Kategoria: luokittelemattomat (Page 1 of 3)

Tässä blogissa olen pyrkinyt esittämään, että suomalainen opiskelija selviää kevyesti kahdesta peräkkäisestä itäeurooppalaisesta vaihto- ja harjoittelukohteesta. Aineistona olen käyttänyt omia tuntemuksiani ja havaintojani, jotka olen litteroinut aika lailla suoraan näille sivuille. Olin lähes vuoden poissa Suomen Turusta, ja nyt on koosteen aika. Seuraa kooste päättyneestä lukuvuodesta jokseenkin kronologisessa järjestyksessä, vaikka välillä aikajärjestyksestä lienee pakko poiketa. Graduni on käytännössä valmis, ja valmistunen elokuussa maisteriksi, mikä saattaa tarkoittaa sitä, että tämä sivu katoaa TY:n tunnusteni mukana tai sitten ei. Tämä on joka tapauksessa viimeinen teksti tähän osioon. Olen harkinnut jatkavani kirjoittamista ensi lukuvuonna intensiivisestä inarinsaamen opiskelusta, mutta alusta on vielä epävarma. Jos tämä sivu tai käyttöoikeuteni sivulle katoaa, saatan luoda uuden blogin tai sitten keksiä jotakin muuta.

 

 

Turku

 

Olin opiskellut seitsemän vuotta perustutkintoa Turun yliopistossa, ennen kuin lähdin vaihtoon. Lähtöpäätökseen vaikutti ennen kaikkea kaksi asiaa: Iida oli joka tapauksessa lähdössä samana syksynä vuodeksi Unkariin, ja sähköpostilistalle oli tullut mainos, että muun muassa Kazaniin voi mennä opiskelijavaihtoon. Kazan on Tatarstanin pääkaupunki, ja muista vierailemistani Volgan alueen pääkaupungeista poiketen siellä on aika hyvä meininki paikallisen kielen suhteen, tai oli ainakin joskus. Ainakin siellä puhutaan sitä.

 

Tarkoitukseni oli mennä opiskelemaan tataaria ja turkologiaa siksi, että opiskelujeni ja vaatimattomien tutkimusteni painopisteeksi oli muodostunut Volgan–Kaman–Uralin kielialueen (tästedes Volgan alue) uralilaiset kielet. Käytyäni kerran tšuvassin kielen kurssin Turun yliopistossa huomasin, että minulla on jonkinlaiset tiedot miltei jokaisesta Volgan alueen kielimuodosta, ainakin niistä, joilla on oma kirjakieli, mutta tietoni kiptšakkilais-turkkilaisista kielistä olivat selvästi vajaimmat. Tataari on Volgan alueen puhutuin kieli (venäjää ei tietenkään oteta lukuun), joten kyllä kai sitä pitäisi osata. Baškiiria tosin osaan vielä vähemmän mutta ehkä vielä joskus. Samalla ajattelin luoda itselleni identiteettiä Volgan alueen kielten tutkijana kielikunnasta riippumatta. Turussahan on ihan Volgan alueen kielten tutkimusyksikkö, jossa tutkitaan kaikkia alueen kieliä, vaikka se kuuluu suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineen eikun linjan alaisuuteen… Työllisyysnäkymiä enemmän valinnoissani kuitenkin painaa se, että homma on helvetin mielenkiintoista.

 

Tällaisin odotuksin läksin Kazaniin. Sitä edelsi aikamoinen byrokratiamäärä, mikä kuuluu venäjäläiseen tapaan hoitaa virallisia asioita. Välillä tuntui siltä, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä Tatarstaniin ainakaan ajoissa, koska todennäköisesti aina puuttuu leima jostakin paperista. Pääsin sittenkin, eikä edes ottamani HIV-testin todistusta tarvittu mihinkään. Tulipa testatuksi.

 

Asuntohommat piti hoitaa etukäteen. Toivoin saavani oman vuokrayksiön, koska toisinaan Venäjän asuntoloista saa tarpeeksensa. Sain välittömästi tarjouksen eräästä asunnosta. Laskin valuuttakurssin väärin ja totesin, että kyseessä on niin halpa asunto niin hyvällä paikalla, että kyllä se täytyy ottaa vastaan. Todellisuudessa hinta oli arvioimaani nähden noin kolminkertainen, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska sain aika muhkean apurahan. Lisäksi Turun-asuntooni piti tulla kahden jälleenvuokralaisen suoraan Udmurtiasta, mutta lopulta he eivät päässeet tulemaan. Sekään ei haitannut, sillä heillä ei olisi ollut varaa maksaa kahdestaan turkulaisen halvan asunnon vuokraa kokonaan. Sain asumistukea, ja jäin järjestelymuutoksen takia lopulta noin 20 euroa tappiolle koko syksystä.

 

 

Kazan

 

Kahdeksannen vuoden syksy on paras kohta lähteä vaihtoon, niin kuin tiedämme. Lähdin Kazaniin viime vuoden elokuun lopussa ja palasin sieltä tämän vuoden tammi–helmikuun vaihteessa. Verisen paperisodan ja viikon–parin toimettomana odottelun jälkeen Kazanin (Volgan alueen) federaatioyliopistossa järjestettiin infoluento, jossa olin pelkästään ulkomaalaisten venäjän opiskelijoitten kanssa. Aavistelin pahaa, mutta ajattelin, että se saattaa olla kaikkien ulkomaalaisten kieltenopiskelijoitten yhteinen luento. Seuraavalla infoluennolla saimme lukujärjestykset, joissa oli noin yhdeksän paraa venäjää ja nolla paraa tataaria. Ilmoitin luentoa vetävälle opettajalle asiallisesti mutta tyrmistyneenä, että en ollut tullut opiskelemaan venäjää. Hän käski minun mennä johonkin huoneeseen ilmoittautumaan tataarin opiskelijaksi ja käymään tataarin laitoksella. Pääsin sitä kautta kaikille avoimelle tataarin iltakurssille, joka oli työväenopistotasoa eikä varsinaisesti yliopiston kurssi. Ilmoittautumiseen vaadittiin ties mitä papereita ja kopioita valokuvaa myöten. Ilmeisesti ylitin naamarajan, kun pääsin kurssille. Tataarin laitokselta pitkällisesti vongattuani sain turkologian maisteriopintojen lukujärjestyksen. Kävin parilla tunnilla katsomassa, mutta tunnit olivat varsin, tuota, heikkotasoisia. Ainoat turkologian kurssit, joille jäin hetkeksi, olivat arabialaisen kirjaimiston kurssi ja kurssi nimeltä Урало-алтайская языковая общность, joka oli ollut ainoa kurssi, joka vastaisi nimensä puolesta sitä, mitä menin Kazaniin tekemään. Enkä oppinut arabialaista kirjaimistoa.

 

Ulkomaalaisasiainvirasto oli kammottava paikka. Siellä oli aina sadoittain aasialaisia jonottamassa jokaiselle ovelle. Sitten kun sinne sai vihdoin viedyksi kaikki dokumentit, minulta odotuksenmukaisesti vietiin passi. Yleensä Venäjällä vastaavissa tilanteissa passin saa takaisin viikossa tai parissa, mutta Kazanissa sen päällä istuttiin kolme kuukautta. Vanhat viisumimme olivat jo päättyneet, ennen kuin saimme uudet. Venäjällä viranomainen voi kysyä passia vaikka huviksensa. Onneksi niin ei käynyt. Ulkomaalaistoimistosta sanottiin, että jos miliisi eikun poliisi rupeaa ahdistelemaan, voi soittaa johonkin numeroon, mutta en silti ollut vakuuttunut.

 

Asuntoni oli muutoin aivan hintansa arvoinen, paitsi että se taisi olla yltä päältä homeessa. Jossain vaiheessa sairastuin ja sairastin ainakin neljä viikkoa. Kävin lääkärissäkin, mitä en suosittele kenellekään. Asunnossani vierailleet sanoivat, että joko asunto on homeessa tai sitten sen ilmanlaatu johtuu elintavoistani. Asunto oli sopivan kokoinen, ehkä turhankin tilava, mutta se ei oikeastaan haitannut. Oli parveke, jossa saattoi kiskoa tamakkia, televisio, kaasuhella ja -uuni ja kaikkea kivaa. Asunto sijaitsi parin kilometrin päässä siitä yliopiston rakennuksesta, jossa tuntimme pidettiin, joten en tarvinnut joukkoliikennettä. Über oli niin halpa, että sillä pystyi tarvittaessa kulkemaan surutta. Käytin metroa ihan muutaman kerran, kun ulkomaalaiset opiskelijatoverini käyttivät sitä päivittäin. Televisiosta näkyi КХЛ-kanava, joten tutustuin tarkasti itselleni uuteen kulttuurimuotoon.

 

Metrossa oli kolmikieliset kuulutukset. Rahakkeenostoautomaatinkin sai tataariksi. Kaikkien virallisten paikkojen ulko-ovien läheisyydessä oli tekstit venäjäksi ja tataariksi, niin kuin alueen tasavalloissa usein on venäjäksi ja paikallisella kielellä. Kazanissa vastaavaa oli lisäksi monien kauppojen ovissa ja aikatauluissa, linja-autojen määränpäätä osoittavissa valoteksteissä, jopa yliopiston ovessa, jossa luki керү ja чыгу. Kieltä kuuli kaduilla aika paljon verrattuna lähialueitten pääkaupunkien katuihin. Yliopiston tataarin laitoksen lisäksi pankissa ja sairaalassa henkilökunta puhui tataaria keskenänsä ja venäjää minun kanssani, koska olin ulkomaalainen pelle.

 

Luokseni tuli suomalaisia tovereita kolmessa erässä ja udmurttilaisia kerran. Ilmeisesti olemiseni Kazanissa oli hyvä tekosyy tulla käymään ehkä eksoottiseenkin paikkaan. Sijaitseehan Tatarstan alueella, jolla jokainen haluaisi käydä, mutta se on silti sen verran kaukana ja vaivalloisen matkan päässä, ettei sinne jokaisen tule lähdetyksi ilman syytä. Ensin saapuivat Riku, Elli ja Seera muistaakseni lokakuussa. Heidät saa pidetyksi tyytyväisinä istumalla yökausia asunnon lattialla kaljaa juoden, jos välillä käy jossain syömässä. Kävimme tosin päiväretkellä Joškar-Olassa, jossa oli kylmää ja märkää. En käynyt kovin paljon koulussa sillä viikolla. Tovereitten lähdön hetkellä sairastuin ja olin vielä enemmän pois.

 

Seuraava vieras saapui vähän ennen uuttavuotta. Se oli Iida. Hän oli luonani kuukauden päivät, ennen kuin lähdimme yhtä matkaa takaisin Suomeen jotakin kiertotietä. Hieman uudenvuoden jälkeen paikalle saapuivat myös Atte ja minulle entuudestansa tuntematon Saku, jotka halusivat käydä Udmurtiassa. Se saatiin järjestymään, ja menimme neljistämme Ižkarin kautta Bygyyn. Matkalla tapasimme myös suosikkivitsailijani Lušan, joka esitteli ummikoille kaupunkia. Olin itse Bygyssä silloin neljättä kertaa, mutta kukaan matkaseuralaisistani ei ollut käynyt Udmurtiassa kertaakaan. Kieli oli aluksi vähän kankeata, mutta kyllä se sitten jotenkin lähti, udmurtti siis. Lušahan nyt ymmärtää suomeakin sujuvasti mutta kylän mummot eivät. Koodinvaihto yhden mummon osalta oli hillitöntä.

 

Opetus Kazanissa oli ihan korkeatasoista, mutta minulla ei ajoittain oikein ollut motivaatiota panostaa erityisen paljon venäjän kursseihin. Sain silti kiitettävät pisteet kaikista kursseista paitsi yhdestä. Joku saattaisi ajatella, että venäläisissä yliopistoissahan kaikki saavat vitosen jokaisesta kurssista, mutta meidän kohdallamme niin ei ollut asiainlaita. Esimerkiksi kieliopin kanssa sai ihan puurtaa saadaksensa yli 90 pistettä. Sain muuten suoritukseni hyväksytyksi arvosanoja myöten Turun yliopiston venäjän oppiaineen aineopintoihin, kun pyysin, vaikka yleensä niistä saa vain suoritusmerkinnän. Se nosti kokonaisuuden keskiarvon vitoseksi, heh. Tataarinkin opetus oli olosuhteet huomioon ottaen hyvää mutta vain kahdesti viikossa myöhään illalla. Lisäksi pääsin verkkokurssille nimeltä Ана теле ’Äidinkieli’, joka on yllättävän hyvä. Sille sinäkin, hyvä lukija, voinet vain rekisteröityä, ja pääset oppimaan tataaria verkossa. Jätin lopulta tosiaan kaikki turkologiakurssit kesken, koska niitä järjestettiin vähän, miten sattuu, ja olin kuukauden sairaana. Totesin, etten jaksa enää jokseenkin tervehdyttyäni ruveta selvittämään, koska tunteja järjestetään ja mitä pitäisi tehdä. Turkologian maisteriopiskelijat olivat yhtä helposti tavoitettavia kuin salaseura.

 

Pari koulupäivää meni siihenkin, kun kävimme huvin vuoksi suomalais-ruotsalais-englantilais-italialaisessa porukassa Jekaterinburgissa. Se taisi olla useammallekin ensimmäinen kerta venäläisessä junassa. Minulta joskus unohtuu, että maahan pääsee lentäenkin, vaikka olen joskus itse lentänyt sinne ja sieltä pois. Jeltsin-museo oli hieno. Mukana oli myös yksi tuttu, vaihtotoverini Kyöstin toveri Aleksei Pietarista. Hän oli tottunut erilaiseen ilmastoon eikä ollut ottanut veijoja mukaan lähes kahdenkymmenen asteen pakkaseen.

 

Eräs venäjän opettajista oli kansallisuudeltansa tataari eikä peitellyt sitä ollenkaan. Hän oli sitä mieltä, että hän pystyy tarkastelemaan venäläistä kulttuuria ulkopuolelta, koska ei itse edusta kyseistä kansaa. Opettaja tiesi opintoihin liittyvästä ongelmastani ja kysyi, olinko todella niin naiivi, että luulin voivani opiskella vaihdossa pelkkää tataaria. Kai sitten olin. Mordvassakin voi opiskella pelkkää mordvalaiskieltä vaihto-opiskelijana, Udmurtiassa udmurttia, mutta suuressa ja mahtavassa Tatarstanissa ei muka voi opiskella tataaria. Kansallinen häpeä.

 

En kadu sitä, että jäin Kazaniin, vaikken voinutkaan tehdä siellä oikein mitään mielekästä. Kokemus oli enimmäkseen myönteinen. Suurin haitta tietenkin oli se, että minut pantiin opiskelemaan venäjää muitten ulkomaalaisten kanssa. Siitä olisi ehkä voinut nostaa metelin, kun oppimissuunnitelmani oli hyväksytty täysin eikä se sisältänyt kurssiakaan venäjää, mutta tuskin olisin voittanut sillä tavalla mitään. En lopulta tutustunut paikallisiin juuri yhtään, mikä on poikkeuksellista siihen nähden, miten noilla seuduilla yleensä käy.

 

Joskus viime vuoden lopulla sain mainoksen Opetushallituksen hausta ulkomaalaisten yliopistojen suomen kielen opetuspisteisiin ja muualle. Iida olisi joka tapauksessa vaihdossa lukuvuoden loppuun, joten miksi minäkään vetelehtisin Turussa. Mietin jonkin aikaa, minne haen, ja päädyin Kiovaan. Olin hakenut sinne samoihin hommiin viisi vuotta aikaisemmin, mutta silloin en osannut tehdä ansioluetteloa. Olisin saanut muutaman päivän aikaa korjata sen, mutta olin juuri silloin muistaakseni Komissa sähköisten yhteyksien tavoittamattomissa. Tällä kertaa kuitenkin onnisti, sillä olin ainoa hakija ja ensimmäinen viiteen vuoteen.

