Heräsin sattumalta muutamaa minuuttia ennen kellon soimista. Kello oli soidaksensa siksi, että olin varautunut kirmaamaan pankkiin nostamaan lisää rahaa vuokraisännälleni. En kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan odotin hänen yhteydenottoansa. Ei olisi kannattanut lähteä minnekään, ennen kuin hän ilmoittaisi, koska on tulossa, sillä minulla oli verkko vain kotona. Paikalliset eivät yleensä halua soittaa suomalaisiin numeroihin. Asunnossani on kuitenkin sellainen ehkä varsinaista matkapuhelinta edeltänyt jossain määrin liikuteltava Panasonic-merkkinen puhelin, joka rupesi soimaan. Ajattelin, että mikäpä siinä, minä vastaan. En osannut. Se soi toistekin ja pirisi vain korvaani vasten. Lähetin vuokraisännälleni vatsappiviestin, että oliko se ehkä hän, mutta ei ollut. Samalla hän ilmoitti, että rekisteröimiseni voidaan hoitaa vasta perjantaina. Olisin siis voinut nukkua. Mutta ei se mitään. Lähdin hankkimaan itselleni venäläistä liittymää ja nostamaan takuuvuokrarahoja. Täällä ei oikein harrasteta verkkopankkeja.

 

Vuokraisäntäni oli eilen näyttänyt minulle, missä suunnassa on kauppakeskus. Lähdin kävelemään siihen suuntaan. Oli kuuma kuin pätsissä, mutta onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Löysin melko pian Кольцо-kauppakeskuksen sisäänkäynnin ja huomasin paikan olevan nimensä veroinen. Kyseessä on monikerroksinen rakennus, joka koostuu rengasmaisista kerroksista. Harhailin siellä hetken ja löysin MTS-liittymäkaupan, jonne menin hiki naamaa pitkin valuen. Sain yllättäen aivan asiallista palvelua, ja hetken päästä minulla oli uusi punainen simka elikkäs simkortti. Nyt pystyin täyttämään eilen saamani lomakkeen, johon piti kirjoittaa myös puhelinnumero. Kukaan ei halunnut suomalaista numeroani. Kauppakeskuksessa muuten miltei kaikki tekstit olivat venäjäksi, kun taas lähikaupassa kaikki oli kirjoitettu sekä venäjäksi että tataariksi.

 

Palasin kotiin ja täytin lomakkeen. Kello läheni kolmea. En tiennyt yhtään, mihin asti huone 113 toimii, joten en jaksanut pitää kiirettä. Lähdin kuitenkin etsimään yliopistoa. Olin käynyt rakennuksessa edeltävänä päivänä eli eilen, mutta tämä on aika iso mesta (noin 1,2 miljoonaa asukasta ja aika monta rakennusta), joten en ollut ollenkaan varma reitistä. Minulla oli kuitenkin aavistus suunnasta, joten lähdin aavistelemaani suuntaan. Tiesin, että kaukana se ei voi olla. Uuden liittymäni ansiosta minulla oli karttapalvelu käytössä. Siitä huolimatta käytin tämän lyhyehkön matkan taittamiseen noin puolitoista tuntia. Löydettyäni lopulta yliopiston mietin, että tulipa löydetyksi, vaikka varmaan se on jo kiinni. Ovi oli kuitenkin auki ja menin sisään ja kohtasin aasialaisia, jotka jonottivat samalle ovelle, josta minäkin halusin kulkea.

 

Pääsin lopulta sisään ja näytin lappustani, jonka olin mielestäni täyttänyt, ja sanoin, että toin tämmöisen. Vastaanottava täti katsoi minua säälivästi, niin kuin vain venäläinen asiakaspalvelija voi, ja rupesi tavaamaan minulle, että tarvitaan ко–пи–я пас–пор–та ja viisumista ja jostain vielä myös. Nyt pitää huomata, että mistään muualta ei käy ilmi, että tällaiset asiat tarvitaan, paitsi huoneen 113 pöydällä olevasta lappusesta. Sanoin, että нету, minkä jälkeen sain suunnan kopiointiliikkeeseen. Menin sitten sinne ja mietin, että mitähän kaikkea se halusikaan. Otatin kopiot passin siitä perussivusta, viisumista ja maahantulokortista. Näine papereineni menin takaisin huoneeseen 113, missä tajusin, että pitää toki olla passikuvakin. Kaivoin sellaisen esille, minkä jälkeen tajusin, että niitä pitää olla viisi. Kyllä minulle on noita fanikuvia kertynyt jonkin verran, koska käytännössä jokaisessa viisumissa täytyy olla uusi kuva ja niitä saa aina vähintään neljä kappaletta. Mutta kaikki ne ovat erinäköisiä. Totesin, että antaa olla, ja lähdin takaisin kotiin ja kävin ostamassa matkalla pari pulloa lisää olutta. Onhan nyt Turussa uralistinen baarikierros. Olen täysillä hengessä mukana, vaikkakin etänä. Täytyy varmaan yrittää näitä paperisotahommia huomenna tai ehkä ylihuomenna, jos kerta silloin vasta hoituu регистрация.