Täällä ollaan

Olen saapunut kohteeseen. Lähdin maanantaiaamuna tyttöystäväni kanssa noin puoli neljän aikaan aamuyöstä liikkeelle vanhempieni luota Kaarinasta, koska se oli kätevää. Seuralaiseni lähti samaa matkaa Vantaan lentokentälle, josta hän lähti toisaalle. En nukkunut sinä yönä. Nukuin seuraavan kerran kunnolla matkalla Pietarista Kazaniin, vaikka torkahtelin matkalla Helsingistä Pietariin. Ensimmäisessä junassa havahduin siihen, että Venäjän rajavartija käski minua esittelemään laukkuni sisällön. Kuljin tällä kertaa koko matkan Helsingistä eteenpäin junalla, vaikka usein suosin linja-autoa tullessani rajan taa. Juna on kallis, mutta tällä kertaa se oli huomattavasti näppärämpi vaihtoehto. Matka Helsingistä Pietariin kestää alle neljä tuntia ja Pietarista Kazaniin kaksikymmentäkaksi tuntia ja risat. Yllätyin matkan lyhyydestä, sillä jostain syystä ajattelin sen kestävän joitain tunteja kauemmin. Nukuin ehdottomasti isoimman osan junamatkasta, ja taas väsyttää.

Viime viikon alkupuolella minulla oli monta päivää todella kurja ja ahdistunut olo. Tuntui siltä, etten halua lähteä eikä tästä tule mitään. Se saattoi johtua siitä, että oli niin paljon asioita hoidettavana. Ajattelin tilanteeni tasaantuvan saadessani viisumin, mutta ei se mitään auttanut. Lopulta oloni parani yllättäen tavallisen särkylääkkeen avulla. Ei ole nimittäin masentanut ollenkaan samalla tavalla sen jälkeen. Pitäisi varmaan harrastaa enemmän keskushermostoon vaikuttavia lääkeaineita. Yleensä käytän ehkä muutaman kipulääkkeen vuodessa.

Viisumikeskuksessa minulta oli viikkoa aiemmin kysytty, aionko jatkaa viisumia Venäjällä. Sanoin, että joo. Ei kuulemma onnistu. Sitä varten olisi tarvittu ulkoministeriön lähettämä viisumikutsu. Ajattelin, että ei auta muu kuin hankkia sellainen seuraavaksi päiväksi, koska aika rupesi loppumaan. Viisumivirkailija sanoi, että sellaisen saamiseen voi mennä kuukausi. Päätin olla yrittämättä ja laitoin viisumihakemuksen menemään alkuperäisin kutsuin. Ilmeisesti viisumia ei saa yli kolmeksi kuukaudeksi kerrallansa, joten tämänhetkisten tietojen valossa minun on käytävä pidentämässä viisumiani Suomessa marraskuun loppupuolella. En ole ihan vakuuttunut siitä, etteivätkö paikalliset viisumihemmot keksisi jotain vippaskonstia, koska yleensä kaikki järjestyy, vaikkei mikään toimi. Tai sitten käyn Suomessa.

Toinen asia, joka voisi järjestyä, ovat kurssini. En tiedä vieläkään, mitä kursseja voin ottaa ja koska pitäisi olla missäkin. Minulle on jäänyt yksi yliopiston huoneen numero mieleen, se on 113, joten kokeilen sitä, ellen saa parempaa tietoa. Sellainen kävi mielessä, että jos en voikaan suorittaa mitään näitten kursseja, väännän graduni valmiiksi ja teen pari etäkurssia Turkuun, jolloin minulla on kasassa vaikka kuinka monta opintopistettä vaihdon ajalta. Lasketaankohan ne niin.

Poistuessani junasta minua oli vastassa häiskä, jolla oli kyltti, jossa luki Kazan University. Hän tunsi minut etunimeltä. Myöhemmin huomasin, että kaikki, joitten kanssa minun oli tarve keskustella, tunsivat minut etunimeltä. Kylttimies johdatti minut autollensa ja painoi täyttä vauhtia rautatieaseman maanalaiselta pysäköintialueelta yliopistolle. Paikallinen liikennekulttuuri muuten on hirvittävä. Tyyppi neuvoi minut seuraavaan paikkaan, jossa minulta kysyttiin heti, että sattuisinko olemaan Tomi. Tämän selvitettyänsä alaoven päivystäjä käski minut kaksi kerrosta ylemmäs. Ohitin valtavan määrän aasialaisia, jotka olivat ehkä myös juuri tulleet opiskelemaan, mutta tuskin turkologiaa, tai mistä minä tiedän. Kukaan ei jonottanut sille ovelle, johon minun käskettiin mennä. Siispä lävistin aasialaisjonon ja syöksyin huoneeseen, jossa minut arvattiin Tomiksi. Huoneen nainen katsoi minua päin ja totesi, että ehkä rekisteröintini ynnä muu tehdään vasta huomenna. Onneksi en ollut tällä kertaa hankkinut matkapahoinvointia.