 

Palasimme Iidan kanssa Turkuun Nižni Novgorodin kautta. Noin viikon kuluttua lähdimme täältä Ruotsin ja Tanskan kautta Hampuriin, jossa järjestettiin uralistiikan kansainvälinen talvikoulu. Sieltä lähdimme junalla Budapestiin ja sieltä Szegediin, jossa Iida silloin asui. Sieltä lähdin junalla Kiovaan.

 

 

Kiova

 

Kiovassa minua oli heti vastassa Turun yliopiston suomen ja sen sukukielten maisteriohjelman opiskelija Lilja. Hän oli suureksi avuksi koko kyseisen rupeaman ajan. Minulla olisi kai pitänyt olla omat lakanat ja vastaavat mukana, mutta kun ei ollut, lainasin Liljalta. Heti asemalta päästyämme menimme kaljalle. Illalla oli aika mennä uuteen kotiini yhden Sergein huoneeseen Kiovan perseeseen. Minulle oli järjestetty semmoinen majoitus vähän kyseenalaisin ehdoin, mutta ainakin se oli ilmainen. Sergeillä oli kaksi kissaa. Lähiössäni oli sentään kauppa, pankkiautomaatti ja pieni kirkko.

 

Kuten tässä blogissa on ennenkin todettu, matkaan luotani Kiovan kansalliseen kielitieteelliseen yliopistoon kannatti varata noin tunti. Ensin piti kävellä lyhyehkö matka pysäkille, sitten valita maršrutka tai linja-auto, jolla mentiin metroasemalle, jolta kuljettiin neljän pysäkin matka, minkä jälkeen vaihdettiin linjaa, mentiin toisella metrolla pysäkinväli ja käveltiin sitten ehkä kilometri. Maršrutka oli joinakin aamuina niin täynnä, että sisään päästäksensä piti tunkeutua puristuksiin ihmisten väliin. Metrovaunut olivat toisinaan niin täynnä, ettei niihin tuntunut fyysisesti mahtuvan. Tällöin jäin suosiolla odottamaan seuraavaa enkä ruvennut uhmaamaan fysiikan lakeja.

 

Yliopiston suomen luokassa oli sinänsä kaikki tarvittava välineistö eli liitutaulu ja liituja, jotka käytin sopivasti loppuun viimeisinä päivinä. Hankalaa oli se, että en voinut hakea avainta itse, koska en ollut kai missään vaiheessa virallisesti yliopistolla. En koskaan saanut yliopiston propuskaa. Jonkun oikean henkilökuntalaisen piti siis aina hakea minulle avain. Joku laitoksen sihteeri tai vastaava ryhtyi luottoavaimenhakijakseni, mutta hänen ollessansa poissa kukaan ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Sitten menin luokan oven taakse opiskelijoitteni kanssa odottamaan, kunnes joku opiskelijoista yhytti henkilön, joka ehkä tiesi, missä avain on, tai oli oikeutettu hakemaan sen.

 

Opiskelijat olivat selvästi parhaita, joita olen koskaan opettanut, mikä toki selittyy osin sillä, että he olivat suomen pääaineopiskelijoita. He osasivat suomen kieliopin kokonaan ainakin teoriassa, mutta käytännön harjoitusta he tarvitsivat selvästi lisää. Yksi opiskelijoista uskaltautui jopa Ifuscoon, mitä on pidettävä riemuvoittona. Moni heistä on tulossa Suomeen suomen kesäkursseille eri kaupunkeihin, osa oli jo ollutkin. Suomen lisäksi opetin udmurttia mahdollisuuksien mukaan kerran viikossa. Kaksi opiskelijaa oppivat urheasti johdollani sen, mitä Марым лесяn ensimmäisillä kappaleilla on tarjota.

 

Gradu eteni jossain määrin hyvin Kiovassa olon aikana. Liljallakin nimittäin oli gradu kesken, ja molemmat olemme ohittaneet tavoitevalmistumisajan jo vuosia sitten. Loimme kahden hengen gradupiirin, joka tunnetaan myös baarigraduna tai gradubaarina. Kirjoittaminen sujuu paljon helpommin, kun on virvokkeita, mutta jostain syystä nyt ei ole. Sain graduni Kiovassa jo varsin lähelle loppuansa.

 

Luonani kävi taas vieraita avaruudesta, peräti kolmeen otteeseen. Toki tapaukset olivat siinä mielessä erilaisia, että en majoittanut vieraita Sergein huoneeseen, vaan menimme jonnekin muualle. Ensin tuli noin viikoksi Iida Unkarista. Asuimme kahdessa hostellissa jollakin keskeisellä paikalla. Söimme paljon sušia (tunnetaan myös ainakin nimillä sushi, sušhi, šušhi ja šuši). Varmaankin mieleenpainuvimpana tempauksena kävimme päiväretkellä Tšernobylissä (tunnetaan myös nimellä Tšornobyl). Kannattaa käydä, sieltä saa säteilymittarit käyttöön. Sitten tulivat vanhempani muutamaksi päiväksi, ja asuimme aivan keskustassa sijaitsevassa Україна-hotellissa. Hämmästelimme oluen hintaa: juottolassa puoli litraa alle eurolla. Sitten tuli Kyösti Kazanista. Asuimme jossakin kellarissa, ja minulle tuli elämäni pahin ripuli. Kävimme käymälämuseossa.

 

Jossakin vaiheessa päätimme Iidan kanssa hakea Saamelaisalueen koulutuskeskukseen Inariin vuodeksi opiskelemaan inarinsaamea. Olin harkinnut sinne menemistä jo vuosia, mutta aina jokin elämäntilanteellinen seikka tuli suunnitelman toteutuksen tielle. Nyt molemmille sattui hyvä aika ryhtyä tuumasta toimeen, joten lähetimme hakemuksen ja saimme paikan.

 

Harjoittelujaksoni lopussa kävimme kiovalaisen suomen opettajan Igorin, hänen nykyisen vaimonsa ja noin kymmenen muun kanssa melomassa Tonavalla. Se oli aika rankkaa, mutta siitä sai ihan hyvän tarinan, kun joutui merihätään Mustallemerelle.

 

Asuin viimeiset Kiovan-viikkoni Liljan luona. Hän oli päivät töissä, ja minä olin yksin hänen asunnossansa. Sieltä oli paljon helpompi matka yliopistolle, vaikka kilometreissä mitattuna Lilja asunee Sergeitä melko paljon kauempana yliopistosta. Liljalta kuitenkin hajosivat putket, joten piti kutsua putkimies. Toimin hänen pikku apulaisenansa ja välissä glossasin graduni esimerkkejä. Eräänä aamuna kävimme katsomassa uuden presidentin virkaanastujaisia. Sain tästä viihdetaiteilijasta miltei lähikuvan.

 

Poistuin Kiovasta ensin junalla Lviviin, sieltä pakettiautolla Helsinkiin ja Onnibusilla Turkuun. Lopuksi oli marinoitu olo.

 

 

Turku

 

Palasin Turkuun touko-kesäkuun vaihteessa. Jo Baltiassa tuntui kotoisalta. Jotenkin asiat tuntuvat toimivan täällä. En kiinnitä siihen huomiota aktiivisesti, kun asun täällä, mutta yhdeksän kuukautta Itä-Euroopassa saa arvostamaan pieniä asioita. Niin kuin juotavaa hanavettä tai sitä, että voi käyttää äidinkieltänsä missä tahansa. Ja ruisleipää ja salmiakkia. Ja rauhaa. Kiovassa asuu ihmisiä noin helvetisti, Vasaramäessä minusta tuntuu ja näyttää siltä kuin asuisin keskellä metsää.

 

Turussa järjestettiin kesäkuun toisella kokonaisella viikolla marin kieltä koskeva kansainvälinen kesäkoulu, johon osallistuin. Muulloin hakkasin graduani valmiiksi naama punaisena ja otsa hiessä ja lähetin sen esitarkastukseen. Nyt minulla on elokuuhun asti aikaa korjata pari pientä juttua, sillä Jorma on siihen asti lomalla. Sitten minusta tullee maisteri. Kukapa olisi uskonut.

 

 

Inari

 

Tämä menee ennustamisen puolelle, mutta elokuussa tosiaan pitäisi muuttaa Inariin Iidan kanssa. Aiomme opiskella lukuvuoden verran inarinsaamea. Oman motivaationi perusta on se, että on jokseenkin noloa yrittää esittää vakavasti otettavaa suomalaista uralistia, joka ei osaa saamea. Kyllähän saamen osaaminen kuuluisi jokaisen kansalaisen yleissivistykseen. Se, miksi juuri inarinsaame, on enemmän sattumaa. Olisin mieluusti valinnut myös koltan- tai pohjoissaamen, mutta tänä vuonna koltan ryhmää ei ala ja pohjoissaamen kurssille päästäksensä olisi pitänyt osata sitä valmiiksi sujuvasti. Minulla osaan vain paskasti. Siispä ainoaksi vaihtoehdoksi jäi inarinsaame, mikä ei ollenkaan haittaa. Valinta helpottui kummasti. Aiempina vuosina olin harkinnut vakavimmin koltansaamea, mutta nyt inarinsaamesta tulee yhtäkkiä viides enemmän tai vähemmän opiskelemani saamelaiskieli. Sillä lailla kiusallista, etten osaa niistä yhtäkään käytännön tasolla.

 

Yksi syy on myös ympäristö. Olen asunut pari kertaa ulkomailla mutta aina kaupungissa. Muutaman sadan asukkaan Inarin kirkonkylä on Suomen valtion rajojen sisäpuolella mutta todennäköisesti Turkuun nähden silti erilaisempi kuin vaikkapa Kazan tai Kiova. Etenkin Kiovan jälkeen Inarin koko on erittäin tervetullutta vaihtelua.

 

Kieleen liittyy olennaisesti kulttuuri. Inarinsaamelaiset ovat perinteisesti kalastajakansaa. Kuulin, että jossain vaiheessa opintoja täytyy tietää kalojen nimiä inarinsaameksi kuvan perusteella. Hauskaa on se, että erotan suomeksi ehkä särjen hauesta, jos ne ovat samassa kuvassa ja tiedän, että toinen on särki ja toinen hauki. Samoin jonkin eri-ikäisten erinäköisten poronvasojen ja vastaavien nimitysten oppiminen voi olla hankalaa, kun en ole niin syvällä porokulttuurissakaan.

 

Silti minulla on aikeena puhua vuoden päästä varsin sujuvaa inarinsaamea. Tähän liittyy myös eräs henkilökohtainen haaste, mutta palaan siihen ja sen onnistumiseen tai epäonnistumiseen myöhemmin, jos jatkan kirjoittamista. Niin että kannattaa pysyä kuulolla.

 

 

Varsinainen kooste

 

Kazanissa ja Kiovassa kummassakin oli tietenkin omat hyvät ja huonot puolensa. Kazanissa eniten ärsytti yliopisto. Kiovassa eniten ärsytti liikenne ja sitten vasta yliopisto. Molemmissa paikoissa hintataso oli mieluinen, Ukrainassa toki vielä vähän mieluisempi. Kummankin paikan kielimeno oli parempi kuin mihin olin tottunut. Sanoisin, että viimeaikaisten kokemuksieni mukaan mielikuvani Kazanista on vähän parempi kuin Kiovasta, vaikka arvioon vaikuttaa se, että Kazanissa asuin hyvällä paikalla ja Kiovassa vähemmän hyvällä, ja se, että Kazanissa minulla ei ollut paljonkaan velvollisuuksia toisin kuin Kiovassa. Kazanissa pystyi tutustumaan toisiin vaihto-opiskelijoihin erittäin helposti, mutta Kiovassa tutustuminen oli luonnollisesti vaikeampaa. Kazan oli minulle tutummalla laajalla alueella, vaikka olin siellä kunnolla ensimmäistä kertaa ja Kiovassa olin viettänyt aiemmin vähän pitemmän ajan.

 

Turussa huonoa on ehdottomasti pöyristyttävä hintataso. Hyvää onkin sitten vaikka millä mitalla. Niin kuin jo kirjoitin, entisestä poiketen ei harmittanut yhtään palata Turkuun. Kazan ja Kiova olivat silti hyviä kokemuksia ja toivottavasti Inarikin on. Aikansa kutakin, sanoi marilainen hanhi uhrilehdossa.

 

Tämä oli kai tältä erää tässä. Kiitos ja kuulemiin.

Olen palannut Suomeen, jonne tulin maršrutkalla. Ennen kuin kerron siitä enemmän, mainitsen pari aiemmin tapahtunutta juttua.

 

Kiovassa on pohjoismainen koulu, jossa opiskellaan skandinaavisia kieliä ja suomea. Opiskelijoistani kaksi opettaa siellä työksensä eikä siksi pääse jokaiselle tunnille. Suomea opiskellaan maailmanlaajuisesti vaikka kuinka monessa yliopistossa, mutta en olisi arvannut, että kiovalaisessa koulussa voi opiskella suomea. Halusin päästä katsomaan. Menin opiskelijani tunnille istumaan, ja siellä lapset opiskelivat astevaihtelua. Suomen opiskelijoita ei toki ole kovin monta, eivätkä he kuulemma ole erityisen motivoituneita, mutta kertokaapa minulle, missä Suomen koulussa voi opiskella ukrainaa. Kouluvierailun jälkeen kävin taas äänestämässä, kun oli eurovaalit. Suurlähetystön työntekijät muistivat minut. Äänestin lähes tuttua. Teema jatkui Kiovan Eurooppa-päivässä, jonne menin heiluttamaan pientä Ruotsin lippua.

 

Tapasin erään suomalaisen kirjailijan, josta on aiemmin ollut maininta näissä kirjoituksissa, koska hän tuli Kiovan kirjamessuille. Ukrainalaisilla tovereillani on yhteyksiä, joten minäkin pääsin syömään kirjailijan ja saattoväen kanssa. Oli kyllä hieno ravintola, sillä jotkin ruuat maksoivat jopa viisi euroa. Emme vetäneet perseitä olalle, koska taiteilijalla oli ja oli ollut velvollisuuksia. Kirjamessuilta ostin kyseisen henkilön kirjoittaman romaanin ukrainaksi käännettynä ja sain siihen nimikirjoituksen sekä kirjoittajalta että kääntäjältä, koska kääntäjä on Lilja.

 

Kävin konsertissa vielä viimeisenä viikonloppuna. Lippuun oli merkitty vain yksi ajankohta 19.00, ja keikka alkoi todellisuudessa vähän yli yhdeksältä. Ihmisiä oli niin paljon, ettei paljon huvittanut liikkua. Kalja maksoi vähän yli euron, mutta kaljanmyyntipisteelle oli jatkuvasti jonoa. Lopulta keikka päättyi kahdentoista maissa, johon mennessä olin seissyt paikallani viitisen tuntia. Kaikki tuhannet ihmiset halusivat yhtä aikaa taksiin. Taksin saaminen onnistui tunnin odottelun jälkeen, kiitos Liljan, jonka taksisovellukset toimivat omiani paremmin. Olin perillä noin puoli kahdelta.

 

Sitten menin opettamaan viimeiset tuntini. En nähnyt järkeä mennä enää eteenpäin kirjassa, kun koe oli jo tehty. Siispä katsoimme joitakin suomenkielisiä videoita ja jauhoimme paskaa. Paskaa jauhoin muuten aiemmin Liljan luona, kun sain ensimmäistä kertaa maistaakseni tätä tunnettua pääsiäisherkkua. Kyllä se oli paskaa. Sitten kirjoittelin vähän gradua, joka on kohta oikeasti valmis. Muotoilut ovat vielä väärin, ja johdanto ja päätäntö puuttuvat. Glossaus on puuduttavaa ja kasvattaa sivumäärää. Näyttää siltä, että gradustani tulee yli satasivuinen, mutta professorin mukaan sillä ei ole väliä, kunhan siitä ei tule 150-sivuista.

 

Liljan putket hajosivat. Putkimies tykkäsi olla paikalla lähinnä öisin. Lilja teki töitä arkisin, mutta minulla kuluivat viimeiset päivät Kiovassa enkä enää käynyt yliopistossa, joten makoilin Liljan luona. Putkimies vaati apuani pari kertaa, kun hänen piti sulattaa putkia kiinni toisiinsa. Samalla hän pihisti taskulamppuni, joka oli oikeastaan reppuuni unohtunut pyörän valo. Tietenkin se meni juuri, kun olin palaamassa pyöräni luo. Taas saa polkea valotta miliisiä pakoon.

