järjestettiin kesäkuun toisella kokonaisella viikolla marin kieltä koskeva kansainvälinen kesäkoulu, johon osallistuin. Muulloin hakkasin graduani valmiiksi naama punaisena ja otsa hiessä ja lähetin sen esitarkastukseen. Nyt minulla on elokuuhun asti aikaa korjata pari pientä juttua, sillä Jorma on siihen asti lomalla. Sitten minusta tullee maisteri. Kukapa olisi uskonut.

 

 

Inari

 

Tämä menee ennustamisen puolelle, mutta elokuussa tosiaan pitäisi muuttaa Inariin Iidan kanssa. Aiomme opiskella lukuvuoden verran inarinsaamea. Oman motivaationi perusta on se, että on jokseenkin noloa yrittää esittää vakavasti otettavaa suomalaista uralistia, joka ei osaa saamea. Kyllähän saamen osaaminen kuuluisi jokaisen kansalaisen yleissivistykseen. Se, miksi juuri inarinsaame, on enemmän sattumaa. Olisin mieluusti valinnut myös koltan- tai pohjoissaamen, mutta tänä vuonna koltan ryhmää ei ala ja pohjoissaamen kurssille päästäksensä olisi pitänyt osata sitä valmiiksi sujuvasti. Minulla osaan vain paskasti. Siispä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi inarinsaame, mikä ei ollenkaan haittaa. Valinta helpottui kummasti. Aiempina vuosina olin harkinnut vakavimmin koltansaamea, mutta nyt inarinsaamesta tulee yhtäkkiä viides enemmän tai vähemmän opiskelemani saamelaiskieli. Sillä lailla kiusallista, etten osaa niistä yhtäkään käytännön tasolla.

 

Yksi syy on myös ympäristö. Olen asunut pari kertaa ulkomailla mutta aina kaupungissa. Muutaman sadan asukkaan Inarin kirkonkylä on Suomen valtion rajojen sisäpuolella mutta todennäköisesti Turkuun nähden silti erilaisempi kuin vaikkapa Kazan tai Kiova. Etenkin Kiovan jälkeen Inarin koko on erittäin tervetullutta vaihtelua.

 

Kieleen liittyy olennaisesti kulttuuri. Inarinsaamelaiset ovat perinteisesti kalastajakansaa. Kuulin, että jossain vaiheessa opintoja täytyy tietää kalojen nimiä inarinsaameksi kuvan perusteella. Hauskaa on se, että erotan suomeksi ehkä särjen hauesta, jos ne ovat samassa kuvassa ja tiedän, että toinen on särki ja toinen hauki. Samoin jonkin eri-ikäisten erinäköisten poronvasojen ja vastaavien nimitysten oppiminen voi olla hankalaa, kun en ole niin syvällä porokulttuurissakaan.

 

Silti minulla on aikeena puhua vuoden päästä varsin sujuvaa inarinsaamea. Tähän liittyy myös eräs henkilökohtainen haaste, mutta palaan siihen ja sen onnistumiseen tai epäonnistumiseen myöhemmin, jos jatkan kirjoittamista. Niin että kannattaa pysyä kuulolla.

 

 

Varsinainen kooste

 

Kazanissa ja Kiovassa kummassakin oli tietenkin omat hyvät ja huonot puolensa. Kazanissa eniten ärsytti yliopisto. Kiovassa eniten ärsytti liikenne ja sitten vasta yliopisto. Molemmissa paikoissa hintataso oli mieluinen, Ukrainassa toki vielä vähän mieluisempi. Kummankin paikan kielimeno oli parempi kuin mihin olin tottunut. Sanoisin, että viimeaikaisten kokemuksieni mukaan mielikuvani Kazanista on vähän parempi kuin Kiovasta, vaikka arvioon vaikuttaa se, että Kazanissa asuin hyvällä paikalla ja Kiovassa vähemmän hyvällä, ja se, että Kazanissa minulla ei ollut paljonkaan velvollisuuksia toisin kuin Kiovassa. Kazanissa pystyi tutustumaan toisiin vaihto-opiskelijoihin erittäin helposti, mutta Kiovassa tutustuminen oli luonnollisesti vaikeampaa. Kazan oli minulle tutummalla laajalla alueella, vaikka olin siellä kunnolla ensimmäistä kertaa ja Kiovassa olin viettänyt aiemmin vähän pitemmän ajan.

 

Turussa huonoa on ehdottomasti pöyristyttävä hintataso. Hyvää onkin sitten vaikka millä mitalla. Niin kuin jo kirjoitin, entisestä poiketen ei harmittanut yhtään palata Turkuun. Kazan ja Kiova olivat silti hyviä kokemuksia ja toivottavasti Inarikin on. Aikansa kutakin, sanoi marilainen hanhi uhrilehdossa.

 

Tämä oli kai tältä erää tässä. Kiitos ja kuulemiin.