Ulkomaalaisasioitten toimistosta minut saatettiin takaisin ulos. Siellä minua odotti korkea mies, jonka autoon nousin. Lähdimme vuokra-asunnolleni. Alun perin meidän piti taittaa matka jalan, mutta koska minulla oli niin paljon tavaraa, päädyimme menemään autolla. Autossa minulta kysyttiin, mikä on opintojeni suunta. Sanoin opiskelevani kielitiedettä ja että tataari kiinnostaa minua. Kuljettaja sanoi, ettei osaa ollenkaan tataaria, vaikka on puoliksi tataari. Vastaavaa kuulee usein näillä seuduilla. Perillä miekkonen selitti venäjäksi vaikka mitä kaikkea siitä, miten asunnossa tulee toimia. Ymmärsin niin paljon, etten kehdannut kysellä. Sain muutaman sivun mittaisen vuokrasopimuksen luettavakseni ja allekirjoitettavakseni. Se oli toki pelkästään venäjäksi. En jäänyt selvittämään sen sisältöä mitenkään perinpohjaisesti sanakirjan kanssa, mutta eiköhän se ole ihan asiallinen. Sitten kävimme kävelyllä ja sain nähdä kaupan ja pankin, josta minun piti nostaa ensimmäisen kuun vuokrarahat. Täytyy maksaa myös takuuvuokra, josta ei mielestäni ollut ollut mitään puhetta. Se on yhden kuukauden vuokran hinta. Onneksi tällä hetkellä ei ole sillä tavalla puutetta rahasta, että joutuisin sen takia akuutteihin taloudellisiin vaikeuksiin.

Asunnossani on kaikkea hienoa, mitä asuntolahuoneella tuskin olisi tarjota: muun muassa parveke, mikroaaltouuni, verkko, televisio ja jääkaappi pakastelokeroinensa. Lisäisin kuvia, jos jaksaisin. Toistaiseksi en ole nähnyt täällä yhtään torakkaa. Tästä on lyhyt matka yliopistolle. Kävin ostamassa vähän ruokaa ja kaljaa, jotta sain pullosta tuhkakupin. En ole jaksanut lähteä sen kauemmas, koska olen vähän uupunut. Tulee mieleen se, kun olin joskus Udmurtiassa useita kuukausia. Aluksi väsytti ihan jatkuvasti, vaikka olisi nukkunut uskomattomat määrät. Ehkä nyt käy samoin. Ehkä se johtuu siitä, kun joutuu ajattelemaan monella kielellä koko ajan. Säälin monikielisiä.

Monikielisyydestä tuli mieleen, että vaikka oikeasti kaksikielisyys on todistettavasti hyvä asia kielenkäyttäjän kannalta, se lakkaa olemasta sitä yhteisötasolla jossain vaiheessa. Jos (lähes) koko kieliyhteisö on riittävän kaksikielinen samalla kieliparilla, joista toinen on valta- ja prestiisikieli ja toinen ei, on aika iso riski, että koko yhteisö vaihtaa kielensä pelkkään valtakieleen. Vielä todennäköisempää se on tässä maassa, jossa valtio suoltaa älytöntä propagandaa siitä, että kaksikieliset lapset eivät opi kunnolla yhtään kieltä. Ilmeisesti sana varmasti kuuluu muttei tehoa riittävästi, joten paikallisten kielten opiskelua on vaikeutettu huomattavasti. Yliopistoihin ei kai ole suunnattu yhtä suoraa hyökkäystä, joten ehkä minä voin oppia tataaria sitä kautta. Mutta jos kukaan ei opi näitä kieliä alemmilla tasoilla, yliopistotkin voivat joutua pinteeseen tulevaisuudessa.

En tiedä, mitä teen huomenna. Asuntoni omistaja haluaa loput rahat aamupäivällä, joten täytyy varmaan herätä ihmisten aikoihin. Sitten menen ehkä huoneeseen 113 katsomaan, olisiko jollakulla kertoa minulle, mitä minä täällä oikeastaan teenkään. Jos jää tyhjää aikaa ja huvittaa, saatan käydä tutkimassa lähiympäristöä. Jos ei, niin saatan vaikka opiskella. Saa nähdä, mitä.