 

Tapasin opiskelijat sittenkin vielä kerran, juuri ennen lähtöäni. Joimme olutta yliopiston lähellä. Opiskelijat antoivat minulle oikein lahjojakin, nimittäin teemaan liittyvät sukat. Yksi opiskelija lahjoitti minulle vielä yksityishenkilönä keinotekoisia kieliä käsittelevän kirjan. Mukavaa porukkaa, kannattaa mennä Kiovaan harjoitteluun. Sieltä lähdin metrolla rautatieasemalle, sieltä junaan ja junalla Lviviin. Matka kesti vähän alle kuusi tuntia. Välillä unohtaa, että junalla voi mennä niin lyhyitäkin matkoja. Lvivissä minulla oli pari tuntia aikaa, joten kävin syömässä hatšapurin gruusialaisessa ravintolassa. Kaupunki vaikutti aika hauskalta, lisäksi en tainnut kuulla kenenkään puhuvan venäjää rautatieaseman ulkopuolella, ainoastaan ukrainaa. Sitten sain tietää, että minulla on vielä enemmän aikaa, sillä saamani tekstiviestin mukaan kuljetus olisi noin tunnin myöhässä. Odotin. Pakettiauto saapui ja haki vielä ihmisiä joltakin toiselta rautatieasemalta.

 

Matka Suomea kohti alkoi. Jotenkin olin keksinyt, että olisimme perillä maanantaina, mutta ei se mennyt niin. Olimme nimittäin perillä jo varhain lauantaiaamuna. Lähdimme tosiaan Lvivistä ja aika pian olimme Puolan raja-asemalla. Siellä sai odotella melko kauan. Tullimies tai vastaava tarkasti koko auton, jossa oli kaikenlaisia pikku pahvilaatikoita ja muuta tavaraa, mutta pääsimme silti lähtemään ongelmitta. Ukrainastahan saa viedä pois tasan 40 savuketta henkilöä kohden. Tein kerran tuttavuutta tulli-ihmisten kanssa Ukrainan ja Slovakian rajalla, kun luulin, että sallittu määrä on kymmenen askia niin kuin Venäjältä poistuttaessa.

 

Pian Puolan puolella pysähdyttiin kauppaan. Ukrainalainen miekkonen kysyi minulta, osallistunko heidän votkapulloonsa ja zakuskoihinsa maksamalla ja nauttimalla osan. Luulin olevani koko matkan selvänä mutta en ollutkaan. Juomatahti oli aluksi huikea. Ukrainalaisten juottamaa puolalaista viinaa Puolassa ja ukrainalaisessa seurueessa oli niin kutsuttu slaavilainen kokemus. Kaksi ukkoa oli matkalla Etelä-Suomeen poimimaan kurkkuja kesäksi ja tekemään sillä semmoiset kuukausitulot, joihin Ukrainassa ei juuri kenelläkään ole mahdollisuuksia.

 

Virosta ylitimme lahden. Kurvasimme Tallinnan satamaan illalla, ja lautta oli irtautuva aamulla. Aivan pysäköintipaikkamme vieressä oli juottola, jonne menin uuden toverini kanssa. Jostain tarttui mukaan virolainen häiskä, jonka kanssa yritin puhua viroa, mutta kun nämä kaksi puhuivat keskenänsä venäjää, niin taisin luovuttaa. Monen tunnin päästä pääsimme laivaan ja saimme hopeanvärisen rannekkeen, jossa lukee LAEV. En ole ehkä aiemmin nähnyt mitään yhtä hienoa, ja siksi ranneke on yhä minussa.

 

Matkasta Helsinkiin en tiedä mitään, mutta Kampista piti käydä nostamassa 90 euroa käteisellä. Sen verran piti maksaa päästäksensä maršrutkalla Lvivistä Hesoihin. Sieltä onnistuin hankkimaan itselleni Onnibus-lipun Turkuun ja yliopiston pysäkiltä kävelin kotiin. Sen jälkeen ei enää ole tarvinnut kantaa kolmea tai neljää laukkua joka paikkaan. Jätin talvitakkini Liljan luo, mikä helpotti laukkujen sulkemista. Illalla kävin läpi itäisen Turun lähiöjuottoloita ennenkin näissä jutuissa mainitun Serjožan kanssa. Iida saapui Ruotsista seuraavana aamuna. Kodittomana hän asuu hetkellisesti minun luonani silloin, kun ei ole Tukholmassa, mikä on ihan mukavaa, mutta ehkä hänelle pitäisi saada oma avain.

 

Olen siis ollut Suomessa noin viikon. Tämä kirjoitusalusta käy sen myötä tarpeettomaksi, vaikka kävihän se jo tammikuussa, kun poistuin Kazanista. Kirjoittanen vielä jonkinlaisen synteesin tai vertailun Suomesta ja Ukrainasta tai ehkä koko kuluneesta lukuvuodesta. Sitten saatan kirjoittaa mordvan kesäkurssista, jos semmoinen satutaan järjestämään ja jos siellä tapahtuu jotakin. Tämä olisi heinäkuussa Saranskissa. Siihen asti keskityn lähinnä viimeistelemään graduani, joka olisi hauska saada valmiiksi kesäkuun aikana. Jos valmistun, tämä sivu saattaa kadota kokonaan TY-tunnusteni mukana. Kannattaa siis lukea tarkkaan, kun vielä voi.

En ole kirjoittanut tämmöisiä juttuja niin pitkään aikaan, etten muista enää, miten näitä kirjoitetaan. Seuraa muutaman liuskan verran huonosti jäsenneltyä horinaa siitä, miten olen viettänyt elämääni sen jälkeen, kun julkaisin edellisen päivityksen yli kuukausi sitten. Silloin olin Szegedissä käymässä matkallani Wieniin, jossa oli noin XXXVI Ifusco. Huomasin muutamaa päivää aiemmin, että minut oli merkitty yhden sektion moderaattoriksi. Milloinkaan aiemmin moderoimatta ja opastusta saamatta tartuin toimeen perjantaiaamuna kello yhdeksän ja huomasin, että siitä hommasta selviää vaikka krapulainen apina, jos osaa lukea ja vähän venäjää. Ifusco oli hyvä niin kuin yleensä, ja Wien näyttäytyi parempana paikkana kuin viime kerralla. Ifuscoon osallistui tiettävästi ensimmäistä kertaa historiassa ukrainalainen delegaatio, jonka muodostumiseen vaikutin itsekin merkittävästi.

 

Lorvin itäisessä Keski-Euroopassa yli kaksi viikkoa, koska kukaan ei sinä aikana kaivannut minua Kiovassa eikä minulla muutenkaan ollut kiire. Yliopistossa oli kaikenlaisia lomia ja vappu. Palasin toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina Kortšuvateen kämppiksen ja kissojen luo, mutta en ehtinyt olla siellä pitkään, sillä seuraavan viikon keskiviikkona minun piti lähteä junalla Izmajiliin ja sieltä melomaan Tonavalle. Kirjoitin ennakkotunnelmia jo aiemmin. En silti hukkunut enkä ole graduakaan lähettänyt.

 

Lähdimme liikkeelle ”Ukrainan Venetsiasta” Vilkovosta tai Vylkovesta pumpatuilla kajakeilla. Meitä oli noin kymmenen. Matkatavarat piti panna isoon vedenkestävään säkkiin, joka asetettiin kajakin pohjalle istuimeksi. Minulla ja kajakkitoverillani ei ollut ollenkaan kokemusta melonnasta, joten firman puolesta tuli opastaja kyytiimme. Aluksi kävimme läpi kaikki kaislikot, koska emme osanneet kääntyä. Siispä täysillä sattuman määräämään suuntaan. Lopulta onnistuimme vähän paremmin ja pääsimme paikkaan, johon pystytimme leirin. Kastuin vähän mutta ajattelin auringon kuivaavan housuni. Toisin kävi.

 

Ruoka tehtiin jollain kenttäkeittimellä. Illalla menin kahden ukon väliin makuupussiin (en samaan) nukkumaan, joista ukoista vasemmanpuoleinen oli noin satavuotias ja kuorsasi sen mukaisesti. Hän kulki ainoana omalla veneellä ja täysin sujuvasti. Seuraavana päivänä satoi niin, ettemme lähteneet melomaan vaan kaupunkiin, sillä leiripaikkamme ei ollutkaan saari vaan ehkä niemi. Piti mennä linja-autolla, mutta semmoista emme saaneet, joten menimme jalan. Sade oli tauonnut. Kävimme taidenäyttelyssä ja kävelimme asuinalueen läpi pitkospuitten tapaisia kävelyteitä pitkin, koska maa oli niin vetistä, ettei ollut järkevää tai mahdollista rakentaa kunnollisia teitä semmoiseen paikkaan. Tonttien välissä oli pieniä kanavia. Kävelykierros päättyi, minkä jälkeen joku keksi, että voisimme saada sopuhintaan moottoriveneajelun Tonavaa pitkin sinne, missä joki laskee Mustaanmereen. Menimmekin. Veneessä oli kylmä, ja takaisin tullessamme alkoi sataa kunnolla, mutta maisemat olivat aika hyvät. Pelastusliivejä ei ollut kellään, ja veneessä taisi olla liikaa ihmisiä, mutta emme kuolleet vieläkään. Palasimme leiriimme, ja vaatteistani kovin moni alkoi olla märkä.

 

Seuraavana päivänä sää oli parempi, joten lähdimme melomaan sinnepäin, mistä edellisenä iltana olimme palanneet moottoriveneellä. Oli hienoja maisemia. Matka oli paljon pitempi kuin ensimmäisenä päivänä, ja sen loppupuolella alkoi jo uuvuttaa, mutta erään melojan mukaan meidän veneemme väki meloi varmaan puolitoista kertaa muita enemmän, koska emme vieläkään osanneet kääntyä kovin hyvin ja menimme siksakkia rannalta toiselle. Juuri päästyämme Mustallemerelle aallokko yltyi niin kovaksi, että veneisiin meni vettä. Siinä vaiheessa homma piti keskeyttää välittömästi, koska muutenhan olisimme vajonneet pohjaan, joka oli siinä kohtaa ehkä kolmekymmentä senttiä merenpinnan alapuolella. Se oli silti todellinen merihädän kokemus. Nousimme veneistä ja yritimme kuljettaa ne jonkin matkan päähän, mikä oli hankalaa. Lopulta veneet saatiin haluttuun paikkaan, mutta se oli työlästä, sillä johtajista toinen sitoi veneitä toisiinsa pystyäksensä kuljettamaan niitä monta kerrallansa. Veneet pysyivät pinnalla, jos kyydissä oli yksi ihminen. Koko ajan tuli eri ohjeita siitä, miten tilanteesta jatketaan. Sitten jäimme rannalle, johon pystytimme teltat. Seuraavana päivänä linja-auto haki meidät ja vei Izmajiliin asti. Sieltä menimme junalla Kiovaan ja minä junasta suoraan omalle tunnilleni lähes viikontakaisen suihkun raikkaana.

 

Ollaan jo siinä vaiheessa kevättä, että opiskelijoille pitäisi järjestää koe, ja se tapahtuu huomenna. Kävin tänään tulostamassa paperit, joissa käsken täydentämään tekstin oikeilla sanoilla oikeassa muodossa, ymmärtämään selkouutisia, reagoimaan oikein sekä vähän analysoimaan yhden Jannesedän kolumnia. Kysyin opiskelijoilta, mitä he haluaisivat tehdä kokeen jälkeisellä tunnilla. Ei olisi pitänyt, sillä yksi sanoi, että minähän voisin pitää esitelmän Suomen alakulttuureista. Semmoista sitten kai rupean väkertämään tämän kirjoittamisen jälkeen.

 

Loppu tosiaan lähenee. Jätin Kortšuvaten eli niin kutsutun Kiovan perseen, Sergein ja kissat taakseni ja muutin Liljan luo. Täältä on ajallisesti suunnilleen yhtä pitkä matka yliopistolle, mutta tämä matka on huomattavasti helpompi, kun ei tarvitse arvata maršrutkien aikatauluja. Sen kun vain menen metroon, vaihdan kerran ja olen tunnissa perillä. Uskomattoman helppoa. Kissoja täällä ei kyllä ole, mutta käymälän oven saa lukkoon. Palvelutkin on. Kortšuvatessa oli pikkukauppa ja ilmeisesti jokapäiväiset pihamarkkinat. Vaikka nykyinen paikka on näennäisesti kauempana, täällä on kaikki. Ostin Sergeille lähtiessäni pullon Finlandiaa mainitsemastani lähikaupasta.

 

Olen ollut täällä niin pitkään, että minun piti alun perin lähteä viimeistään viime viikon sunnuntaina. Viimeisen tuntini piti olla viime viikon torstaina. Sen sijaan olen yhä täällä ja pidän tunnin vielä ensi viikon maanantaina. Sain lisäaikaa olla täällä, koska olin niin pitkään poissa Ukrainasta, että yhdeksänkymmentä päivää tulee täyteen vasta kesäkuussa. En minä minnekään Moldovaan varmaan sittenkään mene, vaikka saatoin uhota niin jossain vaiheessa, vaan yritän päästä jonkun pakettiautohemmon kyytiin, joka vie tavaraa ja myös ihmisiä Länsi-Ukrainasta Länsi-Suomeen. Häiskä pysähtyy jopa Kaarinassa. Nyt olisi tilaisuus kokea jotain niin eksoottista, että saatan mennä sinne.

 

En yleensä pode koti-ikävää kovin helposti, mutta viime aikoina olen kaivannut joitakin asioita Suomesta, ennen kaikkea kurjaa säätä ja kallista kaljaa. Suomalainen juusto, ruisleipä ja kompiaiset ovat oikeasti hyviä vaikkakin kalliita. Sen sijaan huonon elämän viettäminen täytyy varmaan lopettaa Suomeen tullessani, koska se on siellä aivan uskomattoman kallista mutta täällä lähes ilmaista. Turku on kaupunkina melkein vuoden poissaolon jälkeen varmaan ihan ookoo, ainakin sopivan kokoinen. Jo Kazan tuntui valtavalta, Kiovasta puhumattakaan. Suomessa on ihan hyvät kielet, tosin englannin käyttöä siellä voisi rajoittaa ja siirtää säästyvät voimavarat vaikka kansallisiin vähemmistökieliin.

 

Minun on helppo elää täällä, kun saan Opetushallitukselta apurahaa neljä kertaa enemmän kuukautta kohti kuin keskimääräinen paikallinen saa palkkaa. Kehotan muitakin tulemaan tänne harjoitteluun, sillä se ei ole edes paikallisilta pois, jos Suomen valtio pystyy tukemaan harjoittelijaa omasta pussistansa näin avokätisesti. Minua ennen täällä ei ollut ollut harjoittelijaa viiteen vuoteen, ja tänne tosiaan tarvitaan harjoittelijoita, jotta suomen oppiaine pysyy pystyssä. Kuka menisi jonnekin Ranskaan, Espanjaan tai Yhdysvaltoihin, kun Kiovasta saa todellisen kokemuksen, vieläpä ilman ylimääräistä paperisotaa ja oikeastaan menemättä kovin itään? Sitä paitsi täällä pääsee heti tositoimiin; olen kuullut, että joissain paikoissa harjoittelijat lähinnä katsovat vierestä, kun paikallinen opettaja opettaa. Minulla on ollut yleensä opetettavanani neljä paraa eli kaksoistuntia suomea viikossa, joskus kuusi paraa, ja huvikseni opettamani udmurtin tunti.

 

Ilmoittauduin muuten heinäkuussa järjestettävälle mordvan kielten kesäkurssille Saranskiin. Ilmoittautukaa tekin, jotta kurssi saadaan järjestetyksi. Se ei nimittäin ole itsestänsä selvää.

