Olen saanut negatiivisen HIV-tuloksen! Kyllä sitä saikin odottaa, mutta vielä on mahdollista saada viisumi ajoissa. Toinen juttu, minkä vielä tarvitsen, on jatkomatkavakuutus. Sellaisen saa, kun antaa kaikki rahansa vakuutusyhtiölle. Lupasin tehdä niin, ja yhtiö lupasi postittaa vakuutustodistuksen, vaikka minun olisi ollut helpompi hakea se yhtiön toimistosta. Nyt odottelen, että posti toisi tositteen siitä, että olen vakuutettu pitempään. Viimeksi, kun olin pitempään Venäjällä, en edes tajunnut, että vakuutukseni päättyy 90 päivän kuluttua matkan alusta, eikä minulla muistaakseni ollut mitään jatkovakuutuksia… Joku kysyi hiljattain, mitä vakuutukseni kattaa. En ollut ottanut selvää, koska vakuutus on aina näyttäytynyt minulle paperinpalana, josta täytyy maksaa saadaksensa viisumin. En ollut koskaan oikein ajatellut, että siitä voisi saada jotain takaisin. Vakuutusyhtiöt eivät vaikuta sellaisilta.

 

Toinen epärehellisyysnäkökulma liittyy jo mainittuun HIV-kokeeseen. Tosiaan YTHS ei sellaisia nykyään suostu tekemään, ellei valehtele vaihdon olevan pakollinen osa opintoja. Eihän se minulla tietenkään ole, enkä lähtenyt väittämään niin, vaikka toki olisi kannattanut. YTHS kehotti lähestymään asian kanssa terveyskeskusta. Kuvaavaa lienee se, että terveyskeskuksen henkilökunta oli aivan huuli pyöreänä ja šokissa, kun sanoin tarvitsevani tuloksesta viisumikeskukseen kelpaavan paperin. Vaikuttaa siis siltä, että Turun terveyskeskus ei ollut koskaan tehnyt sellaista. Tai ehkä Venäjälle ja muihin HIV-koetta vaativiin paikkoihin lähdetään vain pakon sanelemana. En tietenkään suosittele ketään puhumaan muunneltua totuutta, paitsi jos haluaa ministeriksi, mutta voi olla, että sellainen toimintatapa muuttaisi näittenkin asioitten hoitamisen vaikeustasoa alentavasti.

 

En ole opiskellut tataaria paljon yhtään viime aikoina. Olin päättänyt jo aiemmin haluavani graduni teoriaosuuden mahdollisimman valmiiksi ennen lähtöäni, nyt kun minulla ei ole töitä tai oikein muitakaan velvoitteita. Siispä olen kirjoitellut sitä usein työpäivän mitan tai enemmän. Voi nimittäin olla, ettei Kazanissa ole kaikkea vaadittavaa kirjallisuutta kovin helposti saatavilla. Enkä suoraan sanottuna tiedä, jääkö gradulle loputtomasti aikaa siellä. Siinä mielessä en pelkää sitä, etten saisi tovereita, sillä minulla on aika paljon muutakin tekemistä kuin seurustella. Varmaan siellä on joitain vaihtarikemuja, tai en tiedä, mutta kuka haluaa hengailla vaihtareitten kanssa? Tai voi kai se olla mukavaakin joskus. Unkarin kesäkursseilla piti melkein pakostakin viettää aikaansa muitten kurssilaisten kanssa, ja se oli välillä oikein mukavaa, mutta väitän tilanteen olevan eri silloin, kun kyseessä on kahden tai neljän viikon oluenmakuinen intensiivikielikurssi eikä vakava ja tieteellinen opiskelujakso, niin kuin tämä on. Toisaalta jos käy ilmi, että kaikki valitsemani kurssit ovat tataariksi, minulle saattaa jäädä aikaa seurusteluunkin suorittaessani 0 op., tai sitten minulla ei ole yhtään aikaa, kun suoritan ne siitä huolimatta. Saa nähdä.

 

Blogin kansikuva, tai siis se, joka on tuolla ylhäällä, on hieno. Keksin laittaa sen siihen, koska minulla ei oikein ole parempaa kuvaa Volgan rannalta, vaikka ylitin sen kerran jollain lautalla hirveässä pohmelossa. Kuva sopii blogin nimeen ja aiheeseen. Maalaus ei kuitenkaan ole Kazanissa vaan Tsikmässä eli Kozmodemjanskissa, nimittäin vuorimarien pääkaupungissa. Se yhdistää kaiken pääaineeseeni uralistiikkaan. En huomannut kuvaa ottaessani kaikkea sen symboliarvoa. Itse blogin nimi on toki tekstienvälinen viittaus, vaikka en menekään ensisijaisesti ajelemaan lautalla tai edes vetämään laivoja. Volgan(–Uralin) alue on kuitenkin ollut opintojeni keskipisteenä jo aika pitkään, vaikkakin eri merkeissä.

 

Ostin junaliput Kazaniin. Sinnehän pääsee nykyään suoralla lennolla Helsingistä, mutta lentäessä sielu ei pysy mukana. Sitä paitsi se saastuttaa. Paljon mukavampi on matkustaa avovaunussa 4 + 22 tuntia puolen vuoden kamojen kanssa. Yllätyin muuten siitä, miten lyhyt matka on. Matkustin kerran Saranskin vierestä Ruzajevkasta Pietariin istumapaikalla. Hanurin puutumisasteesta päättelin matkan kestäneen suunnilleen yhtä kauan kuin se kestää Pietarista Kazaniin, vaikka pääni sisäisessä kartassa Mordovia on Tatarstania lähempänä. Tällä kertaa otin makuuvaunun. Nähtäväksi tosin jää, pääsenkö käyttämään ostamiani lippuja, sillä byrokratia on vienyt tällä kertaa odottamattoman paljon aikaa. Alun perin suunnittelin lähteväni hesalaisten kanssa Etelä-Viroon ja Itä-Latviaan ja sille suunnalle kenttätyömatkalle, joka tapahtuu juuri tällä hetkellä. Onneksi en lähtenyt, sillä muuten en saisi viisumia ajoissa. Vaikka vähän (tai aika paljon) harmittaa katsella kuvia sieltä. Joskus täytyy tehdä raskaita valintoja.

 

On mukavaa päästä opiskelemaan kunnolla pitkästä aikaa. Olin jotenkin kummasti ajautunut työputkeen, josta pääsin ulos vasta aivan hiljattain, vaikka jotkut tuntuvat murehtivan uralistien työllistymistä. Yleensä murehtijat ovat kuitenkin niitä, jotka eivät valitse alaa, ehkä. Vähän jännittää, että jos joudun tekemään vaikka ryhmätöitä paikallisten kanssa, niin olen kyllä riippakivenä ehdottomasti. Sitä paitsi en osaa tataaria, ja kaikkein kurjin ratkaisu olisi vaatia muita puhumaan venäjää siksi, että minäkin voisin ymmärtää. Pitäisi nyt varmaan äkkiä ottaa se kieli haltuun. Mutta kuten sanottua, kyllä ne minulle varmaan jotain järjestävät, kun hyväksyivät opintosuunnitelmani.