Vanhempani kävivät Kiovassa pari viikkoa sitten. He olivat hankkineet minullekin siksi ajaksi majoituksen Україна-hotellista, joka sijaitsee aivan Itsenäisyydenaukion, niin kutsutun Maidanin (suom. ’aukio’), vieressä eli keskeisellä paikalla. Hotellista oli parhaat näköalat, jotka olen Kiovassa nähnyt. Kaupungilla kävellessämme äiti kysyi usein jonkin rakennuksen merkityksestä tai historiasta ja minä yhtä usein vastasin, että en tiedä, en ole koskaan ollut täällä. Tunnin työmatka kahden työnkuvan, gradun ja eräitten muitten hankkeitten (niin kuin tämän blogin) lisäksi ei tavallisesti houkuttele jäämään kaupungille lorvimaan opetuksen jälkeen, kun metrossakin on siihen aikaan melko tyhjää. Kävimme Tšornobyl-museossa, joka oli aika kurja. Isä olisi halunnut käydä oikeasti paikan päällä, mutta sinne pääseminen voi olla vaikeata toisinaan ja olin itse juuri käynyt siellä, joten jätimme väliin. Vanhempani tuntuivat viihtyvän Porter-juottolassakin ihan hyvin. Olin tosiaan varsin yllättynyt siitä, että he vaivautuivat paikalle, sillä he lupaavat usein tulla milloin mihinkin, missä minä satun viettämään aikaani. Kerta se on ensimmäinenkin.

 

Sen jälkeen ehdin olla vieraattomana muutaman päivän, kunnes Kyösti saapui Kazanista viime viikonloppuna ja oli Kiovassa kolme yötä. Hän tuli tuomaan Kazanin Aygöl-opettajan minulle palauttaman esseen. Majoituksemme ei ollut ihan Україна-hotelli vaan kellari jossain kadunvarressa. Hostelliksi aivan toimiva. Se oli kokonaan maan alla, joten yhtään ikkunaa siellä ei ollut, mutta ei semmoisia tarvitsekaan. Lauantai-iltana järjestettiin tapahtuma nimeltä Pohjoismainen yö, jossa seisoin ständillä ja pidin Liljan kanssa yhteisesitelmän, jossa esittelimme suomen kieltä. Ständille tuli ihmisiä kyselemään Suomessa opiskelemisesta, usein ukrainaksi ja hiljaa piipittäen. Kyöstikin pääsi mukaan seisoskelemaan ja saa nyt sisältöä ansioluetteloonsa. Esitelmässä Lilja piti teoreettisen osuuden ja minä yritin pitää käytännön suomen tuntia mutta huomasin paikallisten olevan yhtä aktiivisia osallistujia kuin suomalaiset vastaavassa tilanteessa. Joka tapauksessa horisin jotain venäjäksi mikrofoniin ja kävin läpi diaesitykseni. Yleisö tuntui silti viihtyvän, ja olen tyytyväinen suoritukseeni. Onneksi oli paikallisiakin tuttuja paikalla, niin siitä ei tullut ihan farssia. Tilaisuudessa sai myös ilmaista kaljaa, mikä siivitti hyvään suoritukseen. Jos pääsen Nybergin ohjelmaan, mottoni voisi olla ei esitelmää ilman kaljaa.

 

Pohjoismaisessa yössä alkoi aivan tolkuton ripuli. Ensioireet alkoivat jo aiemmin, ja se jatkui oikeastaan siihen asti, että Kyösti poistui tiistaina. Parina yönä vietin suunnilleen yhtä paljon aikaa käymälässä kuin sängyssä. Sen kunniaksi meidän oli käytävä maailman kattavimmassa käymälämuseossa, joka onneksi sijaitsee Kiovassa. Ajatus ja löytö olivat Kyöstin, hänellä on hyvä maku. Sattumalta siellä oli muitakin turisteja, ja meidät liitettiin heidän englanninkieliseen opaskierrokseensa. Kävimme lisäksi jossain toisessa museossa ja Maidanilla ja Porter Pabissa, jossa olut maksaa 20 hryvnjaa eli vajaat 70 senttiä. Huomasimme myös, että halvin savukeaski kustantaa vähän vaille saman verran.

 

Tällä viikolla oli vähän vajaa opetusviikko, koska maanantaina en luottanut ollenkaan suoleni toimintaan ja jäin kellariin ja koska keskiviikkona Igorin piti joka tapauksessa olla yliopistossa äänestämässä rehtoria tai jotain ja koska samalla vaivalla voi hyvin opettaa tunnin. Torstaina eli tämän kirjoitushetkellä lähdin Unkaria kohti enkä juna-aikataulujen vuoksi ehtinyt opettaa kuin yhden tunnin normaalin kahden sijaan. Kirjoittelen tätä siis Unkariin menevässä junassa. Tiistaina vein Kyöstin tunnille, jotta hän olisi voinut sijaistaa minua, jos olisin joutunut tarkistamaan miestenhuoneen kesken tunnin. Annoin sanan Kyöstille, ja syntyi suorastaan keskustelua, mikä on ihan hyvä juttu. Hän saa sisältöä ansioluetteloonsa. Viime viikolla opetin muuten kaikki tunnit, joten ei tämä pelkkää lorvintaa ole.

 

Nyt tuli tosiaan minun vuoroni lähteä vierailulle. Budapestiin päästyäni lähtenen suoraan Szegediin, jossa lienen siihen asti, että täytyy lähteä Wieniin, jossa järjestetään ties kuinka mones Ifusco, itselleni viides. Hain siihen itselleni ja muulle Ukrainan delegaatiolle rahaa ja sain sen. Kellään meistä ei ole esitelmää, mutta toivoakseni se ei haittaa. Missään ei ainakaan sanota, että esitelmä pitäisi pitää. Sitä paitsi sain tiedon rahansaannista vasta sen jälkeen, kun ilmoittautuminen oli päättynyt. Ilmoittautuminen avattiin vielä muutamaa ukrainalaista varten, kiitos Jeremyn, mutta ei siinä tietenkään mitään esitelmää olisi ehtinyt tekemään. Sitä paitsi Ifuscon pääasiallinen merkitys ei ehkä ole esitelmissä.

 

Ifuscon jälkeen jään Keski-Eurooppaan. Vietän siellä kaksi ja puoli viikkoa tästä harjoittelustani, ja sen jälkeen harjoittelu pian jo loppuukin. Nopeasti kuluu aika. Kannustan taas kaikkia ulkomaanharjoittelua miettiviä lähtemään Kiovaan, koska sinne oikeasti tarvitaan harjoittelijaa. Ainakin oma ryhmäni on opettajatermein hyvää ainesta. Tiedän, että muuallakin on, mutta tätä ryhmää voisin opettaa vaikka työkseni. Kiovassa saa kymmenen olutta baarista samalla hinnalla kuin Suomesta saa yhden. Hyvässä tapauksessa pääsee tekemään juttuja Igorin firmalle ja asumaan jonkun luona ilmaiseksi. Onhan siinä jo syitä.

 

***

 

Kirjoitan loput Szegedistä. Budapest oli ihan tyhjä aamulla, ja mietin, onko tämä tyypillinen perjantaiaamu suurkaupungissa. Sitten muistin, että on pääsiäinen. Melkein Budapestin metroon päästyäni jäin tarkkailemaan metrokarttaa. Minun piti päästä Keletiltä Nyugatille, mutta kartassa ei kerrottu, miten sinne pääsee. Joku ukkeli tuli kysymään, tarvitsenko apua. Hän kertoi ystävällisesti, millä asemalla täytyy jäädä pois ja vaihtaa ja arvasi, että olen jostain pohjoisesta. Sitten olin menossa ostamaan metrolippua, mutta automaatilla oli nainen kolmen lapsen kanssa. Hän sanoi, ettei automaatti huoli hänen rahojansa. En aluksi ymmärtänyt, mistä on kyse, ja sanoin, että minä en tiedä, miten ne laitteet toimivat. Sitten tajusin, mikä on hätänä, ja maksoin naisen lipun ja hän maksoi minulle kolikoilla. Luulin sosiaalisten tarpeitteni täyttyneen siltä aamulta, mutta ostettuani oman lippuni ja mentyäni liukuportaitten luo siellä oli sama nainen, joka kysyi, voinko auttaa yhtä lasta liukuportaissa. En tiennyt, miten lasta autetaan liukuportaissa, joten otin lasta kädestä ja asetin hänet liukuportaalle. Lapsella oli hauskaa. Alas päästyäni kirmasin äkkiä metroon, seurasin ukkelin ohjeita ja pääsin seuraavaan junaan.

 

Unkarissa on ihmeellisen hyvä olla. Harvoin ärsyttää, että täytyy mennä Unkariin. Poliittinen meno täällä on aivan kummaa, mutta matkailijan elämään se ei yleensä vaikuta. Varmaan täällä pitäisi asua nähdäksensä huonot puolet ja päätösten seuraukset. Nyt olen tosiaan Szegedissä ja jatkan täältä Wieniin ensi viikon alussa. Sitten palaan taas tänne ja menen vielä kääntymään Kiovassa ja melomaan Romanian rajalle ja ehkä katsomaan, miten Sofi Oksanen ryyppää, ja sitten pitäisi jo poistua pikkuhiljaa. En tiedä milloin, millä ja miten. Tavallaan tekisi mieli käydä Moldovassa, kun se on lähistöllä, mutta se on väärässä suunnassa, jos pitäisi mennä Suomeen. Kiovasta pääsee kai junalla Latviaan, mutta silloin pitäisi olla Valko-Venäjän kauttakulkuviisumi. Ei ole. Ehkä yritän päästä Puolaan tai Slovakiaan ja tulla sitä kautta. Tai Moldovan kautta. Romaniani on kurjaa, mutta Moldovassa käsittääkseni osataan laajasti venäjää.

Iida oli täällä koko viime viikon ja sitä edeltävän viikonlopun. Asuimme kahdessa hostellissa ja täällä minun luonani nk. ”Kiovan perseessä”. Oli mukavaa viettää hetki keskeisemmällä paikalla, josta ei ollut tunnin matkaa yliopistoon. Säästän nykyään aikaa siten, että en juo kahvia aamuisin kotona vaan ostan pahvikupillisen metromatkan toisesta päästä. Voi nukkua vähän pitempään. Pyrin aiemmin myös olemaan paikalla jonkin verran etuajassa voidakseni rauhassa käynnistää koneet ja tarkistaa, mitä tuli annetuksi kotitehtäväksi. Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että panostus on turhaa, koska todennäköisesti en saa luokan avainta kovin monta minuuttia ennen tunnin alkua.

 

Iidan ollessa täällä söimme miltei joka päivä ravintolassa ja ostimme minulle kevättakin, joka on takuulla kaikkien aikojen kallein vaateostokseni. En kehtaa kertoa, mitä se maksoi, mutta se tuli tarpeeseen, sillä muuten minun pitäisi yhä käyttää joko toppatakkia tai varalta mukaani tuomaa vuosien kauhduttamaa kesätakkia. Muutenkin täällä on aamuisin kylmä ja iltapäivisin kuuma, joten sopivasti ei voi pukeutua. Siinä mielessä Kiova muistuttaa Kazania, vaikka Kazan oli tässä suhteessa muistaakseni äärimmäisempi paitsi talvella, jolloin oli koko ajan kylmä kuin faan.

 

Vein Iidan kaikille tunneilleni ”apuopettajakseni”. Minne muuallekaan olisin hänet sijoittanut. Onneksi täällä on leppoisa meininki sillä lailla, että toistaiseksi jokainen halukas, jonka halukkuutta olen todistanut, on päässyt yliopistorakennukseen ilman lupaa. Iida veti ainakin jonkin keskusteluharjoituksen ja seurasi aktiivisesti. Seuraavaksi aion viedä sinne Kyöstin, jos se muistaa tulla tänne. Hän aikoo kirjoittaa tapahtuvasta ansioluetteloonsa.

 

Kävimme Iidan kanssa Tšornobylissa ja Prypjatissa. Oli aika kallista mutta sen arvoista. Ostin uloimman säteilyntarkistuspisteen liepeiltä hupparin, jossa lukee CHERNOBYL (’Tšornobyl’) ja on säteilyvaroitusmerkki tekstillä РАДИОАКТИВНОСТЬ. Olen siis kunnollinen turisti ja lisäksi vakuuttavannäköinen opettaja se päälläni. Tšornobylissa oli paljon radioaktiivisia koiria ja Prypjatissa rauhallista. Suosittelen.

 

Aiemmin esiteltyä sör-iltakonseptia sovelletaan yhä. Opiskelijoita ei vieläkään ole ollut enempää kuin kaksi kerrallansa, mutta muuta porukkaa tilaisuudet tuntuvat kiinnostavan enemmän. Viimeksi minulla oli mainitsemani säteilevä nuttu päälläni, ja vilvoittelemassa käydessäni joku samaa tekevä nainen totesi minulle jokseenkin tällä tavalla: ”Радиоактивность… значит, ты активный человек. Спорт, наверно…” Keskustelukumppanini oli kännissä kuin käki. Hinutin ripeästi ja palasin, ja siellä minua odotti ukrainalaisen varsin edistyneen suomenpuhujan Nazarin johtama suomalainen marssilaulu, jossa ryssät eivät saaneet kiitosta. Suomalaisia oli paikalla poikkeuksellisen paljon, Iidan ja minun lisäksi kaksi Nazarin toveria, joista toinen väitti olevansa toimittaja. Lisäksi oli muita paikallisia, ja mikä parasta, kaikki puhuivat suomea. Eivät jatkuvasti mutta tarvittaessa. Lopuksi saimme autenttisen pussikaljakokemuksen ja seurueesta kaksi piti sulloa jonnekin yöksi asumaan epäselvissä olosuhteissa, mutta kaikki järjestyi, ja seuraavana päivänä minulta kysyttiin, miten me tänne oikein päädyimme.

 

Asian arkaluontoisuudesta johtuen kerron siitä raamatullisesti vertauskuvin ja tosiasioita vältellen. Siinä vaiheessa oli siis kaksi suomalaista, olkoot vaikka Paavo ja Vuokko, kolmas suomalainen Pellervo sekä ukrainalaiset Taras ja Tsoi. Juottolasta poistuttuansa he päätyivät erilaiseen asiakaspalvelutilanteeseen ja saivat jonkin verran tai aika paljon voimakashiilihappoista, tuota, limonaatia. Sen jälkeen he vetäytyivät joenrantamaisemaan nauttimaan virvokkeistansa ja keskustelemaan korkeakulttuurista. Sattui käymään niin, että Tsoi poistui hyvän sään aikana ja ehkä ehti jopa metroon; sitä tarinamme ei kerro. Ennen pitkää muu seurue vaihtoi paikkaa ja alkoi vaikuttaa siltä, että Vuokolla on jo kiire nukkumaan. Paavo totesi urhoollisena kutsuvansa kärrynsä, ja siinä vaiheessa Pellervo huomautti, ettei hän voi päästä mitenkään majapaikkaansa, ja Taras, että hänen majoituksensa on siinä tapauksessa lähin penkki. Kaikkien janoisten sankari Paavo hoiti kuitenkin koko revohkan nukkumaan erääseen salaiseen paikkaan, jossa hän itsekin silloin majaili. Siispä kaikki päättyi sittenkin melko kunniallisesti. Legendan mukaan pohjalimat sisältävä väkevähiilihappoisen mehun pullo on yhä Paavon hallussa, joten sen voi käydä häneltä hakemassa. Siitä kyllä puuttuu korkki.

 

Opiskelijat osaavat vaikka mitä. Juuri tulleen tiedon mukaan minun täytyy antaa heille väliarvosanat, jotka eivät vaikuta lopulliseen arvosanaan. Mielelläni antaisin kaikille vitosen, mutta siitä ei dekaani kuulemma tykkäisi hyvää. Ryhmä on vähän semmoinen, että on muutama aktiivinen hyvin osaava, muutama passiivinen hyvin osaava ja muutama aktiivinen ei niin hyvin osaava. Ehkä eturivi saa vitosen ja takarivi nelosen. Tiedän, että kuka tahansa opiskelijanikin voi päästä tähän tekstiin käsiksi ja voi perustellusti kyseenalaistaa arvostelumenetelmäni, mutta jos semmoinen jaksaa lukea tätä näin pitkälle, hän on vitosensa ansainnut. Tosiasiassa arvosteluun vaikuttaa muukin kuin istumapaikka ja se, lukeeko arvosteltava blogiani, mutta muittenkin syitten perusteella jakauma menee yllättävän tarkasti niin, että eturivi saa vitosensa ja takarivi neloset. Ja ennen kuin joku tosissansa pahoittaa mielensä, pitää muistaa, että väliarvosanat eivät vaikuta loppuarvosanoihin, ts. mihinkään, ja että oikeasti minulla on jokin käsitys siitä, miten arvostellaan, vaikka en arvostelusta hirveästi tykkääkään ja vaikken olekaan pedagogisesti pätevä.

 

Kävin äänestämässä suurlähetystössä. Olin nähnyt paikan kerran aiemmin, kaksi vuotta sitten, mutta en muistanut tarkkaan, missä se on. Löysin joltain sivukujalta Suomen lipun liehumasta, ja siellähän se oli. Menin ensiksi väärästä ovesta sisään, mutta sitten tajusin, että minun pitää sittenkin mennä suljetusta portista. Soitin summeria, ja kun minulle vastattiin, sanoin, että voiko täällä äänestää. Ajattelin, että on ihan todennäköistä, että Suomen suurlähetystössä joku puhuu suomea. Sain erittäin hämmentyneen kuuloisen englanninkielisen vastauksen to vote? (’äänestää?’). Pääsin sisään ja luulin olevani vaalien ensimmäinen äänestäjä. Oli kumminkin oikein jonoa. Hetken odoteltuani pääsin äänestyshuoneeseen, jossa kirjoitin numeron (no, kaksi numeroa) paperiin, työnsin paperin kirjekuoreen, täytin toisen paperin, työnsin sen ja kirjekuoren kirjekuoreen ja lopulta tämän installaation vaaliuurnaksi nimettyyn pahvilaatikkoon. Sitten juttelin mukavia työntekijöitten kanssa. He toivoisivat, että täällä olisi jatkuvampaa suomen opetusta suomalaisilta, ja minä lupasin mainostaa. Tulkaapa siis Kiovaan harjoitteluun, täällä teitä tarvitaan. Jos menette vaikkapa Udmurtiaan, niin sekin on hyvä, mutta älkää ainakaan minnekään Länsi-Eurooppaan tai Amerikkaan menkö. Sinne on joka tapauksessa muitakin lähtijöitä.

 

Täällä on pressanvaalit käynnissä. Ilmeisesti viime maanantai eli ensimmäisen kierroksen jälkeinen päivä oli yleinen vapaapäivä, koska kaikki itkivät kotonansa. Toiselle kierrokselle pääsivät istuva presidentti ja eräs koomikko, joka oli ensimmäisen kierroksen selvä voittaja. Kukaan ei tiedä, mihin suuntaan tämä maa on menossa, mutta tietäisikö sitä muutenkaan. Hauskaa, että täällä ihmiset uskaltavat puhua tämmöisiä asioita suoraan, kun taas yhdessä toisessa itäslaavilaisessa maassa, tai ehkä kahdessa, ei uskallettaisi vaan aprikoitaisiin, minne kaikkialle on asennettu kameroita ja äänityslaitteita.

 

Kävi myös niin, että Kazanissa tapaamani vaihto-opiskelija Elena on nyt Kiovassa ja kutsui kaljalle. Mukavaa, että tämmöiset kontaktit säilyvät. Siellä tapasi hyviä tyyppejä, mutta täällä olen nähnyt ulkomaalaisia eli ei-ukrainalaisia vain ukrainan ja venäjän tunneilla, mutta en olekaan käynyt niillä kuukauteen. Pitäisi kyllä käydä ukrainan tunnilla, koska opettaja otti kirjani lainaan. Oikeasti minulla on kaksi parempaa ukrainan kirjaa täällä kämpillä. Ei silti kahta kolmannetta. Ja hauskaa, että Kyöstikin on tulossa, mekin tutustuimme Kazanissa. Usein tämmöiset kontaktit ainakin minulla hiipuvat hyvin äkkiä, vaikka kuinka jokainen lupaisi, että varmasti tavataan tulevaisuudessa, mutta tämä on näköjään liikkuvampaa porukkaa.

 

Kaiken muun jännittävän lisäksi vanhempani tulevat tänne huomenna ja viipyvät muutaman päivän, jos selviävät vaihtoyhteydestä. Olen silloin taas muualla kuin Kortšuvatessa. Alkaa näyttää siltä, etten enää vietä täällä monta viikonloppua. Selvisi semmoinenkin, että kaikkien kansallisten vapaapäivien ansiosta voin Ifuscon jälkeen olla poissa toukokuun kuudenteen. Lorvinen Unkarissa, jos on jotain asiaa.

Minulla on mielestäni aika hyvät työajat: kertaakaan ei tarvitse mennä ensimmäiselle tunnille puoli kahdeksaksi ja opetusta on pääsääntöisesti viikossa 4 x 80 minuuttia, joka sijoittuu kolmelle päivälle. Välillä käy kuitenkin niin, että tuntia siirretään minulle kertomatta. Näin tapahtui viime viikolla, minkä seurauksena kolmen päivän opetusviikkoni lyheni yhdellä päivällä. Keskiviikkona menin omalle tunnilleni tavalliseen tapaan kello 11.50 ja ihmettelin, miten kaikki opiskelijat ovat myöhässä. Sitten keksin tarkistaa Telegramin, joka minun on pitänyt ladata täällä sen takia, että koko maa tuntuu käyttävän sitä. Siellä opiskelija oli kirjoittanut minulle, että anteeksi, tuntimme alkaa tänään kello 10.10. Viesti oli saapunut kello 10.20. Mitä siinä sitten oli tehtävissä, vein avaimen takaisin laitokselle ja sanoin, että olisi kiva tietää tämmöisistä muutoksista. Laitoksen täti sanoi, että tämmöistä se joskus on, ei ole vakavaa, eikä näistä oikeastaan voi tietää etukäteen. Sitten sain rahkapiirakkaa.

 

Edellisessä päivityksessäni arvioimani 45 minuutin työmatka on osoittautunut aikamoiseksi ylioptimismiksi. Olen ottanut tavaksi lähteä tuntia aiemmin joka paikkaan. Tällöin useimmiten ehdin. Matka-aikaa olisi helppo arvioida, jos käyttäisin pelkkää metroa, mutta maršrutkat kulkevat tähtien asennon mukaan, mikä vaikeuttaa arviointia. Eräänä päivänä erääseen kellonaikaan lähdin 45 minuuttia ennen määräaikaa ja olin vartin myöhässä, toisena päivänä lähdin samaan paikkaan tunnin aikaisemmin ja olin 20 minuuttia ajoissa. Luin uutisista, että tylsistyminen kehittää, mikä on hyvä. Metrovaunuissa on välillä ollut niin paljon ihmisiä, että olisi ollut fyysisesti mahdotonta änkeä sekaan. Matkustustapa on epämukava mutta siinä mielessä kätevä, että paikkoihin pääsee korkeintaan yhdellä vaihdolla. Paitsi kotiini, josta lähin metroasema on viiden kilometrin päässä.

 

Igor oli kutsunut minut kahteen konserttiin, joissa kävin ihan mielelläni. Ensin oli saksalaisen In extremon keikka ja viime viikonloppuna eräänlainen rokkisinfonia. Täällä on tullut istuneeksi aika paljon neljän seinän sisällä, koska täytyy tehdä käännöshommia ja matka tänne ja täältä pois kestää sen tunnin. Olemme yrittäneet toteuttaa aiemmin Unkarissa ja Suomessa hyväksi todettua sör-iltakonseptia, jossa paikalliset kielenopiskelijat voivat mennä juottolaan ja puhua kohdekieltä useimmiten ja tässä tapauksessa natiivin puhujan kanssa. Ensimmäinen yritys ei mennyt putkeen siinä mielessä, että opiskelijoita saapui paikalle yksi kappale. Mukana oli kuitenkin muita suomea puhuvia paikallisia, joita on yllättävän paljon, ja tämä ainoa opiskelijakin saatiin lähtemään uralistiikan opiskelijakonferenssiin Ifuscoon Wieniin ensi kuussa. Kun samanlaista tapaamista yritettiin järjestää toisen kerran, yksikään ei ollut tulossa paikalle, joten sen ajankohta siirrettiin lauantaista arkipäivään, joka kelpasi osallistujille yleisesti ottaen paljon paremmin. Itse dokaisin mieluummin viikonloppuna, mutta täytyy mennä enemmistön mukaan. Tällöin opiskelijoita oli kaksi, opettajia ja melkein opettajia kolme ja täältä valmistuneita tai melkein valmistuneita kaksi. On kieltämättä vähän hassua, että Kiovassa voi järjestää suomenkielisen baari-illan, johon osallistuu minä ja kuusi ukrainalaista, joista vain kaksi on tällä hetkellä suomen kurssilla. Kävin myös Ruśin Kiovan rekonstruktiossa laskiaisena. Siellä oli jotain ohjelmaa, jossa muinaiset ruhtinaat ratsastivat kurjassa säässä. Jousiammuntakisan aikana soi pelkkiä Korpiklaanin suomenkielisiä lauluja.

 

Olenpa vielä koskettanut käsittääkseni aikojen ensimmäistä vuorimarinkielistä raamattua, joita on olemassa kolme kappaletta ja yksi niistä on Kiovassa. Siihen käsiksi pääseminen ei ollut helppoa: se vaati verkkorekisteröitymisen ja kolme käyntiä historiallisessa kirjastossa sekä lukuisien lomakkeitten täyttöä. Ainakin neljään lomakkeeseen piti antaa täsmälleen samat tiedot. Kyseessä oli kuitenkin niin tarkoin varjeltu aarre, että kun kirjaston henkilökunta oli löytänyt teoksen, vierailijasta otettiin valokuva ilmeisesti siltä varalta, että jos jotain häviää, syyllinen saadaan kiinni kuvan avulla. Vaikka niillä oli passini tiedot useana kopiona. Raamattu tuli kuitenkin nähdyksi, ja kyllä se maria on, kirja on vieläpä erittäin hyvässä kunnossa ollaksensa pari sataa vuotta vanha. Ja nyt minulla on Kiovan historiallisen kirjaston kirjastokortti.

 

Suomen luokassa on hullu hälytyssysteemi, jonka ansiosta jokainen aamu alkaa kuulovauriolla. Aina kun luokan oven avaa, hälytysjärjestelmä alkaa huutaa, kunnes se sammutetaan sisäpuolelta. Eräs laitoksen työntekijä sattui pohtimaan ääneen, että mitä sieltä kukaan varastaisi, suomen sanakirjanko. Minulla ei ole vieläkään kulkulupaa yliopistoon, vaikka semmoinen vaaditaan virallisesti jokaiselta sisään menevältä. Hoidin Opetushallitukselta jonkin paperin, jonka avulla minun pitäisi saada propuska, mutta ilmeisesti ketään ei kiinnosta. Minulle se on ihan sama, kun kerta pystyn kulkemaan edestakaisin normaalisti. Erään ajattelijan mukaan tämä kaupunki kulkee kahvilla, mistä todistavat myös kielitieteellisen yliopiston välittömässä läheisyydessä sijaitsevat kolme kahvinmyyntikojua. Yliopiston sisälläkin saattaa olla jotain vastaavaa, mutta en tiedä, onko. Semmoinen kuitenkin selvisi, että ylimmässä kerroksessa on lukusali, ja siellä pidettiin ensimmäinen udmurtin tuntini. Kaksi udmurtin opiskelijaani ovat äärimmäisen innokkaita. Toinen tunti päästiin pitämään suomen luokkaan, ja kun puolitoista tuntia oli opiskeltu, sanoin, että jaa, minulla ei ole mikään kiire, mutta mennään varmaan kuitenkin nyt kotiin ja tehdään nämä tehtävät ensi viikolla. Toinen opiskelija sanoi, että ei kun voimmeko tehdä tehtävät nyt. Istuimme siellä lopulta yli kaksi tuntia, eikä minua tosiaan haittaa, että joku haluaa toteuttaa uralistisia taipumuksiansa tällä tavalla ja minä pystyn auttamaan. Viikko-ohjelmani on sopivan väljä semmoiseen.

 

Sergei oli viikon omilla teillänsä. Sillä aikaa minulla oli kaksi kissaa kaitavana. Toinen on kelpo kissa ja toinen paskantaa lattialle, kun silmä välttää. Kun tulen ulko-ovesta sisään, se singahtaa välillä salaman lailla välieteiseen ja kai säikähtää tapahtunutta niin, että juoksee täysillä takaisin sisään. Täällä oli jotenkin vapaampi olo yksin, vaikka emme tosiaan juuri häiritse toistemme eloa. Tänään Sergei toi tänne jonkun naisen, joka tuli juuri sopivasti suihkusta, kun olin eteisessä matkalla rappukäytävään kiskomaan tamakkia eli spaddua, joka muuten on halpaa täällä, kalliimpi merkki maksaa vähän yli euron pakkaukselta. Myös olut maksaa monissa paikoissa noin euron tuoppia kohden. Joukkoliikenne maksaa noin 22–26 senttiä matkalta ja taksi vähän enemmän, esimerkiksi viimeksi 27 kilometrin matka puoli kolmelta yöllä kustansi 6,17 euroa. Kiovan metron kuulutuksissa kuulee vähemmän kieliä kuin Kazanin.

 

Lähetin professorille uuden pätkän gradua luettavaksi. Voi olla, että valmistun joskus. Nyt tekstiä on yhteensä kuutisenkymmentä sivua, ja luulen, että homma tulee valmiiksi, kun tempaisen vielä pari–kolmekymmentä lisää. Hommaa hidastaa se, että elämäni täyttyy pian vieraista: Iida saapuu tänne huomenna ja viipyy yli viikon, seuraavaksi viikonlopuksi tulevat vanhempani, sitten Kyösti Kazanista, sitä seuraavalla viikolla pitäisi mennä Ifuscoon, sitten voin yllättäen oleilla viikon vaikkapa Unkarissa, minkä jälkeisellä viikolla menen ilmeisesti Länsi-Ukrainaan melomaan. En tiedä, miten melotaan, joten hukkumisen varalta pitäisi varmaan kirjoittaa gradu valmiiksi ennen sitä. Sitten tämä ukrainalainen ajanjaksoni jo päättyykin. Paljastettakoon tässä jo seuraava suunnitelma, hain nimittäin Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vuoden kestäviin inarinsaamen opintoihin. Voi olla, että vietän seuraavan lukuvuoden pitkälti Inarissa, mutta on parasta olla nuolaisematta vielä. Tänään oli haastattelu, kohtalo ratkennee ensi kuussa. Olisi hyvä päästä. Miettikää, kuinka noloa on olla suomalainen, joka ei osaa saamea.

Vaihdoin maata, nimittäin Ukrainaan, toki parin mutkan kautta. Venäjältä poistuttuani vietin Suomessa noin viikon, minkä jälkeen lähdin Hampuriin uralistien talvikouluun. Se kesti noin viikon, ja siellä oppi nganasania. Sen jälkeen lähdin Unkariin ja olin Szögedissä noin viikon, mistä poistuin Budapestin kautta junalla Kiovaan. Olen nyt ollut täällä noin viikon, eikun vähän yli kaksi viikkoa, ja jatkan näitten kirjoittamista saman nimen alla, vaikka Volgasta ollaankin aika kaukana. Volgan seutu kuitenkin kulkee ihmisessä mukana.

 

Päätin viime syksynä vaihtoni aikana, että voisin huvin vuoksi hakea Kiovan kansalliseen kielitieteelliseen yliopistoon (Київський національний лінгвістичний університет) opetusharjoitteluun: minua ei pidätä Turussa mikään ja Iida on joka tapauksessa Unkarissa tämänkin lukukauden. Yksi syy olla Turussa olisi ehkä se, että saisin kirjoitetuksi graduani, mutta se on oikeastaan jo vähän edennyt täällä. Tämänhetkisten tietojen mukaan opetan pääsääntöisesti vain maanantaista keskiviikkoon, mikä toki on aika paljon enemmän kuin edellisessä opetusharjoittelussani Ižkarissa, öh, neljä vuotta sitten. Siellä opetin nimittäin tunnin viikossa. Opetushallituksen tiedotteessa luki, että harjoittelijalla on oikeus opiskella harjoittelujakson aikana ukrainaa tai venäjää. Ajattelin ensin, että pyrin menemään molempiin enkä ota mitään ylimääräistä paitsi marin ja tataarin verkkokurssit, jotta saisin sen gradun valmiiksi. Sitten sain kuulla, että täällä on puolan opettaja, jonka tunneille ehkä voisi osallistua. Näyttää siltä, että venäjä vaihtuu puolaan, koska käytyäni yhdellä venäjän tunnilla totesin sen olevan liian matalatasoinen minulle enkä jaksa ruveta etsimään sopivaa ryhmää. Ukrainan kurssikin on hyvin alkeistasolla, mutta en osaakaan sitä kovin hyvin, sitä paitsi sitä on vain kerran viikossa, mikä sopii minulle.

 

Olin ollut yhteydessä paikallisen Germaanisen ja suomalais-ugrilaisen kielitieteen laitoksen (Кафедра германської і фіно-угорської філології) suomen opettajaan Igoriin (tai paikallisittain Ihoriin, mutta ehdin jo ruveta kutsumaan häntä Igoriksi, ja hän käyttää sitä nimeä itsekin suomeksi (ja venäjäksi)). Hän järjesti minulle huoneen kiovalaisittain melko lyhyen, vain 45 minuutin matkan päästä yliopistosta. Igor on kaiketi vastuussa enimmästä suomen opetuksesta, vaikka on täällä ollut toinenkin suomen opettaja Vira, joka nyt lopettaa työnsä ja jota minä kai vähän niin kuin tulin korvaamaan. Molemmat puhuvat sujuvaa ja miltei virheetöntä suomea, mutta kaikkien etu on natiivi kielenopettaja tällä tasolla. Toivottavasti. Tänne ei ole saatu harjoittelijaa vuoden 2013 jälkeen poliittisen tilanteen takia. No, onhan maa sodassa, vieläpä sen maan kanssa, jossa viimeksi oleilin pitempään, mutta tälläkin kertaa levottomuudet ovat kaukana. Mainituissa maissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta yritän varoa vahingossakaan vertaamasta niitä toisiinsa epäsopivassa seurassa.

 

Kiovan rautatieasemalle minua oli tullut vastaan vanha tuttu, nimittäin Lilja eli Liliana, joka opiskeli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen maisteriohjelmassa Turussa ja opetti meille ukrainan kurssinkin. Hän opiskelee siellä virallisesti vieläkin mutta on suurin piirtein gradua vaille valmis niin kuin minäkin. Menimme asemalta suoraan kaljalle, jonka ääressä hän ehdotti säännöllisiä gradutapaamisia, joissa voimme kirjoittaa tutkimusta ja saada toisiltamme vertaistukea. Yksi semmoinen on ehditty jo järjestää. Kyllä se jonkin verran eteni, vaikka homma menikin jossain vaiheessa kaljanjuonniksi. Kaljan jälkeen Lilja toi minut kaupan kautta asuntooni, jonne ei ollut helppo löytää. Metron jälkeen piti löytää oikea maršrutka ja jäädä pois oikealla pysäkillä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, kun on ensi kertaa liikkeellä. Täältä yliopistolle mennessäni minun pitää ensin kävellä jokin matka ison tien varteen ja ottaa mikä tahansa maršrutka, sitten tajuta jäädä metron kohdalla pois, mennä metrolla neljä asemaa, sitten vaihtaa metrolinjaa, mennä metrolla yksi asema ja kävellä viitisen minuuttia, ja tämä kestää suunnilleen mainitut 45 minuuttia. Nyt homma alkaa suurin piirtein sujua, mutta alussa oli hankalaa, eritoten koska en ollut koskaan ennen käyttänyt maršrutkaa itsenäisesti. Ne ovat erikoinen järjestely, sillä käsittääkseni niitten lähtöpaikat ja reitit kuuluu vain tietää esimerkiksi osmoosin kautta. Metroihin tulee usein rahaa haluavia ihmisiä. Osa soittaa hanuria ja osa kerjää Jumalan nimeen.

 

Matka luokseni on selvästi paikallisillekin hankala. Pienen yrittämisen jälkeen löysimme Liljan kanssa asunnon, jossa minun pitäisi asua seuraavat kolme kuukautta. Asunnon varsinainen asukas on Sergei, jolla oli tyhjä huone, jota minä nyt asutan. Toisin kuin Kazanin-kämpässäni täällä ei välttämättä ole hometta vaan kaksi kissaa, joten hengitystieni pysyvät tukossa jatkossakin. Toistaiseksi en silti ole oireillut ollenkaan niin pahasti kuin Kazanissa. En ole tottunut asumaan kämppisten kanssa, mutta tämä on ihan hyvä järjestely eikä maksa mitään. Emme ole isoksi häiriöksi toisillemme, esimerkiksi tänään olemme vaihtaneet tasan sanat доброе утро aamulla ja привет alkuillasta, kun Sergei palasi töistä. Puhumme venäjää, koska muu vaihtoehto olisi englanti. Aluksi yritimme tehdä niin, että Sergei puhuu ukrainaa ja minä venäjää, mutta se ei osoittautunut kovin toimivaksi ratkaisuksi, koska Sergei on venäjänkielinen ja minä en ymmärrä ukrainaa niin sujuvasti.

 

Tämänkin kaupungin kielellinen tilanne on erikoinen. Ukrainan ainoa virallinen kieli on ukraina, joten kaikki viralliset tekstit ovat ukrainaksi. Silti ainakin pääkaupungissa kuulee puhuttavan enimmäkseen venäjää, vaikka kyllä ukrainaakin kuulee jonkin verran. Kielimeno muistuttaa minua vähän Minskistä, paitsi että siellä ei kukaan varmaan vahingossakaan puhu valkovenäjää. (Yksi minskiläisen kirjakaupan myyjä muuten aloitti asiakaspalvelutilanteen valkovenäjäksi valkovenäjänkielisiä kirjoja ostaessani, mutta minä pöljä en osannut reagoida mitenkään muuten kuin pällistellen hämmentyneenä.) Olen silti törmännyt täällä joihinkin yksilöihin, jotka puhuvat pääasiassa pelkkää ukrainaa, mutta he ovat vähemmistössä. Ukrainan tunnilla käydessäni huomasin, että kieli ei ole kovin kovassa huudossa ulkomaalaisten keskuudessa: yhtäkään toista eurooppalaista en ole vaihtuvan ukrainanopiskelijajoukon seassa tavannut. Jostain syystä kaikki ukrainan opiskelijat tuntuvat tulevan Aasiasta. Venäjän tunnilla oli myös eurooppalaisia ja amerikkalaisia.

 

Tänään päädyin varsin omituiseen paikkaan, nimittäin ukrainan opettajan pöydän taakse, opettajan puolelle siis. Kurssin oikea opettaja sanoi, että olen muita opiskelijoita korkeammalla tasolla, joten voin ihan hyvin opettaa hänen apunansa, ja sitä paitsi Томі любить українську мову. Minä sitten opetin aasialaisille asioita, joista osan opin itse samaan aikaan. Osa heistä on kyllä tavattoman paksukalloisia, sillä niihin (kalloihin) ei millään uppoa se, että kieli on vähän niin kuin venäjää muttei sinnepäinkään. He joko sanovat asiat venäjäksi tai ovat aivan pihalla siitä, miten muodostetaan akkusatiivi, vaikka se menee hyvin samalla tavalla kuin venäjässä. Kaikki kurssilaiset toki osaavat venäjää. Ja siis en minäkään mitään hyvää ukrainaa osaa, mutta on minulla silti jokin käsitys. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että opetan tämän reissun aikana ainakin kolmea kieltä, sillä suomen opiskelijoista jopa neljä on sanonut olevansa kiinnostuneita oppimaan udmurttia. Yllättävin oli silti tämä ukraina.

 

Opiskelijat tuntuivat osaavan paljon paremmin suomea täällä kuin muissa ulkomaanpaikoissa, joissa olen ollut tekemisissä suomen opiskelijoitten kanssa, siihen nähden, että he ovat kakkoskurssilaisia. Sitten tajusin, että esimerkiksi kaikki Venäjällä tapaamani suomen opiskelijat ovat opiskelleet suomea sivuaineena. Täällä suomi on näillä pääaine, ja he opiskelevat sitä ainakin kuusi kaksoistuntia viikossa. Muutama on myös käynyt suomen kesäkurssilla. Täytyy todeta, että he käsittelevät nyt aika hankalia asioita, jotka liittyvät esimerkiksi päiväkotipaikan hankkimiseen. Ainakin yksi opiskelijoista on intohimoinen kielitieteilijäluonne, semmoinen, joka uskaltaa lähteä Ifuskoonkin. Yksi toinen taas osaa suomea aivan erityisen hyvin. Ryhmä vaikuttaa kaikin puolin mukavalta ja yllättävän hyvin osaavalta. Toki arvovaltaani lisää se, että pystyn ainakin näennäisen suorasti vaikuttamaan heidän loppuarvosanoihinsa.

 

Täällä on kuitenkin suomen opetus hieman pinteessä. Kuulemani mukaan yliopisto-opettajien palkat jäävät täällä helposti noin kymmenesosaan suomalaisen toimeentulotuen määrästä, mikä johtaa siihen, ettei kukaan voi työskennellä opettajana yliopistossa ilman toista työpaikkaa tai muuta tulonlähdettä. Eräskin opettaja sanoi, että hänen yliopistosta saamansa palkka ei ole hänelle ollenkaan merkittävä raha. Hän tekee työtänsä käytännössä vapaaehtoistyönä, koska pitää siitä. Siinä mielessä olisi tärkeätä saada tänne harjoittelijoita vähän useammin kuin viiden vuoden välein. Suomen oppiaine on yhä pystyssä, mutta viime vuosina täältä on lakkautettu ainakin skandinaaviset kielet ja hollanti. Tulee semmoinen olo, että tekee jotain hyödyllistä, kun lähtee opetusharjoitteluun paikkoihin, joihin kukaan muu ei halua. Fennistejäkin olisi Suomessa pilvin pimein, ja niistä varmaan isoin osa haluaa valmistua opettajaksi, mutta ilmeisesti heillä on toisia harjoittelupaikkoja. Jos siis haluat hyödyttää harjoittelullasi muitakin kuin itseäsi, täällä tarvitaan työvoimaa, joka saa rahansa Suomesta.

 

Hiusharjani jäi Unkariin. En aio hankkia uutta, koska kohta se tulee perästä, mutta ehkä siihen mennessä minulle kasvaa kunnon rastat. Lisäksi sinne jäi pari vaatetta, mutta kerrankin minulla on kunnollinen määrä kuminauhoja, joilla voi kiinnittää hiukset.

Olen poistunut Kazanista ja kirjoitan tämän jutun alkua Nižni Novgorodissa matkallani Suomeen ja loppua Suomen Turussa. Seuraa jonkinlainen kooste siitä, mikä Kazanissa ja sen yliopistossa on hyvää ja mikä ei ja mitä minä siellä tein ja mitä olisin ja en olisi halunnut tehdä. Aiheitten järjestys on se, missä järjestyksessä ne tulevat mieleeni.

 

 

Odottelu

 

Jos olet harkinnut opiskelemista Kazanin (Volgan alueen) federaatioyliopistossa, varmistu siitä, että kykenet työpäivän kestävään jonottamiseen. Jos ei ole Erasmus- tai vastaavana opiskelijana liikkeellä, tietoa toimitettavista papereista ei saa todennäköisesti mistään, ennen kuin yrittää noudattaa aasialaisille tarkoitettuja ohjeita. Niitä ei pidä noudattaa, mutta sillä tavalla pääsin itse alkuun juotuani ensin kaljaa asunnossani pari päivää tietämättömänä kaikesta. Joku sanoi, että saan ohjeet sitten, kun on niitten aika, ja liian sinisilmäisenä otin väitteen todesta. Tämmöistä se tuntuu olevan muissakin Venäjän yliopistoissa, mutta tämä on huomattavan iso ja ulkomaalaistenkin kesken suosittu kohde, joten odottaminen saa uudet mittasuhteet.

 

Koulu alkoi suunnilleen syyskuun toisella viikolla. Siihen asti oli aikaa tehdä omia juttuja eli pitkälti gradua, joka ei tullutkaan valmiiksi vaihdon aikana. Osalla ulkomaalaisista oli ongelmia saada viisumi, ja he tulivat melkein kuukauden minua ja isointa osaa muista myöhemmin, mutta se ei juuri tainnut haitata, koska paljon mitään ei tapahtunut ennen syyskuun puoliväliä.

 

Vaihdon lähetessä loppuansa arvosanat piti merkityttää pieneen vihkoon, joka piti palauttaa ulkomaalaistoimistoon. Menin joulukuun välipäivinä hoitamaan homman ja luulin saavani todistuksen puhtaana käteen. Sen sijaan sain paperin, johon minun oli hankittava pari allekirjoitusta. Sain ilmeisesti hoidetuksi riittävän määrän allekirjoituksia saman päivän aikana, sillä sitten minulle sanottiin, että todistus on haettavissa kahden viikon kuluttua. Onneksi satuin vielä olemaan paikalla silloin.

 

 

Ihmiskontaktit

 

En juuri tutustunut paikallisiin, mikä johtui siitä, että tavoitteitteni vastaisesti jouduin opiskelemaan venäjää muitten ulkomaalaisten kanssa. He osoittautuivat silti enimmäkseen hyviksi ihmisiksi. Toinen merkittävä syy on se, että valitsin mukavuuden edullisuuden kustannuksella ja vuokrasin oman asunnon. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet yhden tai kahden muun opiskelijan kanssa jaettavat asuntolahuoneet tai perhemajoitus, mutta venäläisistä asuntoloista olin saanut toistaiseksi tarpeekseni, ja perhemajoitus olisi maksanut enemmän kuin vuokrani lopulta oli. En kadu valintaani ollenkaan. Hassua silti, että esimerkiksi useilla lyhyehköillä, korkeintaan parin viikon mittaisilla ainejärjestön matkoilla olen tutustunut enemmän paikallisiin kuin nyt viiden kuukauden aikana.

 

Meitä suomalaisia opiskelijoita oli Kazanissa kolme. Etenkin italialaiset muodostivat toimivan kokonaisuuden suomalaisten kanssa. Ruotsalaisetkin olivat sangen mukavaa sakkia, mutta yhdistävät tekijät jotenkin ymmärtää paremmin meidän ja ruotsalaisten kuin meidän ja italialaisten kanssa. Yllättävän moni vaihto-opiskelija oli siinä määrin kommunisti, että kuului puolueeseen. Parhaaksi vaihtotoverikseni tuli Helsingissä Itä-Euroopan tutkimusta opiskeleva Kyösti. Olemme monessa mielessä samanhenkisiä. Emme kuitenkaan olleet ollenkaan kaikesta täysin samaa mieltä, mutta pelkästään kaikki omat ajatukset jakavilla ihmisillä itsensä ympäröiminen olisikin kovin vahingollista ja kapeakatseista. Hän on harvoja ryhmäläisiämme, jotka urheasti puskevat läpi toisenkin lukukauden Kazanissa.

 

 

Asunto

 

Asunto kustansi 18 000 ruplaa kuukaudessa. Minulla oli semmoiseen varaa, koska olin tehnyt töitä koko edellisen lukuvuoden ja sain apurahaa ja opintotukea. Asuntoni sijaitsi kerrostalossa noin kahden kilometrin päästä yliopistosta ja oli alaltansa noin 30 neliömetriä. Siellä oli kaikenlaisia mukavuuksia, mm. pesukone, lasitettu parveke, mikroaaltouuni, langaton verkkoyhteys ja televisio, josta näkyi pitkälti yli sata kanavaa. Minulle uutta oli se, että kaikki toimi kaasulla veden lämmitystä myöten. En kuitenkaan kuollut kaasuvuotoon tai räjäyttänyt kämppää, ainakaan kirjaimellisesti. Pahin ongelma asunnossa oli se, että se oli mahdollisesti homeessa. Se voisi selittää kuukauden kestäneen sairasteluni. Jos rahasta ei ole puutetta, suosittelen oman asunnon vuokraamista, koska asuntolan olot eivät ole kummoiset: vartijat ja muut päivystäjät valvovat opiskelijoitten jokaista liikettä ja kirjaavat ylös silloin tällöin heidän asuntolan ulkopuolella juomansa alkoholiannokset; huone, käymälä ja suihku täytyy jakaa; pyykinpesu on vaikeata; asuntolassa ei saa ryypytellä; ym. Toisaalta se kustantaa muistaakseni noin kahdeksan euroa kuukaudessa. Perhemajoituksesta jotkut olivat lähteneet kesken pois, koska semmoinen meno ei soveltunut jokaiselle. Ei välttämättä olisi sopinut minunkaan rytmiini ja elämäntapoihini.

 

 

Opiskelu

 

Menin opiskelemaan tataaria ja turkologiaa, mutta minut pantiin opiskelemaan venäjää. Mietin aluksi, pitäisikö vain palata Suomeen, koska hyväksytyssä opintosuunnitelmassani ei ollut yhtään venäjää. Ensin luulin, että sopimukseni jopa kieltää venäjän pääasiallisen opiskelemisen vaihtokohteessa. Selvittelin asiaa, ja pykälä koskeekin vain venäjän pääaineopiskelijoita. Tulin siihen tulokseen, että parasta on jäädä Kazaniin, kun kerran on semmoinen mahdollisuus. Venäjä on etenkin uralistille ja miksei jokaiselle kielitieteilijälle hyödyllinen kieli, jota olen harrastellut yli kymmenen vuotta. Kun vielä pääsin kaikille avoimelle tataarin iltakurssille, näin hyödyt haittoja isompina ja päätin jäädä.

 

Kävin aluksi muutamalla turkologian maisteritason kurssilla, joille en oikein lämmennyt. Paikallinen maisteriopiskelu on muutenkin kokemusteni perusteella enemmän jutustelua kuin varsinaista opiskelua. Eräs kurssi kiteytyi siihen, että opettaja saneli kirjasta ja opiskelijat kirjoittivat sanellun vihkoonsa. Totesin, että luen mieluummin vaikka itse ne kirjat. Eräs kurssi tosin vaikutti erittäin lupaavalta, nimittäin Урало-алтайская языковая общность. Kurjaa oli, että se oli ilmoittamatta peruttu suunnilleen joka toinen kerta. Jossain kohtaa kävi niin, että kurssi oli peruttu kahdesti peräkkäin, minkä jälkeen luonani oli vieraita Suomesta, minkä jälkeen olin neljä viikkoa sairaana, mikä johti siihen, että en enää pitänyt tarpeellisena mennä kurssille ollenkaan. Muutenkin kurssi oli alkunsa jälkeen muuttunut sarjaksi opiskelijoitten pitämiä venäläisiä esitelmiä, joita kukaan läsnäolija ei seurannut. Totesin taas, että luen nämä asiat mieluummin kirjasta.

 

Tataarin ilmaiselle verkkokurssille päässee kuka tahansa sille tahtova, jos osaa vähän venäjää, englantia tai tataaria. Se on aika hyvä, jos semmoisesta tykkää.

 

 

Opetus

 

Jos haluaa opiskella venäjää Kazanissa, mikä itsessänsä on vähän erikoinen valinta, koska siellä on mielenkiintoisempiakin kieliä, voin ihan suositella. Opetuksen taso oli joskus yllättävän hyvää, ja opettajat olivat omanlaisiansa persoonia eivätkä yleensä semmoisia harmaita liukuhihnalta tulleita valmiiksi tympääntyneitä ja kapeakatseisia hapannaamoja niin kuin vaikkapa useat suomalaiset äidinkielen opettajat. Yksi opettaja oli minusta ylitse muitten. Hän oli kansallisuudeltansa tataari ja pystyi omien sanojensa mukaan kokemaan etäisyyttä venäläisyyteen ja tarkastelemaan asioita jossain määrin ulkopuolelta. Opettaja esitti usein provosoivia kysymyksiä ja oli avoimesti samaa mieltä esimerkiksi siitä, että ulkomaalaistoimiston työntekijät ovat yhtä laiskoja typeryksiä kuin neuvostoelokuvien sensuroijat niinä aikoina, kun muokattavaksi vaadittu elokuva meni täysin alkuperäisessä muodossansa läpi, kun tekijä hillosi sitä muutaman kuukauden ja esitti tekevänsä muutoksia siihen. Kieliopin opettaja heitti silloin tällöin jonkin kielihistoriaa koskevan anekdootin, jolloin minä heräsin ja muut nukahtivat. Mielestäni opetuksen taso ei siis ollut huonoimmasta päästä, vaikka eräs opettaja epäili minulla olevan läheisen suhteen alkoholista aiheutuviin ongelmiin.

 

Tataarin opetus oli aika hyvää, mutta toki pitää ottaa huomioon se, että kyse oli kurssista, jolle sai osallistua kuka tahansa. Joillekin venäläisille mummoille oli ylivoimaista esimerkiksi erottaa toisistansa /e/ ja /ä/. Kurssin suoritettuansa sai diplomin, ja minä saan siitä vielä opintopisteitä. En osaa sujuvaa tataaria.

 

 

Ulkomaalaistoimisto

 

Ulkomaalaistoimisto oli paikka, jossa varmaan jokainen kävi useammin kuin olisi halunnut. Aluksi meiltä otettiin passit uuden viisumin tekemistä varten ja ilmoitettiin, että ne voi hakea valmiina takaisin neljän viikon kuluttua. Verkossa luki käsittelyn vievän kolme viikkoa. Tarkalleen yhdentoista (11) viikon päästä passini toimittamisesta sain sen takaisin uuden viisumin kanssa. Työntekijät viettivät taukoja silloin, kun heitä huvitti. Useasti yhdestä huoneesta sai paperin, johon tarvittiin allekirjoituksia toisissa huoneissa työskenteleviltä työntekijöiltä, jotka yleensä eivät olleet paikalla. Jos minulla olisi vaikutusvaltaa, tekisin ulkomaalaistoimistoon semmoisen järjestelmän, että työntekijät saisivat paperit suoraan toisiltansa allekirjoitettavaksi, jolloin kymmenien metrien opiskelijajonot jokaisen oven takana saattaisivat hieman kutistua. Ulkomaalaistoimisto myös hukkasi yhden opiskelijan passin. Hänelle tehtiin väliaikainen passi Moskovassa.

 

 

Retket

 

Tulinpa kiertäneeksi jonkin verran lähialueita. Matkoja varten piti ottaa jonkin verran omaa lomaa, mutta otin sitä muutenkin, joten ei varmaan haittaa. Suunnilleen lokakuun alussa kävin Kyöstin kanssa Bolgarissa, joka moskeijoinensa on perintökohde. Siellä kuuli paljon tataaria. Ensimmäisten suomalaisten vieraitteni Kazanin-käynnin aikana kävin päiväretkellä neljättä kertaa Joškar-Olassa. Marraskuussa opiskelijat lähtivät päiväretkelle Kukmaraan (udm. Kukmor). Joulukuussa kävimme kymmenen venäjän opiskelijan kesken Jekaterinburgissa ja Euroopan ja Aasian rajalla. Tammikuun alussa näin unta, jossa olin Iidan kanssa Šupaškarissa, ja pian sen jälkeen menin toisessa suomalaisporukassa Udmurtiaan Ižkariin ja Bygyyn. Paluumatkalla pysähdyimme Nižni Novgorodissa matkallamme Pietariin ja sieltä Suomeen. Matkailu avartaa, ja sitä paitsi en käyttänyt lentokonetta kertaakaan. Osa italialaisista lähti lopuksi Trans-Siperian radalle ja lienee sillä tiellä edelleen. Pitäisi itsekin joskus. Myös Mongolia matkakohteena (ja mongoli opittavana kielenä) on alkanut kiinnostaa entistä enemmän, kun tutustuin ensimmäistä kertaa mongoleihin vaihtoni aikana.

 

 

Kaupunki

 

Kazan on valtava kaupunki, vaikka kiinalaiset olivat eri mieltä. Siellä asuu vähän yli miljoona ihmistä. Kazanilla on vuosituhantiset perinteet, eikä ole selvyyttä siitä, perustivatko sen bolgaarit vai tataarit. Nykyään se on suvereeniksi valtioksi Venäjän federaation yhteydessä julistautuneen Tatarstanin pääkaupunki ja keskeinen paikka laajalla alueella. Kaupunki on aina ollut monikielinen ja -kulttuurinen, ja sillä on iso merkitys myös muitten alueen kielten kuin tataarin kehityksessä.

 

Kazan osoittautui yllättävän hiljaiseksi kaupungiksi ollaksensa miljoonakaupunki. Pitkä ja leveä kävelykatu aivan keskustassa oli joskus iltamyöhään aivan tyhjänä. Missään lähiöissä en oikein käynytkään ja metroa käytin vain yksittäiset kerrat, koska asuntoni sijaitsi kävelymatkan päästä sieltä, missä kaikki tuntui tapahtuvan. Muilla vaihto-opiskelijoilla oli pitempi matka, sillä asuntola oli kaukana. Onneksi kaupungissa toimii yyperi, jolla pääsee parillasadalla ruplalla miltei minne tahansa.

 

Kazanin kielimaisema on hyvällä tavalla varsin kaksikielinen. Monien liikkeitten nimet ovat venäjäksi ja tataariksi ja kadunnimikyltit usein ensin tataariksi ja sitten venäjäksi. Metrossa ja linja-autoissa kuulutetaan venäjäksi, tataariksi ja englanniksi. Jopa metrorahakkeenostoautomaatin saa tataariksi. Vaikka kieli on verrattain hyvin näkyvissä, on selvää, ettei se ole tasa-arvoisessa asemassa venäjän kanssa, vaikka onkin Venäjän toiseksi puhutuin kieli.

 

Kazanin liikennejärjestelyt ovat monin osin pielessä. Keskustan tiet eivät riitä henkilöautoille. Linja-autoja on liian vähän ja ne hajoilevat tielle. Metro on usein tupaten täynnä. Erehdyin kerran menemään linja-autolla pienen pätkän iltapäivällä. Väline oli niin täynnä ihmisiä, että minun oli fyysisesti mahdotonta maksaa kulkemistani, koska vaikka olisinkin jotenkin saanut nostetuksi käteni ojentaakseni rahan, rahastajatäti ei olisi mitenkään voinut päästä luokseni. Siispä matkustin tahtomattani pummilla kahden ihmisen väliin liiskaantuneena.

 

Kazan on puhdas. Rakennukset ovat enimmäkseen ehjiä ainakin keskusta-alueella. Kielitieteitten yliopistorakennus on valtava. Päärakennusta vastapäätä on nuoren Leninin patsas, mutta toki vanhankin Leninin patsas on lähettyvillä. Kazanissa näkyi olevan paljon teattereita ja ooppera. Eri urheilulajeille on hallinsa, ja jääkiekkoa kävin katsomassa pari kertaa. Kaupungista pääsee pois ainakin junalla, sähköjunalla, linja-autolla, lentokoneella ja laivalla.

 

***

 

Jotakuinkin näin kului viisi kuukauttani Tatarstanissa. Periaatteessa en kadu. Nyt olen hetken Suomessa ja pian lähden taas. Saatan jatkaa tämän kirjoittamista sieltä.

Luonani jouluaattona järjestetty joulujuhla oli menestys ja ylitti odotukset. Parhaimmillansa asunnossani oli ainakin toistakymmentä ihmistä yhtä aikaa. Väkijuomia oli löydettävissä vielä joulupäivänä, ennen kuin viimeinen vieras oli poistunut, niitä oli hankittu siis poikkeuksellisen riittävästi. Tänne jäi nimittäin nukkumaan lisäkseni kaksi raavasta häiskää, joista toinen ei ollut lähteä kulumallakaan ja kutsui vielä maanmiehensä juomaan viimeistä votkapulloa. Joulu poikkesi tavallisesta, mutta vaihtelu virkistää. Lopputulemana ainakin kaksi juomalasia oli mennyt rikki ja parvekkeen oven kahvamainen lärpäke revitty irti. Pitääköhän maksaa takuuvuokra. Kemuja ennen luonani järjestettiin elokuvakurssin viimeinen tunti. Lyhytelokuvan nimi oli muistaakseni Нечаянно, ja se voitti kaiken maailman Ирония судьбыt mennen tullen. Kurssia opettanut Aygöl hanım toi peräti viiniä.

 

Välipäivinä suunnittelin hakevani todistukseni. Arvosanalärpäkkeessäni oli kaikki tarpeellinen, joten kuvittelin ohjeita seuraamalla saavani todistuksen puhtaana käteen, mutta paskanmarjat. Sain luovuttaa lärpäkkeen jollekulle byrokraatille, mistä hyvästä minulle annettiin uusi paperi, johon tarvittiin neljä allekirjoitusta. Sanoin, etten asu asuntolassa, ja tarvittavien allekirjoitusten määrä väheni kahteen. Allekirjoittajat työskentelevät tietenkin samassa talossa. Jos homma olisi suunniteltu hieman toisin, ulkomaalaistoimiston väki voisi allekirjoittaa kaikki lappuset oma-aloitteisesti ja vaikka toimittaa ne toisillensa. Näin vältyttäisiin dekametrien jonoilta jokaisen oven takana, kun kaikki opiskelijat jonottavat samoja allekirjoituksia. Toisaalta samalla vältyttäisiin ehkä täystyöllisyydeltä. Tietenkään allekirjoittaja ei ollut paikalla, kun yritin hoitaa velvollisuuteni välittömästi. Lähdin kotiin paperin kanssa enkä näyttänyt sitä enää koskaan kenellekään. Eilen kävin viimein hakemassa todistukseni. Opiskelijakorttini otettiin pois. Jotenkin symbolista. Vähä kerrallansa kaikki katoaa.

 

Iida tuli tänne joulukuun 28:ntena. Tapasimme ensimmäisen kerran kolmannesvuoteen, mikä on selvä erillämmeoloennätys suhteemme aikana. Uudenvuodenaattona kävimme yhdysvaltalaisen tuttavan luona juhlimassa vuodenvaihdetta, mutta en muista siitä paljon. Sitten olemme kierrelleet kaupunkia. Meidän oli tarkoitus käydä viimein Šupaškarissa, mutta paikallinen tapa rekisteröidä ihmiset joka paikassa muutti suunnitelmamme. Seuraavan näin unessa:

 

Venäjän liittovaltiossa täytyy rekisteröityä seitsemän arkipäivän kuluessa rajan ylityksestä. Laskemme, että Iidan seitsemän päivää kuluu vasta Tšuvassiasta palattuamme, joten emme kehtaa hoputtaa vuokraisäntääni Eetvarttia hänen rekisteröimisessänsä. Kuitenkin Eetvartti ilmoittaa lähtöpäivän aamuna voivansa tuoda rekisteröinnin kahdentoista jälkeen, mikä ei käy meille, sillä myös linja-automme on lähtevä samaan aikaan. Ehdotan Eetvartille, että hän voisi mieluummin tuoda rekisteröinnin viikonlopun jälkeen, mikä sopii hänelle. Tšuvassian-matka toteutuu (harhoissani siis)! Linja-autossa on kylmä kuin faan. Perille päästyämme otamme Überin hostellille, koska siinäkin kaupungissa se toimii toisin kuin Joškar-Olassa. Tekosyymme mennä Šupaškariin on siellä järjestettävä konferenssi, jonka viimeisen päivän ohjelmaan aiomme osallistua. Valitettavasti viimeisen päivän ohjelma on peruttu ja korvattu kaupunkikierroksella, mikä ei oikeastaan haittaa. On vain uskomattoman kylmä.

 

Unelmieni hostellissa meiltä halutaan passin jokaisesta sivusta tyhjät sivut mukaan laskettuna kaksi kopiota, jotka meidän täytyy hankkia itse, koska hostellin monistuskone ei toimi. Kysytään myös, tarvitsemmeko rekisteröinnin. Emme, koska se tuottaisi meille ylimääräistä työtä. Seuraavana päivänä tiskillä on eri täti, joka sanoo, ettei rekisteröintiä voida tehdä, ja viimeisenä päivänä kolmas täti, jonka mukaan meitä ei olisi saanut päästää koko hostelliin ja että hankaluuksia voi olla tiedossa, joskaan ei meille. Tästä syystä meidän pitää olla, niin kuin emme olisi kaupungissa käyneetkään.

 

Tšuvassiassa vaikuttaa olevan verrattaen hyvä kielimeno. Tšuvasseja tasavallan väestöstä onkin kaksi kolmannesta ja yhteensä saman verran kuin virolaisia, mikä voi vaikuttaa asiaan. Siitä huolimatta aikuisten oppikirjaa on hankala löytää kielestä, vaikka esimerkiksi paljon pienemmästä komista on saatavilla kattavaa ja laadukasta oppiaineistoa. Kieli kuitenkin näkyy ja kuuluu pääkaupungissakin. Sitten heräsin sängystäni koskaan käymättä Tšuvassiassa. Ehkä vielä joskus.

 

Parin päivän päästä harvinaisen todentuntuisesta unestani Kazaniin saapui lisää vieraita Suomesta. Tällä kertaa rautatieasemalle piti mennä vastaan toveriani Attea (udm. Ондӥ) ja hänen toveriansa Sakua, joka oli minulle uusi tuttavuus. Vietimme heidän kanssansa pari päivää Kazanissa, kunnes piti lähteä Udmurtiaan. Olin nimittäin järjestänyt udmurtinharrastajan Aten toiveitten perusteella matkan Udmurtian maaseudulle. Atte on fennisti ja suomalaiseksi semmoiseksi harvinaisen valistunut. Saku on sen sijaan insinööriopiskelija (tai vastaava?) jostain Tampereelta mutta siitä huolimatta vahvasti mukana, vaikkei osannutkaan yhtään udmurttia matkaa ennen.

 

Kiersimme ensin Kazanin nähtävyyksiä. Etenkin Iidan verkosta löytämä kaikkien uskontojen kirkko oli aika hauska, tosin kaukana keskustasta. Kiusallisesti vierailta jäi näkemättä Kazanin kremli, mutta mitä pienistä… Lähdimme Udmurtiaan tovereitten oltua Kazanissa vain kaksi päivää. Rautatieasemalla oli kylmä, mutta minulla oli suunnilleen kaikki vaatteet päälläni, mistä syystä kylmyys ei haitannut. Olimme valinneet matkustusmuodoksi kupeen eli hytin, koska se näyttäytyi halvempana РЖД:n sivuilla, vaikka todellisuudessa se ei välttämättä ollut. Matkustimme yön ja olimme perillä aikaisin aamulla. Lippujen osto kyseiseen junaan on varmaan ollut vaikein kaikista, sillä sähköisissä lipuissa luki, että ne eivät käy matkalipuista vaan liput täytyy lunastaa РЖД:n kassalta. Yleensä sähköiset liput voi tulostaa, ja homma on sillä hoidettu.

 

Saavuttuamme Ižkarin asemalle Atte ja Saku ostivat liput Moskovaan sujuvasti venäjäksi, koska rautatieasemilla ei puhuta muita kieliä paitsi Kazanissa melko todennäköisesti myyjästä riippuen tataaria. Lähdimme asemalta Überillä keskustorille, missä tapasimme toverini Lušan, joka on tullut aiemminkin mainituksi tässä blogissa. Hän puhuu hyvää suomea ja vielä parempaa udmurttia ja hänen kauttansa saimme pääsyn kylään, joten hän oli takuulla hyvää seuraa kaikille. Kävimme kaupunkikierroksella, sillä meistä kaikki paitsi minä olivat kaupungissa ja tasavallassa ensimmäistä kertaa. Luša opasti oivasti. Kuljimme linja-autoasemaa kohti, mistä ostimme liput Šarkaniin, mistä meidät tultiin henkilöautolla hakemaan määränpäähämme Bygyyn (udm. Быгы; myös Быги-muotoa näkee käytettävän). Hämmästyin tajutessani olevani kyseisessä kylässä neljättä kertaa.

 

Kävimme katsomassa paikallista koulua ja klubia, joitten pihalla myös järjestetään Byg-byg-festivaali kerran kesässä. Meitä varten oli tehty kaikenlaista kulttuuriohjelmaa, ja saimme esimerkiksi uudet nimet udmurttilaisen perinteen mukaan. Teimme majatalossamme pelmejenä (udm., komi пельнянь, pel’ńań, ’korvaleipä’) ja muuta paikallista ruokaa. Munćo oli kuumana. Naapurit toivat pontikkaa. Oli aika kivaa. Etenkin Atte käytti tilaisuuden hyväksi ja puhui udmurttia mahdollisimman paljon sekä kylässä että kaupungissa. Sakukin oppi laskemaan kolmeen, osaakohan enää.

 

Olimme päivän Ižkarissa. Sitten toverit poistuivat Moskovaan ja minä jäin Iidan kanssa vielä toiseksi päiväksi Ižkariin, kunnes palasimme Kazaniin platskartassa. Taisi olla ensimmäinen matka venäläisessä junassa, jossa olimme niin lyhyen ajan, ettei ollut mieltä ostaa petivaatteita, ja joka ei ollut sähköjuna. Pitäisi ruveta suunnittelemaan poistumista tästä maasta ja koko liittovaltiosta. Käymme varmaan jossain radanvarsikohteessa matkallamme Suomeen. Sitten matkani jatkuu aika pian Keski-Euroopan kautta Itä-Eurooppaan eli varmaan toista tuhatta kilometriä tästä Euroopan kohdasta lännemmäs Kiovaan.

Joulukuu on mennyt varsin ripeään. Kohta on jouluaatto, enkä tietenkään ole hankkinut esimerkiksi lahjoja kenellekään, mutta onneksi miltei kaikki lahjan arvoiset ihmiset asuvat kaukana Tataarimaasta. Se lisää minulle muutaman päivän. Mietin aiemmin, että vietän joulun yksin asunnossani ja kirjoitan vaikka gradua, mutta niin ei taidakaan käydä. Luokseni on tulossa valtava kansainvälinen seurue laittamaan lasagnea. Hiljattain saamani tiedon mukaan myös Aygöl-opettaja on tulossa pitämään viimeisen venäläisen elokuvan kurssin tunnin luokseni samaan tilaisuuteen. Suosioni perustuu siihen, että minulla on asunto ja asunnossa uuni. Myös asuntolassa voisi tehdä sapuskaa, mutta kukaan ei halua olla siellä, ja sitä paitsi siellä ei saa ryypytellä. Asuntoni on erittäin tilava yksin asuvalle, mutta kun paikalle tulee yli kymmenen ihmistä, voi tulla ahtaampaa.

 

Lähdimme Suomen itsenäisyyspäivänä junalla Jekaterinburgiin ja olimme siellä maanantaihin. Alun perin matka oli Kyöstin känninen ja vain minulle esitetty ajatus, joka lähti hiljalleen laajenemaan. Seuraavana päivänä hän ilmoitti hankkineensa liput. Sitten väki alkoi kiinnostua matkasta yhä enemmän, kunnes lopulta meitä lähti kymmenen henkeä Kazanista ja yksi Pietarista. Jengin kansallinen koostumus muodostui seuraavaksi: neljä suomalaista, kolme brittiä, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kannattaa käydä Jekaterinburgin Jeltsin-keskuksessa. Siellä on hieno museo. Kävimme myös Vysotski-museossa ja Euroopan ja Aasian rajalla. Jekaterinburg oli muutenkin ihan hauska, vaikka kaikki eivät arvostaneet sitä yhtä paljon. Muka liian neuvostoliittolainen mesta.

 

Viikon päästä siitä jotkut reippaat olivat varanneet mökin jostain korvesta. Siellä meitä oli varmaan parikymmentä henkeä, suurin osa tuttuja ulkomaalaisia ja jossain kohtaa myös satunnaisia venäläisiä. Lähdin matkaan Überillä lauantaipäivänä kolmen muun ulkomaalaisen kanssa. Kenelläkään meistä ei ollut paikan tarkkaa osoitetta, joten taksi jätti meidät metsän laitaan johonkin kylämäiseen asutuskeskittymään. Arvasimme suunnan, joka osoittautui vääräksi. Palasimme ja arvasimme uudestaan. Kaksi suomalaista, italialainen ja mongoli lähtivät metsään, ja ihme kyllä kaikki palasivat. Kävelimme suunnilleen viikon noin seitsemänkymmenen asteen pakkasessa löytääksemme perille. Onneksi mukanamme oli mongolisoturi, joka viinan voimalla ampui jousellansa vastaan tulleet sudet ja karhut, jotka söimme raakana pysyäksemme elossa. Lopulta löysimme paikan, mutta se oli aidattu. Italialainen kusetti aitaa niin, ettei se edes huomannut, että ohitimme sen. Sitten pääsimme saunaan.

 

Paikalta oli varattu meille saunan lisäksi nerokkaasti kaksi mökkiä, joista toinen oli dokaamista ja toinen nukkumista varten. Kävi kuitenkin niin, etten edes nähnyt nukkumismökkiä, koska olin sammunut dokaamismökin lattialle. Heräsin kuitenkin sohvalta. Kukaan ei tiedä, mitä siinä välissä tapahtui. Yritimme aamulla tilata taksin sinne korpeen, mutta siellä ei ollut tarpeeksi kenttää. Kävelimme metsän laitaan, johon onnistuimme saamaan yhden taksin. Siihen ahtautui kuusi matkustajaa, mutta kuljettaja kieltäytyi viemästä meitä kaupunkiin siitä huolimatta, että joku meistä lupasi maksaa mahdollisen sakon. Hän vei kuitenkin osan porukasta lähimmälle linja-autopysäkille, jossa kenttää oli. Päästyämme kaupunkiin menin kotiin ja nukuin vielä noin vuorokauden.

 

Kaiken tämän välillä olivat myös kurssien loppukokeet. Emme tienneet sitä vielä silloin, kun hankimme liput Jekaterinburgiin. Kiirettä on siis pitänyt viimeiset viikot, mutta nyt kaikki on suoritettu. Täällä on siitä kumma systeemi, että kurssit jatkuvat vielä arvosanan saamisen jälkeen. Huomaa, että ollenkaan kaikkien motivaatio ei ole parhaalla tolalla siinä vaiheessa. Median kielen viimeisellä tunnilla ei tainnut olla yhtäkään ihmistä. Kokeet täällä suoritetaan siten, että kirjaa saa käyttää ja tovereitten kanssa saa keskustella. Kieliopin kokeen pystyi tekemään kolmena eri ajankohtana jossain päin yliopiston käytäviä, mikä johti siihen, että ensimmäinen suorittajaryhmä sai joiltakuilta venäläisiltä ”oikeat vastaukset”, jotka eivät olleet täysin oikein, ja jakoivat ne kaikille. Koe oli tietenkin jokaiselle sama. Erikoisin oli laulukoe, jollaisen olen aiemmin tehnyt muistaakseni kerran, noin viisitoista vuotta sitten. Piti osata määrätyt viisi venäläistä laulua ulkoa; kyseessä oli ehkä ainoa koe, jossa ei voinut luntata. Sain sata pistettä, mikä on täydet. Sain kaikista muistakin kursseista 90–100 pistettä paitsi median kielestä, josta sain 80. En tiedä, mikä siinä meni väärin, mutta ei kyllä kiinnostakaan.

 

Väki on alkanut poistua. Eilen lähtivät ruotsalaiset pikku kommunistiystäväni, toissa päivänä eräät englantilainen ja puolalainen. Jotkut lähtivät vielä aiemmin ja saivat silti suoritukset kasaan. Minähän en lähde minnekään, koska vuokrasopimukseni päättyy vasta tammikuun lopussa. Se on ihan hyvä, koska vieraita on yhä tulossa Suomesta luokseni. Heidän kanssansa saatan käydä Šupaskarissa (mar. Šaravar, tat. Çabaksar, ven. Tšeboksary) ja/tai Ižkarissa (tat. Ižau, ven. Iževsk) ja mieluusti jossain udmurttikylässä.

 

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin, että kävin venäläisessä sairaalassa, mitä olen yleensä tottunut välttämään viimeiseen asti. Olin neljä viikkoa sairaana, joten totesin, että ei auta muu. Tämmöinen sairastelu on vähän hankaloittanut opiskelua. En ollut ihan neljää viikkoa poissa mutta joka viikko ainakin jonkin päivän. Juuri sitä ennen pidin vielä lähes täyden viikon omaa lomaa, koska luonani kävi vieraita Suomesta. Sen jälkeen pidin päivän vapaata Jekaterinburgin takia. Ehdin jo huolestua, että en saa suorituksia ollenkaan liikojen poissaolojen takia, mutta ei se vaikuttanutkaan mihinkään. Nyt olen taas nuhainen, mutta se oppitunti, joka on luullakseni viimeinen, järjestetään luonani, joten olen isolla todennäköisyydellä paikalla. Tataarin opiskelu on jäänyt todella valitettavan vähälle kaikkien kiireitten ja poissaolojen takia, mutta sain siitäkin diplomin. Siitä puheen ollen sain viimein myös diplomin Marx-konferenssin kolmannesta sijasta.

 

Joulu tosiaan lähestyy, mutta täällä semmoista vietetään vasta tammikuussa eikä se ole kovin iso juttu. Uusivuosi on vuoden isoin juhla, ja vaikka tämä on seitsemästoista vierailuni tässä maassa, en ole koskaan ennen viettänyt uuttavuotta Venäjällä. Valko-Venäjällä tosin kävimme Iidan kanssa viime vuodenvaihteessa, mutta se ei ole kaikkien mielestä sama maa. Saa nähdä, mitä täällä tapahtuu. Suunnilleen kaikki jäljellä olevat vaihto-opiskelijat ovat uutenavuonna joko kotimaassansa tai Moskovassa, mutta minulla pitäisi olla silloin täällä parempaa seuraa. Ja jos kaipaa ulkomaalaisia, niin täällä ovat joka tapauksessa eräät kiinalainen ja mongoli, joilla ei ole rahaa lähteä minnekään.

 

Hauskaa on se, että paikallista kieltä kuulee kohtalaisen usein pääkaupungin kaduilla. Huomioni on moneen kertaan herättänyt se, että vaikka asioin kaikissa virastoissa, sairaaloissa, pankeissa, kaupoissa ja vastaavissa venäjäksi, henkilökunta puhuu erittäin usein keskenänsä tataaria. Välillä järkytän heidän mielenterveyttänsä hyvästelemällä tai kiittämällä tataariksi. Myös yliopistossa henkilökunnan koostumus on aika tataarilainen muuallakin kuin tataarin laitoksella. Venäläisten elokuvien ja virallisten kirjeitten opettaja Aygöl sanoo suoraan ja usein, että hän ei ole venäläinen ja siksi hän voi katsoa opettamiansa asioita ikään kuin ulkopuolelta. Monella muullakin venäjän opettajallamme on erittäin tataarilainen nimi, mutta he eivät ole korostaneet etniteettiänsä samalla tavoin. Kaupungissa on osa ilmoituksista, varoituksista ja pysäköintiohjeista kahdella kielellä ja metrossa kaikki tekstit ja kuulutukset venäjäksi ja tataariksi, useimmat myös englanniksi. Metron žetoninostolaitteessa ensimmäisenä kielivaihtoehtona on tataari. Tietenkin on selvää, että vaikka kielen näkyvyys on täällä täysin eri luokkaa kuin monessa muussa Venäjän kansallisessa tasavallassa, sen asema ei todellisuudessa ole tasa-arvoinen venäjän kanssa.

 

Kirjoittelen varmaan täältä vielä yhden tai pari juttua, ainakin jonkin loppukoosteen jossain kohtaa. Täältä pitäisi tosiaan jatkaa lähes välittömästi Länsi- ja Keski-Euroopan kautta Ukrainaan, jossa viettänen kevääni. Tästä kohdasta Eurooppaa katsottuna se on aika lännessä. Harkitsen jatkavani näitten kirjoittamista sieltäkin, en kyllä tiedä, onnistuuko se samalla alustalla. Sitä odotellessa toivotan hyvää joulua ja ehkä myös uuttavuotta, jos en kirjoita sitä ennen, niille, jotka näitä vielä jaksavat lukea.